Hakoisten tragedia

Muistan kun isäni vei minut ensi kertaa Hakoisten linnavuorelle Janakkalassa ollessani noin viiden ikäinen. Mieletön paikka! Linnavuori oli minulle ensimmäisiä lähtemättömän vaikutuksen tehneitä muinaisjäännöksiä. Yhden pettymyksen paikka kuitenkin tuotti ja samalla ensimmäisen oppituntini muinaismuistolaista: isä kertoi, ettei siellä ehdottomasti saa kaivaa, koska se on lain suojaama muinaisjäännös. Olin pettynyt. Olihan päivänselvää, että nurmen alla oli muinaisia esineitä vain odottamassa löytäjäänsä. Tosin parikymmentä vuotta sitten en arvannut, että löytäjät tulisivat olemaan metallinilmaisimin aseistautuneita rikollisia.

Hakoisten linnavuori Magnus von Wrightin mukaan. Wikimedia Commons.

Kun luin pari viikkoa takaperin facebookista opiskelijakollegani löytäneen Hakoisten linnavuoren täynnä kaiveltuja kuoppia nousi verenpaineeni kattoon. Minun kotiseutuni kulttuuriperintöähän ette vie! Poikkeuksellisen räikeä rikos oli kuitenkin jo tapahtunut. Edellisen kerran olin yhtä voimaton ja raivoissani havaitessani Mikkelin Tuukkalan kalmiston ryöstön. Joku voi väittää tämän olevan idealistista pikkusieluisuutta, mutta minulle ja monelle muulla yhteinen menneisyytemme – etenkin vielä tutkimaton yhteinen menneisyytemme – on taistelemisen arvoinen asia. Sotaa kärjistynyt tilanne muistuttaakin.

Hakoinen on vain yksi esimerkki ilmiöstä, joka on lähtenyt muinaismuistovirkailijoiden käsistä. Samaan aikaan kun metallinpaljastimien tehot kasvavat niiden hinta laskee, ja kuka vain voi pienellä käsirahalla aloittaa aarteenmetsästysharrastuksen. Metallinetsintäharrastus onkin kasvanut räjähdysmäisesti muutamana viime vuotena, mikä näkyy tukkeutuneissa konservointilaitoksissa, ylikuormitetuissa museovirkamiehissä ja lisääntyvässä muinaisjäännösten ryöstelyssä. Vaikka asialta haluaisi sulkea silmänsä, ei ilmiö katoa mihinkään. Piipparit ovat nyt in.

Metallinpaljastimen väärinkäytöllä on vuosikaudet peloteltu arkeologiassa, mutta Museovirasto on havahtunut näihin kauhukuviin liian myöhään. Kuten myös harrastuksen positiiviseen puoleen. Jos resursointi ja asenteet olisivat kohdallaan ja piippareiden suosioon oltaisiin havahduttu esimerkiksi kymmenen tai viisikin vuotta sitten, voisi tilanne olla toista kuin tämänhetkinen hapuilu. Arkeologian apuna voisi olla armeija asiantuntevia metallinetsijöitä esimerkiksi Britannian malliin. Nyt yhteistyö on pitkälti piippariharrastajien oman innon varassa.

En nyt yritä sanoa, että piipparointi olisi paha asia, tai että se pitäisi peräti kieltää, kuten on ehdoteltu. Päinvastoin metallinpaljastimet ovat avanneet etenkin rautakauden kohdalla aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Jatkuvasti paljastuvat uudet löydöt ovat näyttäneet, miten isoja aukkoja menneisyyskuvassamme on ollut. Vielä viisi vuotta sitten Uudellamaalla ei ollut rautakautta, mutta nyt on, kiitos metallinetsijöiden. Sopii vain odottaa, että seuraavaksi löytyy Suomen kadonnut pronssikausi.

Kaikkein isoin ongelma piippareiden kanssa on valvonnan puute. Ei ole mitään keinoa vahtia, että muinaismuistolakia noudatetaan tai että se edes tunnetaan. Heti alkuvuodesta kauhisteltiin Turussa Koroisten niemen kaivelua, joka johtui ilmeisesti vain tietämättömyydestä  tai tyhmyydestä. "Ei me tiedetty, ettei täällä saa kaivaa." Arkeologit voisivat katsoa itseään peiliin ja miettiä, missä on vika kun lakia ei tunneta eikä se pure.

Näkymä Hakoisten linnavuoren laelta kesällä 2013. Ilari Aalto/Elina Helkala.

Hakoisen tapaus on kuitenkin aivan muuta kuin Koroisten tietämätön kaivelu. Se on kylmäverinen ja harkittu rikos, jossa asialla ovat olleet pimeäpuuhan ammattilaiset. Toistaiseksi on vielä poikkeuksellista iskeä Hakoisten linnavuoren kaltaiselle ikoniselle, kansallisesti merkittävälle kohteelle. Hakoinen kuitenkaan tuskin jää viimeiseksi; Rapolan linnavuorellakin on kuulemma piippari heilunut. Hakoisten tapauksen julkeutta alleviivaa vielä, että linnavuorelle kaivetut kymmenet kuopat oli jätetty peittämättä. Kunnialliset piippariharrastajat paitsi ilmoittavat löytönsä myös peittävät jälkensä. Eivätkä tietenkään kaivele muinaisjäännöksillä.

Monissa piipparirikoksissa on esitetty epäilyjä, että ryöstelijät olisivat venäläisiä tai virolaisia, mitä tukee näiden maiden rekistereissä olevien autojen liikkuminen rikospaikoilla. Jos voidaan puhua jo kansainvälisestä rikollisuudesta, on museohallinto entistä pahemmassa lirissä. Ryöstelijät osaavat ilmeisesti myös käyttää muinaisjäännösrekisteriä kohteiden hakuun. Ironisesti tarjoamalla kaikille avoimet tiedot muinaisjäännöksistä pitää Museovirasto ikään kuin avoimet ovet rikollisille. Mutta salaillakaan ei jäännöksiä voi. Ne kuuluvat kaikille, ja tunnollisten piipparoitsijoiden tulee voida tietää, missä jäännösten suoja-alueet kulkevat.

Toisenlaista näkymää Hakoisilla toukokuussa 2014. B. Lindberg.

Hakoisten ryöstäjiä tuskin saadaan kiinni, mutta toivon aiheeseen liittyvän uutisoinnin herättäneen keskustelua laajemman yleisön parissa. Museovirasto ei kykene omilla resursseillaan vahtimaan muinaisjäännöksiä, joten kansalaisten on tehtävä se itse. Museovirasto voi kuitenkin olla vaikuttamassa muinaismuistolain päivittämiseen ajantasaiseksi, sen epäselvien sanktioiden selventämiseen ja rangaistusten koventamiseen. Täydellisen suojan takaava muinaismuistolaki on kaunis ajatus, mutta ei toimi, jos sen rikkoja kerta toisensa jälkeen voi kävellä kuin koira veräjästä. Ennen kaikkea kyse on kuitenkin asenteista. Ainoastaan tietoa levittämällä voidaan lisätä ihmisten ymmärrystä menneisyydestään, ja ainoastaan ymmärryksen kautta se merkitsee jotakin. Ja jos menneisyys ei merkitsisi, olisi koko asiasta turha keskustella.

Lopuksi täytyy sanoa, että ymmärrän kyllä halun löytää kiehtovia reliikkejä menneiltä ajoilta. Siksi olin viisivuotiaana pettynyt, ja siksi lähdin arkeologian maailmaan. En kuitenkaan ymmärrä, miksi koko yhteiskunnalta pitää varastaa mahdollisesti täysin marginaalisten voittojen toivossa jotakin, mitä ei koskaan voi korvata. Tämän historia.

Linkkejä Hakoisten tapauksen uutisoinnista:
Helsingin Sanomat 13.5.
Hämeen Sanomat 14.5.
Yle 14.5.