Uusi työ ja Time Team

Aloitin maanantaina uuden työn turkulaisen, keskiaikaisia raunioita esittelevän Aboa Vetus Ars Nova -museon vakituisena arkeologina. Vaikka työ on uusi, museo on minulle ja ainakin blogin pitkäaikaisille lukijoille tuttu, koska olen vuodesta 2012 alkaen esitellyt blogissa museon arkeologiaa. Nyt on kuitenkin hieno mahdollisuus päästä toteuttamaan yleisöarkeologiaa vähän aiempaa pitkäjänteisemmin! Mutta ei hätää, en suinkaan luovu viime vuonna aloittamistani keskiaikaisten kirkkojen arkeologisista tutkimuksista kertomisesta, vaan jatkan väitöstutkimustani muiden töiden ohessa.

Tuskin ehdin koota työpisteeni, kun jouduin jo mainoskuvaan
mainostamaan ensi viikon virtuaalista arkeologin kahvituntia.
Kuva: Jari Nieminen.

Koska arkeologien vakituiset työpaikat ovat Suomessa melko lailla kiven alla (heh heh), työllistyminen on melkoinen onnenpotku, ja sen takia ystäväni järjestivät työpaikan kunniaksi ihanat yllätysjuhlat, ja sain tuliterän uuden kaivauslastan ja kakun, jota koristaa kaikkien aikojen suosikkiarkeologiasarjani, jo 90-luvulla Discovery Channelilta seuraamani brittiläisen Time Teamin logo. Katsoin sarjaa lapsena itse asiassa niin paljon, että englantiini tarttui brittiaksentti.

 

Kuva (ja ennen kaikkea kakku!): Elina Helkala.

Olen kirjoittanut Time Teamista aiemmin sarjan kantavan ideanikkarin, professori Mick Astonin siirryttyä autuaammille kaivauksille vuonna 2013. Nyt käytän kuitenkin tilaisuuden hyväksi ja hehkutan sarjaa, joka on tehnyt valtavan palveluksen arkeologian yleistajuistamiselle.

Vuonna 1994 brittiläisen Channel 4:n aloittama Time Team on konseptiltaan aivan pähkähullu: arkeologitiimillä on kolme päivää aikaa tutkia arkeologinen kohde ja saada vastaus johonkin askarruttavaan tutkimuskysymykseen. Kohteet voivat olla aivan mitä vain roomalaisesta huvilasta viktoriaaniseen masuuniin. Sarja on tehty isolla rahalla, ja haastava tavoite toteutuu käyttämällä kaivinkoneita, isoa joukkoa kaivajia ja eturivin asiantuntijoita. Pölhöltä kuulostava konsepti on koukuttava, ja valaisee upeasti arkeologista tulkintaketjua ja kenttätöiden haasteita: tiivis aikataulu pakottaa esimerkiksi punnitsemaan tarkoin, mihin kohti maastoa uudet kaivauskuopat kannattaa avata, että kysymyksiin saadaan vastauksia. Lähes joka jaksossa apuna ovat maatutkat, joilla selvitetään maan alla piilottelevia rakenteita.

Time Teamin ydinryhmää, etualalla juontaja Tony Robinson.
Kuva: Channel 4.

 Kun nyt korona-aikana monella on varmasti ylimääräistä vapaa-aikaa, niin vinkkinä Time Team Classics -Youtube-kanavalta löytyy erinomainen valikoima Time Team -jaksoja.

 

Opiskelijan paluu

Vuosi vierähti äkkiä maata kuopiessa ja jälkitöitä tehdessä, ja ennen kuin huomasinkaan tarjottiin museolla täysinpalvelleen lähtöpassia ja tietysti myös läksiäiskakkua. Tämä tapahtui siis jo helmikuun puolivälissä.

Tyytyväinen täysin palvellut ja hieno
kaivauskakku. K. Juva.

Olen nähnyt museolla monet läksiäiset, mutta en kyllä ihan niin hienoja kuin omani. Museon vanha arkeologimaskotti museokoira Olauffer kaivettiin naftaliinista antamaan minulle viisauden sanoja, ja läksiäiskakun leikkaaminen ei käynyt noin vain: stratigrafiakakulle piti suorittaa arkeologinen kaivaus. Hyvä niin, koska muuten olisin varmaan tukehtunut löytöihin: kakusta paljastui legomiekka, kristillisiä rituaaliesineitä, hiihtomono ja pohjalta koko kohteen tulkinnan haastanut pleistosaurus. Olin todella otettu, enkä vähiten läksiäislahjaksi saamistani runosta ja Anna-Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia -kirjasta.

Tapasin itsensä Olaufferin! K. Juva.

Opiskelijaelämään paluu onkin ollut kiireistä, kuten blogin hiljaisuudesta voi päätellä. Olen jo ehtinyt istua parilla kurssilla ja vahvistaa istumalihaksiani kirjastossa, huhkia tentissä, kirjoittaa esseen ja petrata englantiani intensiivikurssilla. Luulin että olen jo kaikki tenttivastoinkäymiset käynyt läpi, mutta ei. Kulttuurihistorian tenttiin marssiessani minua ei huudettu sisään, ja mieleni täyttyi epäilyksistä: onko oikea päivä tai paikka vai oliko ilmoittautumisessani jotain vikaa? Kadonneen tenttikuoren mysteeri ei selvinnyt (tenttipäivän aamuna se kuulemma vielä oli olemassa), mutta sain sitten itse keksiä kaksi esseekysymystä itselleni. Ei hullumpaa, mutta en kyllä päästänyt itseäni helpolla.

Ehkä olen nyt viisaampi Vanhan Liivinmaan keskiaikaisten kaupunkien arkeologiasta, Saharan kulttuurihistoriasta ja kristinuskon paratiisikäsitysten muuttumisesta. Mutta siitä olen varma, että opiskelijan elämän  (huomaa ero myyttiseen opiskelijaelämään) haasteita olen kaivannut.

Mayoja Helsingissä

Näyttelyssä oli useita villejä suistutusastioita.

Joulukuussa missaamani European Maya Conference jäi kaivelemaan sen verran, että päätin kuitenkin käydä katsomassa Maya III: Life - Death - Time -näyttelyn Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä. Näyttely on auki 28.4. asti, joten suosittelen käymään jos vain Väli-Amerikan menneisyys kiinnostaa. Kovin usein ei Guatemalan kansallisaarteita Suomessa näe.

Viidakkoveistä lukuun ottamatta välineistö näytti tutulta. I.A.

En oikein osannut odottaa näyttelyltä mitään, joten siihen nähden yllätyin positiivisesti. Esineitä ole näytillä runsaasti ja monipuolisesti. En kuitenkaan ole ihan varma, oliko funkkistalo ja suomalainen merimaisema paras ympäristö mayakulttuurin esittelyyn. Oikeastaan esineet tuntuivat olevan täysin irrallaan sinänsä kauniissa miljöössä, mutta kokemuksessa oli oma nurinkurinen hauskuutensa. Vähän kuin katselisi kubistista taidenäyttelyä mayapyramidissa.

Kalenterikivi näyttelystä. I.A.

Nimensä mukaisesti näyttely pohti mayojen käsityksiä elämästä, kuolemasta ja ajasta, käsitteistä, jotka kaikki olivat hyvin yhteen kietoutuneita kulttuurissa, jolla ihmisuhrit olivat elämän edellytys ja monimutkaiset kalenterit keino jäsentää maailmaa. Näyttelyssä kiinnitettiinkin huomiota mayojen pitkän laskun kalenterin nollautumiseen viime joulukuussa. Näyttely esitteli muutenkin riemastuttavan paljon mayojen värikästä uskomusmaailmaa, ja monen monta kertaa viitattiin mayojen progebändillekin nimen antaneeseen kansalliseepokseen, Popol Vuhiin.

Näyttelyssä pääsi tutustumaan Xibalbaan, mayojen
manalaan. I.A.

Yläkerrassa oli valoisampaa. I.A.

Näyttelyn esineistä valtaosa oli Guatemalasta, osa taas museon omasta kokoelmasta. Osa näyttelystä keskittyi myös nykymayoihin, esitellen kulttuuria valokuvaaja Jon Kaplanin guatemalaisista lapsista ottamien teosten kautta.

Paha lepakkojumala. I.A.

Todella taidokas piiveitsi ja lautanen, jonka sielu on
vapautettu. I.A.

Jotkin näyttelyn valokuvat olivat todella huonolaatuisia, eikä esineitten merkityksiä juuri eritelty näyttelyteksteissä. Tätä paikkasi kuitenkin näyttelyn yhteydessä julkaistu Maya III -kirja, jossa on mm. paljon johtavan mayatutkija Arthur Demarestin artikkeleita ja katalogi näyttelyesineistä. Hyvä ostos kirjahyllyn täytteeksi!

Jalkapallokentän kappaleita, tärkeä osa mayojen
maailmaa. I.A.

Käsinkosketeltava menneisyys

Torstaina olin Aboa Vetus & Ars Novan Hämmennys ja huippuhetki -seminaarissa vetämässä työpajaa arkeologiasta osana museotyötä. Työpajassa oli yksitoista osallistujaa ja syntynyt keskustelu oli todella inspiroivaa. Samalla harrastettiin myös konseptivakoilua museoiden välillä.

Työpaja kesti kolme varttia ja koostui kolmesta osasta: ensin tutustuttiin tämänhetkiseen kaivausalueeseen museossa, sitten siirryttiin viereiseen tilaan hypistelemään uusia ja vanhempia löytöjä ja replikoita. Lopuksi oli kokoava loppukeskustelu, jolle ei ollut loppua tullakaan. Perimmäinen kysymys oli koko seminaarin teemaa heijastellen, millä tavalla tämän mallinen työpaja tuottaa museokävijälle hyvinvointia. Vastauksissa painottui ennen kaikkea historiaymmärryksen syveneminen erilaisella tavalla kuin perinteisellä museo-opastuksella ja toisaalta tästä seuraava eheyttävä ja avartava ymmärrys.

Työpajan keskustelu pyöri paljon sen ympärillä, kuinka konkreettisia esineitä voisi uusilla tavoilla hyödyntää museopedagogiikassa. Museokävijälle on aivan eri asia nähdä esineet vitriinissä kuin saada ne oikeasti käteensä. Keskustelussa kävi ilmi, että on selvästi kaksi ihmisryhmää joita aitojen esineiden kokeminen erityisesti elähdyttää: lapset ja keski-ikäiset bisnesmiehet. Lasten kanssa työskennellessä olen huomannut, että pelkkä replikaesinekin on innostava ja ymmärrystä tuottava. On aivan eri asia katsoa kuvaa vartetusta kivikirveestä kuin oikeasti saada sellainen käteensä. Tästä huolimatta aitojen muinaisjäännösten koskeminen tarjoaa vielä syvällisemmän kosketuksen menneisyyteen: vaikka lapsi ei täysin ymmärtäisikään satojen tai tuhansien vuosien ajanjaksoja, on riittävää ymmärrys siitä että tämä esine on oikeasti tosi vanha. Että joku ihminen on sen kauan sitten tehnyt ja sitä käyttänyt!

Onko esine aidompi museokävijän kädessä kuin vitriinissä?
Wikimedia Commons.

Niin syviä elämyksiä kuin aitojen arkeologisten löytöjen käsissään pitäminen aikaansaakin, on ongelmana tietysti museologinen, moraalinenkin puoli. Missä määrin aitoja arkeologisia löytöjä tai muita museoesineitä on soveliasta käyttää museopedagogiikan työkaluina? Tällainen käyttö kuitenkin aina uhkaa esineen säilyvyyttä tuleville sukupolville. Tähän eettiseen (ja muinaismuistolainsäädännölliseenkin?) kysymykseen ei ole yksioikoista vastausta. Esimerkiksi Aboa Vetus & Ars Novalla on harmillisen vähän käytetty opetuskokoelma, jossa olevat edustavat esineet on jo kaivausvaiheessa valittu ja luetteloitu erikseen. Niin edustavia kuin nämä esineet ovatkin, on niiden opetuskäyttö hyväksyttävää näissä puitteissa. Toinen potentiaalinen löytöryhmä, jota kuitenkin kuuleman mukaan vielä varsin vähän käytetään museopedagogiikassa, ovat kontekstittomat irtolöydöt. Arkeologinen löytö menettää paljon informaatioarvostaan, kun sen alkuperäistä löytökontekstia ei tunneta. Jos tällaiset löytöyhteydestään irrotetut vasarakirveet ja liitupiipunkatkelmat kelpaavat lähinnä kirjahyllynkoristeiksi, mikä estää niiden käyttämisen opetuksessa? Tällä tavallahan niille tavallaan annettaisiin uusi arvo sen tieteellisen arvon sijaan, jonka ne ovat menettäneet.

Työpajassa olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että arkeologialla on paljon muutakin annettavaa museoille kuin pelkkä tieteellinen tutkimus. Arkeologinen tutkimusprosessi ja etenkin kaivaukset itsessään ovat kiinnostavia ja puoleensavetäviä sellaisellekin yleisölle, joka harvemmin museoissa käy. Harva ihminen kieltäytyy kun tälle tarjotaan mahdollisuutta hypätä kaivauskuoppaan tai saada aito muinaisjäänne käteensä, saati päästä itse kaivamaan. En tiedä kuinka monella tieteenalalla on sivutuotteena samanlainen terapeuttinen arvo kuin arkeologialla: esimerkiksi brittiläinen Past in Mind -projekti on hyödyntänyt arkeologisia kenttätöitä mielenterveyskuntoutuksessa. Eheyttävä voima syntyy useasta tekijästä, joista projektissa nostettiin esille menneisyyden looginen jäsentely ja johtopäätösten synty tehdyistä havainnoista. Mielestäni ei voi myöskään vähätellä arkeologian tarjoamaa konkreettista menneisyyskosketusta: historian kerrosten läpi kaivautuminen tuo ihmeellisellä tavalla selväksi sen tosiasian, että ihmiset ovat eläneet täällä ennenkin. Että menneisyyden aikakaudet ovat muutakin kuin lukuja historiankirjoissa: ne ovat olleet joskus nykypäivä.

Svanberg & Wahlgrenin Publik arkeologi -kirjaa mukaillen voisi vielä todeta, että parhaimmillaan yleisöarkeologia voi auttaa ihmistä syventämään ymmärystään kotiseudustaan ja toisaalta omasta paikastaan sukupolvien jatkumossa. Voisi ehkä todeta, että arkeologia auttaa asettamaan asiat oikeaan suhteeseen. Maailma näyttää kovin erilaiselta menneisyyden perspektiivistä.

Kuulumisia kellarista

Syyskylmä tuuli puhaltaa ja vettä vihmoo niskaan. Pimeä tulee niin aikaisin, että seulomisen kanssa saa olla nopea tai tarkkasilmäinen. Eipä siis ihme että Aboa Vetuksenkin kaivauskausi on aivan loppusuoralla. Enää viimeiset ämpärit täytettävänä ja seulottavana ennen kuin siistityn kaivausalueen voi jättää odottamaan ensi vuoden kaivauksia.

Pääasiallinen konservointikohde: holvinjalka. Kuva: I.A.

Viime viikolla kaivaukset kokivat jonkinlaisen loppuhuipentuman, kun rakennuskonservaattori Lasse Mattila oli koko viikon paikanpäällä tekemässä konservointitöitä. Tärkein konservointikohde oli varsin väliaikaisiksi tuiksi tarkoitetuilla pattingeilla vuonna 1995 tuettu holvinkanta. Kaivoimme, purimme, tuimme ja muurasimme. Viikkoa voi kuvailla ennen kaikkea sanalla "tehokas". Oli hienoa seurata Lassen osaavia toimia, ja toisaalta pelottavaa huomata miten pienellä tuella jotkin rakenteet olivat kiinni. Kesällä keventämääni seinästä irti lohjennutta tiiliholvin kantaa kannatteli enää varsin pieni laastinpala, ja kun se otettiin pois, raukesi holvi varsin pian itsestään. Halla oli hapertanut sen rakenteet ilmeisesti 1990-luvun kaivauksissa niin pahoin, ettei siitä enää olisi kalua tullut.

Kaivaustunnelmaa ensimmäisenä konservointipäivänä. Kuva: I.A.

Tiiliholvi ei ollut erityisen jämerällä perustalla. Kuva: I.A.

R26 tyystin poistettuna. Kuva: I.A.

Viikko tarkoitti myös ahkeraa dokumentointia. Mittauksessa aiemmin käyttämämme yliopiston uudempi takymetri oli alkanut näyttää järjestelmällistä mittavirhettä, joten otimme käyttöön vanhemman takymetrin ja tähän hankitun uuden tallentimen. Näiden kanssa ensimmäinen orientointi onnistui 0,000 m virheellä, mikä oli riemastuttavaa toisen kojeen kymmenen sentin virheeseen verrattuna. Voin kertoa että näin tarkkaa orientointia ei joka päivä näe. Liian hyvää ollakseen totta?

Arkeologian oppiaineen uusi Trimble-tallennin toimii kuin rasvattu.
Kuva: I.A.

Viikon jälkeen kuoppa näyttikin jo varsin erilaiselta:

Holvinjalka konservoinnin jäljiltä.

Hämeenkadun puoleinen seinä konservoinnin jäljiltä.

Kaivoimme myös esiin puretun tiiliholvin lounaispuolella piilossa olleen holvikomeron, joka vaikuttaa puhtaan arkkitehtoniselta tukirakenteelta. Se on ollut kivisen väliseinän takana, eli mistään säilytystilasta tuskin on kyse. Kellarin lounaisseinällä näitä komeroita on kaksi, joista toinen jätettiin piiloon odottamaan konservointia in futuro. Mielenkiintoista komeroissa on, että ne näyttävät nojaavan viereisen kivitalon kellariin. Näin ollen tämä naapuritalo, jota aiemmin on pidetty (syyttä?) nuorempana, vaikuttaisikin olevan vanhempi. Korostettakoon tässä vaiheessa, ettei tästä huomattavasti pienemmästä naapurikellarista ole saatu dendrokronologista ajoitusta. Kysymykseksi kuitenkin jää, kuinka paljon vanhempi tämä naapurikellari on - puhutaanko vain parista vuodesta vai vuosikymmenistä?

Kellarin lounaisseinusta ennen kuin komerot otettiin esiin. Kuva: I.A.

Mitäs sieltä löytyikään! Kaksi holvattua komeroa. Kuva: I.A.

Näyttelyn purkua ja muita museokuulumisia

Maanantaina loppui Aboa Vetuksen Tiedon taustalla -näyttely, joka kokosi yhteen alueen vanhempaa tutkimushistoriaa ja arkeologian metodeja sekä nyt että vuosisata takaperin. Tämän kesän kaivaus on oleellisena osana kuulunut näyttelyyn, mutta se jatkuu vaikka näyttely onkin ohi. Päätimmekin maanantain palaverissa jatkaa kaivauksia niin kauan kuin mahdollista, eli kunnes kylmä ja lumi alkavat haitata maan kuljetusta ja seulomista.

Tiedon taustalla -näyttelyssä ollut kuva kolmesta kovasta arkeologista.
Vasemmalta oikealle A.M. Tallgren, Hjalmar Appelgren-Kivalo ja Juhani Rinne.

Viime lauantaina olin poikkeuksellisesti töissä kiitos Turun Sanomien perhepäivän, jota museolla vietettiin. Kävijöitä oli paljon, ja kesän kaivausta haluttiin nostaa esiin. Kävijöiltä tulikin paitsi kiitosta myös teräviä kysymyksiä. Vieraita oli sen verran tiheään tahtiin, etten pahemmin ehtinyt poistua kaivannostani. Onneksi olin ymmärtänyt varautua ottamalla termarillisen kahvia seurakseni.

Maanantaina pääsin itse purkamaan näyttelyä, mikä oli ihan tervetullutta vaihtelua.  Tässä muutama tunnelmakuva:

Allekirjoittanutta alkoi lapsettaa kun pääsi repimään näyttelytekstejä.
Kuva: I.A.

Museolehtori Jannan ja minun tehtäviin kuului purkaa vitriineissä olevat arkeologiset näyttelyesineet. Yhdessä vitriinissä oli 227 palaa kivisavikeramiikkaa vuoden 1901 kaivauksilta - kaikki yhden löytönumeron alla.

Runsaahkosti kivisavikeramiikkaa. Kuva: I.A.

Lisää kertomuksia Aboa Vetuksen kaivauksilta

Ennen kuin kerron mitään kaivausten etenemisestä museolla haluaisin välittää mitä suurimmat kiitokset Kaisa Kyläkoskelle viime viikolla saapuneesta lahjasta. Olin varsin otettu kun selasin museon postia läpi ja löysin itselleni osoitetun paketin:

Museoon palatakseni kaivaus on edennyt varsin hitaanlaisesti sitten Kronobystä palaamiseni. Syynä ei ole mikään spitaalitartunta tai laiskuus jonka olisin sieltä saanut, vaan tosiasia että keskellä kaivantoani oleva tiiliholvi tekee etenemisestä vaikeaa ellei mahdotonta. Osittain säilynyt holvikaari nimittäin nojaa käytännössä tyhjän päälle; sen alla on epämääräinen kasa kiviä ja tiiliä, joitten välissä on isojakin ilmataskuja. Kuten kerroin taannoisessa videobloggauksessani, oli konservaattori myötämielinen sen purkamiseen, ja viime viikolla tuli asialle Museovirastonkin hyväksyntä. Haluan kuitenkin odottaa huomiseen jolloin kaivausjohtaja Hannele tulee paikalle ennen kuin lähden tekemään tuhojani. Kuten tunnettua, arkeologiahan on tuhoava tiede.

Holvi on tietysti dokumentoitu tarkoin ennen kuin se voidaan purkaa. Tiilet on piirretty, mitattu takymetrilla ja vielä ikuistettu skannaamalla ne laserkeilaimella. Numeroin vielä kaikki tiilet yksitellen, jotta tiedetään mistä kohti holvia ne ovat.

Koska kaivamista on ollut varsin vähän, olen tehnyt sitäkin enemmän jälkitöitä. Käytännössä olen pessyt ja lajitellut löytöjä joita seulasta on tullut. Ollessani Kronobyssä oli Vetuksen kuopastani tullut yksi hieman päänvaivaa aiheuttanut löytö, jonka tapaus ei vielä ole suljettu. Kyseessä on violetti käsintehty lasihelmi, joka näyttäisi olevan vähän liian hyvässä kunnossa ollakseen 1600-luvulta. Toisaalta samasta kellarista on useampiakin hyväkuntoisia lasihelmiä 1990-luvun kaivauksilta. Helmen ongelmallisuutta lisää se, että kesäkoululaiset ovat tehneet koruja tismalleen samannäköisistä helmistä. Ei ole mahdottoman vaikea kuvitella kuinka sellainen kesäkoululaisen mukana olisi kulkeutunut kaivantoon.

Ongelmallinen lasihelmi. Kuva: I.A.

Kävimme viime viikolla museotyöntekijöiden kesken sivistämässä itseämme melkein naapurissa Luostarinmäen käsityöläismuseossa, jossa on esillä uusi näyttely Rettigin tupakkasuvusta. Näyttely kosketti meitä, sijaitseehan Aboa Vetus & Ars Nova -museo Rettigin palatsissa. Tässä muutama tunnelmakuva Luostarinmäeltä:

Museaalista menoa Luostarinmäellä. Kuva: I.A.

Tupakkasato on tänä vuonna kuulemma ollut laihanlainen. Kuva: I.A.

Jotta olisin täysin rehellinen museon arjesta, kerron vielä yhden havainnon. Museon vakiohenkilökunta vakiokahvinjuojineen on selvästi kesälomalla, sillä viime viikolla huomasin useaan otteeseen jonkun jättäneen kahvinkeittimeen paahtumaan onnettoman lirun keittämättä uutta kahvia. Tämä siitäkin huolimatta, että graafikkomme Jari on askarrellut keittimen viereen kauniin moralistisen runon oikeaoppisesta toiminnasta. O tempora o mores.

Miltä akkadi kuulosti?

Sen kirjoittaminen vaati 90 vuotta uutteraa työtä, mutta nyt Chicago Assyrian Dictionary on valmis. 21-osainen hakuteos pyrkii kattavasti selittämään, mitä babylonialaisten, assyrialaisten ja muiden Mesopotamian kansojen sanat tarkoittivat. Kieli jota he käyttivät oli akkadi, jota kirjoitettiin nuolenpääkirjoituksella.

Assyrologisen suursaavutuksen kunniaksi tohtori Irving Finkel British Museumista pistää parastaan ja yrittää lausua akkadia. Kuulet pätkän täältä. Koska kieli kuoli parituhatta vuotta sitten, emme tietenkään voi täysin varmasti tietää miltä se kuulosti. Finkel päässee kuitenkin aika lähelle, ja miksikäs ei: British Museumin joulupukki on nimittäin todella omistautunut aiheelleen. Hän myös vastaa maailman suurimmasta kokoelmasta nuolenpääkirjoitustauluja.

Mutta missä on Störtebekerin pää?

Lokakuussa 1400 tai 1401 mestasi Hampurin pyöveli pahamaineisen merirosvopäällikkö Klaus Störtebekerin. Tarinan mukaan Störtebeker oli ennen teloitusta kysynyt kaupungin raadilta, säästäisivätkö nämä hänen miehistään ne, joiden ohi hän onnistuisi päättömänä kävelemään. Päätä lyhyempänä hänen ruumiinsa kerrotaan nousseen ja tallustaneen peräti 11 miehen ohi, mutta yhtä kaikki raati teloitutti kylmäverisesti kaikki 30.

Störtebekerin kallo ennen katoamistaan 2010. wikimedia

Störtebeker oli legenda jo eläessään. Hänen nimensä ("Pikarin yhdellä kulauksella tyhjentäjä") kerrottiin tulleen siitä, että hän sai neljän litran juoma-astian tyhjäksi todella yhdellä kulauksella. Hänen pikariaan säilytettiin Hampurin raatihuoneella sen paloon 1842 asti.
Störtebeker kuului vitaaliveljiin, järjestöön, joka oli perustettu 1392 kuljettamaan elintarvikkeita Meklenburgin herttualle Albrektille tanskalaisten piirittämään Tukholmaan ja ryöstelemään tanskalaisten laivoja. Sodan jälkeen veljet alkoivat kiusata kaikkia Itämerellä, ja kutsuivatkin itseään Jumalan ystäviksi ja kaikkien muiden vihollisiksi.

Störtebekerin irrallinen pää joutui sadoiksi vuosiksi kadoksiin, kunnes se löydettiin teloitussaarelta 1878, ja asetettiin esille museoon 1922. Se on ollut yksi museon tärkeimmistä aarteista, sillä hurjapäinen merirosvokapteeni on noussut jonkinlaisen kansallissankarin asemaan erityisesti Hampurissa. Vuoden 1999 radiohiiliajoitus kertoi rautapiikin lävistämän kallon olevan oikean ikäinen, mutta DNA-vertailu kapteenin jälkeläisiin ei paljastanut mitään.

Kallon perusteella tehty vaharekonstruktio. wikimedia

Nyt kallo kuitenkin on taas hakoteillä: tammikuun 9. se yksinkertaisesti katosi museosta. Tässä olisi asiasta tietäville rikastumisen paikka, sillä museo on tarjonnut kallon löytämiseen johtavista vihjeistä tuhansien eurojen palkkion. Hampurin museon johtajan Lisa Kosokin mukaan kallo onkin mittaamattoman arvokas kappale kaupungin historiaa.

Mutta kuinka niin arvokas esine voi noin vain kadota? Tutkimus polki paikoillaan, kun poliisi syynäsi kaupungin goottiryhmiä ja muita pääkalloihin fiksaatioita kokevia henkilöitä. Yksi mahdollisuus on, että kallo on päätynyt Helvetin enkelien käsiin, jotka käyttävät merirosvosymboleja ja joista osa pitää Störtebekeriä sankarina. Suoria näyttöjä teorialle ei ole, mutta paikallislehti Morgenpost kertoi "sisäpiiriläisen" kertoneen, että nimetön varas oli tarjonnut kallon ilmaiseksi Helvetin enkeleille. Teorian puolesta puhuu myös, että jokin aika kallon katoamisesta moottoripyöräjengi oli jättänyt esille erään vähän nuoremman kallon, joka oli varustettu tekstillä "ei tacoja", viitaten kilpailevaan Bandidos pyöräjengiin.

Jos Störtebekerin pää on päätynyt Helvetin enkelien käsiin, se taitaa olla kaltaisessaan seurassa. Störtebeker oli ilmeisen verenhimoinen tyyppi, eikä hänestä myöhemmin maalattu kuva eräänlaisena Robin Hoodina liene lähellä totuutta. Kerrotaan että hänen teloituksensa jälkeen raati olisi löytänyt hänen laivansa mastoista suuret määrät arvometallia, joka ei siis ainakaan ollut päätynyt köyhien haltuun.

Museokesä

Kylläpä kesä menee nopeasti! Päivien pimenemisen kunniaksi voisin kertoa vähän suvitunnelmista. Ensinnäkin olen tämän kesän töissä museoassistenttina Aboa Vetus & Ars Nova -museolla. Se tarkoittaa että olen saanut puuhailla loistavien työkaverien kanssa nykytaiteen ja arkeologian parissa. Pikku hiljaa keskiajan Turun maanalaiset kadut ovat alkaneet tuntua kodikkailta. Museolla töihimme kuuluu toki paljon muutakin kuin opastamista. Suurin voimanponnistus koko kesänä lienevät ensi torstaina alkavat Turun keskiaikamarkkinat, joita varten on tullut sinetöityä hullunpapereita, rakennettua pehmoaseita, taiteltua karkkipusseja ja suunniteltua lasten turnajaisia. Alan ymmärtää miten monen ihmisen panos tarvitaan maan suurimman keskiaikatapahtuman syntymiseen. Mitä muuta? Kesähän ei ole kesä ilman opiskelua, joten käyn töiden ohella keskiviikkoisin egyptologian luennoilla Pasilassa. Johdatus muinaisegyptiläiseen uskontoon on kurssin nimi, ja ainakin luennoitsija on innostava vaikka tunneilta ei niin paljon uutta olisikaan saanut. Ensimmäiset pari luentoa muistuttivat huvittavan paljon oman egyptologian lukiokurssini vastaavia. Ehkä minulla tosiaan olisi toivoa opettajana? Ihan uuttakin olen kurssilla kyllä oppinut, kuten hauta-arkkujen koristeaiheiden muutoksista ja ajatusmaailmasta niiden takana. Kaikkein parasta kurssilla (erinomaisen tenttikirjan lisäksi) on kuitenkin tavata samanhenkisiä ihmisiä. Sellaisia ei maailmassa varmaan voi olla liikaa? Aboa Vetuksessa olen autellut arkeologi Markoa kaivauksilla, mutta vähän kyllä syyhyttäisi päästä käyttelemään porkkanakahvaista lastaani kaivauksilla. Ensi kuussa olisi kuulemma Salossa yleisökaivaukset, joten ehkä saan kuin saankin lastalleni käyttöä tänä kesänä. Syksyn opetuskaivauksia odotellessa. Näin bonuksena voisin laittaa egyptinnälkäisille muutaman linkin joita kurssilla on tullut vastaan. Nauttikaa! http://www.thebanmappingproject.com/ - aivan ehdoton kuolauksen kohde, jos Theban kuningashaudat tai muinainen Egypti ylipäätään pätkääkään kiinnostavat. http://www.britishmuseum.org/explore/galleries/ancient_egypt/room_61_tomb-chapel_nebamun/nebamun_animation.aspx - British Museumiin on vaikea määrittää suhdettaan. Se on historian ja arkeologian ystävien Mekka, mutta toisaalta tuntuu epäeettiseltä kannattaa sitä varastelua, jolla kokoelmat on ympäri maailman riistetty. Kaikesta huolimatta museo on tehnyt taas poikkeuksellisen hyvää työtä rekonstruoidessaan Nebamunin (kadonneen!) haudan 18 dynastialta.

Louvre boikottiin

Egyptologian valovoimainen linssilude Zahi Hawass on ryhtynyt koviin otteisiin vaatimuksissaan Egyptistä ryövättyjen muinaismuistojen palauttamisesta. Egyptin museovirastoa vastaavan Supreme Council of Antiquitiesin puheenjohtaja on katkaissut Egyptin välit Louvreen, mikä on johtanut museon kaivauksien välittömään keskeytymiseen mm. Sakkarassa Egyptissä.

Syynä historialliseen välienkatkaisuun on Louvren kieltäytyminen palauttamasta 3200 vuoden ikäisiä seinämaalauksia jotka ryöstettiin 1980-luvulla Tetaki-nimisen ylimyksen haudasta.
Louvre osti maalaukset kokoelmiinsa vuosina 2000 ja 2003 uskoen niiden päätyneen antiikkimarkkinoille jo kolonialismin aikana, jolloin muinaismuistojen vientiä maasta ei juuri valvottu. Maalaukset huomattiin kadonneiksi vasta vuonna 2008.


Professori Hawassin toivelistalle kuuluu muitakin artifakteja, näiden joukossa ehkä kuuluisimpana Berliinin Ägyptisches Museumissa oleva Nefertitin rintakuva.
SCA:n puheenjohtajaksi tulonsa jälkeen vuonna 2002 Hawass on onnistunut palauttamaan Egyptiin 5000 varastettua esinettä.

Tetaki kaipaa maalauksia varmasti itsekin, siellä nämä hänen kuolemanjälkeistä elämäänsä kuvaavat freskot takasivat sen, että hän voisi jatkaa auvoisaa elämäänsä kuolemattomien kentillä vaikka hänen muumionsa häviäisi ja vaikka sukulaiset lakkaisivat tuomasta ruokauhreja.













Lisäys: Hawassin vaatimusta seuraavana päivänä (8.10.) Iran ilmoitti katkaisevansa yhteydet British Museumiin mikäli tämä ei suostu lainaamaan vuosille 539-530 e.a.a. ajoittuvaa Persian kuningas Kyruksen sylinteriä, jota pidetään maailman vanhimpana ihmisoikeusjulistuksena. Sylinterin lainaamisella takaisin Iraniin olisi näin ollen suurta symbolista arvoa sekasortoiselle maalle.
British Museum on luvannut lainata artifaktin kun Iranin tilanne on kyllin vakaa.

(Lisäys 23.11.: Louvre päätti, ei mitenkään yllättäen, palauttaa seinämaalaukset. Nyt se joutuu tekemään päätöksiä 300 vuotta sitten Turkista viedyista Antiikin jumalpatsaista, joita Izmirin kaupunki penää takaisin.)

Museologisia painajaisia

Viime yönä näin jännää unta entisestä työstäni Hämeenlinnan kaupungin historiallisen museon museoavustajana. Jännää oli myös se, että näen tällaisia unia vielä vuosi työsuhteeni päättymisen jälkeen - museoista vain ei pääse eroon.

Työskentelin tuolloin lähinnä vuonna 1861 rakennetussa Palanderin talossa, joka on entisöity 1800-luvun uhkeaksi säätyläiskodiksi herrainhuoneineen ja palvelusväen tiloineen.
Unessa museon muut työntekijät olivat toisia arkeologian opiskelijoita täältä Turusta, ja olimme kokoontuneet istumaan museotuoleille pöydän ääreen valittelemaan museotyön ankeudesta. Oli pilvinen kesäpäivä ja pilvisinä kesäpäivinä Palanderin talo muuttuu äkkiä syvine varjoineen kelvolliseksi kummitustaloksi. Tästä intoutuneena aloin kertoa omasta kohtaamistani aaveen kanssa Palanderissa (pistän moisen harhojennäkemisen syömättömyyden piikkiin, mutta se on yhtä kaikki hyvä tarina).

Tuskin olin päässyt alkuun kun alkoi kuulua mitä oudompia ääniä ja kattokruunu alkoi heilua. Mutta kaikeksi onneksi kyseessä ei ollutkaan poltergeist-ilmiö, sillä pian sisään ryntäsi museon miestyöntekijä kertoen Suomen vain joutuneen sotaan.
Tässäkohdin uni muuttui jokseenkin sekavaksi, mutta aloimme kiireen vilkkaa kerätä museoesineitä, jotka sitten kiidätimme salaiseen suojabunkkeriin joka oli kuin mistäkin James Bond -elokuvasta verkkokalvotunnistimineen ja muineen.

Kun aamulla heräsin, oli ensimmäinen ajatukseni: "Hyvänen aika, istuimmeko todella museotuoleilla?"
Meille työntekijöille tehtiin alusta alkaen selväksi, että mikäli esine oli luetteloitu museon kokoelmiin, sai siihen hädin tuskin katsoa. Ehkä tästä syystä olen kerran jos toisenkin nähnyt painajaisia, joissa huomaamattani kosken tai mikä pahempaa, joissa joku holtiton asiakas suorastaan koskettelee näitä pyhiä esineitä.

Ja tässä maassa museot ovat arkeologien suurin työllistäjä, huh huh.