torstai 5. syyskuuta 2019

Tuntoja kaivauksen päättyessä

Aboa Vetus & Ars Novan tämän kesän kaivaus taputeltiin onnistuneesti loppuun viime viikon perjantaina. Neljän kuukauden aikana saimme tyhjennettyä yhden kokonaisen ja yhden puolikkaan kellarin täyttömaasta, tutkittua ja dokumentoitua kaksi 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun ajoittunutta puutarhakujaa, kaivettua esiin naapuritalon ulkoseinän ja tehtyä 4x2 metrin suuruisen laajennuskaivaivannon, josta yritimme löytää lisää naapuritalon seinää. Laajennuksen kohdalta myöhempi viemärikaivanto oli kuitenkin rikkonut seinän niin pahasti, ettemme tavoittaneet sitä.


Kaivausalue kaivauksen alussa toukokuussa. Edellisenä vuonna paljastettu
kivitalon raunio oli peitetty talven ajaksi soralla. Kuva: Ilari Aalto.
Sama näkymä kaivauksen lopulla. Sora ja kymmeniä kuutioita täyttömaata
saatiin poistettua reippaalla lapioimisella. Kuva: Ilari Aalto.
Forsteenin kivitalon kellari vuoden 2018 kaivauksen lopussa.
Kuva: Ilari Aalto.
Sama näkymä vuoden 2019 kaivauksen lopussa. Kesän aikana purimme osan
umpeenmuuratusta oviaukosta ja saimme sen paikalle hienon portaikon.
Kuva: Ilari Aalto.
Forsteenin kivitalon keskimmäisestä kellarista saatiin esiin sen etuosa.
Kuvassa näkyy hienosti kellarin kattaneen tynnyriholvin muoto. Kellareita
jakava väliseinä on lisätty myöhemmin, mutta sekin on keskiajalta.
Kuva: Ilari Aalto.

Nyt olemme aloittaneet kaivauksen jälkityöt, ja syksyn aikana kesän löytöaineisto, mittausdata ja havainnot jalostuvat kaivausraportiksi. Voin kuitenkin paljastaa jo joitakin alustavia tuloksiamme:

1. Tontilla 1800-luvun puolivälistä asuneen Rettigin suvun aikaisen puutarhan rakenteet olivat säilyneet odotettua paremmin. Puutarhassa on ollut kaksi eriaikaista puutarhakujakerrosta, joista toinen ajoittuu 1870-luvulle ja toinen luultavasti 1900-luvun alkupuolelle, ehkä Rettigin palatsin rakentamisen aikaan 1928.

2. Niin sanotussa Forsteenin kivitalossa on ainakin kolme rakennusvaihetta. Vanhin, harmaakivestä muurattu osa on todennäköisesti 1400-luvun alusta tai puolivälistä. Tarkemmin voidaan ajoittaa tiilestä tehty koillislaajennus, johon kuuluu kujalle johtanut portaikko. Tiilestä muurattu osa ajoittuu 1400-luvun loppuun tai 1500-luvun taitteeseen. Mahdollisesti samaan aikaan kellaritila on jaettu pienempiin osiin tiilestä muuratulla väliseinällä.

Myöhemmin taloa on levennetty luoteeseen kohti Aurajokea kivijalalla, jossa ei ole kellaria. Laajennusosa ei ole koko talon seinän pituinen, vaan se jättää talon pohjoispäätyyn muutaman metrin pituisen nurkan, jossa oli ennen Turun paloa puinen liiteri. Lisäosa on rakennettu mahdollisesti 1700-luvulla, kun vanhaa ja pahasti painunutta kivitaloa on uudistettu muutenkin. Ilmeisesti samaan aikaan keskiaikaiset ylemmät kerrokset on purettu ja korvattu uusilla, mutta vanha kellari on säilynyt käytössä. Loppuaikana kellari on ollut hyvin pimeä, koska ympäröivien katujen korottamisen jälkeen kellarin valoaukot ja viereiseltä kujalta kellariin johtanut ovi on muurattu umpeen.

3. Kellarissa on säilytetty ennen Turun 1827 paloa viini-, olut- ja kivennäisvesipulloja. Niiden sirpaleet olivat ainoita esineitä, joita kellarin lattiakivien lomasta löytyi.

4. Turun palo on levinnyt luultavasti kivitalon kerrokset yhdistäneen portaikon kautta keskimmäiseen kellariin, jonka seinät olivat nokiset ja jonka lattialla oli kerros palojätettä. Tällaisia jälkiä ei ollut naapurikellarissa, joka näyttää siis säästyneen palolta.

5. Tontin taloissa on ollut ennen paloa lohenpunainen ulkorappaus.

Källarenin talon ulkoseinää, jossa näkyy jälkiä lohenpunaisesta rappauksesta.
Seinän juuressa oleva valkoinen maa on Turun 1827 palon tuhkaa.
Kuva: Ilari Aalto.


Lopuksi vielä suuri kiitos meitä kesän aikaan auttaneelle innokkaalle vapaaehtoisjoukolle, heinäkuun yleisökaivajille, kesäkoulujen kaivajille ja kaikille parilletuhannelle ihmisille, jotka ovat kesän aikana tulleet katsomaan kaivausta ja juttelemaan arkeologeille!

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Oppikirjojen miehinen (esi)historia

Kun hiljattain selailin alakoulun historian oppikirjaa, silmiini osui ilmeinen puute: kirjan historiankuva on kovin miehinen. Tämä ongelma on toki tunnistettu pitkään, eikä se koske vain suomalaisia oppikirjoja. Historiahan on pääasiassa miesten kirjoittamaa, joten minkä muun näkökulman voisi valita?

Vaikka historian lähdepohja on viime vuosisatoihin asti pääasiassa miesten tuottamaa, mikään ei pakota ottamaan oppikirjoissa miehistä näkökulmaa. Etenkin esihistorian osalta mieskeskeisyys on todella kyseenalaista, koska kirjallisia lähteitä ei ole, eikä niiden takana voi piilotella. Arkeologinen aineisto kertoo yhtä paljon (tai vähän) kummastakin sukupuolesta. Siksi ei ole mitään syytä, miksi naisten, lasten ja vanhusten olemassaolo täytyisi jättää historian oppikirjoissa paitsioon.


Lukemani oppikirja on Historia kertoo 5 (Tammi 2006), jossa tekstiä on maustettu menneisyyden ihmisten näkökulmasta kirjoitetuilla elävöitysteksteillä. Kirjan 24 elävöitystekstistä vain 4 on kirjoitettu naisen näkökulmasta. Tuntuu, että kirjoittajat eivät ole edes tulleet ajatelleeksi, että menneisyydestä voisi kertoa muistakin näkökulmista, ja elävöitystekstit antaisivat siihen jopa hyviä mahdollisuuksia. Varhaisista kädellisistä lähtien kirja on kuitenkin valinnut miehisen näkökulman.
Silloinkin kun elävöitysteksteissä esiintyy naisia ja lapsia mies on johtavassa roolissa, kuten Susiluola-kertomuksessa:

”Mies menee aukosta sisään ja muut ojentavat hänelle tarvikkeita. -- Mies ärähtää kallion suulta jotakin, ja muut nopeuttavat tavaroiden ojentamista. -- Mies ryhtyy tekemään tulta.”

Mistä tiedetään, että Antrean verkon merenpohjaan hävittänyt kalastaja oli mies? Tai että jääkauden luolamaalaukset ovat miesten tekemiä? Pronssikaudella miehet hautaavat yksissä tuumin kylän päällikön ja rautakaudella isä ja poika hakevat sepältä pojalle puukon. Ja niin edelleen.

Sukupuolittunut katse historiaan ei koske vain yhtä koulukirjaa, vaan kyseessä on syvällä kytevä vääristymä. Tutkin viime vuonna Suomen esihistorian esittämistä oppikirjoissa 1990-luvulta 2010-luvulle, ja naisnäkökulman loistaminen poissaolollaan oli hälyttävimpiä havaintojani. Tutkimissani kahdeksassa oppikirjassa Suomen esihistoriaa käsittelevissä luvuissa sukupuoleltaan mainituista henkilöistä 75% oli miehiä ja vain 25% naisia. Yhdessä kirjassa naisia ei mainittu kertaakaan.

Ehkä miesten valitsemisella pääosaan yritetään houkutella poikia kiinnostumaan historiasta, mutta eikö sitten haittaa, että tytöille ei tarjota historiasta samastuttavia hahmoja? Kertooko naisten unohtaminen itse asiassa enemmän oppikirjan kirjoittajien asenteista kuin menneisyyden todellisuudesta?


Lähteet:

Aalto, Ilari 2018. Miksi Suomeen ei rakennettu pyramideja? Suomen esihistorian esittäminen alakoulun oppikirjoissa 1995–2015. Aineenopettajan pedagogisten opintojen seminaarityö, Turun yliopisto.