Museovirasto leikkausten kohteeksi

Eilen saatiin kuulla ikävä uutinen, että Museovirastoon kohdistuu leikkauksia, jotka johtavat irtisanomisiin ja lomautuksiin. Tulevan vuoden budjetissa Museovirastoon kohdistuu lähes 900 000 euron leikkaus.

Mitä tämä nyt sitten tarkoittaa, ja mitä siitä pitäisi ajatella? Viestinä tämä kertoo selkeästi nykyisen hallituksen arvopohjasta, johon oman historian, arkeologian ja kulttuuriperinnön arvostus ei näytä kuuluvan. Käytännössä tämä tarkoittaa irtisanomisia noin 10 % Museoviraston henkilökunnasta. Museoviraston erikoisuus on, että sen hallintaan kuuluu kalliita ja kansallisesti arvokkaita kiinteistöjä, kuten Hämeen linna, Olavinlinna, Louhisaaren kartanolinna ja Kansallismuseo. Koska niistä on mahdotonta karsia, leikkaukset kohdistuvat henkilöstöön ja sitä kautta Museoviraston kykyyn suorittaa tehtäväänsä tutkia, säilyttää ja hoitaa Suomen aineellista kulttuuriperintöä.

Suomen Kansallismuseo on Museoviraston alaisuudessa toimivista museoista ikonisin, mutta vain yksi monista kalliista arvokiinteistöistä. Kuva: Public domain.

Tilanne on nurinkurinen siihenkin nähden, että juuri nyt Museovirastolla on suuria kuluja Kansallismuseon peruskorjauksesta ja laajentamisesta, ja tällä hetkellä käsittelyssä oleva uusi muinaismuistolaki tulee vain entisestään lisäämään Museoviraston tehtäviä, joita tullaan siis tekemään kutistuvilla resursseilla. Museovirastoa kuritettiin jo kymmenen vuotta sitten leikkauksilla, joiden seurauksena virasto irtisanoi 40 % henkilöstöresursseistaan. Museovirasto toimii siis jo nyt ennen tulevia leikkauksia "laihasti trimmattuna", kuten viraston pääjohtaja Tiina Merisalo kuvaili leikkauksia koskevassa tiedotteessa. 

Näin ohuella henkilökunnalla olen huolissani monesta asiasta: pystyykö Museovirasto tulevaisuudessa huolehtimaan viranomaistehtävistään ja aidosti valvomaan, ettei maankäyttö ja rakentaminen tuhoa korvaamattomia muinaisjäännöksiä? Miten virasto tulee selviämään tuhansista kansalaisten vuosittain ilmoittamista muinaislöydöistä, jotka ovat jo nykyisellään ruuhkautuneet eriyisesti metallinilmaisinharrastuksen takia? Mistä löytyvät resurssit löytöjen konservointiin? Pystytäänkö löytäjille maksamaan jatkossa lain edellyttämiä löytöpalkkioita? Entä miltä Suomen muinaisjäännösten hoito ja esimerkiksi opaskyltitykset näyttävät leikkausten jälkeen? Muinaisjäännösten hoitoyksikkö lakkautettiin jo yli kymmenen vuotta sitten, ja sinä aikana monet tärkeätkin muinaiskohteet ovat valitettavasti saaneet pusikoitua. Tilalle on sitoutettu kansalaisia, mutta nähdäkseni Suomen muinaisjäännösten pitäminen saavutettavina ei voi olla yksinomaan kansalaisten innostuksen varassa.

Kansalaisten vuosittain ilmoittavat tuhannet metallinilmaisinlöydöt vaativat Museovirastolta paljon käsittelevää henkilökuntaa. Miten leikkaukset vaikuttavat esineiden vastaanottamiseen ja säilyttämiseen? Onko vaarana, että käsittelyjonojen pituus rohkaisee harrastajia olemaan ilmoittamatta löytöjään, kuten laki vaatii? Kuvassa metallinilmaisinlöytö Nokialta. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo, CC BY 4.0.

En ole ennustaja, mutta yhtenä mahdollisena leikkauskohteena näyttäytyy Museoviraston arkeologiset kenttäpalvelut. Jos Museoviraston kaivaustoiminta päätyisi saksittavaksi, eräs vaihe arkeologisen kenttätutkimuksen historiassa Suomessa tulisi päätökseensä: vuosikymmenten ajan Museovirasto ja sitä edeltänyt Muinaistieteellinen toimikunta oli pääasiallinen arkeologisten kaivausten toteuttaja Suomessa ennen kuin ala avautui laajemmmin kilpailulle 2000-luvulla.

Olen lukuisia kertoja kuullut jupinaa siitä, miksei Museovirasto tutki sitä tai tätä, miksi löytöilmoitusten käsittelyssä kestää niin paljon, tai miksi löytöpalkkioihin ei ole varattu tarpeeksi resursseja. Joka kerta olen sanonut, että jokainen meistä voi itse vaikuttaa tähän äänestämällä poliitikkoja, jotka kokevat yhteisen menneisyytemme vaalimisen tärkeäksi. Nyt ehkä nähdään, kuinka käy, kun vallan käytävillä puhaltavat toisenlaiset tuulet. Ymmärrän täysin tarpeen nipistää resursseja sieltä, missä nipistettävää on, mutta onko Museoviraston valmiiksi leikelty toiminta oikea paikka säästää?

Miten arvokas on "mittaamattoman arvokas"?

Viime viikolla uutisoitiin poikkeuksellisesta rikoksesta: savolainen metallinilmaisinharrastaja oli löytänyt harvinaisen viikinkiaikaisen hopearahan ja onnistunut saamaan sen tanskalaisen huutokaupan kaupattavaksi. Tässä kohti huutokauppa oli selvästi möhlinyt esineen alkuperän selvittämisen, koska Suomesta kaivettujen muinaisesineiden maastavienti saati myyminen on laitonta ilman Museoviraston lupaa. Pahaksi onnekseen löytäjä oli kuitenkin esitellyt löytöään Aarremaanalla.com-ryhmän Facebook-sivuilla, ja löytö päätyi viranomaisten tietoon. Tulli takavarikoi rahan ja löytäjää vastaan on nostettu syytteet, joissa poikkeuksellisesti vaaditaan ehdollista vankeusrangaistusta.

Puolalaisia arkeologeja käyttämässä metallinilmaisinta. Kuva: Ústav archeologie
a muzeologie Filozofické fakulty Masarykovy univerzity/Wikimedia Commons.

En ole edes uskaltanut lukea iltapäivälehtien kommenttiketjuja, mutta vanhasta kokemuksesta arvaan, ettei muinaismuistolain noudattaminen saa niissä paljon kannatusta. Samanlaisia mukinoita on kuulunut joiltakin Aarremaanalla.comin käyttäjiltä, vaikka suurin osa keskustelijoista ymmärtää hyvin, miksi muinaismuistoja pitää suojella. Jotkut metallinetsinharrastajat tuntuvat kuitenkin harrastavan vain dollarinkuvat silmissä: jos kerran minä löydän muinaisen esineen, miksen saisi myydä sitä kovaan hintaan ulkomailla?

Olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta jatkan vähän lisää: jos ajatellaan puhtaasti itsekkäästä ansionäkökulmasta, Museovirastosta saa paremman rahallisen korvauksen kuin laittomia teitä. Tämä tuntuu menevän monelta marisijalta ohi, ja varmaan osittain siksi, että media tekee karhunpalveluksen puhumalla "mittaamattoman arvokkaista" löydöistä. Arkeologiassa "mittaamattoman arvokas" tarkoittaa yleensä sitä, että löytö tuottaa huomattavasti lisätietoa muinaisten ihmisten elämästä, mutta se ei tee löydöstä rahallisesti arvokasta. Useimmat arkeologiset löydöt ovat huonokuntoisia, rikkonaisia esineitä, jotka tulevat tuhoutumaan ilman ammattimaista konservointia, joka puolestaan maksaa rahaa.

Mutta niihin korvauksiin: muinaismuistolain mukaan muinaisesineen löytäjä voi joko lahjoittaa löytönsä Museovirastolle tai tarjota sen lunastettavaksi kohtuullista korvausta vastaan. Kohtuullinen korvaus tarkoittaa jalometalliesineiden kohdalla vähintää 125 % esineen metallin arvosta, mutta yleensä korvaukset ovat tätä korkeampia. Museovirasto on maksanut esimerkiksi viikinkiaikaisista hopearahoista huomattavasti rahojen markkina-arvoa korkeampia korvauksia: esimerkiksi nettihuutokaupoista viikinkiaikaisen dirhemin voi ostaa parilla kympillä, kun Museoviraston minimikorvaus on 45 euroa. Huomautettakoon myös, että korvauksen määrä on viranomaispäätös, josta voi valittaa hallinto-oikeuteen, mikäli se ei täytä lain vaatimusta kohtuullisesta korvauksesta.

Käydyssä keskustelussa on voivoteltu Museoviraston löytöjen lunastukseen käytettävän määrärahan pienuutta. Tässä asiassa jokainen kansalainen voi kuitenkin yrittää vaikuttaa itse: opetus- ja kulttuuriministeriö laatii Museoviraston budjetin, joten parempaa rahoitusta kulttuuriperinnön suojeluun haikailevat voivat ottaa yhteyttä opetusministeriin, tehdä kansalaisaloitteen ja miettiä, keitä eduskuntaan äänestävät. Museoviraston politiikka heijastelee aina myös laajempia yhteiskunnallisia arvoja.

Tämän kaiken jälkeen toivon, ettei kukaan lähde ehdoin tahdoin rahan perässä etsimään muinaisesineitä ikään kuin tämä olisi työ, josta pitäisi palkita rahallisesti. Aika harvassa harrastuksessa logiikka menee niin päin, että harrastuksesta pitäisi saada rahaa. Metallinilmaisinharrastajat tekevät mittaamattoman arvokasta työtä Suomen muinaisuuden kartoittamisen eteen, mutta tässä työssä itsekeskeiset tavoitteet eivät saisi kiriä kulttuuriperinnön etujen ja lainsäädännön ohi.

Hakoisten tragedia

Muistan kun isäni vei minut ensi kertaa Hakoisten linnavuorelle Janakkalassa ollessani noin viiden ikäinen. Mieletön paikka! Linnavuori oli minulle ensimmäisiä lähtemättömän vaikutuksen tehneitä muinaisjäännöksiä. Yhden pettymyksen paikka kuitenkin tuotti ja samalla ensimmäisen oppituntini muinaismuistolaista: isä kertoi, ettei siellä ehdottomasti saa kaivaa, koska se on lain suojaama muinaisjäännös. Olin pettynyt. Olihan päivänselvää, että nurmen alla oli muinaisia esineitä vain odottamassa löytäjäänsä. Tosin parikymmentä vuotta sitten en arvannut, että löytäjät tulisivat olemaan metallinilmaisimin aseistautuneita rikollisia.

Hakoisten linnavuori Magnus von Wrightin mukaan. Wikimedia Commons.

Kun luin pari viikkoa takaperin facebookista opiskelijakollegani löytäneen Hakoisten linnavuoren täynnä kaiveltuja kuoppia nousi verenpaineeni kattoon. Minun kotiseutuni kulttuuriperintöähän ette vie! Poikkeuksellisen räikeä rikos oli kuitenkin jo tapahtunut. Edellisen kerran olin yhtä voimaton ja raivoissani havaitessani Mikkelin Tuukkalan kalmiston ryöstön. Joku voi väittää tämän olevan idealistista pikkusieluisuutta, mutta minulle ja monelle muulla yhteinen menneisyytemme – etenkin vielä tutkimaton yhteinen menneisyytemme – on taistelemisen arvoinen asia. Sotaa kärjistynyt tilanne muistuttaakin.

Hakoinen on vain yksi esimerkki ilmiöstä, joka on lähtenyt muinaismuistovirkailijoiden käsistä. Samaan aikaan kun metallinpaljastimien tehot kasvavat niiden hinta laskee, ja kuka vain voi pienellä käsirahalla aloittaa aarteenmetsästysharrastuksen. Metallinetsintäharrastus onkin kasvanut räjähdysmäisesti muutamana viime vuotena, mikä näkyy tukkeutuneissa konservointilaitoksissa, ylikuormitetuissa museovirkamiehissä ja lisääntyvässä muinaisjäännösten ryöstelyssä. Vaikka asialta haluaisi sulkea silmänsä, ei ilmiö katoa mihinkään. Piipparit ovat nyt in.

Metallinpaljastimen väärinkäytöllä on vuosikaudet peloteltu arkeologiassa, mutta Museovirasto on havahtunut näihin kauhukuviin liian myöhään. Kuten myös harrastuksen positiiviseen puoleen. Jos resursointi ja asenteet olisivat kohdallaan ja piippareiden suosioon oltaisiin havahduttu esimerkiksi kymmenen tai viisikin vuotta sitten, voisi tilanne olla toista kuin tämänhetkinen hapuilu. Arkeologian apuna voisi olla armeija asiantuntevia metallinetsijöitä esimerkiksi Britannian malliin. Nyt yhteistyö on pitkälti piippariharrastajien oman innon varassa.

En nyt yritä sanoa, että piipparointi olisi paha asia, tai että se pitäisi peräti kieltää, kuten on ehdoteltu. Päinvastoin metallinpaljastimet ovat avanneet etenkin rautakauden kohdalla aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Jatkuvasti paljastuvat uudet löydöt ovat näyttäneet, miten isoja aukkoja menneisyyskuvassamme on ollut. Vielä viisi vuotta sitten Uudellamaalla ei ollut rautakautta, mutta nyt on, kiitos metallinetsijöiden. Sopii vain odottaa, että seuraavaksi löytyy Suomen kadonnut pronssikausi.

Kaikkein isoin ongelma piippareiden kanssa on valvonnan puute. Ei ole mitään keinoa vahtia, että muinaismuistolakia noudatetaan tai että se edes tunnetaan. Heti alkuvuodesta kauhisteltiin Turussa Koroisten niemen kaivelua, joka johtui ilmeisesti vain tietämättömyydestä  tai tyhmyydestä. "Ei me tiedetty, ettei täällä saa kaivaa." Arkeologit voisivat katsoa itseään peiliin ja miettiä, missä on vika kun lakia ei tunneta eikä se pure.

Näkymä Hakoisten linnavuoren laelta kesällä 2013. Ilari Aalto/Elina Helkala.

Hakoisen tapaus on kuitenkin aivan muuta kuin Koroisten tietämätön kaivelu. Se on kylmäverinen ja harkittu rikos, jossa asialla ovat olleet pimeäpuuhan ammattilaiset. Toistaiseksi on vielä poikkeuksellista iskeä Hakoisten linnavuoren kaltaiselle ikoniselle, kansallisesti merkittävälle kohteelle. Hakoinen kuitenkaan tuskin jää viimeiseksi; Rapolan linnavuorellakin on kuulemma piippari heilunut. Hakoisten tapauksen julkeutta alleviivaa vielä, että linnavuorelle kaivetut kymmenet kuopat oli jätetty peittämättä. Kunnialliset piippariharrastajat paitsi ilmoittavat löytönsä myös peittävät jälkensä. Eivätkä tietenkään kaivele muinaisjäännöksillä.

Monissa piipparirikoksissa on esitetty epäilyjä, että ryöstelijät olisivat venäläisiä tai virolaisia, mitä tukee näiden maiden rekistereissä olevien autojen liikkuminen rikospaikoilla. Jos voidaan puhua jo kansainvälisestä rikollisuudesta, on museohallinto entistä pahemmassa lirissä. Ryöstelijät osaavat ilmeisesti myös käyttää muinaisjäännösrekisteriä kohteiden hakuun. Ironisesti tarjoamalla kaikille avoimet tiedot muinaisjäännöksistä pitää Museovirasto ikään kuin avoimet ovet rikollisille. Mutta salaillakaan ei jäännöksiä voi. Ne kuuluvat kaikille, ja tunnollisten piipparoitsijoiden tulee voida tietää, missä jäännösten suoja-alueet kulkevat.

Toisenlaista näkymää Hakoisilla toukokuussa 2014. B. Lindberg.

Hakoisten ryöstäjiä tuskin saadaan kiinni, mutta toivon aiheeseen liittyvän uutisoinnin herättäneen keskustelua laajemman yleisön parissa. Museovirasto ei kykene omilla resursseillaan vahtimaan muinaisjäännöksiä, joten kansalaisten on tehtävä se itse. Museovirasto voi kuitenkin olla vaikuttamassa muinaismuistolain päivittämiseen ajantasaiseksi, sen epäselvien sanktioiden selventämiseen ja rangaistusten koventamiseen. Täydellisen suojan takaava muinaismuistolaki on kaunis ajatus, mutta ei toimi, jos sen rikkoja kerta toisensa jälkeen voi kävellä kuin koira veräjästä. Ennen kaikkea kyse on kuitenkin asenteista. Ainoastaan tietoa levittämällä voidaan lisätä ihmisten ymmärrystä menneisyydestään, ja ainoastaan ymmärryksen kautta se merkitsee jotakin. Ja jos menneisyys ei merkitsisi, olisi koko asiasta turha keskustella.

Lopuksi täytyy sanoa, että ymmärrän kyllä halun löytää kiehtovia reliikkejä menneiltä ajoilta. Siksi olin viisivuotiaana pettynyt, ja siksi lähdin arkeologian maailmaan. En kuitenkaan ymmärrä, miksi koko yhteiskunnalta pitää varastaa mahdollisesti täysin marginaalisten voittojen toivossa jotakin, mitä ei koskaan voi korvata. Tämän historia.

Linkkejä Hakoisten tapauksen uutisoinnista:
Helsingin Sanomat 13.5.
Hämeen Sanomat 14.5.
Yle 14.5.

Hyi hyi Museovirasto

Museovirasto teki ruman tempun – maksoi viime kesänä metallinpaljastinharrastajan Espoosta löytämästä keskiaikaisesta kultasormuksesta 500 € palkkion. Poikkeuksellisen suuri palkkio ei kuitenkaan löytäjää miellyttänyt, eikä miellyttänyt Ilta-Sanomien lukijoitakaan. Uutisen keskusteluosastoon tulvi seuraavanlaisia viestejä:

Mitä opimme tästä... pitäköön kukin löytönsä omana tietonaan. Kyllä tässä maassa valtio vie ja kansalaiset vikisee.

          – nimimerkki Ken kertoo se antakoon

On varsin yleistä, että arvokkaiden muinaisjäännösten löytäjät ovat pettyneitä rahalliseen korvaukseensa. Löytöhän on mittaamattoman arvokas, joten eikö siitä tulisi lyhyellä matematiikalla maksaa mittaamattomasti rahaa? Vastaus on ikävä kyllä ei.

Monelle saattaa tulla yllätyksenä, että vastaavanlaisten löytöjen markkinahinta ei ole suuren suuri. Valtaosa arkeologisesta löytöaineistosta on rahallisesti täysin arvotonta, ja siksi sitä voikin nimittää mittaamattoman arvokkaaksi: tieteellinen arvo ei nimittäin ole euroissa mitattavissa. Ranskalainen Les Enluminures kyllä myy keskiaikaisia kultasormuksia tuhansilla euroilla, mutta ne eivät olekaan maalöytöjä, eivätkä varsinkaan Espoon sormuksen lailla rikkinäisiä. Ebayssa samankaltainen sormus (tosin kiven kanssa) saattaa kivuta yli 2000 €:n, mutta harvemmin. Tyypillisesti puhutaan kymmenistä tai sadoista euroista, joten 500 € ei kuulosta ihan huonolta, varsinkaan kun huutokauppaajat usein nappaavat reilusti välistä.

Pitää kai aarteista maksaa? Wikimedia Commons.

Koko löytöjen rahallinen arvottaminen kertoo ehkä vain materialistisesta maailmastamme. Moni on yllättynyt, ettei arkeologeille maksetakaan palkkaa löytöjen perusteella. Kultasormuksen löytänyt ei saa enemmän palkkaa kuin palaneita savikikkareita löytänyt, onneksi. Silti iso osa ei-arkeologeista olettaa, että juuri heidän löytönsä tulee palkita huomattavilla rahasummilla.

Ihan vain muinaismuistolain (erityisesti 16§ ja 17§) kertauksena: kaikki yli 100-vuotiaat maan tai veden alta löytyvät esineet kuuluvat Suomen valtiolle, joka saa ne itselleen lunastaa. Tämä nyt on aika selvää, muinaisjäännökset kuuluvat kaikkien yhteiseen omistukseen vähän niinkuin kirjaston kirjat, mutta harva taitaa pölliä kirjastojen niteitä. Sen sijaan muinaisjäännöksiä tuntuu olevan paljon helpompi varastaa. Tämä siitä huolimatta, että kaikista jalometallilöydöistä ja muuten merkittävistä löydöistä saa huomattavan korvauksen, metallien kohdalla vähintään 1,25-kertaisesti materiaalin arvon. Näin on ollut jo vuodesta 1666, jottei houkutus sulattaa esine olisi suurempi kuin tarjota se viranomaisille.

Espoon sormuksen kohdalla saatu korvaus oli huomattavasti materiaalin arvoa enemmän, mikä on kohtuullista löydön merkityksen huomioon ottaen. Samoin 2011 Hattulan Vesunnan kartanolta löytyneistä rautakautisista hopearahoista saivat löytäjät yhteensä 450 €, mikä pisti heillä vihaksi vaikka oli moninkertaisesti metallin arvo. Yhdeksästä hopearahasta maksettiin heille siis 50 € per raha.

Lehdistä on tietenkin mukava uutisoida kansaa riistävästä Museovirastosta, mutta kansa voisi vähän kääntää katsettaan itseensä. Mistä kuvitellaan Museoviraston hankkivan tähtitieteellisiä summia löytöjen lunastamiseen? Ilta-Sanomien kommentoijat paljastavat vain paskamaisen ahneutensa – laki ei tee tehtäväänsä, jos kansalaisen ensimmäinen kysymys on, mitä itse hyötyy lain noudattamisesta. Kuinka monen muun lakipykälän noudattamisesta kinutaan tai edes tarjotaan rahaa? Itse en ainakaan odota tienaavani viittä euroa aina kun en kävele punaisia päin.


Totta kai brittiläisen mallin "löytäjä saa pitää, kunhan ilmoittaa löydön museolle ja antaa merkittävän löydön ollessa kyseessä valtion pakkolunastaa sen käypään hintaan" olisi toimiva järjestelmä Suomessakin. Silloin saataisiin ehkä pöytälaatikoissa piileskelevät löydöt paremmin tieteenkin piiriin. Mutta nykyiselläkään järjestelmällä ei auta näyttää pitkää naamaa "kohtuuttomista" palkkiosta – museon vaikenemisesta ehkä.

Tiedän tämän olevan utopiaa, mutta toivoisin kansalaisten unohtavan kerrankin ahneutensa, ja noudattavan muinaisjäännöslakia niin kuin muitakin lakeja. Ne on säädetty yhteiseksi hyväksi, eikä ahneen yksilön kiusaksi.

[EDIT: Vesunnan rahojen löytäjät saivat yhteensä 450€, eivät per naama.]

Viikon sitaatti

Museovirasto on ruotsalaisten valvonnassa. Suomen omaa muinaishistoriaa vähätellään ja pimitetään sen vuoksi.

– Markku Perttula Kansanperinne-blogin kommenteissa

Ruotsi-Suomi vuonna 1700. Wikimedia
Commons.