Miten arvokas on "mittaamattoman arvokas"?

Viime viikolla uutisoitiin poikkeuksellisesta rikoksesta: savolainen metallinilmaisinharrastaja oli löytänyt harvinaisen viikinkiaikaisen hopearahan ja onnistunut saamaan sen tanskalaisen huutokaupan kaupattavaksi. Tässä kohti huutokauppa oli selvästi möhlinyt esineen alkuperän selvittämisen, koska Suomesta kaivettujen muinaisesineiden maastavienti saati myyminen on laitonta ilman Museoviraston lupaa. Pahaksi onnekseen löytäjä oli kuitenkin esitellyt löytöään Aarremaanalla.com-ryhmän Facebook-sivuilla, ja löytö päätyi viranomaisten tietoon. Tulli takavarikoi rahan ja löytäjää vastaan on nostettu syytteet, joissa poikkeuksellisesti vaaditaan ehdollista vankeusrangaistusta.

Puolalaisia arkeologeja käyttämässä metallinilmaisinta. Kuva: Ústav archeologie
a muzeologie Filozofické fakulty Masarykovy univerzity/Wikimedia Commons.

En ole edes uskaltanut lukea iltapäivälehtien kommenttiketjuja, mutta vanhasta kokemuksesta arvaan, ettei muinaismuistolain noudattaminen saa niissä paljon kannatusta. Samanlaisia mukinoita on kuulunut joiltakin Aarremaanalla.comin käyttäjiltä, vaikka suurin osa keskustelijoista ymmärtää hyvin, miksi muinaismuistoja pitää suojella. Jotkut metallinetsinharrastajat tuntuvat kuitenkin harrastavan vain dollarinkuvat silmissä: jos kerran minä löydän muinaisen esineen, miksen saisi myydä sitä kovaan hintaan ulkomailla?

Olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta jatkan vähän lisää: jos ajatellaan puhtaasti itsekkäästä ansionäkökulmasta, Museovirastosta saa paremman rahallisen korvauksen kuin laittomia teitä. Tämä tuntuu menevän monelta marisijalta ohi, ja varmaan osittain siksi, että media tekee karhunpalveluksen puhumalla "mittaamattoman arvokkaista" löydöistä. Arkeologiassa "mittaamattoman arvokas" tarkoittaa yleensä sitä, että löytö tuottaa huomattavasti lisätietoa muinaisten ihmisten elämästä, mutta se ei tee löydöstä rahallisesti arvokasta. Useimmat arkeologiset löydöt ovat huonokuntoisia, rikkonaisia esineitä, jotka tulevat tuhoutumaan ilman ammattimaista konservointia, joka puolestaan maksaa rahaa.

Mutta niihin korvauksiin: muinaismuistolain mukaan muinaisesineen löytäjä voi joko lahjoittaa löytönsä Museovirastolle tai tarjota sen lunastettavaksi kohtuullista korvausta vastaan. Kohtuullinen korvaus tarkoittaa jalometalliesineiden kohdalla vähintää 125 % esineen metallin arvosta, mutta yleensä korvaukset ovat tätä korkeampia. Museovirasto on maksanut esimerkiksi viikinkiaikaisista hopearahoista huomattavasti rahojen markkina-arvoa korkeampia korvauksia: esimerkiksi nettihuutokaupoista viikinkiaikaisen dirhemin voi ostaa parilla kympillä, kun Museoviraston minimikorvaus on 45 euroa. Huomautettakoon myös, että korvauksen määrä on viranomaispäätös, josta voi valittaa hallinto-oikeuteen, mikäli se ei täytä lain vaatimusta kohtuullisesta korvauksesta.

Käydyssä keskustelussa on voivoteltu Museoviraston löytöjen lunastukseen käytettävän määrärahan pienuutta. Tässä asiassa jokainen kansalainen voi kuitenkin yrittää vaikuttaa itse: opetus- ja kulttuuriministeriö laatii Museoviraston budjetin, joten parempaa rahoitusta kulttuuriperinnön suojeluun haikailevat voivat ottaa yhteyttä opetusministeriin, tehdä kansalaisaloitteen ja miettiä, keitä eduskuntaan äänestävät. Museoviraston politiikka heijastelee aina myös laajempia yhteiskunnallisia arvoja.

Tämän kaiken jälkeen toivon, ettei kukaan lähde ehdoin tahdoin rahan perässä etsimään muinaisesineitä ikään kuin tämä olisi työ, josta pitäisi palkita rahallisesti. Aika harvassa harrastuksessa logiikka menee niin päin, että harrastuksesta pitäisi saada rahaa. Metallinilmaisinharrastajat tekevät mittaamattoman arvokasta työtä Suomen muinaisuuden kartoittamisen eteen, mutta tässä työssä itsekeskeiset tavoitteet eivät saisi kiriä kulttuuriperinnön etujen ja lainsäädännön ohi.

Tiedeviestintäpalkinto!

Kiitos palkinnosta! Kuva: Elina Helkala.

Jos olen koskaan epäillyt onko blogin pitämisestä mitään iloa, en epäile enää: Suomen tiedetoimittajien liitto päätti myöntää minulle 3.2. vuoden tiedeviestintäpalkinnon ennen kaikkea tämän blogin (mutta myös egyptologiablogini Musta maa ja keskiaikablogini De proprietatibus rerum) pitämisestä. En voi sanoa muuta kuin suuri kiitos sekä valitsijaraadille että teille kaikille lukijoille, teitä varten minä kirjoitan! 

Tiedetoimittajassa julkaistun hauskan haastattelun (sisältää kuvia kirjoittajasta keskiaikavaatteissa) voi lukea täältä.

Tämän huomionosoituksen kunniaksi julkaisen tässä mukailtuna palkintotilaisuudessa pitämäni puheen:

---

Suomen kuvalehti julkaisi vuonna 2018 ammattien arvostuskyselyn, joka oli muinaistutkijoille mairittelevaa luettavaa: arkeologi oli kavunnut aiempien kyselyiden pohjalukemista asiantuntija-ammattien kärkisijoille. Tulos kertoo siitä, että arkeologian yleistajuistamisessa on tapahtunut 2000-luvulla kehitystä oikeaan suuntaan. Enää arkeologit eivät vain ole rakennushankkeiden kiusa ja hidaste, vaan tieteenala nähdään kiinnostavana ja arvokkaana – vaikkakaan ei ehkä vielä rahoittajien silmissä. 

Kun aloitin arkeologian opintoni vuonna 2009, idealistinen tavoitteeni oli paikata Suomen tiedekentän ilmeistä aukkoa: arkeologian popularisointia oli aivan liian vähän. Etenkin projektin alkuvaiheessa huomasin monta kertaa kysyväni, kenelle kirjoitan? Lukeeko tätä joku? Blogitekstien ja kirjojen saama näkyvyys on onneksi osoittanut, etteivät tekstit ole kaikuneet kuuroille korville, ja yllättävissäkin tilanteissa kuulee toisinaan, että joku on lukenut tekstejäni, saanut oivalluksia ja ehkä jopa innostunut. Kirjailijana ja bloggarina ei voi saada parempaa palautetta kuin kuulla, että on saanut lukijan inspiroitumaan ja oman kipinänsä leviämään.

Erityisen tärkeänä pidän arkeologisen tiedon tarjoamista lapsille ja nuorille, kahdesta syystä: lapset ovat tavattoman hyviä levittämään kiinnostustaan myös vanhempiinsa, ja lapsena saadut positiiviset kokemukset kantavat kauas tulevaisuuteen. Tämän päivän lapsissa kasvaa tulevaisuuden päättäjiä, joilla toivoisin olevan silmää myös kulttuuriperinnölle, historialle ja menneisyyden arvostamiselle. Koska peruskoulun oppikirjat eivät tarjoa juuri tietoa omasta varhaishistoriastamme, laadukasta tietoa täytyy olla saatavilla muualla.

Palkituksi tuleminen on aina mukavaa, mutta erityisen ilahduttavaa on tulla vertaistensa palkitsemaksi. Näen, että palkinto on henkilökohtainen kannustin tuottaa jatkossakin laadukasta yleistajuista tekstiä, mutta yhtä lailla näen palkinnon kannustimena kaikille muillekin, jotka ovat tehneet tärkeää yleistajuistamistyötä arkeologian parissa.

Koska hyvään puheeseen kuuluu aina lainaus itseä viisaammilta kirjoittajilta, haluan lopuksi siteerata ruotsalaista historiantutkijaa ja opettajaa Carl Grimbergiä, jonka vaikuttava kirjasarja Kansojen historia on koristanut lukuisten suomalaiskotienkin kirjahyllyjä. Sarjan osassa 1 kirjoittaja kuvaa arkeologin työtä sanoilla, joita olen usein muistellut kaivauksilla mudassa ja kaatosateessa:

Mikään ei saa tympäistä arkeologia hänen tutkimustyössään. Ei ainoastaan kuokalla ja lapiolla, vaan sormillaankin hänen täytyy yksityiskohtaisimman tarkasti tutkia maakerrostumat, jätekasat ja hautojen sisältö, jottei vähäisinkään savipala tai luunsiru välttyisi hänen huomioltaan.  

Tämä neuvo on kullankallis jokaiselle, joka tekee tieteellistä tutkimus- ja kirjoitustyötä. Kaiken keskellä on tärkeää muistaa varjella omaa kipinäänsä, ja tehdä parhaansa sen levittämiseksi kirkkaana eteenpäin.