Saunakulttuuria keskiajan Suomessa

Jyrki Nissi ja Ville Vuolanto julkaisivat vastikään kiinnostavan bloggauksen saunakulttuurista keskiajan Ruotsissa pohjautuen keskiaikaisiin pyhimysten ihmekokoelmiin. Yksi blogissa esitelty tapaus koski kolmivuotiasta Olavia, joka oli juhannuksena 1472 Vermlannissa saunaan polttopuita hakiessaan jäänyt kahden suuren pöllin alle, mutta vironnut Pyhän Birgitan tyttären, Pyhän Katariinan esirukousten ansiosta. Lähde on kiehtova viite siitä, että saunominen on kuulunut visusti juhannuksenviettoon jo 1400-luvulla, ja todennäköisesti jo kauan aikaisemminkin.

Tässä käsiteltyihin saunatietoihin on lisättävä, että saunomisesta on kirjallista ja arkeologista lähdeaineistoa myös Suomen puolelta. Turusta on yksi kirjallinen maininta saunasta vuodelta 1472, siis tismalleen samaan aikaan Olavi-pojan hengenvaarallisen onnettomuuden kanssa. Eräässä tonttilahjoitusasiakirjassa tontin mainitaan sijaitsevan "rannassa, tuomiorovastin tontin ja kivisaunan vieressä" ("weder stranden mellan domprouestens gord oc stenbastuffwen"). Sauna sijaitsi siis aivan tuomiokirkon lähellä keskiaikaisella Pyhän Ruumiin kujalla, ja kyseessä on hyvin voinut olla kirkon omistama julkinen sauna.

Pappeja nauttimassa saunasta ja kenties liikaakin
saunottajien seurasta 1500-luvun taitteessa
laaditussa käsikirjoituksessa Antithesis Christi et Antichristi
(Jena: Ms. El. f. 50b).

Saunat eivät olleet keskiajalla vain suomalainen tai pohjoismaalainen ilmiö, vaan julkisia saunoja oli yleisesti Pohjois-Euroopassa etenkin saksalaisen kulttuuripiirin alueella. Kuvalähteiden perusteella perisuomalaiseen saunakulttuuriin kuuluvat vihdat ja oluen juominen olivat tärkeä osa yleiseurooppalaista saunakulttuuria. Julkiset saunat alkoivat kuitenkin kadota katukuvasta 1500-luvulla, kun reformaatio, uutena sairautena levinnyt kuppa ja uudenlainen suhtautuminen seksuaalimoraaliin tekivät julkisista saunoista aikalaisten silmissä arveluttavia.

Keskiajan julkisia saunoja merkitsi aikalaislähteiden mukaan usein saunan oven päälle ripustettu saunavihta, joka kertoi saunan olevan lämmin. Saunaa ylläpiti saunamestari (ruotsalaisissa lähteissä stupan), ja yleensä naispuoliset kylvettäjät huolehtivat asiakkaiden palvelusta. Peseytymisen lisäksi saunoissa tarjottiin terveyspalveluita, kuten kuppausta, suoneniskentää ja parturointia. Julkisissa saunoissa oli usein miesten ja naisten puoli erikseen, tai sitten saunassa oli saunavuorot erikseen eri sukupuolille. Olaus Magnus mainitsee Pohjoisten kansojen historiassaan (1555), ettei Pohjolan saunoissa kuitenkaan saunottu kevytmielisesti alasti toisen sukupuolen seurassa.

Saunomisen kuvaus Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta
(1555). Huomaa saunavihta, punotut saunahatut ja oikeanpuoleisen miehen
selässä olevat kuppaussarvet.

Saunojen tunnistaminen arkeologisesti on vähintäänkin haastavaa, koska saunalla ei ole mitään selvää yksittäistä tuntomerkkiä. Saunat saattoivat olla melko vaatimattomia hirsirakennuksia, mutta suuret julkiset saunat saattoivat olla isokokoisia kivitaloja. Saunaan kuului oleellisesti yksi tai kaksi kiuasta, mutta aivan samanlaisia kiukaita käytettiin myös asuinrakennuksissa ja riihissä, ja saunoihin liittyvät salaojat ovat olleet käytössä muissakin rakennuksissa. Turun arkeologisissa tutkimuksissa on kuitenkin pyritty tunnistamaan saunoja: arkeologi Liisa Seppänen on tunnistanut mahdollisia saunarakennuksia etenkin historiallisesta Luostarikorttelista.

Olen myös itse ehdottanut, että Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museon raunioalueella sijaitsevassa, niin sanotussa suuressa kivitalossa olisi toiminut 1400-luvun alussa julkinen sauna. Tähän on seuraavat perusteet: toisesta kivitalon kahdesta kellarihuoneesta paljastui kaksi holvattua seinäkomeroa, jotka saattavat olla kiuasuunien paikat. Historiallisista lähteistä tiedetään, että julkisissa saunoissa oli usein kaksi kiuasta. Toisekseen kellarin lattiassa on huomattava vedenohjausjärjestelmä, missä kourut ohjasivat veden altaaseen ja puiseen viemäriputkeen, joka johti veden pois rakennuksesta. Tämä viittaa siihen, että tilassa on käsitelty paljon vettä.

Aboa Vetus & Ars Nova -museon 1400-luvun alussa rakennetusta suuresta
kivitalosta löytyneet holvikomerot saattaisivat olla kiukaan paikat. Komeroista
löytyi kiuaskiviksi sopivia mukulakiviä, mutta komeroita ei ole kaivettu
kokonaan esiin. Vielä ei siis ole varmaa, onko niissä tulipesää. Kuva: Ilari Aalto.

 

Albrecht Dürerin puupiirros "Naisten kylpy" vuodelta 1496 antaa hyvän
kuvan keskiajan julkisesta saunasta. Taustalla näkyy kiuasuuni.
Huomaa saunavihta! Kuva: Wikimedia Commons.

Kellari on onneksi aikanaan siivottu huolimattomasti, ja 1400-luvun alussa kellarin nurkkiin kerrostuneet löydöt antavat kiinnostavan vihjeen tilan käytöstä. Kellarin nurkasta löytyi nimittäin pähkinänkuoria, pari lampaanluuta ja lasisten juoma-astioiden ja puisten kimpiastioiden palasia. Löydöt viittaisivat siihen, että tilassa on juotu juomia ja syöty pähkinöitä ja muuta kevyttä ruokaa. Samalta ajalta rakennuksen pihalta on löytynyt huomattavasti lasiastioiden palasia, pelinoppa ja muun muassa luuhuilun teelmä. Löydöt viittaisivat siihen, että kivitalossa on vietetty aikaa ja juotu viiniä tai olutta. Aikalaiskuvissa saunojat on aina kuvattu oluttuoppi tai muu juoma kädessä.

Dürerin teoksesta Miesten kylpy (1497) käy ilmi sama
kuin naisten kylvystä: saunojilla oli usein päässään
punotut saunahatut, ja juomien nauttiminen kuului
saunomiskokemukseen.

Näillä saunaterveisillä toivotan blogin lukijoille hyvää juhannusta!


Lisälukemistoa:

Ilari Aalto 2016. Kivitalon kuusi vuosisataa. Aboa Vetus & Ars Nova -museon suuren kivitalon rakennusarkeologinen tutkimus.

The vulgar crowds 11.11.2015. 16th century filth: Bathing hats and scented soap

Liisa Seppänen 2012. Rakentaminen ja kaupunkikuvan muutokset keskiajan Turussa. Erityistarkastelussa Åbo Akademin päärakennuksen tontin arkeologinen aineisto.

Martti Vuorenjuuri 1967. Sauna kautta aikojen. Helsinki: Otava.

Anders Ödman 1982. Bad, badstugor och badare. Göran Dahlbäck (toim.) Helgeandsholmen. 1000 år i Stockholms ström: 107–111. Stockholm: Liberförlag.
  

Viikon sitaatti

Kansojen pakanuuden aikana yleisenä ollut tapa varustaa vainajat hautaan (joko hän sitten polttamattomana haudattiin tai ensin poltettiin) ei ainoastaan täydellä eläjän puvulla, vaan myös sillä kalustolla, jota vainaja eläissään oli käyttänyt, on tehnyt nykyajan muinaistieteelle mahdolliseksi jossakin määrin kuvata kansojen oloja semmoisillakin ajoilla, joita eivät mitkään historialliset eli kirjoitetut lähteet valaise.

 – Theodore Schwindt teoksessa Tietoja Karjalan rautakaudesta (1893)

Löytökuvia samaisesta teoksesta.

Hyi hyi Museovirasto

Museovirasto teki ruman tempun – maksoi viime kesänä metallinpaljastinharrastajan Espoosta löytämästä keskiaikaisesta kultasormuksesta 500 € palkkion. Poikkeuksellisen suuri palkkio ei kuitenkaan löytäjää miellyttänyt, eikä miellyttänyt Ilta-Sanomien lukijoitakaan. Uutisen keskusteluosastoon tulvi seuraavanlaisia viestejä:

Mitä opimme tästä... pitäköön kukin löytönsä omana tietonaan. Kyllä tässä maassa valtio vie ja kansalaiset vikisee.

          – nimimerkki Ken kertoo se antakoon

On varsin yleistä, että arvokkaiden muinaisjäännösten löytäjät ovat pettyneitä rahalliseen korvaukseensa. Löytöhän on mittaamattoman arvokas, joten eikö siitä tulisi lyhyellä matematiikalla maksaa mittaamattomasti rahaa? Vastaus on ikävä kyllä ei.

Monelle saattaa tulla yllätyksenä, että vastaavanlaisten löytöjen markkinahinta ei ole suuren suuri. Valtaosa arkeologisesta löytöaineistosta on rahallisesti täysin arvotonta, ja siksi sitä voikin nimittää mittaamattoman arvokkaaksi: tieteellinen arvo ei nimittäin ole euroissa mitattavissa. Ranskalainen Les Enluminures kyllä myy keskiaikaisia kultasormuksia tuhansilla euroilla, mutta ne eivät olekaan maalöytöjä, eivätkä varsinkaan Espoon sormuksen lailla rikkinäisiä. Ebayssa samankaltainen sormus (tosin kiven kanssa) saattaa kivuta yli 2000 €:n, mutta harvemmin. Tyypillisesti puhutaan kymmenistä tai sadoista euroista, joten 500 € ei kuulosta ihan huonolta, varsinkaan kun huutokauppaajat usein nappaavat reilusti välistä.

Pitää kai aarteista maksaa? Wikimedia Commons.

Koko löytöjen rahallinen arvottaminen kertoo ehkä vain materialistisesta maailmastamme. Moni on yllättynyt, ettei arkeologeille maksetakaan palkkaa löytöjen perusteella. Kultasormuksen löytänyt ei saa enemmän palkkaa kuin palaneita savikikkareita löytänyt, onneksi. Silti iso osa ei-arkeologeista olettaa, että juuri heidän löytönsä tulee palkita huomattavilla rahasummilla.

Ihan vain muinaismuistolain (erityisesti 16§ ja 17§) kertauksena: kaikki yli 100-vuotiaat maan tai veden alta löytyvät esineet kuuluvat Suomen valtiolle, joka saa ne itselleen lunastaa. Tämä nyt on aika selvää, muinaisjäännökset kuuluvat kaikkien yhteiseen omistukseen vähän niinkuin kirjaston kirjat, mutta harva taitaa pölliä kirjastojen niteitä. Sen sijaan muinaisjäännöksiä tuntuu olevan paljon helpompi varastaa. Tämä siitä huolimatta, että kaikista jalometallilöydöistä ja muuten merkittävistä löydöistä saa huomattavan korvauksen, metallien kohdalla vähintään 1,25-kertaisesti materiaalin arvon. Näin on ollut jo vuodesta 1666, jottei houkutus sulattaa esine olisi suurempi kuin tarjota se viranomaisille.

Espoon sormuksen kohdalla saatu korvaus oli huomattavasti materiaalin arvoa enemmän, mikä on kohtuullista löydön merkityksen huomioon ottaen. Samoin 2011 Hattulan Vesunnan kartanolta löytyneistä rautakautisista hopearahoista saivat löytäjät yhteensä 450 €, mikä pisti heillä vihaksi vaikka oli moninkertaisesti metallin arvo. Yhdeksästä hopearahasta maksettiin heille siis 50 € per raha.

Lehdistä on tietenkin mukava uutisoida kansaa riistävästä Museovirastosta, mutta kansa voisi vähän kääntää katsettaan itseensä. Mistä kuvitellaan Museoviraston hankkivan tähtitieteellisiä summia löytöjen lunastamiseen? Ilta-Sanomien kommentoijat paljastavat vain paskamaisen ahneutensa – laki ei tee tehtäväänsä, jos kansalaisen ensimmäinen kysymys on, mitä itse hyötyy lain noudattamisesta. Kuinka monen muun lakipykälän noudattamisesta kinutaan tai edes tarjotaan rahaa? Itse en ainakaan odota tienaavani viittä euroa aina kun en kävele punaisia päin.


Totta kai brittiläisen mallin "löytäjä saa pitää, kunhan ilmoittaa löydön museolle ja antaa merkittävän löydön ollessa kyseessä valtion pakkolunastaa sen käypään hintaan" olisi toimiva järjestelmä Suomessakin. Silloin saataisiin ehkä pöytälaatikoissa piileskelevät löydöt paremmin tieteenkin piiriin. Mutta nykyiselläkään järjestelmällä ei auta näyttää pitkää naamaa "kohtuuttomista" palkkiosta – museon vaikenemisesta ehkä.

Tiedän tämän olevan utopiaa, mutta toivoisin kansalaisten unohtavan kerrankin ahneutensa, ja noudattavan muinaisjäännöslakia niin kuin muitakin lakeja. Ne on säädetty yhteiseksi hyväksi, eikä ahneen yksilön kiusaksi.

[EDIT: Vesunnan rahojen löytäjät saivat yhteensä 450€, eivät per naama.]

Viikon sitaatti

Museovirasto on ruotsalaisten valvonnassa. Suomen omaa muinaishistoriaa vähätellään ja pimitetään sen vuoksi.

– Markku Perttula Kansanperinne-blogin kommenteissa

Ruotsi-Suomi vuonna 1700. Wikimedia
Commons.