Yhteysalus keikkui Airistolla kovassa aallokossa, ja laiha kahvi keinui Jonnan kupissa aluksen tahdissa. Epävakainen marraskuun sää harmitti häntä jo etukäteen, eikä kohteestakaan ollut odotettavissa mitään ihmeellistä. Pari liitupiipun pätkää ja tiilenpaloja, tuskin mitään rakenteita. Jonna oli saanut tehtäväkseen valvoa vanhan viemäriputken uusimista Seilissä Turunmaan saaristossa, vanhan leprahospitaalin ja houruinhuoneen alueella. Nauvosta lähteneellä yhteysaluksella oli melko hiljaista siihen aikaan vuodesta, Jonna oli melkein ainoa matkustaja.
Jonna katseli aluksen kahvilasta ulos kohti lyijynharmaita
pilviä, jotka riippuivat mäntyjen peittämien luotojen päälle. Hän ei voinut
mitään sille, että aina Seiliin mennessä päässä alkoi soida Jenni Vartiaisen
kappale Seili: ”…ja jos Seiliin ken joutuu hän Seiliin myös jää kuolemaan…”.
Monelle saari olikin ollut viimeinen pysäkki, kun heidät lukittiin lopuksi ikäänsä
hospitaaliaidan taakse tai houruinhuoneen selliin. Jonnan ajatukset harhailivat
1600-luvun kruunupäissä ja hospitaaliin lukituissa piruparoissa, kun äkkiä
suurikokoinen lokki lensi päin aluksen ikkunaa. Jonna pelästyi ja vetäytyi
vaistomaisesti poispäin. Lokki läiski vauhkoontuneesti siipiään ikkunaa vasten
ennen kuin jatkoi lentoaan merelle päin. Hetken hölmistyksen jälkeen Jonna hörppäsi
loput jäähtyneestä kahvistaan ja irvisti.
Kuva: Ilari Aalto. |
Lopulta Seilin venelaiturin punaiset rakennukset ilmestyivät
esiin saarten takaa. Jonna siirtyi autoonsa ja ajoi sen aluksen telakoiduttua
rantaan. Satamassa oli vastassa työhousuihin ja huomioliiviin pukeutunut
keski-ikäinen, jäntevärakenteinen mies. Jonna oli jo miehen nähdessään melko
varma, ettei pitäisi hänestä. ”Lasse Leppänen,” mies esitteli itsensä laiskalla
äänellä Jonnan noustua autosta. ”Jonna Tiirikka,” Jonna sanoi ja tarttui miehen
löysään käteen. ”Sää olet nyt se Indiana Jones vai,” Lasse tokaisi ja mittaili
Jonnaa katseellaan. ”Turha sun on täältä mittä kulta-aartei odotella, eiköhän
sovita, että me tehdään poikien kanssa hommat ja sää häiritset niin vähän kun
voit.” Jonnan ensivaikutelma todella piti paikkansa. Hänen olisi tehnyt mieli
pitää saarna siitä, että arkeologia on kaikkea muuta kuin aarteenmetsästystä,
mutta hän tyytyi huomauttamaan, että hän on paikalla vahtimassa
muinaismuistolain noudattamista, ja tekee sen mitä laki vaatii. Insinööri
Leppänen murahti jotakin vastaukseksi. Hän neuvoi, miten Jonna sai ajettua
autonsa Saaristomeren tutkimuskeskuksen pihalle ja antoi hänelle tämän
majoitustilan avaimen.
Jonna ajeli idyllisen saaristomiljöön läpi eikä voinut olla
ihailematta maisemia, vaikka luonto ei ollut aivan uhkeimmillaan lokakuussa. Tutkimuskeskus
oli komea kaksikerroksinen kivitalo keskellä saarta, vanha mielisairaalan
rakennus. Siellä Jonnaa oli vastassa nuori naistutkija, joka antoi Jonnan
käyttöön maitokärryn. ”Ai niin, sua varmaan kiinnostaa arkeologina käydä saaren
vanhassa kirkossa,” tutkija totesi iloisesti. Hän kipaisi hakemassa
työhuoneestaan kirkon avaimen. ”Palauta se mulle sitten kun ehdit.” Jonna
kiitti avaimesta. Hän ei ollutkaan aiemmin käynyt Seilin kirkossa, mutta oli
nähnyt sen valokuvissa. Niiden perusteella kirkko oli viehättävän pelkistetty.
Jonna heitti kamppeensa kärryihin ja vei ne hieman alempana olevaan
majapaikkaansa, sympaattiseen punamullalla maalattuun taloon.
Jonna poimi mukaan kaivauskamppeensa, lapion, lastan, läjän
Amergrip-pusseja, kameran ja tarkkuus-GPS:n. Kaivinkoneoja oli jo merkitty maastoon
lähelle pääsaaren ja Kirkkosaaren välistä niemeä. Paikalta oli suora näkymä Kirkkosaaren
ikivanhalle, punaiseksi maalatulle kirkolle. Kirkko näytti viehättävältä, mutta
jokin siinä myös puistatti Jonnaa. Hän otti viemärikaivannon paikasta valokuvat
ennen kaivauksen aloittamista ja varmisti vielä kartoilta, ettei paikalla
pitäisi olla rakennusjäänteitä. Sitten hän antoi kaivinkonekuskille luvan alkaa
rouhia.
Jonnan ikäväksi Lasse oli ollut oikeassa. Ensimmäisten
tuntien aikana ojasta löytyi yksi vuoden 1721 puolikas äyri, pullonkorkkeja ja
toden totta, yksi pala savisen tupakkapiipun vartta. Maa näytti täysin
sekoittuneelta. Jonna ei jaksanut erityisesti keskittyä jouhevasti sujuvaan
kaivamiseen, kunnes äkisti kaivinkone kouraisi jotakin kiinteää. Oliko maassa
pelkkä luontainen kivi vai jotain muuta? Jonnan arkeologivaistot terävöityivät
ja hän käski kaivinkonekuskia lopettamaan. Hän kaivoi muutaman lapiollisen
maata ja totesi kaivinkoneen raapaisseen tiiltä. Jonna tarttui lastaansa ja
kyyristyi kaivamaan tiilen ympäriltä. Se ei ollut yksin, vaan sen ympärillä oli
toinen tiili ja kolmas. Kaikki oli muurattu kiinni toisiinsa. Rakenne näytti
kaarevalta, ikään kuin holvin katolta. ”Tässä näyttäisi olevan jotain,” Jonna
kommentoi työporukalle. ”Hidastaako se hommia?” kysyi Lasse huolestuneena.
Jonna kohautti olkiaan ja jatkoi kaivamista. Tiilirakenne jatkui tosiaan maassa
vanhan viemäriputken alla. Jonna katsoi varmuudeksi vielä historiallisia
karttojaan. Paikalla ei olisi pitänyt sijaita minään aikana rakennuksia. ”Mä
dokumentoin tän, ei sitten tarvii mennä tosta rakenteesta läpi,” hän totesi
kaivajille.
Jonna jatkoi vielä tiilten raaputtamista esiin, ja hänen
yllätyksekseen yksi löyhästi kiinni ollut tiili painui ja putosi syvälle maan
alle, mistä kuului ontto kumahdus. Jonna säpsähti. Tämä todella oli kellarin
katto! Hän kaivoi pienen taskulamppunsa esiin ja yritti kurkistaa sisään tiilen
jättämästä reiästä. Alhaalla näkyi vain pimeää, eikä huoneen tiloja voinut
päätellä. Jonna näpsi tiilistä kuvat ja
otti tarkkuus-GPS:llä ylös korkeudet. Sitten jatkettiin eteenpäin.
Illalla työpäivän jälkeen Jonnalla oli pelkkää vapaa-aikaa
kierrellä saarta. Hän muisti, ettei ollut käynyt kirkolla ja kävi pyörähtämässä
Kirkkoniemessä. Hospitaalin alkuaikaan Kirkkoniemi oli vielä ollut oma
saarensa, jolle spitaaliset suljettiin. Muut hospitaalin asukkaat ja
henkilökunta asuivat erillään vastarannalla.
Jonna käänsi avainta lukossa ja asteli sisään. Rakennus oli
ristinmallinen ja sen puinen holvikatto oli korkealla. Seinät olivat kokonaan
maalaamatonta honkahirttä, ja kirkkosalin ainoat koristeet olivat tökerösti
maalattu saarnatuoli ja pieni kirkkolaiva, joka riippui katosta. Alttaria
vastapäätä oli aidalla erotettu alue. Jonna muisti lukeneensa, että hospitaalin
aikaan se oli ollut spitaalisten nurkka, jossa sairaitten oli seurattava
jumalanpalveluksia eristettyinä. Kirkossa oli myös viehättäviä yksityiskohtia,
kuten puiset, ojennetun käden malliset kynttilätelineet ja kirkon nurkassa
oleva pienen pieni jakkara. Jonna mietti mielessään, miten oli mahdollista,
ettei puinen kirkko ollut koskaan palanut. Kynttilätelineet eivät näyttäneet
paloturvallisilta.
Jonna kävi käyskentelemässä myös kirkon hautausmaalla.
Rinteessä olevaa kirkkomaata täplittivät valkoiset puuristit. Ne olivat
mielisairaalan potilaiden hautoja. Jonna muisti, ettei kukaan tiennyt, minne
leprasairaat oli haudattu. Niitä hautoja oli kai etsittykin pari vuotta
aiemmin. Jonna katseli mielisairaalan potilaiden ja henkilökunnan hautojen
nimiä. Naisia, joiden kohtaloita Jonna yritti kuvitella mielessään.
Kämpillä Jonna chattaili poikaystävänsä kanssa.
”Täällä ollaan Seilissä loukossa. Ei oo vielä näkynyt spitaalisia.”
”Ok. Varo punkkeja.”
Jonnan huone oli askeettinen: pöytä, pari sänkyä, kaappi ja
ikkunoissa pellavaverhot. Uteliaisuuttaan Jonna kurkisti kaappiin ja löysi sieltä
kulmistaan kuluneen kirjan Henkilöitä
mielenterveyshoitolan historian varrelta. Hän selaili kirjaa melko
mielenkiinnottomasti. Sitten vastaan tuli kiinnostava kohta, jossa oli otteita
mielisairaalassa eläneen Maria Perssonin päiväkirjasta, joka oli löytynyt
kätkettynä yhteen sairaalan patjoista. Otteet näyttivät lähinnä sekavilta, eikä
Jonna ollut varma, johtuiko se henkilön sairaudesta vai hänen saamistaan
sähköhoidoista: ”Ei enää sähköä -- pelkään ukkosta, ei salamoita --
hautakammion tiilinen käytävä jatkuu liian pitkälle -- ei saa seurata”. Jonna
pysäytti lukemisen. Päiväkirjaotteet eivät jatkuneet enää pidemmälle, mutta
maininta käytävästä sai hänet miettimään. Voisiko se pitää paikkansa? Voisiko
kirkosta tosiaan lähteä käytävä, vai oliko maininta vain harhaisen mielen
houretta? Jonna pinkaisi ulos huoneestaan ja meni viemärikaivannolle. Aiemmin
päivällä löytynyt tiilirakenne tosiaan kulki kohti kirkkoa.
Illalla Jonna pyöri sängyssään. Ajatus salakäytävästä ei
päästänyt häntä otteestaan. Viemärihankkeen puitteissa hänelle ei jäisi
mahdollisuutta selvittää, oliko kaivinkoneen paljastama tiilirakenne tosiaan
käytävän holvattu katto vai jotain arkisempaa. Jonkinlainen kellari se oli
varmasti. Jonna muisti kuulleensa eräältä kirkossa
kesäoppaana olleelta tutulta, että kirkon alla olevasta hautakammiosta olisi joskus pinkaissut ylös
mäyrä. Olisiko se voinut päästä hautaan salakäytävää pitkin? Lopulta Jonna antoi uteliaisuudelleen vallan. Hän nappasi pöydältään
kirkon avaimen ja otti mukaan lapion ja taskulampun.
Puolikuu paistoi kylmänä ja kirkkaana yötaivaalla ja sai
Kirkkosaaren vanhat hongat luomaan pitkiä varjoja kirkkopihan yli. Näkymä oli
aavemainen, juuri sellainen joka sopi hämäräperäiseen tutkimusretkeen vanhan
kirkon lattian alle. Jonna käänsi avainta lukossa ja kirkon ovi aukesi naristen.
Jotenkin yöaikaan narina tuntui kovemmalta ja pahaenteisemmältä kuin päivällä.
Kirkkosalissa oli hämärää ja tuoksui kuivalle puulle. Lattia narisi Jonnan
askelten alla kun hän käveli kirkon keskelle. Kuunvalo lankesi sisään
pääalttarin ikkunasta ja heitti omituisia varjoja kirkon koruttomille seinille.
Jonna hätkähti katsoessaan spitaalisten nurkkaan. Häviävän hetken hän oli
näkevinään penkeissä istuvia tummia hahmoja, mutta osoittaessaan
taskulampullaan pimeään nurkkaan penkit olivat tyhjiä.
Jonna pyyhki kauan sitten kuolleet leprasairaat mielestään ja
keskittyi siihen mitä oli tekemässä. Hän asteli kirkon keskelle, missä oli lattiassa suuri, kaksiovinen luukku joka johti alapuolella olevaan hautaan. Museoammattilaisen ottein Jonna tarttui lattialuukkuun ja sai
sen vaivattomasti avattua. Alapuolella näkyi pimeää. Hän ohjasi taskulamppunsa
valokeilan monttuun. Hirsistä salvottu hautakammio oli yllättävän syvä.
Taskulampun valo osui siisteihin pinoihin kasattuihin ruumisarkkuihin, jotka
olivat vuosisataisen pölyn ja hämähäkinseittien peitossa. Niissä makasi joku
hospitaalinjohtaja perheineen, Jonna muisteli. Näky muistutti häntä Turun
tuomikirkon hautakammioista, joissa hän oli joskus vieraillut
opiskeluaikoinaan.
Kuva: Elina Helkala/Ilari Aalto. |
Hautakammioon johtivat tukevan näköiset puuportaat. Jonna
kokeili varovasti portaiden kestävyyttä jalallaan. Portaat narisivat, mutta
tuntuivat kantavilta. Koko ajatus oli alkanut taas arveluttaa häntä, mutta oli
liian myöhäistä perääntyä. Askel kerrallaan Jonna asteli portaat kammion
pohjalle. Kuopassa haisi ummehtuneelta. Ruumisarkkujen keskellä kammio oli
varsin ahdas. Arkkujen takaa kammion hirsiseinää ei ollut kovin helppo erottaa,
joten Jonna joutui kurkistelemaan arkkujen lomasta. Taskulampun valo heijastui
kelmeänä ruumisarkkujen messinkilaatoista, mutta oli liian pimeää lukea
niihin kirjoitettuja nimiä.
Jonna etsi katseellaan käytävään viittaavaa saumaa seinässä,
mutta hirret näyttivät umpinaisilta. Turhautti. Ehkä kaikki olikin ollut vain
Seilin omituisen ilmapiirin aiheuttamaa harhakuvitelmaa. Lopulta valokeila osui
kuitenkin säännölliseen saumaan, joka oli ikäväksi onneksi ruumisarkun takana.
Jonna kurotti kätensä saumaa vasten, ja tunsi selvän ilmavirran. Hän arvioi,
ettei arkkua tarvitsisi siirtää kuin kaksi- tai kolmekymmentä senttiä. Hän
tarttui molemmin käsin arkkuun ja kiskaisi. Arkku liikkui yllättävän helposti,
mutta ontosta kolinasta päätellen myös sen sisältö liikkui. Jonna ei yleensä
hätkähtänyt vähästä, mutta ajatus vainajan luiden hölskymisestä arkussa tuntui
hänestä hyvin epämiellyttävältä. Samassa kammion toiselta laidalta kuului
raapivaa ääntä, ja Jonna oli pudottaa arkun käsistään samalla kun hänen
sydämensä jätti lyönnin väliin. Häviävän hetken hänen teki mieli ampaista
portaat ylös ja juosta tuhatta ja sataa saaren rantaan, mutta hän sai itsensä
rauhoiteltua. Varmaan kammiossa oli jokin jyrsijä.
Sykkeen tasaannuttua Jonna sai puskettua ruumisarkun sen
verran sivuun, että pääsi käsiksi seinässä olevaan rakoon. Hän otti taskulampun
hampaisiinsa ja kokeili vetää rakoa leveämmäksi sormillaan. Hän ei kuitenkaan
saanut otetta kapeasta raosta, joten hänen täytyi tarttua lapioonsa ja käyttää
sitä vipuvartena. Lapiolla kammion ovi avautui helpon tuntuisesti, ja Jonna
tunsi olonsa helpottuneeksi. Kaikki vaivannäkö ja riskin ottaminen ei ollut
turhaa, jos kammiosta todella johti ovi jonnekin.
Kapea ovi aukeni juuri sen verran, että Jonna mahtui
työntämään taskulamppunsa sisään. Oven takana vaikutti olevan käytävä, jonka
seinät oli Jonnan yllätykseksi muurattu tiilestä. Olisiko siellä vain toinen
hautakammio? Jonna yritti nähdä miten pitkälle huone jatkui, mutta valo ei
näyttänyt osuvan huoneen takaseinään. Niinpä Jonna änkesi itsensä
ruumisarkkujen välistä ja ovesta läpi.
Heti oviaukolla hän katsahti holvin
kattoon. Hän muisti elävästi historiallisen ajan arkeologian tärkeimmän
nyrkkisäännön: älä koskaan luota arkeologiseen kattoholviin. Huoneen katto oli
melko matala tynnyriholvi, mutta se vaikutti kestävältä, vaikkakin rapisseelta.
Varmuudeksi Jonna koetti holvia lapiollaan, mutta tiilet tuntuivat olevan
tukevasti kiinni toisissaan. Varmistauduttuaan katon kestävyydestä Jonna näytti
valoa eteenpäin, ja hänen yllätyksekseen käytävä oli varsin pitkä, ehkä
kaksikymmentä metriä. Se johti siis varmuudella kirkon ulkopuolelle!
Jonna seisahtui oviaukkoon ja puntaroi kahden vaiheilla. Joko
hän lopettaisi pähkähullun ja vaarallisen yöllisen seikkailunsa tähän, tai
selvittäisi loppuun asti, mihin käytävä johti. Uteliaisuus sai hänestä voiton,
vaikka pilkkopimeä ja homeelta haiseva käytävä ei erityisesti houkutellutkaan
jatkamaan. Päättäväisesti Jonna otti askelen eteenpäin, ja totesi saman tien
lattian olevan epämiellyttävän pehmeä. Valon kanssa hän huomasi, että lattia
oli aivan seittien peitossa, ja kosteudesta kiiltelevillä seiteillä ryömi
suomalaisittain valtavan kokoisia hämähäkkejä, joiden keskiruumis oli
valehtelematta peukalon paksuinen. Jonnan niskakarvat nousivat kuvotuksesta
pystyyn, mutta hän hillitsi halunsa kiljua ja herättää koko Saaristomeren
tutkimuslaitoksen. Hammasta purren ja pitkin askelin hän harppoi käytävää
eteenpäin. Hän tiesi kyllä hyvin, että Seilissä on poikkeuksellisen rikas
luonto, mutta mistä sinne oli siunaantunut niin suuria hämähäkkejä? Olivatko ne
jokin vieraslaji?
Käytävän perällä oli takorautainen ja umpiruosteinen ovi.
Ovessa ei ollut kahvaa, mutta sitä hapuillessaan Jonna huomasi, että oven
pintaan oli haalenneilla valkoisilla fraktuurakirjaimilla kirjoitettu jotain.
Hän ymmärsi nopeasti tekstin olevan ruotsia, mutta häneltä meni hetki saada
selvää kaikista kuluneista sanoista: ”Det är ej Död som för evigt hvilar: och i
evigheten bryts äfven Dödens pilar.” Jostakin syystä Jonnaa kylmäsi kun hän luki
sanat hiljaa ääneen. Teksti kuulosti etäisesti tutulta, mutta hän ei saanut
päähänsä, missä olisi törmännyt siihen. Oliko se Raamatusta? Tai ehkä värssy
oli joskus osunut silmään vanhassa hautakivessä. ”Se ei ole kuollut, joka
ainiaan lepää: ja ikuisuus murtaa myös kuoleman nuolet,” hän käänsi vapaasti.
Jonna kosketti oven karheaa pintaa, mutta vetäisi kätensä saman tien pois.
Hänet valtasi sanaton kauhu, ikään kuin ovi ei tahtoisi tulla avatuksi.
Jonna yritti järkeillä itsensä kanssa. Hän oli jo osoittanut,
että maanalainen käytävä oli olemassa. Hän ei tiennyt, ylsikö se viemärikaivantoon
asti, mutta hän oli rikkonut jo tarpeeksi muinaismuistolakia ja sotinut tervettä
järkeä vastaan. Hän tuskin saavuttaisi enempää murtautumalla syvemmälle
maanalaiseen käytävään, ja murtautua hänen olisi todella pitänyt, sillä hän
huomasi nyt rautaoven olevan pultattu kiinni. Jopa huojentuneena päätöksestään
Jonna kääntyi palatakseen takaisin. Hän marssi pitkältä tuntuvan iljettävän ja
tunkkaisen hämähäkkikäytävän takaisin hautakammion suulle ja tarttui oveen
työntääkseen sen auki. Järkytyksekseen hän ei saanut ovea hievahtamaankaan.
Ahtaan käytävän aiheuttama ahdistus muuttui pakokauhuksi. ”Helvetti!” Jonna
huomasi huutavansa ääneen, ja hänen äänensä oli enemmän pelokas kuin suuttunut.
Oliko hänen jäätävä nyt yöksi hautaan yhdessä hämähäkkien ja mätänevien luiden
kanssa? Jonna ryskytti ovea, mutta se ei suostunut aukeamaan. Jonna kirosi
itseään. Oliko hän asettanut ruumisarkun niin huonosti, että se oli pudonnut ja
tukkinut oven?
Kuva: Ilari Aalto. |
Todettuaan olevansa jumissa Jonna puntaroi vaihtoehtojaan. Hänellä oli työmaanjohtajan puhelinnumero, mutta hän ei halunnut jäädä kiinni kiusallisesta tilanteestaan. Minkä selityksen kukaan nielisi sille, että hän oli murtautunut yöllä suojellun kirkkorakennuksen hautakammioon ja siirrellyt omatoimisesti ruumisarkkuja? Toisaalta hänen toinen vaihtoehtonsa oli jatkaa käytävää eteenpäin ja selvittää, pääsisikö toisesta päästä ulos. Jonnekinhan käytävän oli johdettava. Rautaoven avaaminen ei houkutellut häntä lainkaan, mutta se alkoi tuntua ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Niinpä Jonna marssi ovelle ja iski lapionkärkensä sen saumaan. Ovi vastusteli, mutta alkoi vääntyä hitaasti auki. Se oli naulattu kiinni puukarmeihin, jotka olivat vuosisatojen saatossa lahonneet, eivätkä naulat enää pitäneet. Lopulta ovi kaatui rysähtäen lattialle, ja sen takaa tulvahtanut ilmavirta sai Jonnan kakomaan. Ilma haisi kuolemalta, mädältä ja homeelta. Ovi oli ollut sinetöitynä varmasti ainakin kaksisataa vuotta, Jonna päätteli. Tila kaipasikin jo tuuletusta.
Taskulampun sinisessä valossa käytävä näytti jatkuvan hieman
leveämpänä oven toisella puolella. Sillä puolen käytävän seinät oli muurattu
kivestä, ja ne kiilsivät kosteudesta. Vuosisataiset kalkkisaostumat olivat
valuneet seinää pitkin. Jonna astui varovasti sisään ja oli kompastua johonkin.
Tarkemmin katsottuna se oli ihmisen vaalennut sääriluu. Lattialla lojui siellä
täällä irtonaisia luita, ja kun Jonna kohotti katseensa, hän huomasi käytävän
seinien olevan täynnä syvennyksiä, joista pääkallojen tyhjät silmät katselivat
häntä. Kirkkosaaren allahan oli varsinainen katakombi! Pelkonsa ja epäluulonsa
keskellä Jonna tunsi pientä innostusta, koska hän tajusi välittömästi mistä oli
kysymys. Arkeologit olivat turhaan etsineet leprasairaiden hautausmaata
saarelta, koska hospitaalin asukit oli haudattu kammioon saaren alle.
Jonna käveli eteenpäin muinaista katakombia pitkin. Hän alkoi
menettää ajan ja paikan tajunsa. Käytävä jatkui ja jatkui loputtomiin. Jonnan
askeleet litisivät kostealla lattialla, ja kammion löyhkä alkoi käydä yhä
sietämättömämmäksi. Jonna ei tiennyt kauanko oli kulkenut, kun hänen
taskulamppunsa valo alkoi hiipua ja lopulta sammui. Sanoinkuvailematon kauhu ja
pimeys ympäröivät arkeologin. Pelosta tärisevin käsin hän hamusi kännykkäänsä
taskustaan. Jonnan kauhu syveni entisestään, kun hän huomasi senkin sammuneen.
Hän oli varmasti pitänyt puhelimen ladattuna – vai oliko? Yrityksistä
huolimatta laite ei reagoinut ja Jonna jäi kauhunsekaisin tuntein seisomaan sysimustaan
käytävään.
Täydessä pimeydessä hänen kuulonsa terävöityi kuulemaan äänet
voimakkaammin. Jossain tippui vettä. Jonnan sydän oli pysähtyä, kun jostain
kuului koputtavaa ääntä. Peloissaan
hän ei osannut keksiä äänelle järkevää selitystä. Hammasta purren hän päätti
jatkaa käytävää eteenpäin, vaikka se tarkoitti etenemistä seiniä hapuillen. Pimeys
hidasti hänen liikkumistaan ja häntä inhotti koskea hautakäytävän niljakkaisiin
ja paikoin pehmeitten seittien peittämiin seiniin. Jonna ei ollut varma
johtuiko se hänen kohoavasta sykkeestään ja pimeyden aiheuttamista aistiharhoista,
mutta hän oli kuulevinaan enemmän ääniä käytävässä ympärillään. Laahaavaa
ääntä, kuiskauksia. Hän ei uskaltanut pysähtyä.
Äkkiä Jonnan suusta purkautui kiljaisu, kun jokin kosketti
hänen kylkeään. Samalla hetkellä jokin tarttui hänen seinää kurottavaan
käteensä. Hyvä Luoja, se oli kylmä ja limainen kosketus, kuolleen kosketus!
Jonna huusi ja iski suunnattomasti lapiollaan ympärilleen. Lapion terä iskeytyi
jotakin vasten. Jonna lähti juoksemaan eteenpäin pohjattomassa pimeydessä,
iskien lapiollaan sinne tänne. Käytävä täyttyi häntä kohti kurottelevista
raajoista, joita hän ei voinut nähdä. Jonna itki ja huusi juostessaan, ja
huudot kaikuivat kolkkoina pitkin käytävän seiniä. Yhtäkkiä Jonna näki edessään
himmeää valoa, joka vaikutti kuitenkin kirkkaalta pimeään tottuneille silmille.
Hän kiristi juoksuaan ja juoksi kohti valoa. Käytävän katossa oli pieni aukko –
heidän viemärikaivannostaan pudonneen tiilen tekemä reikä! Jonna yritti
kurotella kohti valokeilaa. Käytävä oli melko matala ja hän ylti kädellään
tiilen reunaan. Pakokauhun suomin voimin hän riuhtoi ja iski lapiolla
holvitiiliä, jotka lopulta alkoivat murtua irti. Jonna sai kuitenkin katkeran
muistutuksen historiallisten holvien kestävyydestä, kun iso kappale kattoa
sortui varoittamatta. Tiili kolahti Jonnaa päähän ja armelias tajuttomuus otti
hänet valtaansa.
Jonna heräsi sairaalassa. Hänen kehoaan kivisti. Tajuttuaan
missä hän oli, hän huomasi kauhukseen käsiensä olevan täynnä suuria valkoisia
läikkiä. Lääkärit eivät kyenneet selittämään, miten perusterve nuori nainen oli
voinut saada nopeasti pitkälle edenneen Hansenin taudin, jota ei ollut
vuosikymmeniin esiintynyt Pohjoismaissa. Vielä vähemmän he kykenivät
selittämään, miten lepran vaurioittama iho Jonnan oikeassa kädessä näytti
muodostavan ikään kuin ruotsinkielisiä, fraktuuralla kirjoitettuja sanoja.
Novelli on julkaistu lehdessä Varelia 2/2017.