Hakoisten tragedia

Muistan kun isäni vei minut ensi kertaa Hakoisten linnavuorelle Janakkalassa ollessani noin viiden ikäinen. Mieletön paikka! Linnavuori oli minulle ensimmäisiä lähtemättömän vaikutuksen tehneitä muinaisjäännöksiä. Yhden pettymyksen paikka kuitenkin tuotti ja samalla ensimmäisen oppituntini muinaismuistolaista: isä kertoi, ettei siellä ehdottomasti saa kaivaa, koska se on lain suojaama muinaisjäännös. Olin pettynyt. Olihan päivänselvää, että nurmen alla oli muinaisia esineitä vain odottamassa löytäjäänsä. Tosin parikymmentä vuotta sitten en arvannut, että löytäjät tulisivat olemaan metallinilmaisimin aseistautuneita rikollisia.

Hakoisten linnavuori Magnus von Wrightin mukaan. Wikimedia Commons.

Kun luin pari viikkoa takaperin facebookista opiskelijakollegani löytäneen Hakoisten linnavuoren täynnä kaiveltuja kuoppia nousi verenpaineeni kattoon. Minun kotiseutuni kulttuuriperintöähän ette vie! Poikkeuksellisen räikeä rikos oli kuitenkin jo tapahtunut. Edellisen kerran olin yhtä voimaton ja raivoissani havaitessani Mikkelin Tuukkalan kalmiston ryöstön. Joku voi väittää tämän olevan idealistista pikkusieluisuutta, mutta minulle ja monelle muulla yhteinen menneisyytemme – etenkin vielä tutkimaton yhteinen menneisyytemme – on taistelemisen arvoinen asia. Sotaa kärjistynyt tilanne muistuttaakin.

Hakoinen on vain yksi esimerkki ilmiöstä, joka on lähtenyt muinaismuistovirkailijoiden käsistä. Samaan aikaan kun metallinpaljastimien tehot kasvavat niiden hinta laskee, ja kuka vain voi pienellä käsirahalla aloittaa aarteenmetsästysharrastuksen. Metallinetsintäharrastus onkin kasvanut räjähdysmäisesti muutamana viime vuotena, mikä näkyy tukkeutuneissa konservointilaitoksissa, ylikuormitetuissa museovirkamiehissä ja lisääntyvässä muinaisjäännösten ryöstelyssä. Vaikka asialta haluaisi sulkea silmänsä, ei ilmiö katoa mihinkään. Piipparit ovat nyt in.

Metallinpaljastimen väärinkäytöllä on vuosikaudet peloteltu arkeologiassa, mutta Museovirasto on havahtunut näihin kauhukuviin liian myöhään. Kuten myös harrastuksen positiiviseen puoleen. Jos resursointi ja asenteet olisivat kohdallaan ja piippareiden suosioon oltaisiin havahduttu esimerkiksi kymmenen tai viisikin vuotta sitten, voisi tilanne olla toista kuin tämänhetkinen hapuilu. Arkeologian apuna voisi olla armeija asiantuntevia metallinetsijöitä esimerkiksi Britannian malliin. Nyt yhteistyö on pitkälti piippariharrastajien oman innon varassa.

En nyt yritä sanoa, että piipparointi olisi paha asia, tai että se pitäisi peräti kieltää, kuten on ehdoteltu. Päinvastoin metallinpaljastimet ovat avanneet etenkin rautakauden kohdalla aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Jatkuvasti paljastuvat uudet löydöt ovat näyttäneet, miten isoja aukkoja menneisyyskuvassamme on ollut. Vielä viisi vuotta sitten Uudellamaalla ei ollut rautakautta, mutta nyt on, kiitos metallinetsijöiden. Sopii vain odottaa, että seuraavaksi löytyy Suomen kadonnut pronssikausi.

Kaikkein isoin ongelma piippareiden kanssa on valvonnan puute. Ei ole mitään keinoa vahtia, että muinaismuistolakia noudatetaan tai että se edes tunnetaan. Heti alkuvuodesta kauhisteltiin Turussa Koroisten niemen kaivelua, joka johtui ilmeisesti vain tietämättömyydestä  tai tyhmyydestä. "Ei me tiedetty, ettei täällä saa kaivaa." Arkeologit voisivat katsoa itseään peiliin ja miettiä, missä on vika kun lakia ei tunneta eikä se pure.

Näkymä Hakoisten linnavuoren laelta kesällä 2013. Ilari Aalto/Elina Helkala.

Hakoisen tapaus on kuitenkin aivan muuta kuin Koroisten tietämätön kaivelu. Se on kylmäverinen ja harkittu rikos, jossa asialla ovat olleet pimeäpuuhan ammattilaiset. Toistaiseksi on vielä poikkeuksellista iskeä Hakoisten linnavuoren kaltaiselle ikoniselle, kansallisesti merkittävälle kohteelle. Hakoinen kuitenkaan tuskin jää viimeiseksi; Rapolan linnavuorellakin on kuulemma piippari heilunut. Hakoisten tapauksen julkeutta alleviivaa vielä, että linnavuorelle kaivetut kymmenet kuopat oli jätetty peittämättä. Kunnialliset piippariharrastajat paitsi ilmoittavat löytönsä myös peittävät jälkensä. Eivätkä tietenkään kaivele muinaisjäännöksillä.

Monissa piipparirikoksissa on esitetty epäilyjä, että ryöstelijät olisivat venäläisiä tai virolaisia, mitä tukee näiden maiden rekistereissä olevien autojen liikkuminen rikospaikoilla. Jos voidaan puhua jo kansainvälisestä rikollisuudesta, on museohallinto entistä pahemmassa lirissä. Ryöstelijät osaavat ilmeisesti myös käyttää muinaisjäännösrekisteriä kohteiden hakuun. Ironisesti tarjoamalla kaikille avoimet tiedot muinaisjäännöksistä pitää Museovirasto ikään kuin avoimet ovet rikollisille. Mutta salaillakaan ei jäännöksiä voi. Ne kuuluvat kaikille, ja tunnollisten piipparoitsijoiden tulee voida tietää, missä jäännösten suoja-alueet kulkevat.

Toisenlaista näkymää Hakoisilla toukokuussa 2014. B. Lindberg.

Hakoisten ryöstäjiä tuskin saadaan kiinni, mutta toivon aiheeseen liittyvän uutisoinnin herättäneen keskustelua laajemman yleisön parissa. Museovirasto ei kykene omilla resursseillaan vahtimaan muinaisjäännöksiä, joten kansalaisten on tehtävä se itse. Museovirasto voi kuitenkin olla vaikuttamassa muinaismuistolain päivittämiseen ajantasaiseksi, sen epäselvien sanktioiden selventämiseen ja rangaistusten koventamiseen. Täydellisen suojan takaava muinaismuistolaki on kaunis ajatus, mutta ei toimi, jos sen rikkoja kerta toisensa jälkeen voi kävellä kuin koira veräjästä. Ennen kaikkea kyse on kuitenkin asenteista. Ainoastaan tietoa levittämällä voidaan lisätä ihmisten ymmärrystä menneisyydestään, ja ainoastaan ymmärryksen kautta se merkitsee jotakin. Ja jos menneisyys ei merkitsisi, olisi koko asiasta turha keskustella.

Lopuksi täytyy sanoa, että ymmärrän kyllä halun löytää kiehtovia reliikkejä menneiltä ajoilta. Siksi olin viisivuotiaana pettynyt, ja siksi lähdin arkeologian maailmaan. En kuitenkaan ymmärrä, miksi koko yhteiskunnalta pitää varastaa mahdollisesti täysin marginaalisten voittojen toivossa jotakin, mitä ei koskaan voi korvata. Tämän historia.

Linkkejä Hakoisten tapauksen uutisoinnista:
Helsingin Sanomat 13.5.
Hämeen Sanomat 14.5.
Yle 14.5.

Aboa Vetuksen raportti 2013

Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivausraportti vuodelta 2013 on nyt valmis ja ladattavissa Aboa Vetus & Ars Novan nettisivuilta.

Sitten onkin aika jo alkaa valmistella ensi kesän kaivausta. Mitäköhän kolmas kesä keskiaikaisessa kellarissa tuo tullessaan?

Viikon sitaatti

Uskoakseni edeltäjäni ovat kaiken tämän huolellisesti kirjoittaneet muistiin, mutta nämä muistiinpanot ovat tuhoutuneet alituisissa vihollisten hyökkäyksissä, tulipaloissa ja muissa onnettomuuksissa. Käyttäkää siis hyväksenne näitä sekä edellisten polvien että meidän fragmenttejamme, jotka olemme keränneet seurakunnan rakennukseksi, ja voikaa hyvin Herrassa.

– piispa Paulus Juusten Suomen piispainkronikassa (1570-luku), suomentanut Simo Heininen

Kuusiston piispanlinnan arkistojen palot jaksoivat harmittaa jo
keskiajalla.Wikimedia Commons.

Viikon sitaatti

Tuskinpa he (etruskit) arvasivat, että tuhansien vuosien päästä matkailijat vaeltaisivat tutustumaan heidän kenkiinsä, kampaustyyleihinsä ja kakkavitseihinsä.

Maria Pettersson Helsingin Sanomien artikkelissa Haudat paljastavat etruskien salaisuudet

Ruokailukohtaus "Leopardien haudassa" Tarquiniassa. Wikimedia Commons.

Etruskien kakkahuumoriin voi tutustua Greek and Roman Studies Media Databasessa.

Viikon sitaatti

Jos vähän kärjistetään, niin perinteisen arkeologian luoma kuva menneisyyden ihmisestä on ollut materialistinen, rationaalinen, maallistunut, patriarkaalinen, heteroseksuaalinen, yksiavioinen ja niin edelleen. Käytännössä menneisyys on nähty melkein modernina länsimaisena yhteiskunta[na]. Sitä asuttivat melkein länsimaisesti ajattelevat ihmiset, jotka vain pukeutuivat eri tavalla ja käyttivät alkeellisempaa teknologiaa kuin me.

– Antti Lahelma Ylen artikkelissa Koreilu ja seksileikit olivat tuttuja jo luolassa – vaikka arkeologi näkisi esineet uskonnollisina

Samaan aikaan Yle julkaisi myös artikkelin Mitä arkeologi päättelisi sinusta tai minusta?

Esihistorian ja historian rajalla

Arkeologiassa tieteenalana on vielä paljon kehittämisen varaa, ja tällä hetkellä ammattiyhteisössä tuntuu olevan useampiakin kuumia keskustelunaiheita. Yksi (ei tosin kuumin) on arkeologisten ajanjaksojen ongelmallisuus, joka herätti keskustelua muun muassa Museoviraston toissaviikkoisessa kenttätyöesittelyssä.

Uudet löydöt ja tutkimukset antavat jatkuvasti lisää viitteitä siitä, että arkeologian kronologia ei joiltakin osin käy yksiin kalenterivuosien kanssa – toisin sanoen osa löydöistä saattaa olla paljon nuorempia kuin mitä esinetypologinen ajoitus antaisi ymmärtää. Tuntuu pähkähullulta tilanteelta, että puhuessaan typologisesta vuodesta 1200 arkeologi tarkoittaisi kalenterivuotta 1400. Ei kai se niin voi mennä?

Muutaman viime vuoden aikana tehdyt löydöt ja tutkimukset ovat osoittaneet ongelman koskevan ennen kaikkea nuorempaa rautakautta (ristiretkiaikaa 1025–1300) ja keskiaikaa (alueesta riippuen alkaa 1150–1300 ja päättyy ennen vuotta 1600), joskin myös varhaisen rautakauden ja kivikaudenkin kohdalla heittoa löytyy. Tietysti mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sitä pienemmälle aikajänteelle halutaan kulttuuriset muutokset asettaa. Kivikauden kohdalla on hyväksyttävää puhua muutaman vuosisadan marginaalilla, mutta vaikkapa viikinkiajan kohdalla samanlainen joustovara on mahdotonta. On anakronistista ajatella lohikäärmelaivoja seilaamaan tykkilaivojen sekaan.

Otetaan esimerkiksi viime syksynä suurta mediahuomiota saanut Janakkalan miekkamies. Hauta-antimiensa perusteella vainajan tulkittiin kuolleen ristiretkiajalla, mutta radiohiiliajoitus kertoi muuta: vainaja oli haudattu 1300-luvulla, siis historiallisesti keskiajan puolella.

Toinen esimerkki on ikonisena ristiretkiajan kohteena pidetty Mikkelin Tuukkalan kalmisto. Haudoista on kuitenkin saatu ajoituksia 1300- ja jopa 1400-luvulta. Toisin sanoen vaikuttaa siltä, että ympäri nykyisen Suomen aluetta esikristilliset esinehautaukset ja rautakautinen aineellinen kulttuuri ovat jatkuneet vielä pitkälle keskiaikaan. Esimerkiksi Hämeessä on siis  Hämeen linnan jo seisoessa paikallaan pukeuduttu rautakautisiin vaatteisiin ja eletty mahdollisesti hyvin samaan tapaan kuin ennen ruotsalaisvalloitustakin.

Pelkkään vertailuun perustuvan typologian heikkoudet on ymmärretty jo pitkään, mutta ajoituksia ei ole kuitenkaan riittävästi tarkennettu. Juuri myöhäisrautakauden kronologiasta tekee ongelmallisen, että se sijoittuu kahden ajan, esihistoriallisen ja historiallisen välille.Tämä oli aikoinaan raja arkeologian ja historiantutkimuksen välillä, ja sellaisena omituisen terävä huomioon ottaen, miten heikosti se ilmenee arkeologisessa aineistossa. Keskiajan alkaminen ei ollut mikään kataklystinen mullistus, joka olisi kertaheitolla muuttanut nykyisen Suomen alueella asuvien ihmisten elämän. Silti typologisen ajoittamisen selvärajaisuus tuntuu olettavan ihmisten yhtäkkiä lakanneen olemasta "rautakautisia" ja alkaneen olla "keskiaikaisia".

Vaikka periodijako on kätevä perustyökalu, ei sitä pitäisi ottaa liian konkreettisesti. Todellisuus on aina monimutkaisempaa ja monipuolisempaa kuin yksinkertaistetu mallit antavat ymmärtää. Pulmalliseksi sen myös tekee, että eri ilmiöt tapahtuvat eri alueilla eri aikaan. Kuten Tuomas Heikkilä edellisessä viikon sitaatissa toteaa, tehdään aikakausijakoa eri tieteenaloissa eri perustein, mikä johtaa hullunkurisiin tilanteisiin. Suomessa ei ole juuri mieltä edes yrittää saada eurooppalaista jaottelua varhais- sydän- ja myöhäiskeskiaikaan istumaan meidän parista neljäänsataa vuotta kestäneeseen keskiaikaamme. Silti niin on pitkään tehty.

Viikon sitaatti

Ongelmallista on myös se, että eri tieteenalat – historia, arkeologia tai taidehistoria – käyttävät samoja termejä eri tavoin. Osa niistä liittää terminologiaansa laadullisia esineelliseen kulttuuriin tai kirjallisiin lähteisiin liittyviä tuntomerkkejä. Sellaisten yhdistäminen kronologiaan on kuitenkin omiaan johtamaan sekaannuksiin, koska tällöin rinnakkaiset seudut voivat elää samaan aikaan eri aikakausia. Näin vaikkapa 1000-luvun puolimaissa Karjalasta Länsi-Suomen kautta Saksaan matkannut ihminen olisi tehnyt aikamatkan viikinkiajalta ristiretkiajan kautta sydänkeskiajalle.

– Tuomas Heikkilä teoksessa Kymenlaakson historia I (SKS 2012)

Ainakin tietokonepeleissä voivat naapurit kirjaimellisesti elää eri aikakausia. Kuvakaappaus
pelistä Age of Empires II HD.

Taas kolmiulotteinen kirkko Turusta

Jos omistat tabletin etkä tiedä mitä sillä tekisit, tässä sinulle vinkki. Bloggasin vastikään Kaarinan Ravattulan kirkon 3D-mallinnoksista, mutta arkkipiispa Kari Mäkisen ystävänpäivänä vihkimä Futuristic History -projektin tuottama 3D-malli Turun Pyhän Hengen kirkosta on jotain paljon näyttävämpää. Mikä parasta, sovelluksen saa ladattua ilmaiseksi täältä.

Tässä hankkeen näyttävä esittelyvideo, josta voi bongata tuttua esineistöä, kuten Hattulan 1500-luvun saarnatuolin:


Pyhän Hengen kirkko on hieno ja salaperäinen paikka keskellä Turkua. Kirkon rakentaminen aloitettiin 1588 kuningas Juhana III:n toimesta keskiaikaiselle Pyhän Hengen armeliaisuuslaitoksen tontille, mutta kirkko purettiin jo 1600-luvun puolivälissä Pietari Brahen uudistustöiden yhteydessä. Kirkon esiinkaivettu kuoriosa on vihittiin kappeliksi 1992, ja sinne pääsee jos osaa kysyä avaimen kappelin päällä olevasta ravintola Panninista. Uudella ilmaissovelluksella kirkkoon pääsee kuitenkin kurkistamaan sen käyttöaikana, 1500-luvun lopussa.

Nykyisellään paikkaan voi tutustua täällä.

Mallinnosta ihastellessa voi pohtia myös, miksi uutisoinnissa puhutaan 1500-luvun lopun kirkosta keskiaikaisena. Ehkäpä arkeologinen keskiaika jatkuu historiallista 1520-luvun rajaa paljon pidemmälle?

Viikon sitaatti

Koulujen pihoilta ei löydy paljonkaan kyyristyneitä ruumishautoja, joten tämä oli erittäin odottamatonta.

– Edinburghissa Victoria Primary Schoolin pihalta löytyneen pronssikautisen hautauksen kaivausta johtanut Rob Engl

Kuvan luuranko ei liity tapaukseen. archaeology.co.uk.

Hyvää ystävänpäivää!

Mullan alta -blogi toivottaa lukijoilleen rakkaudentäyteistä ystävänpäivää!

Neoliittinen kaksoishautaus Mantuassa Italiassa.
NewsCom/Gamma Presse.

Kaarinan Ravattulan kirkko goes 3D

Bloggasin taannoin innoissani Agisoftin PhotoScan-konenäkösovelluksesta, jolla voi tehdä helposti näyttäviä 3D-malleja. Pelkkään digikameraan ja kuvat yhteen nivovaan tietokone-ohjelmaan perustuva sovellus kilpailee huomattavasti kalliimman (mutta tarkemman) laserkeilauksen kanssa.

Joonas Kinnunen on testaillut PhotoScanin mahdollisuuksia ja tuottanut seuraavan makupalan Kaarinan Ravattulan Ristimäen kohutun kirkon alttarista. 3D-videolla näkyvät kivet vaativat ehkä hieman selittämistä – kyseessä ei tosiaan ole vain kasa kiviä, vaan alttarin paikka. Kulmissa olevat kivet ovat kannatelleet puista alttarirakennetta, ja kivien välissä oleva vaatimattoman näköinen kuoppa symboloi Kristuksen hautaa. Jos joku epäilee, niin Pohjoismaista löytyy vastineita samanaikaisista kirkoista. Alttarirakenne sijaitsee kirkon kuoriosassa juuri siinä missä pitääkin.



Toinen, laserkeilausaineistosta luotu malli saman rakennuksen kivijalasta löytyy täältä.
Ristimäen kirkko on näyttänyt aikoinaan 1100-luvulla kutakuinkin samalta kuin Ruotsin Södra Rådan kirkko ennen sen tuhoutumista tuhopoltossa 2001.

Södra Råda ennen 2001 tuhopolttoa.Wikimedia Commons.

Viikon sitaatti

Kansojen pakanuuden aikana yleisenä ollut tapa varustaa vainajat hautaan (joko hän sitten polttamattomana haudattiin tai ensin poltettiin) ei ainoastaan täydellä eläjän puvulla, vaan myös sillä kalustolla, jota vainaja eläissään oli käyttänyt, on tehnyt nykyajan muinaistieteelle mahdolliseksi jossakin määrin kuvata kansojen oloja semmoisillakin ajoilla, joita eivät mitkään historialliset eli kirjoitetut lähteet valaise.

 – Theodore Schwindt teoksessa Tietoja Karjalan rautakaudesta (1893)

Löytökuvia samaisesta teoksesta.

Viikon sitaatti

Sanat kaksinaamaisuus, epärehellisyys, oma napa, ahneus, typeryys ja ammattikunnan ulkopuolisten halveksunta kuvaavat nyt mielestäni arkeologeja.

– nimimerkki Vetehinen Agricolan keskustelufoorumilla

Mmm... muinaisjäännöksiä – kuppikivet

Kuppikivi Hartolassa. Wikimedia Commons.

Viime vuoden puolella oli valtakunnan mediassa asti keskustelua kuppikivistä. Niin siis mistä? Yllättävän monille koko termi ei tunnu sanovan yhtään mitään, vaikka tämän tyypin muinaisjäännöksiä esiintyy Suomessa todella paljon, nelisen sataa. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon näitä uhrikiviksikin kutsuttuja kiviä on hävitetty, tai kuinka monta vielä odottaa löytymistään. Toisinaan kupit on myös tehty kallion pintaan.

Mattilan kuppikivi Kaarinan Ravattulassa. I. Aalto.

Runsaasti kuppeja Uhrikallion kuppikalliossa aivan
Turun Ylioppilaskylän kupeessa. I. Aalto.

Kuppikivet ovat varsin helppo tunnistaa: kyseessä on kaikessa yksinkertaisuudessaan kivi, jonka laella on yhdestä yli sataan hiottua kuppia, yleensä muutaman sentin levyisiä ja parin sentin syvyisiä. Etenkin Varsinais-Suomessa kupit kulkevat usein kahdessa tai useammassa rivissä, mutta Hämeessä ja Savossa ne on sijoiteltu miten sattuu tai poikkeustapauksissa johonkin kuvioon.

Löytäjänsä mukaan nimetty Wiltsunkivi Kaarinan Ravattulan
Ristimäessä. Kupit ovat kahdessa rivissä. I. Aalto.

Otavan(?) muodossa olevat kupit Hattulan Retulansaaressa.
I. Aalto/Wikimedia Commons.

Miksi kupit sitten on tehty? Tosiasia on, ettei kukaan tiedä, ja niiden tekoaikakin on epävarma. Yleensä kuppikivet, joita on erityisesti Hämeessä ja Mikkelin seudulla, ajoitetaan rautakautisiksi.Tälle on ihan hyvä syy, koska kuppikivet sijaitsevat kiinteästi rautakautisen asutuksen ja viljelyn (mahdollisesti myös kaskiviljelyn) yhteydessä. Kuppikivet sijaitsevat nykyäänkin usein pelloilla tai niiden laidassa, mutta niitä voi löytää myös metsien uumenista siellä, missä asutus on ajat sitten lakannut. Kuppikiviä on myös kalmistoissa, ja ne saattavatkin liittyä esi-isien palvontaan: on ehdotettu, että vainajille olisi tehty oma kuppinsa, johon näille on uhrattu.

Hämeenlinnan Uhrikivenkadun
kuppikivi kekrin aikaan. Elina Helkala.

Kuppikiviä löytyy ympäri maailman, mutta meillä päin ilmiö on varmasti sukua ruotsalaisille ja balttialaisille kuppikiville, jotka tosin naapurimaissa ajoittuvat meikäläisiä vanhemmaksi, Ruotsissa jo pronssikaudelle. Kivistä on myös paljon kansanperinnettä: niihin on uhrattu muun muassa viljaa ja maitoa, niiden kuppeihin kertynyttä vettä on käytetty parantamiseen ja niillä on suoritettu hedelmällisyysriittejä. Mahdotonta on kuitenkin sanoa, mikä perinteistä on se alkuperäinen.

Kuppeja ruotsalaisen kalliopiirroksen yhteydessä
Tukholman alueella. Wikimedia Commons.

Kuppikivien etsiminen on hauskaa, hyvät silmät vaativaa puuhaa. Jos liikut paljon metsässä, koita katsella kiviä vähän tarkemmin: niissä voi olla ihmisten jälkiä yli tuhannen vuoden takaa. Kuppikiviä on vielä varmasti monta löytymätöntä.

Viikon sitaatti

Sinä ehkä löysit nämä aarteet, mutta minä poika luovutan ne museolle... ja sitten minusta tulee museoviraston yli-intendentti. 

– museointendentti Einari sarjakuvassa Aku Armoton, Aku Ankka 2/2014