Miksei oikeiden muinaisjäännösten tuhoamisesta kohuta?

Toissapäiväinen blogitekstini Yleisradion Heroes of the Baltic Sea -sarjasta herätti enemmän keskustelua kuin osasin arvatakaan ja päätyi valtakunnan mediaan asti. Uutinen uutiselta tuohtumukseni paheni: Uuden Suomen mukaan olin ällistynyt, Markkinointi&Mainonta-lehden mukaan ärsyyntynyt ja Ilta-Sanomien mukaan arvostelin "rajusti" Ylen suursatsausta.

Samalla kun minut on leimattu keskustelufoorumeilla draamantajuttomaksi foliohattuilijaksi, tuntuu bloggaukseni varsinainen pointti menneen monelta ohi. Ajattelin siis selventää muutaman asian:

En ole ärtynyt Ylelle, enkä pidä Heroes of the Baltic Sea -sarjaa huonona. Päin vastoin, minusta sarja on erittäin hyvin tehty, visuaalisesti näyttävä ja epäilemättä kohdeyleisöstään jännittävä. Olin erityisen vaikuttunut kolmosjakson kohtauksesta, jossa teloitettu merirosvopäällikkö otti päättömänä askeleita miehistönsä edessä. Minusta tämä oli upea filmatisointi Klaus Störtebeckerin legendasta. Sen sijaan en vakuuttunut nelosjakson kohtauksesta, jossa Lars Axelsson Tott kuoli merirosvojen nuoliin ja hänen poikansa polttohautasi hänet. Toivottavasti kukaan katsoja ei jää kuvittelemaan, että niin olisi edes voinut käydä todellisuudessa. Jos sarjaa katsoo täysin fantasiana, on juoni kuitenkin mukaansatempaava, ja draama ja nuorten seikkailu nivoutuvat saumattomasti yhteen. Olen myös samaa mieltä tuottaja Riikka Takilan kanssa, että sarja on erinomainen tapa kertoa nuorille Itämeren alueen keskiajasta, vaikka sitten täysin fantastisin elementein. Kenestä merirosvot eivät olisi jänniä?

Kuva merirosvopäällikkö Klaus Störtebeckerin
teloituksesta vuonna 1401. Wikimedia Commons.

Moni bloggaukseni tai siitä kirjoitettuja uutisia lukenut näyttää käsittäneen, että historian värittäminen on mielestäni väärin. Ei tietenkään ole. Historiallisesti täysin autenttista draamaa ei ole olemassakaan, ja jos sarja on lähtökohtaisesti fantasioitua historiaa, ei sille voi asettaa dokumentaarisuuden vaatimuksia. Olisin vain ilahtunut, jos draamassakin pyrittäisiin huomioimaan tutkimustieto sen sijaan, että kierrätetään pinttyneitä historiakäsityksiä. Huomattavien monen käsitys menneisyydestä nimittäin rakentuu draaman kuvastolle, oli kyseessä sitten Hovimäki tai jopa Game of Thrones, joka on täyttä fantasiaa. Niin kuin muuten Vikings-sarjakin, joka väittää perustuvansa historiantutkimukseen.

Kommenttini kärki oli muinaisjäännösten ja museoesineiden käsittely sarjassa. Toisin kuin Klikinsäästäjä kuvitteli, en tietenkään ole luullut sarjassa näytettyjä lavasteita aidoiksi muinaismuistoiksi, eikä sarjassa tietenkään ole rikottu muinaismuistolakia sen enempää kuin poliisisarjoissa tehdään oikeita rikoksia. Todellisuudentajuni ei ole täysin hämärtynyt. Väitän kuitenkin, ettei Heroes of the Baltic Sean väkivaltainen kulttuuriperinnön kohtelu ole hyvä esimerkki ohjelman nuorille katsojille. Kyse on laajemmin siitä, ettei kouluissa opeteta juurikaan Suomen vanhempaa menneisyyttä, eikä nuorisolle kerrota muinaismuistolaista. Näin ainoa kosketus asiaan voi olla seikkailusarja, jossa näytetään kuinka ihmisjäänteitä kaivellaan metallinilmaisimen kanssa ja röykkiöitä revitään hajalle, oli se kuinka "pelillistä" tahansa.

Surkuhupaisinta tässä kohussa on, ettei yksikään oikeasti tuhottu muinaisjäännös ole tainnut saada yhtä paljon palstatilaa. Alkukuusta esimerkiksi uutisoitiin tapauksesta, jossa mies oli tuhonnut Kokkolassa sijainneen, Krimin sodan aikaisen suojellun puolustusvallin. Kukaan ei nostanut meteliä. Vuonna 2014 taas langetettiin tuomio Siikajoen Pesuankankaan jätinkirkon tuhoamisesta. Kyseessä oli kivikautinen monumentti, joka rinnastuu Euroopan tunnetumpiin kohteisiin. Asiasta keskusteltiin hieman, mutta ei laajalti.

Raahen Kastellin jätinkirkko, joka muistuttaa Pesuankankaan tuhottua
muinaisjäännöstä. Wikimedia Commons.

Korvaamattomien kohteiden tuhoamisesta seuranneet tuomiot ovat vähäisiä ja tapauksista seurannut keskustelu on olematonta. Minusta tämä on asia, joka vaatii julkista keskustelua enemmän kuin se, onko nuortensarjan konnalla oikeanlainen miekka vai ei. Kysymys on siitä, haluaako Suomi olla menneisyyttään arvostava sivistysvaltio vai ei.

Ylen nuortensarja tulkitsee vapaasti keskiaikaa ja Suomen lakia

Pitkin vuotta ainakin keskiaikapiireissä on kuhistu Ylen uudesta nuortensarjasta Heroes of the Baltic Sea, joka yhdistää draamaa ja tosi-tv:tä. Suomen saaristoon vuonna 1468 uponneen, kapteeninsa mukaan Hanneke Vromena tunnetun laivan ympärille rakentuva sarja alkoi 26. joulukuuta ja on kokonaisuudessaan katsottavissa täältä.

Kuva: Yle.

Suomen historia on täynnä jännittäviä tarinoita, ja Yleltä on hieno avaus tehdä Suomen keskiaikaa tutuksi nuorelle yleisölle. Ikävä kyllä pelkkä kaunis ajatus ei kanna loppuun asti ainakaan sarjan ensimmäisen jakson perusteella.

Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa. Draaman kautta seurataan Raaseporin linnanherra Lars Axelsson Tottin poikaa Axel Larsson Tottia. Axel ja hänen äitinsä Katarina Jönsdotter olivat todella Hanneke Vromen matkassa laivan upotessa Jussarön edustalle marraskuussa 1468. Sarjassa Axel kuitenkin selviää haaksirikosta, ja neljä nuorta yrittävät seurata hänen jättämiään jälkiä.

Ensimmäisen jakson perusteella sarjassa on otettu laajoja tulkintavapauksia keskiajan suhteen. Puvustuksessa ei ole nähty minkäänlaista vaivaa, vaan hahmojen vaatteet ovat jonkinlaisia "entisajan" fantasiavaatteita. Naiset esimerkiksi peittivät 1400-luvulla hiuksensa hunnulla, mutta tästä ei ole sarjassa tietoakaan. Aseeksi näyttää kelpaavan 1500-luvulla kehitetty rapiirimiekka, horisonttia kelpaa tiirailla vuonna 1608 ensi kertaa mainitulla kaukoputkella ja laivaa tietenkin ohjataan 1700-luvulla käyttöön otetulla ruorilla. Keskiajalla laivoja ohjattiin tosiasiassa vielä peräsimeen kiinnitetyllä peräsinpinnalla. Jaksossa ei myöskään näy toista holkkia, joka asiakirjatietojen mukaan purjehti uponneen laivan kanssa.

Iloisena yllätyksenä sarjan ruotsinkieliset henkilöt sentään puhuvat (nyky)ruotsia, mutta suomenkieliset solkkaavatkin sitten mahdollisimman epäkeskiaikaista kirjasuomea. Aivan keskiajan kulttuurin ytimessä ei olla muutenkaan. Esimerkiksi surmansa saava rantarosvo kutsuu rälssimies Magnus Flemingia "aateliseksi" (ädling), vaikka koko sana ei esiinny Pohjoismaissa ennen 1520-lukua, ja perinnöllinen aatelius syntyi vasta Kustaa Vaasan aikana.

Tietenkin taiteilijanvapaudet kuuluvat draamaan, mutta olisi ollut hauska nähdä, että autenttisuuden tavoittelua olisi edes yritetty. Kokemusteni mukaan televisiosarjoilla ja elokuvilla on iso merkitys sille, millaiseksi menneisyys kuvitellaan. Heroes of the Baltic Sea ei ainakaan yhden jakson perusteella ole purkamassa ajatusta siitä, että keskiajalla oltaisiin pukeuduttu kummallisiin harmaisiin säkkeihin.

Margaretha (Minttu Mustakallio) ja Magnus Fleming (Ville Virtanen)
ovat sarjan merirosvokonnat. Kuva: Yle.

"Pieniä" historiallisia epätarkkuuksia suurempi ällistys oli kuitenkin, miten ensimmäisessä jaksossa suhtauduttiin arkeologiaan. Axelin kohtaloa selvittävien lasten ensimmäinen tehtävä oli murtautua merimuseon näyttelyesineitä kuljettavaan rekkaan, missä lapset avaavat Hanneke Vromen hylystä peräisin olleen hylynosan laatikon ja riuhtoivat puunpalaa niin, että se olisi todellisuudessa saanut vakavia vaurioita.

Seuraavaksi lapset lennätettiin saarelle, jossa oli meneillään keskiaikaisen kylätontin arkeologinen kaivaus. Itämeren sankarit tarttuivat metallinilmaisimeen ja lapioon ja tuhosivat arkeologiparkojen vaivalla kaivaman kaivaustason kaivelemalla sen täyteen kuoppia. Kuinka ollakaan maasta paljastui hämmästyttävän hyvin säilyneitä ihmisjäänteitä, jotka irrotettiin kovaotteisesti kontekstistaan. Kohtauksessa huvitti hieman kenttätyöpöydällä ollut Castrénin ja Pietilä-Castrénin Antiikin käsikirja, josta tuskin on suurta hyötyä keskiaikaisen kylän tutkimuksissa.

Ikään kuin kaivauksen sabotoiminen ei olisi riittänyt, lasten tehtäväksi oli keksitty turmella koko "Merirosvojen saaren" kulttuuriperintö: seuraavaksi nelikko siirtyi arkeologeilta anastetuilla polkupyörillä saaren huipulle, missä he ilmeenkään värähtämättä tuhosivat kiviröykkiön, joka oli keskiaikaisen loiston eli merkkitulipaikan jäännös. Kyseessähän on muinaismuistolain 2 §:n tarkoittama "vartiotulilaitteen jäännös", jonka "kaivaminen, peittäminen, muuttaminen, vahingoittaminen, poistaminen ja muu siihen kajoaminen" on lain 1 §:n perusteella kielletty. Kohtaus on tietysti lavastettu ja nuoret ratkovat vain heille annettuja tehtäviä, mutta tehtävien suunnittelijat olisivat voineet miettiä kahteen kertaan.

Nähdäkseni Yle ei välitä ohjelman nuorelle kohdeyleisölle kovinkaan hyvää viestiä siitä, miten kulttuuriperintöä on sopivaa kohdella. Jaksossahan suorastaan kannustetaan rikkomaan muinaismuistolakia. Vaikuttaa ehkä pikkujutulta, mutta ei ole sitä. Sarjaa katsova nuoriso on luultavasti yhtä epätietoisia muinaismuistolaista kuin suurin osa kansalaisista. Toivon että kukaan nuori ei saa sarjasta inspiraatiota lähteä reijittämään arkeologisia kohteita tai tuhoamaan suojeltuja röykkiöitä.

Ylellä olisi ollut hieno tilaisuus välittää oikeaa tietoa keskiajasta ja kulttuuriperinnöstä, mutta Heroes of the Baltic Sea näyttää valinneen helpon ja eettisesti arveluttavan tien Indiana Jonesin ja Vikings-sarjan hengessä. Odotan mielenkiinnolla, minkälaista keskustelua tämä sarja ja tammikuussa alkava Menneisyyden metsästäjät vielä herättävät.

Edit 28.12.2016: Ylen toiveesta kuvakaappaukset sarjasta on poistettu. Rapier-miekka on korjattu rapiirimiekaksi.

Mistä aikakausien nimet tulevat? Osa 3: Rautakausi

Esihistorian nuorin ajanjakso on nimeltään rautakausi. Kuten nimikin sanoo, ajanjaksoa määrittää raudan käytön aloittaminen, mikä tapahtui Suomessa noin 500 eaa. Pronssikauden ja rautakauden raja on kuitenkin häilyvä, ja pronssikaudesta ja varhaisesta rautakaudesta puhutaankin yhdessä varhaismetallikautena. Rautaesineiden käyttöönoton lisäksi kulttuuri ei vaikuta muuttuneen dramaattisesti rautakauden ensimmäisinä vuosisatoina.

Kerrataanpa: kivikauden ajanjaksot on nimetty löytöpaikkojen ja keramiikkatyyppien mukaan, ja pronssikaudesta käytetään numeroituja jaksoja, jotka perustuvat Skandinavian pronssiesineisiin. Rautakauden ajanjaksot puolestaan on nimetty Euroopan historian ilmiöiden mukaan. Koko Suomen rautakausi on nimittäin etelämpänä Euroopassa jo kirjallisen kulttuurin aikaa. Jaottelu näyttää tältä:

Esiroomalainen rautakausi 500 eaa.–1 jaa.
Roomalainen rautakausi 1–400 jaa.
Kansainvaellusaika 400 jaa.–600 jaa.
Merovingiaika 600–800 jaa.
Viikinkiaika 800–1050 jaa.
Ristiretkiaika 1050–1200 jaa. (Savossa ja Karjalassa –1300 jaa.)

Suomen varhaisinta rautakautta kutsutaan esiroomalaiseksi – tältä ajalta on vasta hyvin vähän rautaesineitä, mutta niitä osattiin jo valmistaa Suomessakin. Etenkin rannikkoalueella vaikuttaa olleen vahvat yhteydet Baltian alueelle. Tätä seuraa roomalainen rautakausi, jolloin Rooman imperiumi oli laajimmillaan. Jopa periferisestä Suomesta on löytynyt jokunen roomalainen esine, kuuluisimpina ehkä Laitilan lasinen juomasarvi ja viinikauha. Rooman valtakunnan raja kulki kuitenkin Germaniassa nykyisen Saksan alueella, eikä keisarikunnalla ollut suoraa vaikutusta Suomen oloihin.

Kartta kansainvaelluksista ja Rooman valtakunnasta. Wikimedia Commons.

Roomalaisen rautakauden päättää kansainvaellusaika (400–600 jaa.), joka on saanut nimensä eri väestöryhmien suuresta muuttoliikkeestä ympäri Eurooppaa. Tämä aikakausi johti Rooman valtakunnan luhistumiseen 400-luvun lopulla. Samalla germaanikansat vaurastuivat, mikä näkyi myös Suomen alueella. Etenkin Pohjanmaa kukoisti, ja sinne virtasi myös germaanisia loistoesineitä. Samalla maanviljelys alkoi vallata alaa perinteisiltä pyyntielinkeinoilta.

Rooman hajoamisen jälkeinen aika lasketaan Euroopassa yleisesti keskiaikaan ja historialliseen aikaan, mutta Pohjoismaissa vielä rautakauteen ja esihistoriaan. 500-luvulla kristinusko levisi Euroopassa räjähdysmäisesti, ja Rooman raunioille syntyi uusia valtakuntia. Huomattavin oli frankkivaltakunta nykyisen Ranskan ja Saksan alueella. Frankkeja hallitsi 400-luvulta 700-luvulle Merovingien kuningassuku. Näiden kruunupäiden kunniaksi Suomenkin keskisen rautakauden loppupuolta (600–800 jaa.) nimitetään merovingiajaksi – vaikka frankkihallitsijoilla ei voi väittää olleen Suomen alueella sen enempää vaikutusta kuin Rooman keisareilla. Frankit kuitenkin vaikuttivat koko Euroopan kulttuuriin, mikä näkyy Suomessakin käytetyissä esinemuodoissa. Aiemmin ajanjaksoa on kutsuttu myös nuoremmaksi kansainvaellusajaksi.

Myöhäiskeskiaikainen kuva esittää merovingi-
kuningas Clothar II:sta. Wikimedia Commons.

Merovingien hallituskausi jatkui 700-luvulle. Saman vuosisadan lopulla Skandinaviassa kyllästyttiin ryöstelemään vain naapureita, ja viikingit aloittivat Amerikkaan ja Mustalle merelle yltäneet purjehduksensa. Noin vuosia 800–1050 kutsutaan Suomen rautakauden osalta viikinkiajaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Suomessa olisi asunut viikinkejä, kuten toimittajat tuntuvat usein uskovan. Suomen alueen asukkaat olivat yhtä vähän viikinkejä kuin roomalaisia tai merovingeja. Kontakteja skandinaaveihin oli kuitenkin paljon: viikinkien idäntie kulki Suomen saariston läpi, ja saagat mainitsevat Suomeen tehtyjä ryöstöretkiä. Myös Suomen alueelta löytyneet hopea-aarteet ja skandinaaviset esinetyypit kertovat kontakteista, ja suomalaisia on hyvin voinut olla mukana ryöstöretkillä.

Viikinkiajan suomalaiset olivat yhtä vähän viikinkejä kuin nämä
tyypit. Wikimedia Commons.

Viikinkiaika ei  ole itsestäänselvä nimivalinta. Viikingit liitettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alun Suomessa vahvasti ruotsinkielen erityisasemaa ajaneisiin svekomaaneihin, ja fennomaaniset historioitsijat suosivat muita nimiä, kuten pakana-aikaa ja esikristillistä aikaa. Viikinkiaika oli kuitenkin yleisin termi, ja sen käyttö oli toisen maailmansodan jälkeen täysin vakiintunutta pohjoismaisen esikuvan mukaan.

Vuosien 1209–1229 albigenssiristiretki keskiaikaisessa käsikirjoituksessa.
Wikimedia Commons.

Suomen esihistorian viimeistä ajanjaksoa (1050–1200/1300 jaa.) kutsutaan ristiretkiajaksi. Nimi viittaa toisaalta samaan aikaan Pyhälle maalle tehtyihin ristiretkiin ja toisaalta ruotsalaisten ja tanskalaisten Suomen alueelle tekemiin ristiretkiin.

Lukemistoa:

• Sami Raninen & Anna Wessman 2015: Rautakausi. Teoksessa Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus: s. 213–365.
• Visa Immonen 2008: Arkeologisen tutkimuksen historia Suomessa. Teoksessa Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus: s. 97–108.
• Sirpa Aalto 2014: Viking Age in Finland? Naming a Period as a Historiographical Problem. Teoksessa Fibula, Fabula, Fact.  The Viking Age in Finland. Suomalaisen kirjallisuuden seura: s. 139–154.
• Kansallismuseo: Rautakausi

Osa 1: Kivikausi
Osa 2: Pronssikausi

Riisuttu muinaisuus

Kaikkihan tietävät, että arkeologia on seksikästä. Niinpä me päätimme Turun arkeologian ainejärjestö Vare ry:ssä pureutua asiaan, ja lopputuloksena syntyi Riisuttu munaisuus -nimeä kantava kalenteri. Kalenteri esittelee kiehtovia muinaisjäännöksiä ja niiden upeita tutkijoita. Jokaisen kuukauden kohdalla on myös pieni tietoisku muinaisjäännöksestä.

Kuvissa on kohteita kivikaudelta 1900-luvulle. Kohteet sijaitsevat Etelä- ja Keski-Suomessa, Ahvenanmaalla ja yksi jopa Australiassa. Kuvat ovat yhtä lukuun ottamatta Matkaoppaasta keskiajan Suomeen tutun kuvittaja Elina Helkalan käsialaa. Tässä pari makupalaa!

Kalenterista voi käydä tykkäämässä sen Facebook-sivulla. Sivuilla kerrotaan myös, mistä kalenteria saa. Tuotot menevät lyhentämättöminä Vare ry:n toiminnan tukemiseen.

Mistä aikakausien nimet tulevat? Osa 2: Pronssikausi

Suomen pronssikausi on huonoiten tunnettu esihistorian jaksomme. Suomen rannikko on väärällään pronssikautisia hautaröykkiöitä, mutta tälle ajalle ajoittuvia asuinpaikkoja tunnetaan vain kourallinen. Suomen pronssikautta leimaa kuitenkin selvä jako kahteen kulttuuripiiriin: Suomen rannikkoa ja sisämaata on pidetty omina kulttuurialueinaan, joilla on myös erilainen kronologia.

Rannikolla oli tiiviit yhteydet meren yli Skandinaviaan, mistä imettiin vaikutteita, kuten polttohautaus röykkiöihin ja siihen liittyvä aurinkokultti. Tätä kautta Suomeen saapui myös suuri osa pronssiesineistä. Sisämaassa jatkettiin pitkälti kivikautista elämänmuotoa, mutta sieltä oli yhteydet nykyisen Venäjän alueella vaikuttaneisiin pronssikulttuureihin, kuten Seiman kulttuuriin.

Pronssikauden ja varhaisen rautakauden
esineitä Romaniasta. Tismalleen samoja
esinetyyppejä on löytynyt Suomestakin.
Wikimedia Commons.

Tavallaan koko käsite "pronssikausi" on Suomen osalta vähän hassu: tältä tuhannen vuoden ajanjaksolta tunnetaan vain vajaat 200 pronssiesinettä, eivätkä ne selvästi olleet erityisen yleisiä. Voiko niiden silti ajatella määrittäneen pronssikauden ihmisten elämää? Pienestä määrästä huolimatta pronssiesineitä valmistettiin Suomenkin alueella, mistä todistavat täältä löytyneet valinmuotit.

Pronssikauden periodijako on ruotsalaisen
Oscar Monteliuksen työtä. Wikimedia Commons.

Kivikauden kohdalla keramiikkatyypit antavat raamit aikakausijaolle, mutta pronssikaudella niistä on selvästi vähemmän apua. Pronssikauden vallitseva keramiikka oli nimittäin tekstiilipainanteista keramiikkaa, jota valmistettiin koko ajanjakson ajan. Sisämaan pronssikautta leimaa neoliittinen asbestikeramiikka, joka säilyi käytössä 3600–800 eaa. Astiatyypit eivät siis ole erityisen otollinen tapa jaotella aikakautta pienempiin jaksoihin. Rannikon pronssikauden kohdalla onkin otettu avuksi Oscar Monteliuksen Etelä-Skandinavian pronssiesineisiin perustuva kronologia. Se näyttää tältä:

Vanhempi pronssikausi
I 1700–1500 eaa.
II 1500–1300 eaa.
III 1300–1100 eaa.

Nuorempi pronssikausi
IV 1100–900 eaa.
V 900–700 eaa.
VI 700–500 eaa.

Pronssikauden sisäiselle jaottelulle ei siis ole lähdetty keksimään fantastisia nimiä löytöpaikkojen, esinetyyppien tai kaukaisten historiallisten tapahtumien mukaan. Nimeäminen on kuvian tieteellistä, mutta ei ainakaan herätä virheellisiä mielleyhtymiä tai suuria tunteita. Oma kysymyksensä sitten on, missä pronssikausi päättyy ja rautakausi alkaa. Pronssikautta ja varhaista rautakautta onkin tapana kutsua yhdessä varhaismetallikaudeksi.

Lukemistoa:

• Mika Lavento 2015: Pronssi- ja varhaismetallikausi. Teoksessa Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus: s. 123–212.
• Visa Immonen 2008: Arkeologisen tutkimuksen historia Suomessa. Teoksessa Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus: s. 97–108.
• Kansallismuseo: Pronssikausi

Osa 1: Kivikausi
Osa 3: Rautakausi

Mistä aikakausien nimet tulevat? Osa 1: Kivikausi

Historiassa ja arkeologiassa aikakausijaottelu on tärkeä työkalu. Menneisyydestä olisi vaikea puhua, jos sitä ei voisi jaotella selkeisiin jaksoihin, kuten kivikauteen, keskiaikaan tai autonomian aikaan. Ei kuitenkaan ole itsestäänselvää, mitä nimityksiä milloinkin käytetään.

Christian Jürgensen Thomsen keksi jaotella esihistorian
kivi-, pronssi- ja rautakauteen. Wikimedia Commons.

Useimmille on tuttu Suomenkin esihistoriassa käytetty kolmijako kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen. Tämän periodijaon lanseerasi tanskalainen Christian Jürgensen Thomsen vuonna 1836 julkaisemassaan kirjassa Ledetraad til Nordisk Oldkyndighed ("Ohjenuora pohjoismaiseen muinaistietoon"). Jako perustuu vallankumoukselliselle havainnolle, että ihmiskunta ei ole aina ollut samalla teknisellä tasolla. Eri aikakausina työkalut on valmistettu eri materiaaleista.

Kivikausi (Suomen alueella n. 8850 eaa. – 1500 eaa.) on Suomen historian pisin ajanjakso. Se on tapana jakaa mesoliittiseen kivikauteen (n. 8850 eaa. – 5000 eaa.)  ja neoliittiseen kivikauteen (n. 5000 eaa. – 1500 eaa.). Mesoliittisella (kreikan "väli-kivi") eli keskisellä kivikaudella ei tunnettu maanviljelystä, vaan elettiin täysin metsästyksestä ja keräilystä. Neoliittisella (kreik. "uusi-kivi") eli nuoremmalla kivikaudella Suomenkin alueelle rantautui maatalous, tosin hitaasti. Suomessa suurin arkeologisesti näkyvä ero mesoliittisen ja neoliittisen kivikauden välillä on keramiikka, jota alettiin valmistaa Suomessa noin 5000 eaa. Kivikausi loppuu luontevasti pronssin käyttöön ottoon noin 1500 eaa.

Kuuluisaa kampakeramiikkaa.Vännäsbergets intresseförening.

Reilun 7000 vuoden ajanjakso on aikamoinen möhkäle käsitellä sellaisenaan, ja kivikausi jaetaankin Suomessa pienempiin ajanjaksoihin arkeologisten löytöryhmien mukaan. Yksinkertaistettuna kivikauden aikakaudet näyttävät tältä:

Mesoliittinen kivikausi 8850–5000 eaa.
Suomusjärven kulttuuri 8300 eaa.–5000 eaa.

Neoliittinen kivikausi 5000 eaa.–1500 eaa.
Kampakeraaminen kulttuuri 5000 eaa.–3200 eaa.
Jäkärlän keramiikka 4300 eaa.–3900 eaa.
Kierikin keramiikka 3600 eaa.–3100 eaa.
Pyheensillan keramiikka 3200 eaa.–2800 eaa.
Nuorakeraaminen kulttuuri 3200 eaa.–2300 eaa.
Pöljän ja Jysmän keramiikka 3100 eaa.–1900 eaa.

Myöhäisneoliittinen kausi 2300 eaa–1500 eaa.
Kiukaisten kulttuuri 2300 eaa.–1500 eaa.

Kivikauden ajanjaksot on siis pääasiassa nimetty keramiikkatyyppien mukaan, jotka taas on kampakeramiikkaa ja nuorakeramiikkaa lukuun ottamatta nimetty löytöpaikkansa mukaan. Ainoastaan mesoliittinen Suomusjärven kulttuuri on saanut nimensä suoraan löytöpaikan mukaan. Niin yksinkertaista se on!

Lukemistoa:

• Petri Halinen 2015: Kivikausi. Teoksessa Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus: s. 11–121.
• Visa Immonen 2008: Arkeologisen tutkimuksen historia Suomessa. Teoksessa Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus: s. 97–108.
• Kansallismuseo: Kivikausi

Osa 2: Pronssikausi
Osa 3: Rautakausi

Viikinkien kypärät

Useimmat taitavat nykyään tietää, etteivät viikingit käyttäneet kypärissään sarvia. Mutta kaikkihan tietävät, että viikingit käyttivät kypäriä. Vai käyttivätkö?

Yllättävää kyllä koko Pohjoismaista tunnetaan vain yksi viikinkiajalle ajoittuva kypärä. Kypärä löytyi Gjermundbystä Norjasta vuonna 1943. Kypärä löytyi rikkaasti varustetusta hautakummusta, jonka aarteisiin kuului myös toistaiseksi ehjin löytynyt viikinkiaikainen rengashaarniska, kokoelma aseita ja pelinappuloita. Kypärän silmikossa on luultavasti ollut kiinni kasvoja suojannut rengaspanssari. Kypärän käyttäjän kasvot ovat siis olleet kokonaan piilossa.

Gjermundbyn 900-luvulle ajoittuva kypärä on ainoa
 tunnettu viikinkikypärä. Wikimedia Commons.

Mutta entäs kaikki "viikinkikypärien" jäljitelmät, joita voi ostaa verkkokaupoista? Ne perustuvat kyllä ruotsalaisiin kypärälöytöihin, mutta nk. Vendel-kypäriin, jotka ajoittuvat viikinkiaikaa vanhemmiksi. Näitä mestarillisia kypäriä valmistettiin yläluokan käyttöön Vendel-kaudella 550-790 jaa. Viikinkiaika oli Ruotsissa 790-1050.

Komea Vendel-kypärä Vendelistä.
Wikimedia Commons.

Miksi kypäriä ei sitten ole? Tälle on kaksi selitystä: joko ne ovat aikojen saatossa tuhoutuneet, tai niitä ei ollut alun alkujaankaan. Koska Vendel-kypäriä on kuitenkin säilynyt, tuntuu todennäköisemmältä, etteivät kypärät olleet viikinkiajan haute couturea. Tämä ainoa löytynyt kypärä on luultavimmin kuulunut kuninkaalle tai päällikölle, ja ilmeisesti kypärät olivatkin vain yläluokan juttu.

Suomestakin tunnetaan ainoastaan yksi esihistoriallinen kypärä, ehkä. Tätä on vaikea varmistaa, koska Liedosta 1870-luvulla löytynyt kypärä myytiin turkulaiselle kultasepälle, joka hakkasi sen muodottomaksi. Vintalan kruunu koostui pyöreästä, kullatusta vanteesta, josta lähti kahdeksan laella yhtyvää vannetta. Vanteiden välissä on varmaankin ollut kiinni rautalevyjä tai nahkaa, mutta löydettäessä ne olivat kadonneet.  Kyseessä oli ilmeisesti vannekypärä, joka ajoittuu merovingiaikaan 500-600 -luvuille, siis samaan aikaan Vendel-kypärien kanssa.

Ovatko modernit viikingit varustautuneet liian raskaasti? Wikimedia Commons.

Luettavaa:

Thornews: Why Is This the Only Existing Viking Age Helmet?

Luoto, Jukka 1988: Liedon historia 1. Esihistoria. Liedon kunta ja seurakunta.

Suomen vanhin aarrelöytö

Kasvavan metallinilmaisinharrastuksen myötä viime vuosina on löytynyt useita aarrekätköjä. Esimerkiksi Turusta löytyi vuonna 2014 viikinkiaikainen rahakätkö. Samoin Hauholta löytyi viime vuonna kätkö viikinkiaikaisia hopearahoja ja Savonlinnasta löytyi huomattavan suuri 1600-luvun rahakätkö. Näitä ja muita löytöjä voi tutkia Rahakabinetti-blogista.

Rahakätköjä on Suomessakin tehty niin kauan kuin rahaa on liikkunut, eli nuoremmalta rautakaudelta eteenpäin. Vaikka moni kätkö vielä varmasti odottaa löytäjäänsä, on vanhoja kätköjä ehditty löytää monta jo ennen metallinilmaisinten aikaa. Kaikkein vanhin tieto Suomesta löytyneestä aarrekätköstä on keskiajalta, vuodelta 1429.

22. syyskuuta 1429 Turun piispa Maunu Tavast lähestyi Tallinnan (silloisen Räävelin) raatia, koska lohjalainen talonpoika oli paennut Tallinnaan löydettyään aarteen. Piispa kertoo aarteen olleen pohjalöytö (butnfyndh) eli löytyneen vedestä. Aarteen koostumuksesta Maunu kertoo vain, että se oli hopeasta lyötyjä kolikoita (som ær silff oc redha penniger).

Keskiajalla ei ollut olemassa muinaismuistolakia, mutta laki määräsi löytötavaroista. Jos omistajaa ei kuulunut vuoden sisään, löydöstä puolet päätyi kuninkaalle ja puolet löytäjälle. Talonpoika ei kuitenkaan kuuluttanut löydöstään, niin kuin laki olisi vaatinut. Raaseporin linnanherra Otto Pogwisch kuuli ja kiinnostui asiasta, minkä vuoksi löytäjä pakeni piispa Maunun luokse hakemaan neuvoa. Maunu kertoi ystävällisesti talonpojan oikeuksista, mutta kun talonpojan olisi pitänyt keskustella asiasta linnanherra Pogwischin kanssa, hän pakenikin Suomenlahden yli aarre mukanaan.

Raaseporin linna. Wikimedia Commons.

Ei ole tiedossa miten karkuteille lähteneen talonpojan tarina päättyi, mutta piispa Maunu pyysi Tallinnan raatia kehottamaan miestä palaamaan, jos ei muusta syystä, niin siksi ettei hänen isiensä tila jäisi autioksi.

Lähteet:

FMU 1918

Suhonen, Veli-Pekka 2006: Muinaismuistolain alkujuurilla - Vuoden 1429 suuri pohjalöytötapaus. Muinaistutkija 3/2006, s. 57-59.