Suomen vanhin aarrelöytö

Kasvavan metallinilmaisinharrastuksen myötä viime vuosina on löytynyt useita aarrekätköjä. Esimerkiksi Turusta löytyi vuonna 2014 viikinkiaikainen rahakätkö. Samoin Hauholta löytyi viime vuonna kätkö viikinkiaikaisia hopearahoja ja Savonlinnasta löytyi huomattavan suuri 1600-luvun rahakätkö. Näitä ja muita löytöjä voi tutkia Rahakabinetti-blogista.

Rahakätköjä on Suomessakin tehty niin kauan kuin rahaa on liikkunut, eli nuoremmalta rautakaudelta eteenpäin. Vaikka moni kätkö vielä varmasti odottaa löytäjäänsä, on vanhoja kätköjä ehditty löytää monta jo ennen metallinilmaisinten aikaa. Kaikkein vanhin tieto Suomesta löytyneestä aarrekätköstä on keskiajalta, vuodelta 1429.

22. syyskuuta 1429 Turun piispa Maunu Tavast lähestyi Tallinnan (silloisen Räävelin) raatia, koska lohjalainen talonpoika oli paennut Tallinnaan löydettyään aarteen. Piispa kertoo aarteen olleen pohjalöytö (butnfyndh) eli löytyneen vedestä. Aarteen koostumuksesta Maunu kertoo vain, että se oli hopeasta lyötyjä kolikoita (som ær silff oc redha penniger).

Keskiajalla ei ollut olemassa muinaismuistolakia, mutta laki määräsi löytötavaroista. Jos omistajaa ei kuulunut vuoden sisään, löydöstä puolet päätyi kuninkaalle ja puolet löytäjälle. Talonpoika ei kuitenkaan kuuluttanut löydöstään, niin kuin laki olisi vaatinut. Raaseporin linnanherra Otto Pogwisch kuuli ja kiinnostui asiasta, minkä vuoksi löytäjä pakeni piispa Maunun luokse hakemaan neuvoa. Maunu kertoi ystävällisesti talonpojan oikeuksista, mutta kun talonpojan olisi pitänyt keskustella asiasta linnanherra Pogwischin kanssa, hän pakenikin Suomenlahden yli aarre mukanaan.

Raaseporin linna. Wikimedia Commons.

Ei ole tiedossa miten karkuteille lähteneen talonpojan tarina päättyi, mutta piispa Maunu pyysi Tallinnan raatia kehottamaan miestä palaamaan, jos ei muusta syystä, niin siksi ettei hänen isiensä tila jäisi autioksi.

Lähteet:

FMU 1918

Suhonen, Veli-Pekka 2006: Muinaismuistolain alkujuurilla - Vuoden 1429 suuri pohjalöytötapaus. Muinaistutkija 3/2006, s. 57-59.

Hyi hyi Museovirasto

Museovirasto teki ruman tempun – maksoi viime kesänä metallinpaljastinharrastajan Espoosta löytämästä keskiaikaisesta kultasormuksesta 500 € palkkion. Poikkeuksellisen suuri palkkio ei kuitenkaan löytäjää miellyttänyt, eikä miellyttänyt Ilta-Sanomien lukijoitakaan. Uutisen keskusteluosastoon tulvi seuraavanlaisia viestejä:

Mitä opimme tästä... pitäköön kukin löytönsä omana tietonaan. Kyllä tässä maassa valtio vie ja kansalaiset vikisee.

          – nimimerkki Ken kertoo se antakoon

On varsin yleistä, että arvokkaiden muinaisjäännösten löytäjät ovat pettyneitä rahalliseen korvaukseensa. Löytöhän on mittaamattoman arvokas, joten eikö siitä tulisi lyhyellä matematiikalla maksaa mittaamattomasti rahaa? Vastaus on ikävä kyllä ei.

Monelle saattaa tulla yllätyksenä, että vastaavanlaisten löytöjen markkinahinta ei ole suuren suuri. Valtaosa arkeologisesta löytöaineistosta on rahallisesti täysin arvotonta, ja siksi sitä voikin nimittää mittaamattoman arvokkaaksi: tieteellinen arvo ei nimittäin ole euroissa mitattavissa. Ranskalainen Les Enluminures kyllä myy keskiaikaisia kultasormuksia tuhansilla euroilla, mutta ne eivät olekaan maalöytöjä, eivätkä varsinkaan Espoon sormuksen lailla rikkinäisiä. Ebayssa samankaltainen sormus (tosin kiven kanssa) saattaa kivuta yli 2000 €:n, mutta harvemmin. Tyypillisesti puhutaan kymmenistä tai sadoista euroista, joten 500 € ei kuulosta ihan huonolta, varsinkaan kun huutokauppaajat usein nappaavat reilusti välistä.

Pitää kai aarteista maksaa? Wikimedia Commons.

Koko löytöjen rahallinen arvottaminen kertoo ehkä vain materialistisesta maailmastamme. Moni on yllättynyt, ettei arkeologeille maksetakaan palkkaa löytöjen perusteella. Kultasormuksen löytänyt ei saa enemmän palkkaa kuin palaneita savikikkareita löytänyt, onneksi. Silti iso osa ei-arkeologeista olettaa, että juuri heidän löytönsä tulee palkita huomattavilla rahasummilla.

Ihan vain muinaismuistolain (erityisesti 16§ ja 17§) kertauksena: kaikki yli 100-vuotiaat maan tai veden alta löytyvät esineet kuuluvat Suomen valtiolle, joka saa ne itselleen lunastaa. Tämä nyt on aika selvää, muinaisjäännökset kuuluvat kaikkien yhteiseen omistukseen vähän niinkuin kirjaston kirjat, mutta harva taitaa pölliä kirjastojen niteitä. Sen sijaan muinaisjäännöksiä tuntuu olevan paljon helpompi varastaa. Tämä siitä huolimatta, että kaikista jalometallilöydöistä ja muuten merkittävistä löydöistä saa huomattavan korvauksen, metallien kohdalla vähintään 1,25-kertaisesti materiaalin arvon. Näin on ollut jo vuodesta 1666, jottei houkutus sulattaa esine olisi suurempi kuin tarjota se viranomaisille.

Espoon sormuksen kohdalla saatu korvaus oli huomattavasti materiaalin arvoa enemmän, mikä on kohtuullista löydön merkityksen huomioon ottaen. Samoin 2011 Hattulan Vesunnan kartanolta löytyneistä rautakautisista hopearahoista saivat löytäjät yhteensä 450 €, mikä pisti heillä vihaksi vaikka oli moninkertaisesti metallin arvo. Yhdeksästä hopearahasta maksettiin heille siis 50 € per raha.

Lehdistä on tietenkin mukava uutisoida kansaa riistävästä Museovirastosta, mutta kansa voisi vähän kääntää katsettaan itseensä. Mistä kuvitellaan Museoviraston hankkivan tähtitieteellisiä summia löytöjen lunastamiseen? Ilta-Sanomien kommentoijat paljastavat vain paskamaisen ahneutensa – laki ei tee tehtäväänsä, jos kansalaisen ensimmäinen kysymys on, mitä itse hyötyy lain noudattamisesta. Kuinka monen muun lakipykälän noudattamisesta kinutaan tai edes tarjotaan rahaa? Itse en ainakaan odota tienaavani viittä euroa aina kun en kävele punaisia päin.


Totta kai brittiläisen mallin "löytäjä saa pitää, kunhan ilmoittaa löydön museolle ja antaa merkittävän löydön ollessa kyseessä valtion pakkolunastaa sen käypään hintaan" olisi toimiva järjestelmä Suomessakin. Silloin saataisiin ehkä pöytälaatikoissa piileskelevät löydöt paremmin tieteenkin piiriin. Mutta nykyiselläkään järjestelmällä ei auta näyttää pitkää naamaa "kohtuuttomista" palkkiosta – museon vaikenemisesta ehkä.

Tiedän tämän olevan utopiaa, mutta toivoisin kansalaisten unohtavan kerrankin ahneutensa, ja noudattavan muinaisjäännöslakia niin kuin muitakin lakeja. Ne on säädetty yhteiseksi hyväksi, eikä ahneen yksilön kiusaksi.

[EDIT: Vesunnan rahojen löytäjät saivat yhteensä 450€, eivät per naama.]

Yksi sormus löytää heidät

Arkeologian yhdistäminen aarteenmetsästykseen on kliseistä ja aika ajoin ärsyttävääkin, mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö jalometallin löytyminen aina olisi kivaa. Nyt Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksilla seulasta paljastui ilmeisesti hopeinen, harmi kyllä katkennut sormus.

Sormus kaikessa koreilemattomuudessaan. I. Aalto.

Sormus on äärimmäisen yksinkertainen, eikä siinä ole mitään koristelua. Eihän se nyt ihan vedä vertoja museon alueelta 1990-luvulla löytyneelle kultasormukselle, mutta hyväksi jatkoksi se sopii kuitenkin.

Sormukset ovat hauskoja löytöjä siinä mielessä, että ne on nykyäänkin hyvin helppo käsittää. Toisaalta ne ovat olleet kantajalleen myös hyvin läheisiä, niitä on sentään pidetty ihoa vasten. Kukakohan tätäkin on joskus vaalinut aarteenaan?

P.S. Kokeilin sormeen. En muuttunut näkymättömäksi. Klunks!

Brakteaatti!

Raha on kivaa. Niin ovat myös arkeologiset rahalöydöt. Varmaan jokaisen arkeologin kohdalle osuu joskus se hetki, kun löytää ensimmäisen kuluneen kolikkonsa. Omalla kohdallani se tapahtui viime vuoden kesänä, kun sateisena päivänä mudasta pilkisti Kaarle XI:n 1/6 äyri vuodelta 1666.

Ensimmäinen rahani viime vuodelta! Kuva: I.A.

Aboa Vetuksen kellari on ollut melko hiljainen rahalöytöjen suhteen, mutta muutamia sekin on tarjonnut. Aiemmin olen kertonut Juhana III:n kahden äyrin rahasta vuodelta 1573, Kustaa II Aadolfin yhden äyrin kolikosta vuodelta 1615 sekä Juhanan vuoden 1592 puolikaasta ½ äyrin rahasta.

Kustaa II Aadolfin 1615 äyri ja Juhana III 1573 kahden äyrin
kolikko. Kuva: I.A.

Tähän asti kellarista löytyneet rahat ovat siis mukavasti sijoittuneet samalle aikavälille, ja samaa ajoitusta on pitkälti muukin löytöaineisto tukenut. Tämän viikon keskiviikkona samasta kerroksesta kuin muutkin rahat tuli kuitenkin yllätys: keskiaikaiken brakteaatti eli vain toiselta puolelta lyöty raha. Raha on todennäköisesti ruotsalainen, vaikka kuviosta onkin vaikea saada selkoa. Brakteaatteja on pääasiassa lyöty 1300-luvulla, mutta Västeråsilaisia A-brakteaatteja on lyöty 1500-luvun alkuun asti. Oli kyseessä mikä hyvänsä, on raha joka tapauksessa vanhempi kuin löydöt sen ympärillä – ehkä. Kellarista on kuitenkin nyt muutama keskiaikainen löytö, joten esimerkiksi lukuisat kierretyt nuppineulat voivat hyvinkin olla 1600-luvun taitetta vanhempia.

Kuuluisa brakteaatti, joka ei kyllä näytä kummoiselta. Kuva: I.A.

Joka tapauksessa brakteaatti on ensimmäinen löytämäni keskiaikainen raha, ja sen kunniaksi tarjosin itselleni pullakahvit. Brakteaattipullaa!

Lisää aarteita Aboa Vetuksesta

Tuntuu että viime aikoina kaivamani kellarin täytemaa on ollut selvästi aiempaa löydökkäämpää. Tällä viikolla alkoi vahvistua myös uskoni siihen, että kesäkoululaiset tekevät parhaat löydöt.

Kesäkoululaisia kaivamassa. Kuva: I.A.

Keskiviikkona oli viimeisen kesäkouluryhmän arkeologipäivä, joten tietyssä mielessä voin huokaista helpotuksesta. Kesäkoulupäivät, niin hauskoja kun ne ovat voineet ollakin, ovat kuitenkin olleet kuluttavia ja vieneet aikaa varsinaiselta työnteolta, lapset kun eivät yleensä ole olleet kovin tehokkaita kaivajia. Kesäkoululaiset olivat kuitenkin todella tarkkasilmäisiä ja (useimmiten) pitkäpinnaisia, mistä oli hyötyä etenkin seulomisessa. Keskiviikkona lapset löysivät seulasta taas uuden kolikon, tällä kertaa puolikkaan sellaisen. Kyseessä on ilmeisesti Juhana III:n vuoden 1592 "inflaatiofyrkka" kuten raha-asiantuntijani Nina sitä kuvaili, siis puolen äyrin kolikko. Raha on huonokuntoinen, mutta siitä erottuu toiselta puolen Vaasa-lyhde ja toiselta puolen kolme kruunua vaakunakilvellä.

Puolikas Juhana III:n puoliäyrisestä. Kuva: I.A.

Raha ei suinkaan jäänyt ainoaksi hienoksi löydöksi. Lapset löysivät myös toistaiseksi ainoan tästä kellarista vastaan tulleen kolmijalkapadan jalan. Maasta paljastui myös lasiastian pala ja iso määrä luita. Lisäksi löytyi ilmeisesti kirstun lukko, lajitelma hiiltyneitä hasselpähkinänkuoria sekä jälleen nuppineula, joka nostaa niiden määrän jo kahdeksaan. Voivatko ne kaikki olla vain hukattuja?

Kolmijalkapadan jalka. Kuva: I.A.

Lukko? Kuva: I.A.

Hienoin löytö tuli kuitenkin eilen kun seuloin keskiviikkona kaivettua maata: tiilenpalasten ja laastipurun seasta paljastui lyijyinen ristiriipus. Yhtä puuttuvaa sakaraa lukuun ottamatta riipus on hyvässä kunnossa. Se on todella kotikutoisen näköinen, risti on ilmeisesti valettu melko huolimattomasti tehtyyn muottiin.

Ristiriipus. Kuva: I.A.

Rahoja, nuppineuloja ja kaikkea mahdollista

Aboa Vetuksella tiiliholvi R26 on muisto vain (joskin hyvin dokumentoitu sellainen), ja olen päässyt kaivamaan sen alla olevaa täyttömaata. Alkuun purkaminen kävi helposti hapertuneen laastin ansiosta, mutta lähempänä holvin kantaa laasti oli paljon paremmassa kunnossa ja työkaluksi piti ottaa laastihakku.

Tiiliholvi R26 puolessavälissä purkamista.

Purkaminen kannatti paitsi työturvallisuuden myös löytöjen suhteen. Holvin alla olleesta täyttömaasta on tullut verraten paljon löytöjä, muun muassa ensimmäiset ja kauan odotetut rahat koko kellarista.

Iloinen yllätys seulassa.

Viime viikolla tulleet kaksi kolikkoa ovat kumpikin Vaasa-ajalta ja osuvat mukavasti yhteen kellarin muiden ajoitusten kanssa. Vanhempi raha on kahden äyrin kolikko Juhana III:n tai suomalaisille ehkä tutummin Juhana-herttuan ajalta vuodelta 1573, ja nuorempi taas on 30-vuotisessa sodassa kunnostautuneen Kustaa II Aadolfin lyöttämä äyri vuodelta 1615. Kumpikin rahoista on lyöty Tukholmassa, ja ne olivat niin hyvässä kunnossa ettei tunnistaminen tuottanut paljoakaan vaikeuksia. Juhanan aikainen raha on kaiken lisäksi virhepainos: sen toisen puolen kuva on eri päin kuin toisen.

Löysin netin syövereistä tiedon, että 1500-luvun loppupuolella kyseisellä kahdella äyrillä on saanut lounaan ja oluen. Tieto löytyi täältä.

Piirsin rahoista selventävät kaavakuvat:

Rahojen lisäksi holvin alaisesta täyttömaasta on löytynyt jo kaksi ja puoli nuppineulaa, mikä tarkoittaa että kokonaissaldo on tällä hetkellä neljä ja puoli neulaa. Villimpi mieli voisi jo alkaa laskea asioita yhteen: hmm, aiemmilta kaivauksilta siro sormustin, nyt nuppineuloja ja tekstiiliä... Odotan seuraavaksi löytäväni sakset ja ompeluneuloja.

Kolikot ja uusimmat nuppineulat.

Etteivät löydöt loppuisi tähän, alkoi hyvinkin pian holvin purkamisen jälkeen tulla taas tekstiilinpaloja, joskaan kovin isoista kappaleista ei voi puhua. Kankaankappaleiden seassa oli myös punottua nyöriä. Minkähänlainen vaatekappale kellarin täyttömaahan on mahtanut päätyä? Olisiko kyseessä jotakin yhtä mullistavaa kuin itävaltalaiset keskiaikaiset alusvaatelöydöt?

Tekstiiliä melkein in situ.

Eilen lähetettiin museolta lehdistötiedote kaivausten tähänastisesta etenemisestä. Tiedotteen voi lukea täältä. Siinä on muun muassa kuva ihmisen jalan- ja sormenjäljellisistä tiilistä, joita puretusta holvista paljastui.

Löytömme ovat toki hienoja, mutta ilmassa on kilpailua: museon seinän takaa jokirannasta Turun museokeskuksen kaivauksilta on huhujen mukaan löytynyt keskiaikainen savinen madonna-patsas, 1500- ja 1600-lukujen taitteen kaakeliuunin perusta ja kultasormus. Täytyy yrittää pistää paremmaksi!

Allekirjoittanut kaivaa varovasti esiin tekstiiliä päässään
hieno uusi suojakypärä. Kuva: Elina Helkala

Maistuisiko parisataa vuotta vanha olut?

Historiantutkijat ja samppanjanystävät ovat innolla seuranneet tutkimuksia Föglön saaren edustalla Ahvenanmaalla, mistä sukeltaja heinäkuussa löysi laivalastillisen säilyneitä samppanjapulloja 1800-luvun alussa uponneesta aluksesta. Nyt kun samppanjat on saatu nostettua, löytyi kaikkien yllätykseksi myös olutpulloja, joiden sisältö on, kuten shampanjapullojenkin, mahdollisesti maailman vanhinta.

Noin 70 samppanjapullon nosto maksoi Ahvenanmaan maakuntahallitukselle suolaiset 85 000 €, mutta toisaalta pullojen markkinahintakin pyörii kymmenissä tuhansissa euroissa. Olutpullojen hintaa ei ole arvioitu, mutta hämmästyttävää kyllä niidenkin sisältö vaikuttaa pimeissä ja viileissä olosuhteissa säilyneen hyvänä. Pullojen paine on estänyt merivettä tulvimasta sisään. Tähän asti vanhimpana säilyneenä oluena on pidetty vuonna 2006 Englannin Staffordshiresta panimon varastosta löytynyttä erää Ratcliff Ale Crownedia vuodelta 1869, joka sekin yllättäen paljastui juomakelpoiseksi, ja vieläpä hyvän makuiseksi. Harva olut voi kehuskella säilyvänsä muutamaa vuotta kauemmin.

Olutta. Kuva ei liity löytöön. Wikimedia commons.

Mutta nyt seuraakin viininlipittäjien ikuinen dilemma: kuka rohkenee juomaan löydetyt aarteet? Viini on kuitenkin elintarvike, jonka arvo perustuu sen juomiseen, kertaluontoiseen elämykseen. Itsestäni tuntuisi aika pahalta juoda jotakin niin vanhaa ja niin kallista. Ilmeisesti nämä irtaimet muinaisjäännökset eivät kuitenkaan päädy myyntiin, eivät Föglön eivätkä Staffordshiren pullot.

Sammpanja ja olut olivat matkalla Pietariin, missä joku viininystävä varmasti pettyi suuresti kun odotettu laiva ei koskaan saapunut. Pullojen määrästä päätellen tilaaja kuitenkaan on tuskin ollut yksityishenkilö, vaan pikemminkin jokin aatelissuku tai kauppahuone.

Löydöstä on uutisoitu lähes viikoittain, mutta tässä on muutama linkki aiheesta:

HS: Ahvenanmaan hylystä löytyi maailman vanhinta olutta

Iltalehti: Hylyssä jopa 70 pulloa arvosamppanjaa

Mutta missä on Störtebekerin pää?

Lokakuussa 1400 tai 1401 mestasi Hampurin pyöveli pahamaineisen merirosvopäällikkö Klaus Störtebekerin. Tarinan mukaan Störtebeker oli ennen teloitusta kysynyt kaupungin raadilta, säästäisivätkö nämä hänen miehistään ne, joiden ohi hän onnistuisi päättömänä kävelemään. Päätä lyhyempänä hänen ruumiinsa kerrotaan nousseen ja tallustaneen peräti 11 miehen ohi, mutta yhtä kaikki raati teloitutti kylmäverisesti kaikki 30.

Störtebekerin kallo ennen katoamistaan 2010. wikimedia

Störtebeker oli legenda jo eläessään. Hänen nimensä ("Pikarin yhdellä kulauksella tyhjentäjä") kerrottiin tulleen siitä, että hän sai neljän litran juoma-astian tyhjäksi todella yhdellä kulauksella. Hänen pikariaan säilytettiin Hampurin raatihuoneella sen paloon 1842 asti.
Störtebeker kuului vitaaliveljiin, järjestöön, joka oli perustettu 1392 kuljettamaan elintarvikkeita Meklenburgin herttualle Albrektille tanskalaisten piirittämään Tukholmaan ja ryöstelemään tanskalaisten laivoja. Sodan jälkeen veljet alkoivat kiusata kaikkia Itämerellä, ja kutsuivatkin itseään Jumalan ystäviksi ja kaikkien muiden vihollisiksi.

Störtebekerin irrallinen pää joutui sadoiksi vuosiksi kadoksiin, kunnes se löydettiin teloitussaarelta 1878, ja asetettiin esille museoon 1922. Se on ollut yksi museon tärkeimmistä aarteista, sillä hurjapäinen merirosvokapteeni on noussut jonkinlaisen kansallissankarin asemaan erityisesti Hampurissa. Vuoden 1999 radiohiiliajoitus kertoi rautapiikin lävistämän kallon olevan oikean ikäinen, mutta DNA-vertailu kapteenin jälkeläisiin ei paljastanut mitään.

Kallon perusteella tehty vaharekonstruktio. wikimedia

Nyt kallo kuitenkin on taas hakoteillä: tammikuun 9. se yksinkertaisesti katosi museosta. Tässä olisi asiasta tietäville rikastumisen paikka, sillä museo on tarjonnut kallon löytämiseen johtavista vihjeistä tuhansien eurojen palkkion. Hampurin museon johtajan Lisa Kosokin mukaan kallo onkin mittaamattoman arvokas kappale kaupungin historiaa.

Mutta kuinka niin arvokas esine voi noin vain kadota? Tutkimus polki paikoillaan, kun poliisi syynäsi kaupungin goottiryhmiä ja muita pääkalloihin fiksaatioita kokevia henkilöitä. Yksi mahdollisuus on, että kallo on päätynyt Helvetin enkelien käsiin, jotka käyttävät merirosvosymboleja ja joista osa pitää Störtebekeriä sankarina. Suoria näyttöjä teorialle ei ole, mutta paikallislehti Morgenpost kertoi "sisäpiiriläisen" kertoneen, että nimetön varas oli tarjonnut kallon ilmaiseksi Helvetin enkeleille. Teorian puolesta puhuu myös, että jokin aika kallon katoamisesta moottoripyöräjengi oli jättänyt esille erään vähän nuoremman kallon, joka oli varustettu tekstillä "ei tacoja", viitaten kilpailevaan Bandidos pyöräjengiin.

Jos Störtebekerin pää on päätynyt Helvetin enkelien käsiin, se taitaa olla kaltaisessaan seurassa. Störtebeker oli ilmeisen verenhimoinen tyyppi, eikä hänestä myöhemmin maalattu kuva eräänlaisena Robin Hoodina liene lähellä totuutta. Kerrotaan että hänen teloituksensa jälkeen raati olisi löytänyt hänen laivansa mastoista suuret määrät arvometallia, joka ei siis ainakaan ollut päätynyt köyhien haltuun.

Pecunia non olet

Jos Britanniassa nousee maan uumenista roomalaisia huviloita, niin eivät ne ole maan ainoita jälkiä kyseisistä valloittajista. BBC News uutisoi juuri huhtikuun lopulla löydetyn maan historian suurimman roomalaisen rahakätkön.

Metallinpaljastinharrastaja löysi pellolta Somersetista ruukun, jossa arkeologisten tutkimusten jälkeen paljastui olevan yli 52 000 roomalaista kolikkoa – ruukku sisältöineen painoi noin 160 kiloa. Kaikeksi onneksi löytäjä ymmärsi jättää tutkimukset arkeologeille.

Sam Moorhead Portable Antiquities Schemestä uskoo, ettei kätkö ollut väliaikaissuoja rahoille, vaan yhteisön uhri jumalilleen. Rahamäärä vastaa legioonalaisen neljän vuoden palkkaa, ja ajoittuu 200-luvulle jaa.

Kolikoiden joukossa on useita Marcus Aurelius Carausiuksen lyöttämiä kolikoita. Hän julisti itsensä Britanniassa vastakeisariksi Diocletianuksen kaudella vuonna 286 jaa., ja piti valtaa salamurhaansa vuonna 293 jaa. asti.

Löydön arvoksi arvioidaan 3,3 miljoonaa puntaa eli noin 4 miljoonaa euroa. Somersetista on aiemminkin, vuonna 2001, löytynyt useiden satojen roomalaisten rahojen kätkö, joka ajoittuu 300-luvulle.

Aiheesta uutisoi myös Yle. Yahoo! News julkaisi löydöistä sarjan kuvia, jonka voit nähdä täältä.

Aarteita Staffordshiresta

Päätin aloittaa uuden blogin ihan ja vain arkeologian maailman ruotimiseksi. Ja mikäpä sen sopivampi tapa sysätä tämän aihepiirin blogi käyntiin kuin kertoa aarteenetsijöiden ja arkeologien todeksi tulleesta toiveunesta:

5. heinäkuuta 2009 löysi metallinpaljastinharrastaja Terry Herbert ystävänsä pellosta suurimman milloinkaan löytyneen anglosaksisen kulta-aarteen, joka ajoittunee 600-800 -luvuille ja johon kuuluu 5 kiloa kulta- ja 2,5 kiloa hopeaesineitä; yhteensä esineitä on noin 1500. Yllättäen arkeologit ovat innoissaan ja arvioivat aarteen kuuluneen - yllätys jälleen - anglosaksikuninkaalle tai muulle vauraalle ylimykselle.

Arkeologi Kevin Leahy kertoi uutistoimisto PA:n mukaan, että arteet ovat "parhaiden anglosaksikäsityöläisten tekemiä, parhaista materiaaleista, ja lopputulokset ovat uskomattomia."

Aarre on selkeän maskuliininen, sillä siihen kuuluu kypärän kultaisia koristeosia, miekan väistimiä ja aseenkantoheloja. Aarre on todennäköisesti haudattu levottomana aikana jotta se voitaisiin myöhemmin kaivaa uudestaan esiin.
600-700-luvun Englanti olikin levoton paikka asua, sillä se koostui useista pienistä kuningaskunnista ja sitä halkoi uskonnollinen raja: roomalaisten mukanaan tuoma sittemmin lähes kadonnut kristinusko oli alkanut vasta saada uudelleen jalansijaa maassa.
Aarteeseen kuuluu 2-3 kultaista ristiä, jotka on väännetty ilmeisesti niiden mahduttamiseksi pieneen tilaan. Tämä saattaisi vihjata kätkijöiden olleen pakanoita, mutta ilmeisesti kristityillekään ei tuolloin tuottanut suuria tuskia ryöstää toistensa pyhättöjä.

Mikä sitten on aarteen tulevaisuus? Se on julistettu kansallisaarteeksi ja useat museot ovat tehneet löydöstä tarjouksia. Tutkimukset vievät kuitenkin vielä useita kuukausia ellei jopa vuosia, joten saamme odotella minkälaiselle arvoisalleen paikalle aarre päätyy.

Löytäjä Terry Herbert (joka muuten saa yhdessä löytöpaikan omistajan kanssa valtiolta miljoonakorvauksen) tuumasi löydön olevan paljon parempaa kuin lottovoitto. Mitäpä tuohon voisi lisätä.



Lisää tietoa aarteesta saa osoitteesta http://www.staffordshirehoard.org.uk/
Mainion arkeologibloggari K. Kris Hirstin kuvakoosta puolestaan löytyy täältä