Yleisöarkeologia – mitä ja miksi?

Allekirjoittanut kaivamassa ensimmäistä mutta ei viimeistä kertaa arkeologisilla
kaivauksilla, kohteena Laitilan Vainionmäen polttokenttäkalmisto.
Kuva: Terho Aalto.

Ihka ensimmäinen kokemukseni arkeologisesta kaivauksesta oli osallistuminen Laitilan Kodjalan Vainionmäen merovingiaikaisen kalmiston yleisökaivaukseen vuonna 2005. Olin silloin 15-vuotias ja hyvin päämäärätietoinen siitä, että halusin isona arkeologiksi. Yleisökaivaus arkeologien ohjeistuksessa vain vahvisti kokemusta: tätä minä haluan työkseni tehdä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen ollut onnekas päästessäni mukaan vetämään useita mahtavia yleisöarkeologisia hankkeita ja toivottavasti antamaan osallistujille samanlaisia merkityksellisyyden kokemuksia kuin  itse sain 15-vuotiaana Laitilassa. Mutta mitä yleisöarkeologia itse asiassa on?

Tämä ei ole helppo kysymys. Lyhyesti yleisöarkeologia on arkeologian osa-alue, joka tutkii ja kehittää arkeologien ja yleisön välistä kanssakäymistä ja arkeologisen tiedon välittämistä. Toisaalta useat arkeologit (kuten Reuban Grima) ovat muistuttaneet, yleisöarkeologiaa ei pitäisi nähdä vain yhtenä arkeologian haarana, vaan sen pitäisi olla kaikkien arkeologisten toimijoiden työtä ohjaava mielenlaatu. Arkeologia ei koskaan tapahdu yleisöstä ja muusta yhteiskunnasta irrallaan.

Yleisöarkeologia tulee englanninkielisestä käsitteestä public archaeology, joka ei ole aivan mutkaton suomennettava. Käsite syntyi 1970-luvulla tarkoittamaan julkista kulttuuriperinnön hallinnointia, mistä on pitkä matka osallistaviin yleisökaivauksiin. Arkeologi Tim Schadla-Hall (1999) on määritellyt public archaeologyn laveasti "miksi tahansa arkeologiseksi toiminnaksi, joka on vuorovaikutuksessa tai jolla on mahdollisuus olla vuorovaikutuksessa yleisön kanssa". Koska sanalla "public" ei ole vain yhtä suomenkielistä vastinetta, suomeksi on erotettu toisistaan hallinnollinen julkinen arkeologia ja yleisöä osallistava yleisöarkeologia (Siltainsuu 2012).

Vapaaehtoisia Aboa Vetus & Ars Nova -museon Innostu, seuraa, sitoudu!
-hankkeessa vuonna 2019. Kuva: Jari Nieminen/Aboa Vetus & Ars Nova.

Yleisökaivaukset, joille kuka vain saa osallistua ilman aiempaa kokemusta ovat 2000-luvulla muodostuneet Suomessa jokakesäiseksi ilmiöksi, ja monet liittävätkin yleisöarkeologian juuri kaivauksiin. Yleisöarkeologia voi kuitenkin olla paljon muutakin: työpajoja, muinaisjäännöshoitoa (kuten Pirkanmaalta alkanut Adoptoi monumentti -hanke), koulutuksia, muinaisjäännösretkiä, kartoitushankkeita tai arkeologisten löytöjen pesua ja luettelointia – siis kaikkea, missä arkeologit ja arkeologiasta kiinnostunut yleisö ovat kosketuksissa toisiinsa. Yksinkertaisimmillaan yleisöarkeologia on sitä, että kaivaustutkimusta tekevä arkeologi vastaa ohikulkijoiden kysymyksiin ja parhaimmillaan se on monivuotinen hanke, jossa kymmenet ihmiset pääsevät perehtymään arkeologisiin menetelmiin ja kotiseutunsa historiaan.


Yleisöarkeologian teoriaa


Yleisöarkeologisessa keskustelussa on ehdotettu useita erilaisia malleja, joilla arkeologit ja yleisö kohtaavat. Varhaisimman, laajemmin museologiassa käytyyn keskusteluun perustuvan jaottelun vajavaiseen ("deficit model") ja moninäkökulmaiseen ("multiple perspectives model") malliin teki Nick Merriman vuonna 2004. Ensimmäisessä mallissa näkökulma on, että arkeologit ovat ikään kuin portinvartijoita, joita tarvitaan selittämään arkeologisen kulttuuriperinnön tulkintoja suurelle yleisölle, joka ei kykene itsenäisesti ymmärtämään ja arvostamaan arkeologista tietoa: toisin sanoen tämän näkökulman tavoite on saada suuri yleisö ajattelemaan arkeologien tavoin. Moninäkökulmaisen mallin mukaan taas yleisö ja arkeologit ovat ikään kuin samalla linjalla ja tarkastelevat muinaisuudesta säilynyttä kulttuuriperintöä omista näkökulmistaan, joista kumpikaan ei välttämättä ole "oikea". Vaikka ensimmäinen malli on melko karikatyyrimäinen, se ohjaa isoa osaa arkeologisesta vuorovaikutuksesta yleisön kanssa. Pyrkimys moninäkökulmaisuuteen jää helposti teorian tasolle.

Yleisökaivajia Kruunupyyn Korpholmenin leprahospitaalin kaivauksilla
2012. Kuva: Ilari Aalto.

Sittemmin tutkijat (kuten Matsuda & Okamura 2011 ja Grima 2016) ovat laajentaneet jaottelua ja luoneet nyansseja kategorioiden väliin, mutta edelleen yleisöarkeologian malleissa näkyy samanlainen kaksijakoisuus käytännöllisempiin ja teoreettisempiin malleihin. Käytännön tasolla ei varmaankaan ole mahdollista, että mikään yleisöarkeologinen hanke toimisi vain yhden mallin pohjalta. Yleensä kaikessa kanssakäymisessä on vuorovaikutusta niin, että projektien aikana vapaaehtoiset ja tutkijat keskustelevat yhdessä menneisyydestä ja arkeologian työmenetelmistä ilman, että kyseessä olisi käsikirjoitettu opetustilanne. Näitä jälkimmäisiäkin kuitenkin tarvitaan: arkeologia vaatii paljon erityisosaamista, jota ei saa yhden päivän kaivauskurssilla. Niinpä on täysin luontevaa, että yleisöarkeologiaan kuuluu sekä ylhäältäpäin tulevaa ohjausta, kuten perinteisiä luentoja, ja toisaalta yhdessä luomista, kuten osallistujien toiveiden huomioimista tutkimuskohteen valinnassa.


Mihin yleisöarkeologiaa tarvitaan?

Miksi yleisöarkeologia on sitten noussut niin vahvasti esiin arkeologiassa viime vuosina? Mitä hyötyä siitä on? Päällimmäinen syy yleisöarkeologian voimakkaalle kasvulle on varmasti poliittinen. Julkiset arkeologiset hankkeet ovat aiempaa enemmän tulosvastuullisia myös yhteiskunnallisen merkityksen luomisessa, ja yleisöarkeologiset hankkeet ovat loistava tapa ottaa paikallisyhteisö mukaan ja tuottaa muutakin arvoa kuin pelkkiä tieteellisiä tuloksia. Yleisöarkeologia ei kuitenkaan vain näytä hyvältä paperilla. Vaikka yleisöarkeologisten hankkeiden arvioimisessa ja raportoimisessa on vielä paljon kehittämisen varaa, tulokset näyttävät hyviltä. Osallistujille laaditut kyselytutkimuset viittaavat siihen, että yleisöarkeologisiin hankkeisiin osallistuminen vahvistaa suhdetta tutkimuskohteeseen ja parantaa elämänlaatua. Tämä ei ole niin yllättävää kun ajattelee, että hankkeisiin kuuluu usein kiinnostavaa tekemistä samoista asioista kiinnostuneiden muodostamassa sosiaalisessa yhteisössä. Samat vaikutukset voi varmasti havaita missä vain harraste- tai vapaaehtoisyhteisössä.

Yleisöarkeologia on parhaimmillaan myös kansalaistiedettä, jossa osallistujat eivät saa vain elämyksiä, vaan myös edistävät tieteellistä tutkimusta. Kansalaiset ovat Suomessa iät ajat osallistuneet tieteen tekoon muun muassa rengastamalla lintuja ja keräämällä kivinäytteitä, ja varhaisimmat arkeologiset kokoelmatkin kerättiin 1800-luvulla talonpojilta, jotka olivat löytäneet pelloistaan muinaisia esineitä. Vaikka jotkut arkeologit ovat olleet huolissaan yleisökaivajien vievän ammattimaisten arkeologien työpaikat, onnistuneen yleisöarkeologian lähtökohta ei ole, että vapaaehtoisvoimilla korvataan koulutettujen arkeologien työ. Vapaaehtoisten panos tukee tieteellistä tutkimusta, ja samalla osallistujat oppivat uusia taitoja ja näkökulmia.

Yleisön kanssa voi kaivaa vaativiakin kohteita, kun turvallisuus ja
perehdytys ovat kunnossa. Kuvassa kaivetaan Turun palossa 1827 tuhoutuneen
keskiaikaisen talon kellaria Aboa Vetus & Ars Nova -museossa. Kuva: Ilari Aalto.

Yleisöarkeologia ei ole vain mieleenpainuvien kokemusten tuottamista yleisölle, eikä hyvä yleisöarkeologia synny vain työntämällä vapaaehtoisille kaivausvälineet käteen. Yleisöarkeologiset hankkeet ovat ennen kaikkea oppimisympäristöjä (Siltainsuu 2012), ja niiden suunnittelussa pitää huomioida pedagoginen näkökulma. Toisaalta yleisöarkeologisiin hankkeisiin pätevät täysin samat lainalaisuudet kuin kaikkeen vapaaehtoistyöhön: työn puitteiden täytyy olla mielekkäiksi suunnitellut ja työn tekijät tarvitsevat riittävän perehdytyksen. Jos taas esimerkiksi yleisökaivaus on maksullinen, tilanteen luonne muuttuu hieman: yleisökaivajat eivät ole enää vapaaehtoisia vaan maksavia asiakkaita, jotka odottavat vastinetta rahoilleen. Tällöin palvelun tarjoavat arkeologit ovat asiakaspalvelijoita, joilta odotetaan samoja ominaisuuksia kuin missä vain asiakaspalvelussa: positiivista asennetta, empatiaa, kärsivällisyyttä ja selkeää kommunikointia. Näistä taidoista ei varmasti ole haittaa yhdellekään arkeologille muissakaan oloissa.

Arkeologialla on väliä!

Jos yleisöarkeologiassa ei näe muuta itua, niin on ehkä hyvä muistaa Cornelius Holtorfin (2007) esiin nostama näkökulma: arkeologia on vahvasti julkisen mielipiteen varassa, joten arkeologien on paras tuottaa sisältöjä, jotka perustelevat tieteenalan merkitystä suurelle yleisölle. Yhteiskunnalla ei ole arkeologialle samanlaista välitöntä tarvetta kuin vaikkapa taloustieteelle tai biofysiikalle. Muinaismuistoja suojeleva lainsäädäntö on riippuvaista siitä, miten arvokkaana aineellisen menneisyyden suojelemista pidetään, ja arkeologisten virkojen määrä riippuu siitä, miten tärkeänä ala nähdään museo- ja yliopistopolitiikassa. Koska arkeologista tutkimusta rahoitetaan jossakin määrin veronmaksajien rahoilla, on vain kohtuullista, että arkeologinen tieto on mahdollisimman matalalla kynnyksellä kansalaisten saatavilla.

Arkeologia on siitä poikkeuksellinen pieni tieteenala, että sillä on vankka rooli populaarikulttuurissa. Vaikka ihmisten mielikuvat arkeologiasta perustuisivat Indiana Jones -elokuviin tai Ancient aliens -sarjaan, arkeologia herättää kuitenkin mielikuvia eri tavalla kuin folkloristiikka tai klassinen filologia. On myös erityistä, että suurta yleisöä kiinnostaa ennen kaikkea arkeologinen tutkimusprosessi, eivät niinkään tutkimustulokset. Arkeologien täytyy osata hyödyntää tätä tarttumapintaa ja tehdä arkeologiasta vielä entistä näkyvämpi osa yhteiskuntaa. Arkeologia ei nimittäin ole vain älyllistä uteliaisuutta tyydyttävä tieteenala: se tutkii hyvin perimmäisiä kysymyksiä siitä, mitä on olla ihminen, näyttää meidän paikkamme toisiaan seuraavien, syntyvien ja luhistuvien yhteiskuntien aallokossa ja paljastaa, miten menneisyyden yhteiskunnat ovat selvinneet muuttuvasta ympäristöstä ja katastrofeista, joiden rinnalla nykypäivän haasteet tuntuvat usein pieniltä. Ja onhan se myös parasta, mihin elinpäivänsä voi käyttää.

Tänä vuonna yleisöarkeologiaprojektien toteutuminen on koronan takia epävarmaa, mutta hankkeita voi seurata muun muassa arkeologian harrastajayhdistysten sivuilta ja Facebookin Yhteisöarkeologia Suomessa -sivuilta.



Kirjallisuutta:


Grima, Reuben 2016. But Isn’t All Archaeology “Public” Archaeology? Public Archaeology 15(1): 50–58.

Holtorf, Cornelius 2007. Archaeology Is a Brand! The Meaning of Archaeology in Contemporary Popular Culture. Oxford: Archaeopress.

Matsuda, Akira & Katsuyuki Okamura 2011. Introduction: New Perspectives in GlobalPublic Archaeology. Okamura, K. & Matsuda, A. (toim.)  New Perspectives in Global Public Archaeology: 1–18. New York, Dordrecht, Heidelberg & London: Springer.

Merriman, Nick 2004. Involving the public in Museum Archaeology. Merriman, Nick (toim.) Public Archaeology: 85–107. London & New York: Routledge.

Moilanen, Ulla; Janna Jokela, Jenni Siltainsuu, Ilari Aalto, Andreas Koivisto, Sami Viljanmaa & Jari Näränen 2019. Yleisökaivauksen suunnittelun ja toteutuksen hyvät käytännöt. Muinaistutkija 3/2019: 2–17.

Richardson, Lorna-Jane & Jaime Almansa-Sánchez 2015. Do you even know what public archaeology is? Trends, theory, practice, ethics. World Archaeology 47:2: 194–211.

Schadla-Hall, Tim 1999. Editorial: Public Archaeology. European Journal of Archaeology 2/1999: 147–158.

Siltainsuu, Jenni 2012. Arkeologiakeskeisyydestä kohti yleisökeskeisyyttä. Muinaistutkija 3/2012: 29–35.

Svanberg, Fredrik & Wahlgren, Katty H. 2007. Publik arkeologi.  Lund: Nordic Academic Press.

Monttu auki!

Tänään iskettiin käyntiin Aboa Vetus & Ars Novan kesän 2013 kaivaus. Meitä on tällä kertaa kaivauspuuhissa kaksi, minä ja tutkijasivari Kim. Ensi töiksemme kaivoimme kaivauksen nurkkaan jääneen sekoittuneen maakasan pois, ja niin se kuoppa vain siistiytyi:

Tästä lähtee! I.A.

Reilu 30 ämpärillistä myöhemmin. I.A.

Maasta puski esiin luita ja yksi kivisavikeramiikan pala, mutta myös yksi yllätys. Viime vuonna löytyi kaksi tiiltä, joihin oli piirretty ikään kuin roomalaisilla numeroilla VII. Tämänkertaisessa tiilissä 7:n toinen viiva on karannut V:n sisään, ja lopputulos näyttää melkoisen erilaiselta. Ehkä sittenkään ei ole kyse numeroista...?

Kryptisiä kuvioita tiilessä. I.A.

Erityiskiitos tältä päivältä japanilaiselle pariskunnalle, joka tarjosi suklaata!
チョコレートでありがとうございました！

Viikon sitaatti

Kysymysten kuuntelemisen, vastausten muotoilemisen ja laadukkaan kirjoittamisen osaaminen ovat kulttuurintutkijan työvälineinä vähintään yhtä oleellisia kuin lapio ja takymetri.

- Mervi Suhonen Arkeologipäivät 2005:ssä

Takymetri, tärkeä työkalu.
Wikimedia Commons.

Käsinkosketeltava menneisyys

Torstaina olin Aboa Vetus & Ars Novan Hämmennys ja huippuhetki -seminaarissa vetämässä työpajaa arkeologiasta osana museotyötä. Työpajassa oli yksitoista osallistujaa ja syntynyt keskustelu oli todella inspiroivaa. Samalla harrastettiin myös konseptivakoilua museoiden välillä.

Työpaja kesti kolme varttia ja koostui kolmesta osasta: ensin tutustuttiin tämänhetkiseen kaivausalueeseen museossa, sitten siirryttiin viereiseen tilaan hypistelemään uusia ja vanhempia löytöjä ja replikoita. Lopuksi oli kokoava loppukeskustelu, jolle ei ollut loppua tullakaan. Perimmäinen kysymys oli koko seminaarin teemaa heijastellen, millä tavalla tämän mallinen työpaja tuottaa museokävijälle hyvinvointia. Vastauksissa painottui ennen kaikkea historiaymmärryksen syveneminen erilaisella tavalla kuin perinteisellä museo-opastuksella ja toisaalta tästä seuraava eheyttävä ja avartava ymmärrys.

Työpajan keskustelu pyöri paljon sen ympärillä, kuinka konkreettisia esineitä voisi uusilla tavoilla hyödyntää museopedagogiikassa. Museokävijälle on aivan eri asia nähdä esineet vitriinissä kuin saada ne oikeasti käteensä. Keskustelussa kävi ilmi, että on selvästi kaksi ihmisryhmää joita aitojen esineiden kokeminen erityisesti elähdyttää: lapset ja keski-ikäiset bisnesmiehet. Lasten kanssa työskennellessä olen huomannut, että pelkkä replikaesinekin on innostava ja ymmärrystä tuottava. On aivan eri asia katsoa kuvaa vartetusta kivikirveestä kuin oikeasti saada sellainen käteensä. Tästä huolimatta aitojen muinaisjäännösten koskeminen tarjoaa vielä syvällisemmän kosketuksen menneisyyteen: vaikka lapsi ei täysin ymmärtäisikään satojen tai tuhansien vuosien ajanjaksoja, on riittävää ymmärrys siitä että tämä esine on oikeasti tosi vanha. Että joku ihminen on sen kauan sitten tehnyt ja sitä käyttänyt!

Onko esine aidompi museokävijän kädessä kuin vitriinissä?
Wikimedia Commons.

Niin syviä elämyksiä kuin aitojen arkeologisten löytöjen käsissään pitäminen aikaansaakin, on ongelmana tietysti museologinen, moraalinenkin puoli. Missä määrin aitoja arkeologisia löytöjä tai muita museoesineitä on soveliasta käyttää museopedagogiikan työkaluina? Tällainen käyttö kuitenkin aina uhkaa esineen säilyvyyttä tuleville sukupolville. Tähän eettiseen (ja muinaismuistolainsäädännölliseenkin?) kysymykseen ei ole yksioikoista vastausta. Esimerkiksi Aboa Vetus & Ars Novalla on harmillisen vähän käytetty opetuskokoelma, jossa olevat edustavat esineet on jo kaivausvaiheessa valittu ja luetteloitu erikseen. Niin edustavia kuin nämä esineet ovatkin, on niiden opetuskäyttö hyväksyttävää näissä puitteissa. Toinen potentiaalinen löytöryhmä, jota kuitenkin kuuleman mukaan vielä varsin vähän käytetään museopedagogiikassa, ovat kontekstittomat irtolöydöt. Arkeologinen löytö menettää paljon informaatioarvostaan, kun sen alkuperäistä löytökontekstia ei tunneta. Jos tällaiset löytöyhteydestään irrotetut vasarakirveet ja liitupiipunkatkelmat kelpaavat lähinnä kirjahyllynkoristeiksi, mikä estää niiden käyttämisen opetuksessa? Tällä tavallahan niille tavallaan annettaisiin uusi arvo sen tieteellisen arvon sijaan, jonka ne ovat menettäneet.

Työpajassa olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että arkeologialla on paljon muutakin annettavaa museoille kuin pelkkä tieteellinen tutkimus. Arkeologinen tutkimusprosessi ja etenkin kaivaukset itsessään ovat kiinnostavia ja puoleensavetäviä sellaisellekin yleisölle, joka harvemmin museoissa käy. Harva ihminen kieltäytyy kun tälle tarjotaan mahdollisuutta hypätä kaivauskuoppaan tai saada aito muinaisjäänne käteensä, saati päästä itse kaivamaan. En tiedä kuinka monella tieteenalalla on sivutuotteena samanlainen terapeuttinen arvo kuin arkeologialla: esimerkiksi brittiläinen Past in Mind -projekti on hyödyntänyt arkeologisia kenttätöitä mielenterveyskuntoutuksessa. Eheyttävä voima syntyy useasta tekijästä, joista projektissa nostettiin esille menneisyyden looginen jäsentely ja johtopäätösten synty tehdyistä havainnoista. Mielestäni ei voi myöskään vähätellä arkeologian tarjoamaa konkreettista menneisyyskosketusta: historian kerrosten läpi kaivautuminen tuo ihmeellisellä tavalla selväksi sen tosiasian, että ihmiset ovat eläneet täällä ennenkin. Että menneisyyden aikakaudet ovat muutakin kuin lukuja historiankirjoissa: ne ovat olleet joskus nykypäivä.

Svanberg & Wahlgrenin Publik arkeologi -kirjaa mukaillen voisi vielä todeta, että parhaimmillaan yleisöarkeologia voi auttaa ihmistä syventämään ymmärystään kotiseudustaan ja toisaalta omasta paikastaan sukupolvien jatkumossa. Voisi ehkä todeta, että arkeologia auttaa asettamaan asiat oikeaan suhteeseen. Maailma näyttää kovin erilaiselta menneisyyden perspektiivistä.

Viikon sitaatti

Kaikki jättävät jälkiä:
Menneisyyden esineet ovat arkeologien johtolankoja toisten ihmisten elämään.
Siitä mitä tänään teet, tulee huomisen historiaa.
Kaikki jättävät jälkiä. Mitä ajattelet niistä, jotka elivät täällä ennen sinua?
Sinä jätät jälkiä. Kuinka haluat, että sinut muistetaan?
Minä jätän jälkiä. Kuinka ne tulkitaan tulevaisuudessa?

– teksti Tukoholman Historiska Museetin näyttelyssä Framtidsminnen vuonna 2007

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Alla lämnar spår:
Saker från förr är arkeologernas ledtrådar till andra människors liv.
Det du gör idag blir morgondagens historia.
Alla lämnar spår. Vad tänkar du om dem som levde här före dig?
Du lämnar spår. Hur vill du bli ihågkommen?
Jag lämnar spår. Hur kommer de att tolkas i framtiden?

– en text i Historiska Museets utställning Framtidsminnen år 2007

Allekirjoittanut kävi Tukholmassa harjoittelemassa alaa. Kuva: Elina Helkala.

Suuri matka pohjoiseen (ja vähän itäänkin) osa III

Vielä näin syksyn edetessä palaan kesäisiin tunnelmiin ja jatkan matkertomusta heinäkuun lopun Suomen matkastani. Matkan varrella oli siis jo käyty katsastamassa tärvelty kalliomaalaus ja ryöstetty kalmisto, kun päädyimme Yli-Iin Kierikki-keskukseen.

Kuva: I.A.

Koska Kaisa Kyläkoski ruoti omassa blogissaan taannoin ahkerasti Kierikki-keskuksen sisältöä, jätän sen vähemmälle huomiolle. Olin itse paikan päällä ensimmäistä kertaa, mutta paikka tuntui tutulta. Olin nähnyt siitä niin paljon kuvia, että tiesin mitä odottaa. Silti autenttinen ympäristö teki vaikutuksen: kiitos Kierikin voimalan patojen oli vesi joessa samalla korkeudella kuin viitisentuhatta vuotta sittenkin. Kivikauden kylän rekonstruktio sijaitsee samoilla rannoilla kuin muinaiset esikuvansakin.

Perimmäinen syy Kierikkiin tulolleni olivat kaksipäiväiset kivikauden markkinat, jotka siellä tuona viikonloppuna (27.–29.7.) järjestettiin. Myyntiin en pahemmin ehtinyt perehtyä, kun keskityin seuraamaan ja auttelemaan kivikaudenelävöityspoppoo Kutteloa työnäytöksensä kanssa (Kuttelo löytyy Facebooksita täältä). Samaan aikaan Sami Viljanmaa veti paikalla asumuspainanteen arkeologisia kaivauksia, joihin yleisökin pääsi osallistumaan. Koska en osaa edes lomalla pitää näppejäni erossa työnteosta, menin mukaan kaivamaan. Sitten opetuskaivausten syksyllä 2010 en ole päässyt kivikautta kaivamaan, ja Ristimäen moreenikumpare oli jotakin aivan muuta kuin Kierikin hieno hiekkamaa. Siinä oli kaupunkiarkeologilla hetken aikaa ihmettelemistä kuinka tällaisella kaivauksella toimitaan. Viiden sentin tasoissa kaivaminen oli toisaalta varsin virkistävää verrattuna kaupunkikerrosten lapioimiseen. Kierikki-keskuksen ympäristössä sijaitsee paljon muitakin asumuspainanteita, joita piti tietysti päästä katsomaan. Ei sillä että ne juuri maan pinnalle erottuisivat.

Kaivausaluetta. Kuva: I.A.

Minuakin onnisti: Pyheensillan tyyppiä muistuttava liuskenuolenkärki.
Kuva: I.A.

Asumuspainanteen keskeltä löytyi hiomalaaka. Kuva: I.A.

Inga esitteli kaivauksen hienoimpia löytöjä, taltan katkelmaa ja saviastian
paloja. Kuva: I.A.

Majoituksemme Kierikkikeskuksen hotellissa oli varsin miellyttävä ja vielä lampinäköalan kanssa. Hirsisen majapaikan suojiin oli myös miellyttävä kömpiä sadetta pakoon.

Kierikki on syrjässä vähän kaikkialta, joten sinne on pakko tarkoituksella tulla. Siihen nähden olin yllättynyt kivikauden markkinoiden vetämästä yleisömäärästä. Yksi pariskunta oli tullut Kiinasta asti, en tullut kysyneeksi olivatko nämä tulleet varta vasten. Kuttelo veti kyllä esityksensä hyvin; näytös käsitteli tulentekoa, kivi- ja luutyökalujen käyttöä, kiven iskentää ja ruuanlaittoa. Yksi erityisen näyttävä ohjelmanumero oli paini. Tässä pieni kuvakooste kahden päivän markkinasadosta:

Tulentekoa ukontulikukan varresta tehdyllä tulikepillä. Kuva: I.A.

Ruuanlaittoa. Kuva: I.A.

Kuva: I.A.

Kuva: I.A.

Kivitaltan käyttelyä. Kuva: I.A.

Lisää ruuanlaittoa majavasta. (Hyvää oli!) Kuva: I.A.

Elina palvoo karhua. Kuva: I.A.

Tässä vaiheessa on kai myönnettävä, että allekirjoittanutkin päätyi kivikauden pauloihin:

Terveisiä Kierikistä! Kuva: Elina Helkala

Näyttelyn purkua ja muita museokuulumisia

Maanantaina loppui Aboa Vetuksen Tiedon taustalla -näyttely, joka kokosi yhteen alueen vanhempaa tutkimushistoriaa ja arkeologian metodeja sekä nyt että vuosisata takaperin. Tämän kesän kaivaus on oleellisena osana kuulunut näyttelyyn, mutta se jatkuu vaikka näyttely onkin ohi. Päätimmekin maanantain palaverissa jatkaa kaivauksia niin kauan kuin mahdollista, eli kunnes kylmä ja lumi alkavat haitata maan kuljetusta ja seulomista.

Tiedon taustalla -näyttelyssä ollut kuva kolmesta kovasta arkeologista.
Vasemmalta oikealle A.M. Tallgren, Hjalmar Appelgren-Kivalo ja Juhani Rinne.

Viime lauantaina olin poikkeuksellisesti töissä kiitos Turun Sanomien perhepäivän, jota museolla vietettiin. Kävijöitä oli paljon, ja kesän kaivausta haluttiin nostaa esiin. Kävijöiltä tulikin paitsi kiitosta myös teräviä kysymyksiä. Vieraita oli sen verran tiheään tahtiin, etten pahemmin ehtinyt poistua kaivannostani. Onneksi olin ymmärtänyt varautua ottamalla termarillisen kahvia seurakseni.

Maanantaina pääsin itse purkamaan näyttelyä, mikä oli ihan tervetullutta vaihtelua.  Tässä muutama tunnelmakuva:

Allekirjoittanutta alkoi lapsettaa kun pääsi repimään näyttelytekstejä.
Kuva: I.A.

Museolehtori Jannan ja minun tehtäviin kuului purkaa vitriineissä olevat arkeologiset näyttelyesineet. Yhdessä vitriinissä oli 227 palaa kivisavikeramiikkaa vuoden 1901 kaivauksilta - kaikki yhden löytönumeron alla.

Runsaahkosti kivisavikeramiikkaa. Kuva: I.A.

Suuri mediapäivä ja muuta hulinaa Aboa Vetuksessa

Huomenta god morgon. Olisin voinut hyvin otsikoida tekstin "suuri mediaviikko", mutta koko arkeologisjulkinen hullunmylly kulminoituu tänään. Aloitin aamuni kello 9.10 Radio Vega Åbolandin ruotsinkielisessä haastattelussa. Vaikka tuntui että studion penkillä kielitaitoni romahti, oli kokemuksessa silti itsensä voittamisen makua. Pätkä oli peräti 15 minuutin pituinen, joten toivottavasti se houkuttelee kävijöitä illan arkeologiselle erityisopastukselle.

Kaivantoonihan on oikeasti ilmestynyt kuoppa. Kuva: I.A.

Ikäänkuin yksi radiohaastattelu ei olisi ollut kylliksi, soitettiin minulle Yleltä iltapäivällä ja pyydettiin puhelinhaastattelua. Pahoin pelkään että saan tätä vauhtia ääneni käheäksi ennen illan kierrosta...
Ja mediapäivähän ei olisi mediapäivä jos se rajoittuisi vain yhteen viestimeen, joten lisäksi Turun Sanomat julkaisi haastatteluni Ilmiö-palstallaan otsikolla Akateeminen raksaduuni.

Aiemmin tällä viikolla on riittänyt yleisötyötä muutenkin: tärkein tapahtuma oli maanantai-iltainen opastus Lounais-Suomeen matkaaville kansainvälisille arkeologeille, jotka ottavat osaa Helsingissä järjestettävään European Association of Archaeologyn (EAA:n) konferenssiin. Olin opastamassa heitä museolehtori arkeologi Janna Jokelan kanssa, ja vaikka kohde oli heille illan viimeinen, jaksoi museo ilmeisesti olla mielenkiintoinen. Ainakin saimme paljon kiitosta ja hyviä ajatuksia tämänhetkisen kaivauskohteen tulkinnasta. Itselleni tuli varsin energinen olo kun museo oli täynnä ei-suomalaisia arkeologeja.

Eilen puolestaan opastin turkulaisia arkeologian harrastajia ja uusia arkeologian opiskelijoita kaivausten saloihin. Itselleni se oli ensimmäinen kontakti uusiin ja vielä viattomiin opiskelijoihin. Ehkä joku heistä keksii innostua kaupunkiarkeologiasta?

Letkuvyyhtiä ja kellarin esiin kaivettua lattiaa. Kuva: I.A.

Kaikki tämänpäiväinen medianäkyvyyteni liittyy pohjimmiltaan siihen, että tänään kello 17.30 vedän arkeologisen erikoiskierroksen tämän kesän kaivauksiin, löytöihin ja tekniikoihin. Tervetuloa katsomaan ja kuuntelemaan! 

 Fast rundturen är på finska, är svenskspråkiga också välkomna att ställa frågor på svenska.

Lisää aarteita Aboa Vetuksesta

Tuntuu että viime aikoina kaivamani kellarin täytemaa on ollut selvästi aiempaa löydökkäämpää. Tällä viikolla alkoi vahvistua myös uskoni siihen, että kesäkoululaiset tekevät parhaat löydöt.

Kesäkoululaisia kaivamassa. Kuva: I.A.

Keskiviikkona oli viimeisen kesäkouluryhmän arkeologipäivä, joten tietyssä mielessä voin huokaista helpotuksesta. Kesäkoulupäivät, niin hauskoja kun ne ovat voineet ollakin, ovat kuitenkin olleet kuluttavia ja vieneet aikaa varsinaiselta työnteolta, lapset kun eivät yleensä ole olleet kovin tehokkaita kaivajia. Kesäkoululaiset olivat kuitenkin todella tarkkasilmäisiä ja (useimmiten) pitkäpinnaisia, mistä oli hyötyä etenkin seulomisessa. Keskiviikkona lapset löysivät seulasta taas uuden kolikon, tällä kertaa puolikkaan sellaisen. Kyseessä on ilmeisesti Juhana III:n vuoden 1592 "inflaatiofyrkka" kuten raha-asiantuntijani Nina sitä kuvaili, siis puolen äyrin kolikko. Raha on huonokuntoinen, mutta siitä erottuu toiselta puolen Vaasa-lyhde ja toiselta puolen kolme kruunua vaakunakilvellä.

Puolikas Juhana III:n puoliäyrisestä. Kuva: I.A.

Raha ei suinkaan jäänyt ainoaksi hienoksi löydöksi. Lapset löysivät myös toistaiseksi ainoan tästä kellarista vastaan tulleen kolmijalkapadan jalan. Maasta paljastui myös lasiastian pala ja iso määrä luita. Lisäksi löytyi ilmeisesti kirstun lukko, lajitelma hiiltyneitä hasselpähkinänkuoria sekä jälleen nuppineula, joka nostaa niiden määrän jo kahdeksaan. Voivatko ne kaikki olla vain hukattuja?

Kolmijalkapadan jalka. Kuva: I.A.

Lukko? Kuva: I.A.

Hienoin löytö tuli kuitenkin eilen kun seuloin keskiviikkona kaivettua maata: tiilenpalasten ja laastipurun seasta paljastui lyijyinen ristiriipus. Yhtä puuttuvaa sakaraa lukuun ottamatta riipus on hyvässä kunnossa. Se on todella kotikutoisen näköinen, risti on ilmeisesti valettu melko huolimattomasti tehtyyn muottiin.

Ristiriipus. Kuva: I.A.

Korpholmen, Kronoby - lauantai

Päivä 5
Lauantai 7.7.2012

Viimeinen kaivauspäivämme sujui yllättävänkin mutkattomasti. Siinä missä viime vuonna ahkeroimme ylityötunteja keskiyöhön aski saadaksemme kuopat kaivettua pohjaan, saimme tänään lopetettua jo kuudelta. Kolme kaivantoamme oli kaivettu jo lähes puhtaaseen pohjamaahan, joten päätimme avata vielä yhden kuopan alueella olevan kolmannen kumpareen kohdalle. Oletimme sen olevan kolmas spitaalisten talon liesi. Kaivannosta paljastui runsaasti tiilimurskaa ja kivijalka, jotka vaikuttivat lupaavilta. Kuoppa oli kuitenkin liian pieni että rakenteesta voisi sanoa mitään varmaa. Turhaa sen kaivaminen ei kuitenkaan ollut, saimmehan sentään tietää että kumpareessa todella on jotain.

Kruunupyyssä vietettiin tänään Krombi-päivää, ja kahvitauolla saimme lahjaksi päivillä myytyjä "Korpholmenin sekoitus" -karkkipusseja. Mahtavan kekseliäissä minigrip-pusseissa oli kaivauksen hienoimmat löydöt: sokerista, marsipaanista ja karkkimassasta tehtyä ikkunalasia, ruostuneita nauloja ja liitupiipun pesä ynnä muita murusia. Hyviä olivat!

Kaivausten aikana ei samassa määrin kuin viime vuonna tullut ajatelleeksi paikkaa itseään. Viime kesänä jatkuvasti oli ajatellut spitaalisia ja spitaalisten suljettua elämää aitansa takana, mutta näissä kaivauksissa ajatukset keskittyivät vain tekniseen työskentelyyn. Vasta kun kuopat oli täytetty ja jäin yksin katselemaan kaivausaluetta, jossa viikon tallaamisen jälkeen spitaalisten talon jäännökset olivat selvästi esillä, palasivat mieleen ne elämänkohtalot jotka juuri sillä paikalla oli vuosisatoja sitten koettu. Jotkut hospitaaliin suljetuista kuolivat varsin pian tultuaan, toiset taas sinnittelivät toistakymmentä vuotta. Yhtä kaikki Korpholmenille tultiin kuitenkin vailla toivoa paluusta. Näissä oloissa oli vain tehtävä elämästään niin miellyttävää kuin mahdollista. Lähdin alueelta pois hiljaisena.

Tässä taas ja viimeisen kerran tältä kaivaukselta päivän videobloggaus. Tack och hej!

Kronoby, Korpholmen - perjantai

Päivä 4
Perjantai 6.7.2012

Päivämme alkoi melkein verisesti, kun Mikko roiskaisi erehdyksessä mustikkakeitot Jannen päälle. Näytti siltä että mökkiä olisi kohdannut pahempikin verilöyly, mutta ikävä kyllä hirmuteon yhteydessä emme saaneet otetuksi valokuvaa.
 
Tänään putsasimme, valokuvasimme ja mittasimme eilen löytämiämme lattiarakenteita. Saimme makoisat naurut kun huomasimme Keskipohjalaisen nimenneen kaivausjohtajamme Mikon ja Jannen "Turun yliopiston professoriksi" ja tämän kollegaksi. Äkkiä meillä olikin siis kaksi professoria kaivauksella.

Löytöinä saimme luita, isojakin paloja keramiikkaa, kummallista paksua lasiastiaa johon törmäsimme viime vuonnakin ja hauskan vaatehakasen. Taistelimme irti myös erään tuulenkannon.

Tässä bloggaus villistä päivästämme:

Kronoby, Korpholmen - torstai

Päivä 3
Torstai 5.7.2012

Päivä oli antoisa jos ei suoranaisesti löytöjen niin ainakin rakenteiden suhteen. Kaivamamme kumpareen alta alkoi paljastua laastinsekaista tiilirakennetta, joka oletettavasti on peräisin liedestä. Sen juuresta puolestaan löytyi jälkiä puisesta lattiasta, joka paljasti meidän kaivavan spitaalisten rakennuksen sisäpuolella.

Päivän hienoimpiin löytöihin lukeutui koristeellinen 1600-luvun tyypin liitupiipun koppa.

Mutta pidemmittä puheitta, tässä tulee videobloggaus:

Seuraava päivä

Edellinen päivä

Kronoby, Korpholmen - keskiviikko

Päivä 2
Keskiviikko 4.7.2012

Korpholmenilla aloitettiin tänään itse kaivaminen. Yleisökaivajia oli parhaimmillaan kuusi kappaletta, ja saimme avattua kaksi parin metrin pituista kaivantoa. Tarkoituksemme on selvittää, miten viime vuonna tutkimamme uuni on sijoittunut suhteessa spitaalisten asumukseen. Toisin sanoen yritämme parhaamme mukaan löytää rakennuksen rajat ja selvittää, mitä kaksi uunin ympärillä olevaa kivi- ja tiilipitoista röykkiötä pitävät sisällään.

Löytöjä tuli suorastaan yllättävän paljon; pääasiassa luuta mutta myös keramiikkaa, lasiesineen paloja, veitsi ja täydellisesti säilynyt ongenkoukku.

Tänään löytynyt ongenkoukku. Kuva: I.A.

Tässä päivän videobloggaus:

Seuraava päivä

Edellinen päivä

Kesäkouluja ja apilasolkia

Olen aika tyytyväinen tahtiin jolla olen saanut Aboa Vetuksen kaivantoa eteenpäin. Kuoppa näyttää jo varsin erilaiselta kuin aloittaessa, se on paitsi syventynyt myös avartunut. Suuren kivitalon ulkonäkö tulee olemaan varsin erilainen kun koko maamassa on saatu kaivettua pois.

Eilen oli taas kesäkoulupäivä, joka sujui ongelmitta. Koululaiset olivat innostuneita ja tekivät jonkin verran löytöjäkin. Parhaimmistoa oli nuppineula, joka on identtinen aiemmin löydetyn kanssa. Edellisestä kesäkoulusta jäi elävästi mieleen, kun lapset kerääntyivät seulan ympärille ja pilkkasivat minua huonoksi arkeologiksi, kun ei seulotusta purkumaasta tullut löytöjä. Toisaalta sain näiltä lahjaksi hienon piirroksen "arkiolokiakoulusta".

Eilen kello 17.30 oli myös arkeologin kierros, johon ikävä kyllä osallistui vain kaksi vierailijaa. Esittelin löytöjä, kaivausaluetta, kaivausmetodiikkaa ja takymetria. Hyvä sinänsä, etteivät valmisteluni ja kuopan siistimiseni menneet ihan harakoille. Siistimäni maa oli sen verran kuivaa että se pöllysi pahasti, ja lopputuloksena olin aika harmaa ilmestys. Vaikka käytin hengityssuojaa, niistin nenästäni illalla samanväristä tavaraa. Ehkä osa arkeologian iloja ja toisaalta ammattiylpeyttä on, ettei sedimenttejä koskaan pääse pakoon - jostakin niitä aina varisee.


Toisin kuin viime päivityksessäni kerroin, eivät viime viikon kesäkoululaiset löytäneetkään neliösolkea, vaan jotakin paljon mielenkiintoisempaa: lähempi tarkastelu paljasti soljen tina-lyijyseoksiseksi keskiaikaiseksi apilasoljeksi, jonka yksi nurkka on murtunut pois. Pienessä soljessa on myös nyppyläkoristelua. Mallia on vertailukohteiden puutteessa vaikea ajoittaa, mutta se on joka tapauksessa poistunut muodista ennen 1500-lukua, eli se ajoittuu 1300-1400-luvulle. Turusta on aiemmin yksi vastaava, joskin jykevämpi ja parempikuntoinen Åbo Akademin tontilta. Hieno löytö yhtä kaikki!

Apilasolki.

Olisi tietysti riemastuttavaa jos täytemaasta paljastuisi lisää keskiaikaisia löytöjä. No, kaivamallahan se selviää.

Yleisötyön iloista

... ja kiroista

Nyt kun koululaisten kevätretkiaika on toden teolla alkanut, olen saanut muistutuksen että kaupunkiarkeologia on aina enemmän tai vähemmän yleisötyötä. Mutta niinhän sen kuuluukin olla: jos ajatellaan että yksi arkeologian tehtävistä on palvella yhteiskuntaa, on vähintäänkin reilua että tietoa voi saada suoraan sieltä missä se syntyy – kaivauksilta.

Tiedän että kaikki eivät ole samaa mieltä yleisötyön tarpeellisuudesta, ja tietenkin resurssien ollessa niukkoja on tehtävä arvovalintoja sen edessä, kuinka paljon halutaan panostaa popularisoimistyöhön muun työn kustannuksella. Toisaalta popularisointi ja tiedon välittäminen on mielestäni aina sijoitus: monesti todeksi koetun kaavan mukaan ihmiset eivät pidä tärkeänä sitä, mistä eivät mitään tiedä. Sitä paitsi arkeologialla on iso potentiaali antaa veronmaksajalle jotakin muutakin kuin mahdollisuus valittaa verorahojen väärinkäytöstä (mikä sekin voi olla terapeuttista). Eikö arkeologia parhaimmillaan voi antaa ihmisille uuden, syvemmän kokemuksen kotiseudustaan tai omasta paikastaan maailmassa suhteessa menneisiin sukupolviin?

Kaikki ne kommentit mitä on kaivauksia seuranneilta kansalaisilta kuullut (eikä minulla edes ole aiheesta kovin monen vuoden kokemusta) kertovat osaltaan yleisötyön tarpeellisuudesta. Toisaalta aina on palkitsevaa kuulla jonkun saavan aitoja ymmärryksen hetkiä oppiessaan ihan uutta, mutta toisaalta usein on järkyttävää törmätä ihmisten tietämättömyyteen. Tässä muutama esimerkki kommenteista, jotka ovat pahasti horjuttaneet ainakin omaa uskoani yleissivistykseen:

Turun Tuomiokirkkopuiston kaivauksilla 2011 ohikulkija ei mitenkään voinut käsittää maakerrosten syntyä:
– Eivätkö ihmiset muka tajunneet kävelevänsä pari metriä maan alla?

Keski-ikäinen pariskunta seurasi seulontaa Turun Aurajokirannan kaivauksilla 2011. Mies katseli kummissaan löytökorissa olevia rautanauloja ja kysyi niiden ikää. Hänelle vastattiin niiden olevan 1700–1800-luvulta, johon vastauksena:
– Mitä, niin vanhoja! Mutta nehän ovat rautaa. Oliko sitä muka jo silloin?!
(Miehen naama venähti entisestään, kun kerroimma raudan käytön alkaneen Suomessa jo 500-luvulla eaa.)

Aboa Vetuksessa opastuksen jälkeen parikin kertaa kuultu kysymys:
– Niin mistä nämä rauniot on tänne tuotu?

Kuuleman mukaan Turun Tuomiokirkkotorin kaivauksilla kuultua:
– Oliko keskiajalla muka jo tiiliä? (Vieressä oleva Suomen suurin keskiaikainen tiilikirkko ei ehkä antanut tarpeeksi vihiä?)

Vanhempi rouva kassajonossa Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoiden aikaan:
– Mutta eihän keskiajalla ollut tulta. Näin sen elokuvasta. (En tohtinut kysyä mikä elokuva oli kyseessä.)

Aurajokiranta 2011:
– Onko tuo talo alunperin rakennettu veden alle?

...sekä tietysti perinteiset, joka kaivauksella kuullut:
– Mitä te etsitte?
– Etsittekö te kultaa?
– Toivottavasti löytyy jotain että saatte palkkaa.

Ainahan on helppo nauraa toisten tietämättömyydelle. Myönnän, etten itsekään ole joka alan asiantuntija, mutta vaikka on ehkä mahdollista elää hyvää tasapainoista elämää kuvitellen ihmisten asuneen puissa vielä 1800-luvulla, ei tietynlainen terve kronologian taju ole mielestäni liikaa vaadittu. Minusta on suorastaan epäkunnioittavaa kaikkia menneitä sukupolvia kohtaan olla tietämättä näistä mitään. Voi kysyä haluammeko me itse tulla muistetuiksi vuosituhannen päästä? Kovin usein kronologian taju tuntuu kuitenkin yltävän tasan niin kauas kuin oma elämä, kaikki sitä aiempi on myyttistä "entisaikaa".

Aivan oma kategoriansa ovat tietysti ihmisten pinttyneet virhekäsitykset, joista nämä eivät suostu päästämään irti vaikka kuulisivatkin oikeaa tietoa. Koko keskiaika-käsite on hyvä esimerkki totaalisen latautuneesta ajankuvasta. Keskiajalla oli pimeää ja likaista, ihmiset olivat tyhmiä, hulluja tai pelkästään humalassa ja Katariina Jagellonicahan se toi haarukan Suomeen. Haarniska päällä ei voi nousta hevosen selkään, miekkaa saivat kantaa vain ritarit, vain prostituoidut pukeutuivat keltaiseen ja noitaroviot paloivat yötä päivää. Ihmiset olivat kitukasvuisia kääpiöitä ja kaikilla oli paiseita. Tai ehkei sittenkään.

Rasismi on nykypäivän kuuma sana, mutta miksei koskaan puhuta periodirasismista, jonkin aiemman aikakauden demonisoimisesta? Keskiajasta on ehkä tieten tahtoen tehty outo vieras maa, jossa ihmiset olivat totaalisia muukalaisia. On miellyttävää ajatella, että muutaman vuosisadan takaisesta barbariasta on päästy nykyiseen sivistysvaltioon, mutta oikeastaan koko ajatus vie naurettavuudessaan sivistysvaltiolta sen pohjan. Vaikka on huomattu, että kaikki kulttuurit eivät kehitykkään asteittain kohti täydellistä postmodernia länsimaalaisuutta, on ajatus keskiajan kohdalla ehkä jäänyt elämään. Eikä tämä tietenkään koske yksin keskiaikaa, vaan on helppo ajatella että kivikaudella elettiin luolissa ja lyötiin kavereita nuijalla ja rautakaudella istuttiin vakavina kotona kun viikingit seilasivat vierestä ympäri maailmaa.

Jos joku kehtaa vielä väittää yleisötyötä tarpeettomaksi, saa kyllä tulla perustelemaan minulle henkilökohtaisesti. Jos kerran peruskoulu ei tässä maassa kykene tarjoamaan kansalaisille ymmärrystä historian kulusta, on tieto välitettävä jotain muuta kautta mikäli menneisyyttä halutaan arvostaa. Jos ei, niin miksi ylipäätään pyrkiä säilyttämään kollektiivista muistia? Ketään tuskin on satuttanut tässä maassa saada tietää asuvansa samoilla sijoilla kuin vuosituhansia sitten. Minusta ainakin on lohdullista tuntea kuuluvansa osaksi jotakin isompaa.

Kertomuksia Aboa Vetuksen kaivauksilta

No niin, Aboa Vetus -museon suuren kivitalon kellarin K94:9 kaivaukset saatiin kunniakkaasti alkuun toissa perjantaina. Ennen kaivamisen aloittamista maa täytyi saada kosteaksi, kellari dokumentoitua ja maan seulontapaikka järjestettyä.

Patenttiratkaisu keskiaikaisen kellarin kasteluun Clas Ohlsonin malliin.
Kuva: I.A.

Kellari dokumentoitiinkin sitten kunnolla: otin siitä alkuasussaan digikuvat ja mustavalkodiakuvat, minkä liäksi Panu Savolainen laserkeilasi sen Turun yliopiston arkeologian oppiaineen uudella laserkeilaimella. Lopuksi kellarin rakenteet vielä piirrettiin ja pinnankorkeudet mitattiin takymetrillä.

Panu käyttelee Faro-laserkeilainta. Kelain luo kohteesta
kolmiulotteisen mallin. Kuva: I.A.

Kaivettava maa on täyttömaata, joten sitä voi kaivaa aika huolettomasti. Toisaalta kaivauksella ei ole mitään kiirettä kun rakennuttaja ei hengitä niskaan, eli sinänsä maa on järkevää kaivaa tarkasti – siitäkin huolimatta että se seulotaan.

Ensimmäinen löytö tuli jo ennen kuin ehdin kaivaa lapiollistakaan:
kissantassutiili. Kuva: I.A.

Kaikeksi onneksi sain maanantaina avukseni Ninan, pitkän linjan arkeologian opiskelijan joka tekee harjoittelua museossa kuukauden ajan. Työ on paljon joutuisampaa osaavassa seurassa ja on ihan helpottavaa ettei kanna kaikkea vastuuta itse. Tietysti viime kädessä vastuu kaivauksesta on kaivausjohtaja Hanneleella.

Mutta mitä maan alta sitten on tullut esiin? Tiilen ja laastinsekaisesta täyttömaasta on tullut rautanauloja, pari kaakelin murua, luita, vihreää ikkunalasia, kalanruotoja ja tuoreimpina löytöinä tupakantumppi sekä 10-penninen vuodelta 1994. Viimeksimainitut ovat kumpikin ovat peräisin 1990-luvun kaivauksilta.

Saatte löydöistä kuviakin – joskus.

Kartta vuoden 2006 kaivauksilta. Tämänhetkinen kaivausalue kattaa koko sen kellarin,
jossa vanha kaivausalue 7 sijaitsee.

Salossa kaivetaan kivikautta yleisön voimin

Yleisökaivauspaikalta avautuu avara muinaislahtimaisema. Kuva: I. Aalto.

Viime viikolla Salon Uskelan Sinivuorella aloitettiin arkeologiset yleisökaivaukset, jotka jatkavat monivuotista perinnettä. Järjestäjänä toimii Salo-Uskela Seura. Allekirjoittanutkin teki lauantaina kaivauksille tutustumiskäynnin muutaman arkeologian opiskelijan kanssa, ja meno näytti mukavalta; kahvia oli tarjolla ja kohde oli helpostilähestyttävä – niin henkisesti, maantieteellisesti kuin kaivausteknisestikin.

Yleisökaivajia Sinivuorella lauantaina. Kuva: I. A.

Sinivuoren kaivauskohde on useimpien kivikauden asuinpaikkojen tapaan iät sitten kuivuneen muinaislahden rannassa hiekkakumpareen laella. Tuoreisiin löytöihin kuuluu kvartsi-iskoksia, piiteriä ja keramiikkaa. Paikalla on ilmeisesti asuttu vuosituhansia, mutta kulttuurikerros on kuitenkin vain muutaman sentin paksuinen: jotain aivan muuta kuin esimerkiksi Turun kaupungin metrien paksuiset kerrokset purkujätettä ja raunioita keskiajalta nykypäivään.

Yleisökaivaus on näillä näkymin ikävä kyllä viimeinen Salossa. Siitä kertova blogi löytyy täältä.

Samalla matkalla kävimme tietenkin katsastamassa Salon muinaisjäännöksiä, päällimmäisinä Rikalanmäen kauppapaikka-kalmistoa ja linnavuorta.

Rikalan linnavuoren erittäin jykevää muurivarustusta myöhäisrautakaudelta. Kuva: I.A.

Korpholmen: kahdeksas ja viimeinen päivä

Kahdeksas päivä, sunnuntai 10.7.

 Yleisökaivaus ei todellakaan lopu aina siihen kun yleisökaivajat lähtevät hyvin mielin kotiin. Edellisillan puurtamisestamme huolimatta meillä oli vielä paljon työtä tehtävänä, sillä meidän oli tarkoitus saada uuni kaivettua puhtaaseen pohjamaahan asti. Tietysti kuoppa oli myös täytettävä.

Joku voisi toki kysyä, mitä järkeä oli jatkaa kaivamista tuntitolkulla kun tiesimme melko varmasti, ettei löytöjä tulisi. Arkeologia on kuitenkin ennen kaikkea eettistä tiedettä: kaivaus tuhoaa aina kohteensa, ja on ainutlaatuinen tilaisuus saada siitä irti kaikki mahdollinen. Koskaan kaivauksen jälkeen ei tule uutta mahdollisuutta saada kaikkea mahdollista tietoa rakenteista, yksiköistä ja löydöistä. Kun arkeologit avaavat kuopan, nämä sitoutuvat kaivamaan sen loppuun asti.

Toivoimme että olisimme päässeet lähtemään keskipäivällä, mutta viisihenkiselle ryhmällemme töitä riitti neljään asti. Kun kaikki oltiin mitattu, kuvattu ja peitetty oli jäljellä tyhjä, voipunut ja ehdottoman onnistunut olo. Vaivaisen viikon aikana olimme saaneet rutkasti uutta tietoa mielenkiintoisesta ja erinomaisesti säilyneestä kohteesta. Tutkimusta suunnitellessamme olimme päättäneet asettaa etusijalle yleisön, ja kaiken tiedon ja elämyksellisyyden mitä saatoimme tälle välittää. Tässäkin mielessä keikka oli mielestäni hyvin onnistunut, sillä kaikki osallistujat kehuivat kokemusta hyväksi ja avartavaksi.

Korpholmen: seitsemäs päivä

Seitsemäs päivä, lauantai 9.7.

Viimeinen virallinen kaivauspäivä, aika kului kuin siivillä.
Edellisiltana olimme seuranneet pelokkaina sääprognooseja ja eteneviä ukkosrintamia. Håkan oli virittänyt meille nerokkaan köysisysteemin, jonka päälle ripustaa pressu teltaksi kaivausalueen ylle pahimman varalta.

Löytöjä oli viikossa ehtinyt kasaantua aikamoinen määrä. Kuvassa vain osa. Kuva: I.A.

Päivä oli todella hektinen, jouduin jatkuvasti juoksemaan ympäri alue A:ta tarkistamassa löytöjä (joista suurin osa oli tavallisia kiviä) ja pähkäilemässä yksiköitä, kun Janne ja Mikko olivat mittaamassa alue B:llä.

Tytöt alkoivat ehkä vähän kyllästyä kaivamiseen, mutta kanavoivat energiansa johonkin muuhun: Anjan, Rebeckan ja Jamikan rytmibändi teki meille arkeologialaulun ja esitti sen ämpärein, lastoin ja rikkakihvelein säestettynä. Olimme varsin otettuja.

Bändi esiintyy. Arkeologisången! Kuva: I.A.

Uuni paljastui ongelmalliseksi, sillä siinä oli enemmän tiilikertoja kuin olimme ounastelleet. Niitä reunustivat todella jykevät reunakivet.

Kello kahden ruokatauon aikaan jouduimme päättämään yleisökaivaukset etuajassa, kun myrsky viimein iski. Vettä tuli kuin saavista kaataen ja salamat välkkyivät. Kaivajat olivat yhtä kaikki koko keikkaan todella tyytyväisiä, ja monet ilmoittivat olevansa valmiita tulemaan ensi vuonnakin jos uusi projekti järjestyisi.

Satoi vähän. Kuva: I.A.

Kaivaustelttamme muuttui uima-altaaksi. Kuva: I.A.

Kaivausjohto vetäytyi pahimman myrskyn ajaksi leirintäalueelleen lajittelemaan löytöjä ja vetämään ansaitut tupluurit. Kun palasimme kaivamaan, oli pressu revennyt osittain ja täyttynyt vedellä, mutta koeoja oli kuitenkin suojattu. Puursimme ilta yhteentoista asti uunin kanssa poistaen tiilikerroksen toisensa perään.

Uunin perustusta. Keskiosan palaneet tiilet kertoivat, missä kohti varsinainen pesä oli sijainnut. Kuva: I.A.

Tiilet olivat kiinni ihmeellisellä savimaisella sinertävällä laastimössöllä, jonka saimme myöhemmin kuulla olleen tyypillistä ajan tulisijoissa.
Miten valtava riemun hetki olikaan, kun viimeisen tiilikerran jälkeen lasta karahti uunin perustuksen täytehiekkaan!

Jännästi koristeltuja tiiliä uunista. Therese hoiti virallisen tiilten mittaamisen. Kuva: I.A.

Mitä ihmettä, Runebergin mökki oli kiinni jo ennen kahtatoista yöllä? Kuva: I.A.

Illalla kävimme vielä ihastelemassa Runebergin mökkiä, joka oli aivan leirintäalueemme naapurissa. Maisteltuamme erittäin maltaista olutta nukuimme syvät yöunet.

Edellinen kaivauspäivä