Oppikirja 11: Rautakauden värikkäät vaatteet

Julkaisen lukion historian oppikirjaan Areena 5 kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Osa 11: Näkökulma. Rautakauden värikkäät vaatteet

Myöhäisrautakaudella naisten vaatteisiin kuului kietaisuhame eli peplos, joka kiinnitettiin olkapäiltä soljilla. Peploksen päällä oli esiliina ja sen alla alusmekko. Vasemmanpuoleinen asu perustuu löytyöön Mikkelin Tuukkalasta ja oikeanpuolimmainen Euran Luistarista tehtyyn löytöön. Kuva: Löydöstä muinaispuvuksi -kirja (Salakirjat 2021)

Esihistoriallisten vaatteiden tutkimus on vaikea laji, koska Suomen hapan maaperä ja vuosituhansia tapana ollut polttohautaus ovat hävittäneet suurimman osan muinaisista tekstiileistä. Rautakaudelta (500 eaa.–1200 jaa.) alkaen vainajia haudattiin kuitenkin paikoitellen polttamatta parhaat vaatteet yllään, ja tällaisissa ruumishaudoissa säilyneet kankaan ja punottujen nyörien katkelmat ovat auttaneet arkeologeja ymmärtämään menneisyyden muotia.

Vaatteiden valmistaminen vaati suurta käsityötaitoa ja paljon aikaa, ja vaatteet olivat usein kantajansa arvokkainta omaisuutta. Naisten asuihin kuului myöhäisrautakaudella paljon pronssikoristeita, kuten solkia ja vaatteiden reunoja koristaneita pronssispiraaleita, joiden maassa erittämä kuparioksidi on lahottajaorganismeille myrkyllistä. Tämä kuparioksidi on saattanut säilyttää vaatteiden kappaleita yli tuhannen vuoden takaa.

Arkeologit ovat selvittäneet, että rautakauden suomalaiset pukeutuivat mielellään esimerkiksi sinisen, oranssin ja violetin värisiin vaatteisiin. Naisten asussa alimmaisena oli kasvikuidusta tehty mekko, jonka päällä oli villainen päällimekko ja sen ympärille kiedottuna villainen kietaisuhame, jota piti yllä kummallekin olalle kiinnitetty pronssinen, pyöreä ja kupera solki. Runsaat, rinnalla riippuneet pronssiketjut olivat naisten asujen näyttävin osa. Pronssi välkkyi myös vyölle kiedottua esiliinaa kiertävissä spiraalikoristeissa sekä päähineiden ja viittojen koristeina.

 

Eloperäinen aines säilyy Suomen happamassa maaperässä huonosti. Kuvassa on yksi tunnetuimmista muinaispukulöydöistä, 1000-luvulla eläneen Euran emännän hauta Luistarin kalmistossa. Kuva: Rauno Hilander/Museovirasto CC BY 4.0.

 

Yksi rautakauden kuuluisimpia tekstiililöytöjä on niin sanottu Euran emännän hauta, Luistarin kalmistosta Eurasta löytynyt 1000-luvulla eläneen naisen hauta, jonka pohjalta tutkijat ovet rekonstruoineet muinaispuvun 1970-luvulla. Voit tutustua hautaan tarkemmin tästä videosta.

Koska miesten vaatteisiin kuului paljon vähemmän pronssikoristeita, rautakauden naisten pukeutumisesta tiedetään paljon enemmän kuin miesten muodista. Tiedetään kuitenkin, että myöhäisrautakaudella miesten asuun kuului viitta, joka suljettiin hevosenkengän mallisella soljella kyljestä. Miesten mekot olivat lyhyempiä kuin naisilla.

 

Miesten mekko oli lyhyempi kun naisilla, mutta vaatteiden värimaailma oli hyvin samanlainen. Viitta oli tärkeä miesten asuste. Kuva: Tuomas Puikkonen.

 

Arkeologisilla kaivauksilla tutkittavien hautojen pronssikorut ovat usein haudan näyttävin osa, mutta itse vaatteiden kangas on rautakaudella ollut yhtä lailla arvokasta. Villan kehrääminen langaksi, värjääminen ja kutominen kankaaksi ovat vaatineet valtavaa työpanosta, ja niiden valmistus oli ilmeisesti tärkeä naisten työ. Rautakautisilta asuinpaikoilta löytyy tyypillisesti kangaspuiden painoja, koska langat kehrättiin ja kudottiin kankaaksi kotona.

Vaatelöydöt ovat tuottaneet valtavasti tietoa vaatteiden valmistusmenetelmistä ja väriaineista, mutta on paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Ei esimerkiksi tiedetä, haudattiinko vainajat erityisissä juhlavaatteissa, vai edustavatko haudoista löytyneet vaatteet rautakauden ihmisten arkipukeutumista. Löydöt eivät kuvaa myöskään yhteiskuntaa tasa-arvoisesti: kaikille ei ollut varaa kalliisiin pronssikoruihin, joten rikkaampien ihmisten vaatteista tiedetään väistämättä enemmän kuin köyhempien.

Lue lisää:

Mervi Pasanen & Jenni Sahramaa 2021: Löydöstä muinaispuvuksi. Salakirjat.

Museovirasto: Euran Luistarin hauta numero 56.

Oppikirja 10: Kalliomaalaukset ovat kurkistus kivikauden uskomusmaailmaan

Työryhmän kanssa kirjoittamani Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Kirja olisi tarjonnut oppikirjoista ajantasaisimman katsauksen Suomen vanhimpaan historiaan ja sen monitieteiseen tutkimukseen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Osa 10: Näkökulma. Kalliomaalaukset ovat kurkistus kivikauden uskomusmaailmaan

Suomesta tunnetaan yli sata kivikautista kalliomaalauskohdetta, joista vanhimmat ovat kampakeraamiselta ajalta noin 7 000 vuotta sitten. Kivikauden taiteilijoiden punamullalla kallioon maalaamat kuvat esittävät ihmisiä, veneitä, hirviä ja muita eläimiä. Melkein kaikki maalaukset sijaitsevat vedestä nousevissa pystysuorissa kallioseinissä.

Suomussalmen Värikallio on yksi Suomen hienoimmista kalliomaalauskohteista. Kallioon on maalattu hirviä ja kolmiopäisiä, ehkä naamioihin pukeutuneita ihmisiä. Kuva: Helena Taskinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Suurimmat kalliomaalauskentät ovat Laukaan Saraakallio, Ristiinan Astuvansalmi ja Hossan Värikallio, joissa kaikissa on kymmeniä maalauksia. Monessa maalauskohteessa on vain joitakin kuvia, ja monet ovat vuosituhansien aikana haalistuneet pelkiksi punaväriläiskiksi, joista ei enää ole mahdollista tunnistaa alkuperäistä kuvaa.Vuosituhansien aikana kalliosta liuennut piidioksidi on muodostanut kuvien päälle ohuen, suojaavan kerroksen. Silti Suomen kalliomaalaukset ovat vaarassa tuhoutua, koska ilmansaasteet ovat haalistaneet niitä huomattavasti viime vuosikymmeninä.

 

Kämmenpainaumat vievät lähelle vuosituhansia sitten eläneitä ihmisiä. Tämä maalaus on Astuvansalmelta. Mitä maalaaja halusi kertoa painaessaan kätensä kallioon? Kuva: Ismo Luukkonen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Kalliomaalauksia tunnetaan Suomessa Etelä-Suomesta Oulun korkeudelle asti, mutta ne keskittyvät Keski-Suomen järvialueelle. Monille suurimmista kalliomaalauskohteista on palattu jopa tuhansien vuosien ajan maalaamaan uusia kuvia vanhojen kuvien lomaan ja päälle. Kuvat eivät muodosta yhtenäisiä kertomuksia, vaan niissä toistuvat usein samat aiheet: hirvet, ihmiset, veneet, kämmenpainaumat ja vähemmissä määrin muut eläimet, kuten kalat ja linnut.

Astuvansalmen kallion oikealla puolella on helppo erottaa luonnon muovaama, ihmisen kasvoja muistuttava muoto. Tällaiset piirteet ovat yleisiä maalauskallioissa, ja kivikauden ihmiset ovat ehkä tulkinneet kasvojen ja eläinten hahmot merkiksi henkien läsnäolosta kalliossa. Kuva: Helena Taskinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

 

Maalauskallioiden muodoissa on usein nähtävissä pienellä mielikuvituksella ihmismäisiä tai eläinmäisiä hahmoja, ja kivikauden animistisessa maailmassa eläneille ihmisille tällaiset piirteet ovat varmasti olleet hyvin merkityksellisiä maalauspaikan valinnassa. Yksi näyttävimmistä luonnonmuovaamista ihmiskasvoista Suomen maalauskallioissa on Astuvansalmen kalliossa.

Esihistoriallisen kalliotaiteen tulkitseminen ei ole helppoa, koska kuvat eivät muodosta yhtenäisiä tarinoita, eikä suullinen perinne kerro tuhansien vuosien takaisista asioista. Kivikauden ihmiset ovat kuitenkin selvästi maalanneet itselleen tärkeitä asioita. On kuitenkin outoa, ettei maalauksissa juuri esiinny muita riistaeläimiä kuin hirvi, vaikka maalausten tekoaikaan peura ja hylje olivat hirveä tärkeämpiä riistaeläimiä. Jostakin syystä maalauksiin ei ole kuvattu myöskään karhua, joka on kuitenkin ollut arktisen alueen kansojen mytologiassa keskeinen eläin.

 

Monessa maalauskohteessa on vain yksittäisiä kuvia, mutta Astuvansalmen kuvakenttä on laaja, ja siihen on maalattu kuvia satojen vuosien ajan. Kuva: Ismo Luukkonen/Museovirasto, CC BY 4.0.

 Arkeologit ovat esittäneet kuvista paljon erilaisia tulkintoja, ja yleisesti tutkijat uskovat kuvien liittyvän kivikauden ihmisten samanistiseen maailmankuvaan. Kuvissa esiintyykin tanssivia, naamioihin pukeutuneita ja sarvipäisiä ihmisiä, joiden tutkijat arvelevat liittyneen samanistisiin rituaaleihin. 

Todennäköisesti kivikauden pyyntiyhteisöt uskoivat maailman koostuvan kerroksista, joiden välillä henkiolennot ja samaanit kykenivät matkustamaan. Tähän viittaavat kuvat muotoa muuttavista ihmisistä. Mahdollisesti kivikaudella uskottiin myös saaliseläinten ja ihmisten sielujen kiertoon, ja haluttiin varmistaa, että saaliiksi saadut eläimet pääsivät syntymään uudelleen.

Valkealan Verlan kalliomaalaukseen on kuvattu jono hirviä. Kuvien heijastumisessa veden pinnasta saattaa olla symbolinen merkitys. Kuva: Helena Taskinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

 

Kuvien sijoittaminen veden äärellä olleisiin kallioihin ei ole sattumaa: vesistöt olivat kivikauden valtateitä, ja veden ääressä kuvat olivat kaikkien ohikulkijoiden nähtävillä. Veden pinta myös heijastaa kuvia, ja kivikauden maalarit ovat ehkä ajatelleet kuvien vaikuttavan näkyvän ja vedenalaisen näkymättömän maailman rajapinnalla.

 

Katso lisää kuvia kalliomaalauksista valokuvaaja Ismo Luukkosen kalliomaalaussivulta.

Oppikirjan näkökulmatekstit ovat lyhyempiä tekstejä, joiden ei ole tarkoitus olla kattavia kokonaisesityksiä, vaan ne tarkentavat jotakin varsinaisen luvun teemaa.

Oppikirja 9: Rautakauden talonpoikia ja eränkävijöitä

Osa 9: Rautakauden (500 eaa. – 1200 jaa.) talonpoikia ja eränkävijöitä

Suomalainen kulttuuri muotoutuu

Lapista Savukoskelta löytyneet käyrät miekat ovat Suomen vanhimpia rautaesineitä. Ne ovat todennäköisesti peräisin Venäjältä tai Kaspianmeren suunnalta, ja ne on kätketty rautakaudella maahan. Toisin kuin pronssin raaka-aineita, rautaa esiintyy runsaasti Suomen luonnossa, ja raudan helppo työstettävyys mahdollisti metallin aiempaa laajemman käytön työkalujen ja aseiden materiaalina. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

Raudanvalmistustaidon omaksuminen oli tärkeä askel Suomen asukkaiden siirtymisessä eri elinkeinoja yhdistelleestä sekataloudesta täysipainoiseen maanviljelykseen. Teräksiset viikatteet, sirpit ja auranterät mahdollistivat tehokkaan rehun keräämisen, viljan leikkaamisen ja vaikeasti käännettävien savimaiden viljelemisen. Rautakauden kuluessa Suomen asutus jakaantui pääasiallisesti maanviljekysestä eläneisiin Etelä- ja Länsi-Suomen ja Ahvenanmaan talonpoikiin eli itsenäisiin maanviljelijöihin, sekä sisämaan kalastuksesta, metsästyksestä ja keräilystä eläneeseen väestöön.

 

Suomesta on löytynyt roomalaiselta rautakaudelta (1–400 jaa.) yksittäisiä Rooman valtakunnassa valmistettuja esineitä, kuten tämä Pohjanmaalta Vähäkyröstä löytynyt viinikauha. Suomen alue oli Rooman periferian perukoilla, mutta silti yhteydet kulkivat molempiin suuntiin, ja Suomen alueelta liikkui turkiksia Rooman valtakunnan alueelle. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

 

Saamen kieliä puhunut eränkävijäväestö eli talonpoikia liikkuvampaa elämäntapaa sen perusteella, mistä riistaa mihinkin vuodenaikaan oli saatavilla. Eränkävijäväestön elinkeinot monipuolistuivat rautakaudella, kun saamelaiset kesyttivät tunturipeurasta poron, ja porotalous alkoi kehittyä Saamenmaalla. Eränkävijät olivat muuten omavaraisia, mutta kauppa ja vaihdanta talonpoikaisväestön kanssa mahdollisti heille metalliesineiden hankkimisen. Saamenmaalta onkin löytynyt paljon uhreina ja kätköinä maahan haudattuja rautakautisia hopeakaulakoruja. Maanviljelystä harjoittaneet talonpojat saivat saamelaisilta vaihdossa himoitsemiaan turkiksia.

Rautakauden aikana Suomen asukkaat kehittivät ensimmäistä kertaa aivan omanlaisia koru- ja esinemuotoja, jotka poikkesivat naapurikansojen pukeutumisesta. Yhtenäistä aineellista kulttuuria voi pitää ensimmäisenä merkkinä omaleimaisten kansallisten identiteettien, saamelaisuuden ja suomalaisuuden, muodostumisesta. Identiteetti on kuitenkin monimutkaisempi asia kuin arkeologisilla kaivauksilla löydetty koru tai kirves, ja esihistorian ihmisten käsityksiä itsestään suhteessa muihin on vaikea tulkita pelkän aineellisen kulttuurin valossa. 

Rautakauden yhteiskunta

 

Päijälän linnavuori Kuhmoisissa on yksi Suomen parhaiten tutkituista linnavuorista. Kallion laella on sijainnut hirsivarustus, joka on poltettu rautakauden jälkipuolella 1100-luvulla, ehkä hyökkäyksen yhteydessä. Linnavuoret kuuluivat oleellisena osana rautakauden maisemaan, ja tutkijat arvelevat niiden olleen pakopaikkoja ja hallintokeskuksia. Kuva: Miikka Kumpulainen/Keski-Suomen museo, CC BY-ND 4.0.

Rautakauden kuluessa viljelykulttuurin piirissä alkoi nousta talonpoikaisia päälliköitä, joilla oli valtaa pieniä kyläyhteisöjä laajemmalla alueella. Jo rautakauden alussa Suomen asukkaat varustivat korkeille mäille puisia linnoituksia eli linnavuoria, pääasiassa suojapaikoiksi ryöstöretkiä vastaan. Linnavuoria on pidetty todisteina organisoituneesta yhteiskunnasta, joka pystyi puolustautumaan ulkoisia uhkia vastaan, mutta niitä on yhtä lailla pidetty todisteina sirpaleisista yhteisöistä, joiden täytyi suojautua lähinaapureiden väkivallalta.

Karjan, omaisuuden ja orjien ryöstäminen nopeille iskuilla kuului rautakaudella Itämeren asukkaiden elinkeinoihin. Myös runsas aseiden asettaminen hautoihin kertoo, että voimankäytöllä oli kulttuurissa tärkeä asema. Aseet eivät olleet pelkkiä symboleita, vaan niissä on usein jälkiä käytöstä. Elämä ei kuitenkaan ollut pelkkää väkivallan uhan alla elämistä, vaan Suomen asukkaat kävivät myös kauppaa pitkin Itämerta. Rautakautisista haudoista löytyneet kaupankäynnissä käytetyt punnukset antavat viitteen olettaa, että sekä naiset että miehet osallistuivat kaupparetkille. Ylipäätään rautakauden ihmiset elivät yhä pienissä yhteisöissä, joissa tarvittiin kummankin sukupuolen työpanosta.

Myöhäisrautakaudella Länsi-Euroopan ja Mustanmeren yhdistäneet viikinkiretit toivat Suomeen hopeaa. Tässä Hauholta löytyneessä naiselle kuuluneessa hopeakäädyssä olevat rahat on lyöty Lähi-idässä, Englannissa, Saksassa ja Ruotsissa. Osa rahoista on suomalaisia jäljitelmiä arabialaisista rahoista. Löytö on osa maahan kaivettua kätköä, jonkalaiset kertovat myöhäisrautakauden levottomuudesta. Kuka korun kätkikään, ei koskaan noutanut sitä. Kuva: Suomen kansallismuseo CC BY 4.0.

Arkeologisesti maanviljelysväestön elintavat tunnetaan eränkävijäväestöä paremmin, koska he asuivat kiinteästi samoilla paikoilla ja hautasivat vainajat pitkään käytössä olleisiin kalmistoihin eli hautapaikkoihin. Maanviljelysväestönkin keskuudessa kalastus ja metsästys säilyivät koko rautakauden tärkeinä elinkeinoina, mistä todistavat rautakautisilta asuinpaikoilta löytyvät riistaeläinten luut. Erämaista pyydystetyt turkikset olivat Suomen alueen tärkein vientituote, jota voitiin vaihtaa suolaan, kankaisiin ja esimerkiksi laatumiekkoihin. Euran Luistarin kalmistosta on löytynyt jopa silkistä tehtyjä vaatteita, ja Suomesta tunnetaan viikinkiaikaisia miekkoja kolmanneksi eniten maailmassa.

Vaikka monet miekan säilät olivat tuontitavaraa, suomalaiset sepät osasivat itsekin takoa taidokkaita aseita. Tämän viikinkiaikaisen (800–1050 jaa.) miekan kahvassa on kauniit kultakoristelut, ja seppä on takonut säilään monimutkaisen, kalanruotomaisen rakenteen. Miekat olivat etenkin miesten statussymboleita. Miekka on löytynyt järven pohjasta Hämeenlinnasta. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

 

Kalmistot ja kuppikivet kertovat rautakauden uskomuksista

Rautakaudella vainajat oli tapana haudata edelleen polttamalla, ja poltetut luut saatettiin ripotella kiviseen kalmistoon tai niiden päälle saatettiin kasata kivistä ja maasta kumpu tai röykkiö. Kuvan hautaröykkiö on Laitilassa. Kuva: Teija Tiitinen, Museovirasto CC BY 4.0.

Rautakaudella ei ollut yhtenäistä uskontoa, mutta Suomen alueen asukkailla oli monia jaettuja uskomuksia, joita uskontotieteilijät ja kansanperinteen tutkijat ovat pyrkineet rekonstruoimaan myöhemmän kansanuskon pohjalta. Rautakautiset hautausrituaalit osoittavat myöhemmässä kansanperinteessäkin säilyneen esivanhempien kunnioituksen olleen tärkeää suomalaisille. Samoin rautakauden ihmiset uskoivat luonnonhenkiin ja kodinhaltioihin, joille uhrattiin hyvinvoinnin takaamiseksi ja joita käskettiin loitsurunoilla. Suomalaisessa kansanuskossa eri asioilla uskottiin olevan väkeä, salaperäistä voimaa, joka saattoi suojella tai vahingoittaa. Esimerkiksi raudan ja karhun väkeä on käytetty paljon kansanmagiassa, ja rautakaudelta säilyneet karhunhammasriipukset ovat esimerkki väkiajattelusta.

Suomessa oli rautakaudella samanaikaisesti erilaisia hautaustapoja. Vainajat haudattiin useimmiten polttamalla hautalahjojen kanssa, mutta esimerkiksi Euran Luistarissa vainajien ruumiit asetettiin polttamatta puisiin hautakammioihin. Nämä ruumishaudat ovat antaneet paljon tietoa rautakauden vaatteista, kuten miten vaatteet on valmistettu ja värjätty. Myöhäisrautakaudella Länsi-Suomessa alettiin omaksua kristillisiä vaikutteita, ja polttohautaus alkoi väistyöä ruumishautauksen tieltä.

Rautakaudella erityisesti Lounais-Suomessa ja Hämeessä hiottiin kiviin ja kallioihin kuppeja. Tutkijoilla ei ole yksimielisyyttä kuppikivien tarkasta käyttötarkoituksesta. Myöhemmässä kansanperinteessä niihin on uhrattu, ja niitä on käytetty parannustaikuudessa. Olisivatko ne voineet rautakaudellakin liittyä uskomusmaailmaan? Miksi arkeologit mielellään tulkitsevat epäselvät ilmiöt rituaalisiksi? Kuvan kuppikivi sijaitsee Sauvossa. Kuva: Eeva Raike, Museovirasto CC BY 4.0.

Etelä-Suomen taloinpoikaisalueella kalmistot olivat ilmeisesti tärkeitä rituaalipaikkoja, joissa ilmeisesti vietettiin muistoaterioita ja uhrattiin esivanhemmille. Kalmisto saattoi olla myös yhteisön pyhä lehto eli hiisi. Etenkin Kanta-Hämeessä ja Lounais-Suomessa kalmistoissa oli usein kiviä ja kallioita, joiden pintaan ihmiset hioivat pyöreitä kuppeja. Kalmistojen lisäksi näitä kuppikiviä löytyy rautakautisen asutuksen alueelta muinaisten peltojen ja niittyjen yhteydestä. Näiden kiveen hiottujen kuppien tarkkaa merkitystä ei tunneta, mutta on arveltu, että niihin olisi uhrattu maataloustuotteita tai esimerkiksi verta. Myöhemmässä kansanperinteessä kuppeihin kertynyttä vettä on käytetty parannustaikuuteen. 

 Rautakauden lopulla kristinusko levisi Itämeren ympäristössä sekä idässä että lännessä, ja 1000-luvulle tultaessa sekä Skandinavia että idässä Kiovan ja Novgorodin valtakunnat olivat kristillistyneet. Kristityt valtakunnat suuntasivat Itämerelle sekä ristiretkiä että rauhanomaista käännytystyötä, ja kristilliset vaikutteet alkoivat levitä myös Suomen alueelle. Kristinuskon omaksuminen oli Suomessa keskeinen askel kohti katoliseen kulttuuripiiriin ja Ruotsin valtakunnan yhteyteen liittymistä, siis keskiajan alkua.

Ristiretkiajalla (1050–1200) valmistettu sormus esittää Kristuksen kasvoja. Kuvaustapa muistuttaa sitä, miten skandinaavinen Odin-jumala kuvattiin aiemmin rautakaudella. Metallinilmaisinharrastajan Sysmästä löytämä sormus kuvaa hyvin sitä, miten Pohjolaan saapuneet kristilliset sisällöt puettiin paikallisen perinteen mukaiseen muotoon. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

 

Lisää tietoa rautakauden alajaksoista löytyy täältä.

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Oppikirja 8: Verkostoitunut pronssikausi

Osa 8: Verkostoitunut pronssikausi

Maanviljely alkaa pronssikaudella

Pronssikauden alussa 1500 eaa. asutus oli Suomessa hajanaista. Rannikon asukkaat kasvattivat karjaa ja viljelivät maata, mutta sisämaan väestö eli edelleen kivikautiseen tapaan keräilemällä, metsästämällä ja kalastamalla. Satakunnasta löytyneet kotieläinten luut todistavat, että kivikaudella Suomeen tuotujen lampaiden ja vuohien lisäksi pronssikaudella rannikon asukkaat pitivät jo nautoja ja hevosia. Vaikka pronssikauden ihmiset asettuivat mielellään asumaan vesistöjen varrelle kuten kivikaudellakin, asumukset pystytettiin hieman kauemmas rannasta sopivien laidun- ja viljelymaiden ääreen. 

 

Pronssikausi on saanut nimensä kuparin ja tinan seoksesta, jota pystyy valamaan sulana muotteihin. Metallin käyttöönotto mahdollisti uudenlaisten esineiden valmistamisen. Suomesta on löytynyt kuitenkin vain parisataa pronssikautista esinettä, koska raaka-aine oli vaikeasti saatavaa, ja se kierrätettiin tarkkaan. Kuvan pronssiesineet ovat löytyneet kätköstä Inarista. Keskimmäinen kirveenterä on itäistä tyyppiä, joka on peräisin Venäjän pronssikulttuurin keskusalueelta. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

Pronssikaudella uusi raaka-aine, pronssi, levisi Suomeen. Pronssi on kuparin ja tinan seos, jota voidaan sulana valaa muotteihin, minkä ansiosta siitä voitiin valmistaa uudenlaisia esineitä, kuten miekkoja. Pronssiesineet olivat Itämeren piirissä statussymboleita, joita on löytyy usean esineen aarrekätköinä ja hautoihin laitettuina hautalahjoina. Vaikka raaka-aine on antanut nimen koko ajanjaksolle, Suomesta on löytynyt kuitenkin vain parisataa pronssikautista pronssiesinettä. Määrä ei ole suuri, mutta sitä selittää pronssin vaikea saatavuus ja esineiden kierrättäminen. Pronssilla oli silti valtava symboliarvo.

Tanskan tammiarkkuhaudoissa on säilynyt pronssikautisia vaatteita, kuten tämä Borum Eshøjstä löytynyt naisen kaksiosainen villakangasasu. Pronssikauden eläintenhoidon myötä yleistyi taito kutoa kankaita kasvikuiduista ja villasta. Suomen ihmisluuaineisto on säilynyt heikosti pronssikaudelta, mutta esimerkiksi tanskalaisten hautalöytöjen tutkiminen on osoittanut, että naiset saattoivat muuttaa pitkienkin matkojen päähän synnyinseudultaan. Miehet liikkuivat todennäköisesti yhtä paljon, mutta he eivät juuri muuttaneet pysyvästi synnyinseutunsa ulkopuolelle. Kuva: Lennart Larsen/Nationalmuseet, CC BY SA 2.5.

 
 Pronssikaupan verkostot

Kansainväliset materiaalit, esineet ja ideat kulkeutuivat pronssikaudella Pohjolaan merireittejä pitkin. Tämä Kokemäeltä löytynyt pronssimiekka on valmistettu mahdollisesti Tanskassa. Hyvin samankaltaisia miekkoja käytettiin koko Euroopassa Välimereltä Pohjolaan. Pronssi mahdollisti uudenlaisten esineiden tekemisen; miekan kaltaisten aseiden tekeminen kivestä on mahdotonta. Kuva: Markku Haverinen, Museovirasto, CC BY 4.0.

Pronssin ainesosien kuparin ja tinan esiintymiä ei tunnettu pronssikaudella Suomesta, vaan materiaali on täytynyt tuoda muualta. Pronssikaudella muodostuikin koko Euroopan kattanut kauppaverkosto, ja tinaa tuotiin Pohjolaan Englannista ja kuparia Venäjältä ja Välimereltä, missä Kypros oli huomattava kuparin lähde. Pronssikauden kansainvälisestä kaupasta todistavat mys Välimereltä löytynyt meripihka, jota tuotiin Itämereltä pronssin raaka-aineiden maksuna. Pohjolasta vietiin etelään luultavasti myös turkiksia ja ehkä orjia.

Raaka-aineiden tavoin myös taito valaa pronssiesineitä levisi Suomeen kahdesta suunnasta: Venäjän pronssikulttuureista sisämaahan ja Skandinavian pronssikulttuurista rannikolle. Perinteisesti tutkimuksessa on haluttu nähdä uusien ilmiöiden tulleen ensin rannikolle ja levinneen sieltä Sisä-Suomeen, mutta tosiasiassa ihmiset liikkuivat tiuhaan, ja uusia tyylivirtauksia ja ajatuksia kulkeutui yhtä lailla toiseen suuntaan. Vaikka Suomesta on löytynyt paljon skandinaavisia pronssiesineitä, esimerkiksi Ruotsista on löytynyt myös itäisiä pronssikirvesmalleja, joiden on täytynyt kulkeutua Suomen kautta. Etenkin Suomen länsirannikolta oli tiiviit yhteydet Skandinaviaan, josta todennäköisesti myös muutti Suomen puolelle germaanista kieltä puhuneita ihmisiä.

Nakkilan Rieskaronmäessä sijaitsi suurikokoinen, suorakaiteen muotoinen talo noin 1000 eaa. tienoilla. Talon yhteydestä on löytynyt Suomen toistaiseksi vanhin hevosenluu, ja ympäristössä on hautaröykkiöitä ja merkkejä pronssin valamisesta. Rieskaronmäki edusti jo hyvin erilaista elintapaa kuin kivikautiset metsästäjä-keräilijöiden asuinpaikat. Kuva: Jukka Moisanen, Museovirasto, CC BY 4.0.

Länsi-Suomessa omaksuttiin Skandinaviasta kielen lisäksi uusia tapoja ja uskomuksia, kuten karjatalouteen perustunut peltoviljely, jossa pellot pidettiin viljavina karjan lannalla, sekä niin sanotuissa pitkätaloissa asuminen. Pronssikauden talot olivat pitkän suorakaiteen muotoisia. Niiden seinät tehtiin punotuista oksista, jotka rapattiin saven ja lannan sekoituksella, ja niissä saattoi olla ruokokatto. Tällaisen talon hyvin säilyneet perustukset löytyivät arkeologisissa tutkimuksissa Satakunnasta Nakkilan Rieskaronmäestä, mistä on myös merkkejä pronssin valamisesta muoteissa.

Vihjeitä uskomusmaailmasta 

Pronssikauden ihmiset alkoivat haudata vainajansa uudella tavalla polttohautaamalla, ja hautaustapaan liittyi usein kivisen hautaröykkiön pystyttäminen haudalle. Kuvan hiidenkiukaat ovat Harjavallassa Kaunismäellä. Kuva: Leena Koivisto, Museovirasto, CC BY 4.0.

Pronssikauden uskomusmaailmasta voidaan saada jonkinlainen käsitys hautojen, pronssiesineiden koristeiden ja skandinaavisten kalliopiirrosten kautta. Sekä kalliotaiteessa että pronssiesineissä toistuvat laivan kuljettamaa tai hevosen vetämää aurinkoa esittävät kuvat, ja vaikuttaa siltä, että pronssikauden Skandinaviassa aurinkoon liitettiin samanlaisia uskomuksia kuin samaan aikaan Egyptissä, missä auringon uskottiin kulkevan laivalla taivaankannen poikki. Vaikka Suomesta on kivikautisia kalliomaalauksia, pronssikautisia kalliioon piirrettyjä kuvia ei tunneta. Uskomusmaailman voi silti olettaa olleen samankaltainen.

Pronssikauden uskomusmaailmassa tapahtui selvästi monia muutoksia aiemmasta, ja yksi tärkeä muutos oli siirtyminen ruumishatauksesta polttohautaukseen, jossa vainajan ruumis poltettiin hautaroviolla. Uuteen hautaustapaan liittyi pyöreiden kivisten hautaröykkiöiden eli hiidenkiukaiden rakentaminen korkeille kallioille. Suurikokoisia, pronssi- ja rautakaudella rakennettuja hiidenkiukaita tunnetaan Suomen rannikolta noin kymmenentuhatta.  

Euran Panelian Kuninkaanhauta on Suomen suurin pronssikautinen hautaröykkiö. Sitä ei ole koskaan tutkittu arkeologisesti, eikä tiedetä, kuinka monta hautausta siihen on tehty. Vastaavat suurröykkiöt kuitenkin yleensä rakennettu monen sukupolven aikana. Röykkiön käyttöaikaan kuvan pelloilla lainehti vielä meri. Kuva: Teija Tiitinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

 

Monet hautaröykkiöt ovat huomattavan suuria, ja kaikkein suurin niistä on Kiukaisten Paneliassa sijaitseva Kuninkaanhautana tunnettu röykkiö. Joissakin paikoissa hautaröykkiöitä on useita, ja esimerkiksi Rauman Lapissa olevalle Sammallahdenmäelle hiidenkiukaita rakennettiin satojen vuosien ajan. Suurten hautaröykkiöiden ja on tulkittu kertoneen keskittyneestä päällikkövallasta, joka hajosi rautakauden taitteessa, samaan aikaan kun uusi metalli rauta ja heikentyneet ilmasto-olot hajottivat vanhat pronssikautiset kauppaverkostot.

 

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Oppikirja 6: Elämää kivikauden Suomessa

Osa 6. Elämää kivikauden Suomessa

Mesoliittisella kivikaudella ihmiset liikkuivat eläinten jäljillä

Nykyään Venäjään kuuluvalta Säkkijärveltä löytynyt korvat valppaana pystyyn nostanutta hirven päätä esittävä nuija osoittaa, miten hyvin kivikauden muotoilijat tunsivat heitä ympäröineen luonnon. Esineen merkitystä ei tiedetä, mutta hirven esiintyminen kivikauden esineissä ja maalauksissa kertoo eläimen suuresta tärkeydestä Pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsästäjä-keräilijöille. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

Koska kivikausi (8850–1500 eaa.) kesti Suomessa yli 7 000 vuotta, ajanjaksoon mahtui paljon erilaisia kulttuureita, elinkeinoja, asumismuotoja ja uskomuksia. Tärkein yhdistävä tekijä kivikauden Suomen asukkaille vuosituhannesta riippumatta oli kuitenkin eläminen suoraan luonnon resursseista metsästämällä, kalastamalla ja keräilemällä syötäviä marjoja, kasveja, sieniä ja juuria. 

Suomen alueen varhaisimmat asuttajat elivät muutosten maailmassa. Jääkaudella paksun mannerjään painama maankuori kohosi jään sulamisen jälkeen nopeasti, mikä tarkoitti selvästi havaittavaa rantaviivan vetäytymistä ja tuttujen kalojen kutuapajien ja lintujen pesimämatalikkojen häviämistä. Mesoliittisten metsästä-keräilijöiden piti jatkuvasti etsiä uusia pyyntipaikkoja ja vaihtaa asuinpaikkaa liikkuvan rantaviivan mukana.

Kivikauden pyyntiyhteisöt asettuivat mieluiten asumaan aurinkoisille hiekkarannoille, koska niiltä oli lyhyt matka keräämään raaka-aineita ja pyydystämään sekä veden että metsän riistaa. Koska teitä ei ollut, vesistöt olivat pääasiallinen liikenneväylä. Kuvassa on mesoliittinen asuinpaikka Posiolla. Rapautuneella maan pinnalla on levällään nuotiokiviä, palaneita luun kappaleita ja kiviesineiden työstämisestä todistavia kivi-iskoksia. Kuva: Jouni Taivainen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Ilmasto ja eläinpopulaatioiden koko vaikutti siihen, mitä eläimiä metsästäjät pyysivät. Mesoliittisella kivikaudella hirvi on ollut tärkeimpiä riistaeläimiä, mutta myöhemmin neoliittisella kivikaudella peura ja hylje nousivat hirveä tärkeämmiksi. Hirvellä oli kuitenkin myöhempinäkin aikoina tärkeä symbolinen rooli, koska se oli neoliittisella kivikaudella yleisin kalliomaalauksissa kuvattu eläin. Hirveä pyydettiin talvisin hangilta, joilla paina eläin ei päässyt niin helposti pakoon. Peuran metsästyksessä kivikauden ihmiset käyttivät maahan kaivettuja pyyntikuoppia, joihin peurat ajettiin ansaan. Jo varhaisimmilla asukkailla oli metsästyksessä apuna kesytetty eläin, koira. Talvisin koiravaljakot ajoivat yksijalkaisia rekiä, joiden kappaleita on löytynyt soista.

Sorkkaeläinten pyydystäminen oli tärkeää, koska ihmiset saivat niistä ruokaa, luita työkalujen raaka-aineiksi ja koruiksi ja nahkaa vaatteiden ja asumusten valmistamiseen. Iso osa arkeologien kivikautisilta asuinpaikoilta löytämistä esineistä on pieniä kvartsikivestä iskettyjä säleitä, joita on käytetty rasvan ja kudosten kaapimiseen eläinten nahoista. Koska mesoliittisen kivikauden ihmiset eivät tunteneet muita tekstiileitä kuin kasvikuiduista punotut nyörit ja köydet, kankaita ei vielä ollut, vaan kaikki vaatteet tehtiin nahoista ja turkiksista. Vaatteita koristeltiin toisinaan luista, eläinten hampaista ja meripihkasta tehdyillä koristeilla. Myös vesilintujen nahoista tehtiin vaatteita ja koristeina käytettiin lintujen sulkia, mistä todistavat kivikautisista haudoista löytyneet mikroskooppisen pienet sulkien ja untuvan kappaleet.

Mesoliittisella kivikaudella ihmiset asuivat helposti liikuteltavissa, nahasta valmistetuissa kodissa, jotka pystytettiin mieluiten suojaisille hiekkarannoille. Joutsenon Kuurmanpohjasta tunnetaan kuitenkin jo mesoliittisen asutuksen varhaisvaiheesta hirsistä rakennetun majan jäännökset, eli jo varhaisilla pyyntiyhteisöilläkin on ollut pysyvämpiä asumuksia, joihin on palattu pitkiltä pyyntiretkiltä. Niitä voi pitää Suomen vanhimpina taloina.

Neoliittinen kivikausi muuttaa elintapoja

Moderni tulkinta neoliittisista, hirsirunkoisista asumuksista Yli-Iin Kierikissä. Miten tarkkaan arkeologit voivat päätellä rakennusten ulkonäön maan alla säilyneistä jäljistä? Kuva: Ninaras/Wikimedia Commons, CC BY 4.0.

Etelämpänä Euroopassa maanviljelys levisi Lähi-idästä Turkin kautta nopeasti mesoliittisen kivikauden lopulla. Suomen alueella muutos ei ollut yhtä nopea, mutta noin 5200 eaa. vesistöjen rantojen asutus muuttui pysyvämmäksi, ja hirsirunkoisesta majasta tuli tavallinen eränkävijäväestön asumus. Samaan aikaan Suomen alueen asukkaat oppivat taidon valmistaa savesta poltettuja astioita, mitä käsiteltiin luvussa 3.

Neoliittisella kivikaudella etenkin Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla hylkeen pyynti kasvoi merkittäväksi elinkeinoksi, mistä muistuttavat lukuisat hylkeenrasvan eli traanin keittämisestä syntyneet palaneiden kivien röykkiöt. Rannikon pyyntiyhteisöt valmistivat traania yli oman tarpeen, ja rannikoiden asukkaat vaihtoivat sitä Baltiasta peräisin oleviin himottuihin meripihkaesineisiin.

Närpiöstä on löytynyt kivikautinen grönlanninhylkeen luuranko, joka on vajonnut meren pohjaan kyljessään luuharppuuna. Tämä saalis karkasi metsästäjiltä, mutta hylje oli yksi kivikauden tärkeimmistä pyyntieläimistä. Hylkeestä sai ravitsevaa lihaa, vettäpitävän turkin ja traania, joka sopi valaisuun ja nahankäsittelyyn. Kuva: Museovirasto (1949), CC BY 4.0.

Kaksi Yli-Iin Kierikistä Pohjois-Pohjanmaalta löytynyttä neoliittista meripihkakorua. Meripihkaa ei löydy Suomesta, vaan se on tuotu Baltiasta. Arkeologit ovat löytäneet meripihkaesineitä paljon Pohjanmaan kivikautisilta asuinpaikoilta, ja tutkijat arvelevat, että paikalliset asukkaat saivat niitä vaihtamalla traaniin ja muihin hylkeenpyynnistä saatuihin hyödykkeisiin. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

Vaikka neoliittisen kauden alku vaikuttanut radikaalisti pyyntiväestön elinkeinoon, kivikauden jälkipuolella n. 2800 eaa. Suomen alueelle levittäytynyt vasarakirveskulttuuri toi mukanaan myös kesytettyjä maatalouseläimiä, ainakin lampaan ja vuohen ja mahdollisesti naudan, ja myös taidon viljellä maata. Uudet elinkeinot pysyivät kuitenkin sivuosassa kalastuksen ja metsästyksen rinnalla. Ahvenanmaalta on löytynyt vasarakirveskulttuurin ajalta ohranjyviä, mutta Manner-Suomen vanhimmat merkit maanviljelyksestä ovat vasta kivi- ja pronssikauden taitteesta, noin vuodelta 1500 eaa. Sisämaahan maanviljelys levisi hiljalleen.

Osa tutkijoista on arvioinut maatalouden heikentäneen ihmisten elämänlaatua. Metsästäjä-keräilijäyhteisöissä ravinnon hankkimiseen riitti huomattavasti lyhyempi aika kuin mitä pellon kyntämiseen ja lannoittamiseen, sadon korjaamiseen ja viljanjyvien käsittelyyn kului. Pyyntikulttuurin elinkeinot eivät myöskään olleet yhtä vahvasti kiinni säätilan vaihtelusta kuin maanviljelyskulttuurissa, missä huonot olosuhteet saattoivat tuhota koko sadon. Maanviljely pystyi kuitenkin elättämään isomman yhteisön, ja hyvinä satovuosina saatu ylijäämä oli mahdollista käyttää kaupankäyntiin. Yksi maanviljelyä edistäneistä asioista saattoi olla taito valmistaa päihdyttävää olutta, jolla oli tutkijoiden arvelun mukaan tärkeä osa yhteisön rituaaleissa.

Kivikauden uskomusmaailma

Astuvansalmen kallio Ristiinassa on yksi Suomen suurimmista kalliomaalauskohteista. Astuvansalmen kalliossa, kuten monissa muissakin kalliomaalauskohteissa, on mahdollista nähdä ihmismäisiä tai eläinmäisiä piirteitä. Tällaiset piirteet saattoivat tehdä paikasta pyhän kivikauden ihmisille. Kuva: Helena Taskinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Kivikaudelta säilyneiden eläinaiheisten esineiden ja kalliotaiteen perusteella kivikauden ihmisten maailmankuva vaikuttaa muistuttaneen myöhempien siperialaisten kansojen samanistisia käsityksiä, joiden mukaan kaikella elollisella ja elottomalla on henki. Tällaista maailmankuvaa kutsutaan animistiseksi. Kivikautisen maailmankuvan näkyvin ilmentymä ovat vesistöistä kohoavat pystysuorat kallioseinämät, joihin kivikauden ihmiset ovat maalanneet punamullalla kalliomaalauksia. Kalliomaalausten aiheet esittävät yksinkertaisesti maalattuja ihmisiä, veneitä, kämmenen kuvia, hirviä ja muita eläimiä. Vaikka maalausten viesti on ollut kivikauden ihmisille selvä, sitä on vuosituhansia myöhemmin vaikea tulkita. Yleisesti hyväksytyn näkemyksen mukaan kuvat liittyvät kuitenkin samanistiseen maailmankuvaan. Monilla maalausten ihmishahmoilla on eläinten piirteitä, kuten sarvet, ja niiden uskotaan esittävän näkyvän ja näkymättömän maailman välillä matkustavia samaaneja. Suomesta tunnetaan yli sata kalliomaalauskohdetta, joista Astuvansalmen kallio Ristiinassa on kuuluisin.

Astuvansalmen kalliomaalauskalliossa on sukupolvien ajan punamullalla maalattuja kuvia ihmisistä, hirvistä ja veneistä. Haalistuneita maalauksia on tässä kuvassa vahvistettu digitaalisesti. Kuva: Ismo Luukkonen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Punainen väri oli muutenkin tärkeässä asemassa kivikauden kulttuureille. Kampakeramiikan ajalta (5200–3200 eaa.) on säilynyt punamultahautoja, joissa maahan haudatun vainajan päälle on siroteltu punamultaa tai vainaja on esimerkiksi kääritty punaiseksi maalattuun tuoheen. Punainen oli veren ja elämän väri, jonka on ehkä uskottu auttavan vainajaa syntymään uuteen elämään. Punamultahaudoissa ei ole säilynyt luita, mutta niistä saattaa löytyä hammaskiillettä ja heikosti erottuva vainajan hahmo.

Neoliittinen vasarakirveskulttuuri sai nimensä näistä sileäksi hiotuista kirveenteristä. Näitä kirveitä löytyy usein haudoista, ja arkeologit ovat arvelleet, että esineellä olisi ollut jokin uskonnollinen merkitys. Osa tutkijoista ajattelee, että kirveet kytkeytyivät indoeurooppalaisiin uskomuksiin kirvestä käyttävästä ukkosenjumalasta. Miten paljon ajattelet arkeologien voivan tietää esihistoriallisista uskomuksista? Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

Noin 2800 eaa. Suomen rannikolle levinneen nuorakeraamisen kulttuurin mukana levisi uudenlaisia uskomuksia.  Vasarakirveskulttuurin haudoissa ei käytetty punamultaa, mutta vainajat haudattiin sikiöasennossa hautalahjojen kanssa. Kulttuuri antoi paljon merkitystä kivestä hiotuille vasarakirveille, joita on löydetty Euroopassa yksinomaan miesten haudoista, vaikka naistenkin haudoissa saattoi olla toisenlaisia työkirveitä. Arkeologit ovat pitkään pitäneet vasarakiveitä soturiuden symboleina, mutta niissä olevien käyttöjälkien on havaittu viittaavan enemmän kirveisiin metsänraivaustyökaluina. Vasarakirveskulttuurin aikaan metsiä raivattiinkin Euroopassa laajamittaisesti viljelysmaaksi. Joka tapauksessa hautalöydöt antavat arkeologeille syyn olettaa, että vasarakirveskulttuurissa uskottiin elämän jatkuvan kuoleman jälkeen melko samanlaisena kuin tämänpuoleisessa, koska vainajat tarvitsivat mukaan hautaan astioita, ruokaa ja työkaluja.