torstai 26. tammikuuta 2023

Oppikirja osa 3: Suomen asuttaminen

Oppikirjakustantamo Sanoma Pro julkaisee lukion historian Areena-oppikirjasarjaa, jonka viimeisten osien julkaiseminen peruttiin käsikirjoitusvaiheessa vuonna 2022. Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, ja se olisi tarjonnut oppikirjoista ajantasaisimman katsauksen Suomen vanhimpaan historiaan ja sen monitieteiseen tutkimukseen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön. 

Osa 3: Suomen asuttaminen

Esihistoria eli aika ennen kirjoitustaitoa on jaettu kolmeen kauteen sen perusteella, mistä materiaalista työkalujen terät on valmistettu. Nämä aikakaudet ovat kivikausi (Suomessa 8850–1500 eaa.), pronssikausi (1500–500 eaa.) ja rautakausi (500 eaa. – 1200 jaa.). Aikakausijakoa voi kritisoida siitä, että se perustuu vain työkaluissa tapahtuneisiin muutoksiin. Se myös korostaa katkoksia jatkuvuuksien sijaan, vaikka uusien materiaalien käyttöönotto merkitsi vain harvoin kulttuurista katkosta. Siitä huolimatta jako kolmeen aikakauteen on hyödyllinen työkalu, joka auttaa jaksottamaan pitkää esihistoriaa selkeiksi kokonaisuuksiksi.

Viimeisimmän jääkauden lopulla Suomen aluetta peitti paksuimmillaan yli kahden kilometrin paksuinen mannerjäätikkö. Jäätikkö alkoi sulaa noin 20 000 vuotta sitten, ja noin 11 000 vuotta sitten sulavan jäätikön alta paljastuneelle tundralle oli jo levittäytynyt lehtimetsiä ja riistaeläimiä. Euraasiassa elettiin silloin mesoliittista kivikautta, maanviljelystä edeltänyttä metsästäjä-keräilijäkulttuurin aikaa. Ensimmäiset mesoliittiset asuttajat saapuivat Suomen alueelle viimeisimpien löytöjen valossa vuoden
8 850 eaa. tienoilla idästä ja kaakosta, nykyisen Venäjän ja Baltian alueilta.

 

Runsaat saaliit houkuttelivat uudisasukkaita

Mesoliittiset metsästäjä-keräilijät olivat tottuneita valmistamaan esineitä piikivestä. Sitä ei esiinny Suomen luonnossa, joten piikiveä täytyi tuoda pitkien matkojen takaa Venäjältä ja Baltiasta. Sukupolvien saatossa piikiven käyttö väheni, ja ihmiset alkoivat valmistaa teriä suomalaisista kivilajeista. Kuvan kaapimet ovat löytyneet Vantaalta. Vasemmalla on rekonstruktio, joka näyttää miten terät kiinnitettiin sarvesta tehtyyn varteen. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0.

 

Suomen happaman maaperän vuoksi Suomen ensimmäisistä asuttajista on jäänyt jäljelle lähinnä kiviesineitä, asumusten jättämiä painanteita ja palaneita eläinten luita. Vain poikkeustapauksissa on löytynyt orgaanisesta materiaalista tehtyjä esineitä. Kuuluisin tällainen löytö on Karjalan kannakselta Antreasta löytynyt verkko, joka on uponnut muiden kalastajan työkalujen kanssa Itämerta edeltäneen Ancylus-järven pohjaan noin 8 550 eaa. Verkon ikä tiedetään radiohiiliajoituksen perusteella.

Suomen varhaisia asuttajia houkuttelivat ihmisiin tottumattomat riistaeläimet, kuten hirvet, sekä jääkautta seuranneen nopean maankohoamisen tuottamat linnustukseen ja kalastukseen soveltuneet matalikot. Jääkautta seuranneena lämpöjaksona myös talvet olivat leudompia kuin myöhemmin, ja esimerkiksi Suomen vesistöissä esiintyi yleisesti ravinteikasta vesipähkinää.

Suomea ei asutettu kerralla, vaan kivikauden kuluessa Suomen alueelle saapui useaan otteeseen eri ihmispopulaatioita. Varhaisin, Venäjän ja Baltian alueelta tullut asutus keskittyi Itä- ja Kaakkois-Suomeen, mistä varhaisia asuinpaikkoja tunnetaan muun muassa Enosta, Joutsenosta ja Lahdesta. Muu Suomi oli tällöin vielä veden ja väistyvän mannerjään alla. Jään sulaessa uusia asukkaita alkoi levittäytyä myös Lappiin Norjan rannikkoa pitkin.

Eri aikoina saapuneet ryhmät puhuivat erilaisia kieliä, käyttivät erilaisia esineitä ja olivat myös ulkonäöltään erilaisia.  Muinaisgenetiikan perusteella Pohjolan varhaiset asuttajat olivat tummaihoisia ja usein sinisilmäisiä. Vaaleaihoisuus alkoi yleistyä piirteenä kivikauden kuluessa. Eri ihmisryhmien välinen kanssakäyminen ei varmasti ollut aina rauhanomaista, ja Pohjolasta on paljon merkkejä kivikauden väkivallasta. Kulttuurit kohtasivat myös yhteisymmärryksessä ja saivat vaikutteita toisiltaan.

 

Taito valmistaa saviastioita leviää

Kampakeraamisen kulttuurin aikaan ihmiset asuivat rannoilla. Kampakeraamiset ruukut olivat isoja ja pohjastaan suippoja niin, että ne oli helppo painaa rantahiekkaan. Astianpalojen analyyseissä on selvinnyt, että niissä on säilytetty marjoja, kalaa ja lihaa. Astioita käytettiin myös ruoan kypsentämiseen keittämällä kuumilla kivillä. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0.

 
Pohjolan kivikausi jaetaan kahteen vaiheeseen, keskiseen eli mesoliittiseen ja nuorempaan eli neoliittiseen kivikauteen. Aikakausien vaihtumiseen liittyi suuria muutoksia, joista tärkeimmät olivat asutuksen muuttuminen kiinteämmäksi, saviastioiden valmistaminen ja lopulta maanviljelyksen ja karjanhoidon alku. Maatalous levisi Lähi-idästä eteläisempään Eurooppaan nopeammin kuin Pohjolaan, ja Suomessa arkeologit vetävät rajan mesoliittisen ja neoliittisen kivikauden välillä saviastioiden valmistuksen alkamiseen. 

Suomen alueen vanhimpia saviastioita kutsutaan kampakeramiikaksi, koska ne koristeltiin kampaa muistuttaneella leimasimella. Noin 5200 eaa. Suomeen levinnyt kampakeramiikka kattoi laajan maantieteellisen alueen Venäjältä ja Puolasta Pohjanlahdelle. Tutkijat ovat arvelleet, että taito valmistaa keramiikkaa olisi levinnyt erityisesti naisten kautta, koska kivikaudella naisille asuinpaikan vaihtaminen oli perheen perustamisen myötä yleisempää kuin miehillä. Kampakeramiikan aikaan liikkuva elämäntapa alkoi vaihtua enemmän paikallaan pysyvään asutukseen, ja asunnoksi vakiintui hirsiseinäinen maja.

Kivikauden väestö oli Suomessa kaikkein suurimmillaan kampakeraamisena aikana, tosin suurimmillaankin kivikauden asukasmäärän on arvioitu olleen vain parikymmentätuhatta ihmistä. Syynä väestönkasvuun oli kivikauden lämpöjakso, jonka ansiosta luonnossa riitti hyvin ravintoa ympäri vuoden. Vaikka varmaa tietoa ei ole, väestönkasvuun saattoi vaikuttaa myös uuden kampakeramiikkaa valmistaneen väestön saapuminen Venäjän ja Baltian alueelta.

 

Vasarakirveskulttuuri tuo karjanhoidon

Nuorakeraamisia astioita. Kuvateksti: Nuorakeraaminen kulttuuri on saanut nimensä nuorapainanteilla koristelluista astioista. Niissä oli tasainen pohja, eli niitä oli tarkoitus pitää pöydällä. Arkeologit ovat löytäneet astioista rasvahappotutkimuksella jäämiä vuohen tai lampaan maidosta. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0.

Neoliittisen kivikauden loppupuolella noin 3000 eaa. nykyisen Ukrainan aroilta levittäytyi Eurooppaan hevosen kesyttänyt paimentolaiskansa, joka osasi valmistaa valamalla aseita kuparista. Kansa tunnetaan venäläisperäisellä nimellä jamnakulttuuri. Heidän puhumansa indoeurooppalainen kieli syrjäytti aiemmin Euroopassa puhutut kielet, ja myöhemmin sen pohjalta kehittyivät Euroopan nykyiset valtakielet, kuten germaaniset ja romaaniset kielet. Hevosen ja karjanhoidon lisäksi jamnaja-kulttuurin levittäytymistä Eurooppaan vauhditti mullistava keksintö pyörä, joka mahdollisti elintarvikkeiden ja muun omaisuuden kuljettamisen uusille asuinalueille. Uudet tulijat levittäytyivät myös Itämeren rannikolle.

Ukrainan aroilta pohjoiseen levittäytyneet indoeurooppalaisten kielten puhujat valmistivat nuorapainanteilla koristeltuja saviastioita ja käyttivät vasaran mallisia kivikirveitä, minkä takia Itämerelle levinnyttä kulttuuria kutsutaan nuorakeraamiseksi eli vasarakirveskulttuuriksi. Nuorakeraaminen kulttuuri levittäytyi Baltian kautta Suomen rannikolle noin 2800 eaa. Kulttuuri toi mukanaan Suomeen uusia elinkeinoja, kuten vuohen ja lampaan kasvatuksen. He puhuivat todennäköisesti indoeurooppalaista kieltä, joka on siis vanhin Suomen alueella puhuttu kieli, josta voidaan tietää jotakin.

Nuorakeraaminen kulttuuri levittäytyi Suomen rannikolta myös Ruotsiin, ja koko kulttuurin ajan yhteydet Itämeren yli säilyivät tiiviinä. Muutaman vuosisadan aikana uusi kulttuuri sulautui kuitenkin Suomen alueen metsästäjä-keräilijöihin kumpiakin perinteitä yhdistelleeksi Kiukaisten kulttuuriksi. Kiukaisten kulttuurin ajalta on Manner-Suomen varhaisimmat varmat merkit maanviljelystä noin 1500 eaa. Varhaisin viljelykasvi oli ohra. Metsästys ja kalastus säilyivät kuitenkin yhä pääelinkeinoina. Kivikauden jälkipuolella ilmasto kylmeni, ja kampakeramiikan huippuaikoja seurasi voimakas väestön romahtaminen.

 

Itämerensuomalaiset kielet syntyvät pronssikaudella

Pronssin raaka-aineita tinaa ja kuparia ei löytynyt Suomen luonnosta, joten ne piti tuoda pitkien kauppaverkostojen takaa. Raaka-aineiden lisäksi Suomen asukkaat hakivat meren takaa valmiita esineitä, kuten tämä Etelä-Skandinaviassa valmistettu pronssitikari. Pronssikaudella muodostui koko Itämeren kattanut kauppaverkosto. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0.

Pronssikausi alkoi Suomessa noin 1500 eaa., kun Lähi-idässä keksitty pronssinvalutaito levisi Pohjolaan. Heikentyneen ilmaston takia väestö oli kutistunut, ja ajanjakson asuinpaikkoja tunnetaankin Suomesta huomattavasti vähemmän kuin kivikautisia. Pronssikaudella Suomen ja Viron rannikolle saapui uutta, oletettavasti germaanista kieltä puhunutta väestöä Skandinaviasta.

Pronssi oli haluttu ja omistajansa korkeaa asemaa osoittanut materiaali, minkä takia Pohjolan asukkaatkin näkivät paljon vaivaa pronssin hankkimiseksi. Pronssin himon takia muodostui
Itämereltä Välimerelle yltänyt kauppaverkosto, jonka kautta liikkui pronssin raaka-aineita tinaa ja kuparia pohjoiseen ja turkiksia, meripihkaa ja orjia etelään. Itämeren kauppa houkutteli myös nykyisen Venäjän alueella muodostuneen suomalais-ugrilaisen pronssikulttuurin ihmisiä. He levittäytyivät Itämerelle pronssikauden lopulla, ja samalla levisi heidän puhumansa kieli itämerensuomi.

Venäjän Volga- ja Kama-jokien risteyksestä lähtöisin olleen itämerensuomalaisen kulttuurin leviäminen näkyy vainajien perimässä. Muinaisgeneetikot ovat löytäneet pronssikauden lopun haudoista siperialaisperäistä perimää, joka esiintyy runsaana nykyisissä saamelaisissa, suomalaisissa ja virolaisissa, mutta jota ei esiinny aiemmin Itämeren alueella eläneissä kansoissa.

Samoihin aikoihin, pronssikauden ja rautakauden taitteessa itämerensuomen kieli jakautui Suomen lähialueilla kantasaameksi ja kantasuomeksi. Kantasaame levittäytyi ensimmäisenä suurimpaan osaan Suomea, minkä vuoksi Etelä-Suomessakin on saamelaisperäisiä paikannimiä. Itämerensuomalaiset kielet syrjäyttivät aiemmin alueella puhutut muinaiskielet, joista ei tiedetä juuri mitään.

Vaikka Suomen alueella puhuttiin kantasaamea jo pronssikaudella, alueen asukkaita ei voi pitää vielä saamelaisina. Saamelainen identiteetti muotoutui myöhemmin rautakaudella, kun saamen kielten puhujat levittäytyivät Pohjois-Suomeen ja omaksuivat alueen aiempien asukkaiden arktiset elinkeinot ja kesyttivät tunturipeurasta poron.

Pronssikaudella Suomen rannikolla vaikuttaa vallinneen päälliköiden johtama kulttuuri, joka hajosi jostakin syystä rautakauden taitteessa. Sama näkyy muuallakin Itämeren ympäristössä, missä pronssin kaupalle rakentuneet valtakeskukset hiipuivat, ja yhteisöt muuttuivat hajanaisemmiksi.

 

Rautakauden talonpoikaisyhteiskunta muodostuu

Laitilassa sijaitseva Vainionmäki on suuri rautakautinen polttokalmisto. Maanviljelystä harjoittanut väestö poltti vainajat hautaroviolla hautalahjojen kanssa, ja palaneet luut ja esineet levitettiin kalmistoon. Kuva: Teija Tiitinen/Museovirasto. CC BY 4.0.

Lähi-idässä keksitty taito pelkistää rautamalmia työstettäväksi raudaksi levisi nopeasti Eurooppaan, ja jo pronssikauden lopulla Suomen alueen asukkaatkin kohtasivat ensimmäisiä rautaesineitä. Taito työstää rautaa levisi Suomeen idästä noin 500 eaa. Taito työstää rautaa aloitti todellisen metallityökalujen mullistuksen, koska rautaa löytyi myös Suomen soista ja järvistä järvimalmin muodossa, eikä sitä tarvinnut tuoda pitkien matkojen takaa. Uusi teknologia olikin varmaan osasyy sille, että pronssin kauppaan liittyneet vanhat kauppaverkostot ja liittolaisuudet hiipuivat Itämeren alueella. Pronssikauppa ei kuitenkaan päättynyt kokonaan, vaan koko rautakauden ajan pronssi oli tärkeä korujen raaka-aine.

Suomen alueen asukkaat olivat harjoittaneet pienimuotoisesti kotieläinten kasvatusta ja maanviljelystä jo kivikauden lopulta, mutta vasta rautakaudella maanviljelyksestä tuli Etelä-Suomessa, Karjalassa ja Suomen rannikolla pääelinkeino. Näille alueille muodostui maata viljellyt talonpoikaiskulttuuri. Talonpojilla tarkoitetaan kiinteästi asuvaa, maata viljelevää itsenäistä väestöä. Kulttuuriin kuului vaurauden näyttäminen koruilla ja aseilla. Hetkittäin saattoi muodostua suuria tiloja jotka olivat johtoasemassa muihin, mutta Suomeen ei rautakaudella ehtinyt syntyä laajoja päällikkökuntia tai kuningaskuntia.

Talonpoikaiskulttuurin alueella vainajat haudattiin polttamalla kalmistoihin, eli kivistä kasattuihin hautapaikkoihin. Tapa levisi ajanlaskun alun jälkeen nopeasti sisämaahan, kuten Satakuntaan ja Hämeeseen. Uudenlaisen hautaustavan leviämistä on pidetty merkkinä suomenkielisen väestön leviämisestä sisämaahan, saamenkielisten yhteisöjen alueelle. Joka tapauksessa suomenkielinen, maatalouteen perustuva asutus levittäytyi rautakauden aikana saamen puhuma-alueille, ja sisämaan metsästäjä-keräilijät vetäytyivät vanhoilta asuinalueiltaan pohjoisemmaksi.

keskiviikko 25. tammikuuta 2023

Oppikirja osa 2: Mitä on suomalaisuus?

Oppikirjakustantamo Sanoma Pro julkaisee lukion historian Areena-oppikirjasarjaa, jonka viimeisten osien julkaiseminen peruttiin käsikirjoitusvaiheessa vuonna 2022. Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, ja se olisi tarjonnut oppikirjoista ajantasaisimman katsauksen Suomen vanhimpaan historiaan ja sen monitieteiseen tutkimukseen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Osa 2. Mitä on suomalaisuus?

Suomen vanhin ihmisen luuranko on niin sanottu Jettbölen mies,

joka eli kivikauden lopulla. Emme tiedä, mitä kieltä hän puhui,

tai mihin ihmisryhmään hän katsoi kuuluvansa. Voiko häntä

pitää suomalaisena? Kuva: Björn Cederhvarf (1911). Museovirasto,

CC BY 4.0.

 

Kansallisuuksien ja identiteettien muodostuminen on monisäikeinen kysymys. Arkeologit puhuvat arkeologisista kulttuureista, kuten kivikauden kampakeraamisesta kulttuurista tai rautakauden maanviljelystä harjoittaneesta kalmistokulttuurista, mutta arkeologinen kulttuuri ei ole sama asia kuin etnisyys. Esihistoriallisesta kulttuurista ei voida sanoa, mikä näiden ihmisten oma identiteetti on ollut ja onko kyseessä ylipäätään ollut yksi “kansa” – todennäköisesti laajaan kulttuuriin on kuulunut erilaisia paikallisia etnisyyksiä ja kieliryhmiä, jotka eivät näy arkeologisissa löydöissä.

Kirjallisten lähteiden kautta on helpompi lähestyä kansallisuuksia. On hyvin epäselvää, mihin ihmisryhmään roomalainen historioitsija Tacitus viittasi ajanlaskun alussa kirjoittamansa Germania-teoksen fenneiksi kutsumallaan kansalla. Nimihistorian ja Tacituksen kuvauksen perusteella fennien on ajateltu olleen saamelaisia tai vanhemmassa tutkimuksessa suomalaisia, mutta silloin on kysyttävä, minkälaista saamelaisuus tai suomalaisuus oli kaksituhatta vuotta sitten. Monet niistä asiosita, joita pidämme leimallisen suomalaisina tai saamelaisina, ovat kehittyneet vasta vuosisatoja myöhemmin.

Nykyisenkaltainen käsitys suomalaisuudesta on muodostunut hitaasti rautakauden lopulta tai keskiajalta alkaen – yhteinen kieli, yhteiset uskomukset ja tavat ovat erottaneet Suomen asukkaita muita kieliä puhuneista naapureistaan. Rautakaudella ja keskiajalla ihmiset kokivat olevansa ensisijaisesti paikallisyhteisön, pitäjän tai heimon jäseniä, kuten karjalaisia tai hämäläisiä. Suomen eri maantieteelliset kolkat olivatkin hyvin erilaisia kulttuuriltaan, tavoiltaa ja elinkeinoiltaan, ja maailma näyttäytyi hyvin erilaisena Savon tiettömien kaskimaiden raivaajille kuin tiheiden liikenneyhteyksien ääressä eläneille Varsinais-Suomen peltoviljelijöille. Keskiajan kuluessa alun perin Varsinais-Suomea tarkoittanut Suomi-nimitys yleistyi tarkoittamaan koko Turun hiippakuntaa, ja 1500-luvulla Turun piispa Mikael Agricola kutsui jo tällä alueella puhuttua kieltä juuri suomen kieleksi.

Suomalaiset eivät missään vaiheessa ole olleet yksi homogeeninen kansakunta. Levittäytyessään rautakaudella suomenkielinen väestö sulautti itseensä saamenkielistä väestöä, mutta saamelainen kulttuuri-identiteetti onnistui kuitenkin säilymään ja kehittymään itsenäisesti peltoviljelyalueen ulkopuolella. Keskiajalla Ruotsista saapuneet uudisasukkaat muodostivat lisäksi rannikolle ruotsinkielisen väestön. Suomesta on ollut aina kontakteja pitkin Itämeren ympäristöä, ja ollessaan osa Ruotsin ja Venäjän valtakuntia Suomi on omaksunut monia skandinaavisia ja venäläisiä vaikutteita, ja myös uusia vähemmistöjä, kuten Ruotsin vallan aikana saapuneet romanit ja Venäjän aikana keisarikunnan eri kolkista saapuneet tataarimuslimit ja juutalaiset. Suomalaisista tekeekin suomalaisia asuminen tietyllä maantieteellisellä alueella ja vuosisatojen aikana kehittynyt omaleimainen kulttuuri-identiteetti, joka liittyy kieleen, tapoihin, elinkeinoihin ja uskontoon, mutta myös jaettuun kokemukseen yhteisestä historiasta.