maanantai 21. joulukuuta 2020

Joulunviettoa viikinkien tapaan

Viime vuonna kirjoitin suomalaisen joulunvieton esihistoriallisista ja kristillisistä juurista, ja palaan nyt ajankohtaiseen aiheeseen toisesta näkökulmasta: vaikka Suomesta ei ole mitään tietoa joulun viettämisestä ennen keskiaikaa, Skandinaviasta on. Tärkein lähde viikinkien joulunvietosta on islantilaisen Snorri Sturlusonin 1200-luvulla kirjoittamaan Heimskringlaan sisältyvä Haakon Hyvän saaga, joka sijoittuu 900-luvun Norjaan.

Haakon Hyvä (n. 920–961) oli Norjan ensimmäisen kuninkaan Harald Kaunotukan poika, joka tutustui kristinuskoon ollessaan Englannin kuninkaan Athelstanin kasvattipoikana. Noustuaan Norjan kuninkaaksi Haakon yritti käännyttää norjalaisia kristinuskoon, heikolla menestyksellä. Kuninkaana Haakon yritti muun muassa kajota maansa jouluperinteisiin, joista saaga tarjoaa kiinnostavia tietoja.

Ensinnäkin saaga kertoo, että ennen Haakonin aikaa jól-juhlaa vietettiin kolmena keskitalvea seuranneena päivänä, siis talvipäivänseisauksen jälkeisinä päivinä. Nykyisessä gregoriaanisessa kalenterissa tämä osuu varsin lähelle nykyistä joulua, joulukuun 21. päivää seuraaville päiville. Saagan kirjoittamisen aikaan käytössä oli kuitenkin juliaaninen kalenteri, jossa talvipäivänseisaus osui 14. joulukuuta tienoille. Joka tapauksessa on varsin luontevaa, että Pohjolan pimeydessä haluttiin juhlia lisääntyvää auringonvaloa. Haakon halusi muuttaa asian ja siirtää myös esikristillisen jólin viettämisen joulukuun 25. päivään, siis reilun kymmenen päivää myöhemmäksi.

Mitä viikinkien esikristilliseen joulunviettoon sitten liittyi? Saagan mukaan jouluna kokoonnuttiin temppeliin uhraamaan eläimiä (etenkin hevosia), joiden verellä vihmottiin temppelin jumalankuvat, seinät ja osallistujat. Uhrieläinten liha keitettiin keitoksi suurissa padoissa, jotka porisivat avotulella temppelin keskellä. Erityisen tärkeä rooli oli hevosen maksalla – niin tärkeä, että kristitty kuningaskin pakotettiin syömään sitä, vaikka yhtenä jouluna Haakon olikin sovitellut ja osallistunut uhriin vain nuuhkaisemalla hevoskeittoa.

Peter Nicolai Arbon maalaus kuningas Haakonista joulupidoissa
(1860). Kuva: Wikimedia Commons.

Toinen tärkeä osa joulua oli oluen juominen. Saagassa kuvataan, miten juhlassa juotiin ensin malja Odinille, ja juomasarvi kiersi koko seurueen. Tämäkin johti kuninkaan ongelmiin, kun hän teki ristinmerkin Odinin sarven päällä. Pitoja järjestänyt jaarli Sigurd selitti kuitenkin neuvokkaasti kuninkaan vain kunnioittaneen jumalia piirtämällä sarven yllä Thorin vasaran kuvan, ja sillä kertaa selitys meni läpi.

Odinin maljan jälkeen juotiin maljat meren jumala Njordille ja hedelmällisyyden jumalatar Freyalle, jotta maahan saataisiin rauha ja jotta sato olisi hyvä. Sitä seurasi toisinaan valojen vannomisen malja, jonka jälkeen juotiin muistomalja kuolleille ystäville.

Oluen juominen jouluna oli niin tärkeää, että jopa kristitty kuningas Haakon sääti lain tavan noudattamiseksi. Laki vaati, että joka talonpojan täytyi panna tynnyri olutta jouluksi ja viettää joulua niin kauan, että viimeinenkin pisara olisi juotu.

Tässä siis perinteikkäät jouluvinkit Haakonin saagan mukaan:

  • Teurasta hevonen tai karjaa ja vihmo kotisi ja perheesi eläinuhrien verellä. Elintarvikekaupoista saa myös naudan verta sellaisenaan.
  • Tarjoile joulupöydässä lihakeittoa ja esimerkiksi hevosen maksaa.
  • Juo mahdollisimman monta juomasarvellista jouluolutta.

Hevosia ja Pyhä Tapani keskiaikaisessa maalauksessa Dädesjön
kirkossa Ruotsissa. Kuva: RAÄ (CC BY 2.5).
 

Ei ole tietoa, miten Suomen alueen rautakautiset asukkaat juhlivat talvipäivänseisausta. Viikingeille tärkeät hevosperinteet levisivät kuitenkin kristillistyneinä Suomeenkin keskiajalla, jolloin Tapaninpäivän vietoon kuului hevosiin liittyviä uskomuksia, lauluja ja Tapanin maljan juominen. Näistä Tapaninpäivään liittyvistä perinteistä voi lukea netistä ilmaiseksi ladattavissa olevasta kirjasta Laulut ja kirjoitukset: Suullinen ja kirjallinen kulttuuri uuden ajan alun Suomessa (SKS 2017). Näillä vinkeillä hyvää joulunaikaa!

Haakon Hyvän saagaan voi tutustua (englanniksi) täällä (joulua käsittelevät luvut 15.–19.).

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Miksei kaikkia arkeologisia kohteita kaiveta?

Usein kuulee päiviteltävän, miksi arkeologit eivät ole kaivaneet jotakin merkittävää muinaisjäännöstä, kuten linnavuorta tai pronssikautista röykkiöhautaa. Erityisen paljon tätä päiviteltiin metallinetsijäfoorumilla, kun Raaseporin linnan ympäristöstä paljastui poikkeuksellisen laaja luvaton ryöstökaivelu. Eikö tämä olisi estetty, jos arkeologit olisivat jo kaivaneet kaiken? Kaivamattomuus herättää myös huuhaapiireissä epäilyjä: onko esimerkiksi Panelian pronssikautinen Kuninkaanhautana tunnettu röykkiö jätetty kaivamatta, koska Museovirasto haluaa salata Suomen muinaisten kuninkaiden historian?


Panelian Kuninkaanhauta on Suomen suurin pronssikautinen
hautaröykkiö. Sitä ei ole koskaan kaivettu arkeologisesti.
Onko röykkiölle parempikin, ettei siihen kajota?
Kuva: Wikimedia Commons CC BY 4.0.

Tämä voi olla yllättävää, mutta arkeologia ei toimi niin, että joka ikinen muinainen asuinpaikka, linnoitus, kalmisto ja hiilimiilu olisi edes tarkoituksenmukaista tuhota kaivaustutkimuksella. Vaikka krooninen resurssien puute on esteenä monen kiehtovan kohteen tutkimiselle, tosiasia on, että arkeologiselle kohteelle on usein parempi, ettei siihen kajota. 

Jos kohdetta ei uhkaa rakentaminen tai ympäristön muuttuminen, maan alla satoja tai tuhansia vuosia säilyneet rakenteet, maakerrokset ja esineet säilyvät kyllä vastakin. Sen sijaan niiden kaivaminen hätäisesti voi olla aineistolle kohtalokasta, etenkin, jos esinelöytöjä ei heti saada konservointiin, mikä on nykyisten konservointijonojen takia aivan mahdollinen skenaario.

Arkeologian historia on osoittanut myös moneen otteeseen, ettei aina olisi kannattanut kaivaa. Miten hienoa olisi, jos Troijan, Janakkalan Hakoisten linnavuoren tai Turun Koroistenniemen piispankirkon kaivaukset voitaisiin aloittaa nyt puhtaalta pöydältä, nykyisin tutkimus- ja dokumentointimenetelmin.

 

Schliemannin kaivanto Troijassa. Heinrich Schliemannia on
kritisoitu muun muassa dynamiitin käyttämisestä muinaisen
Troijan kaivamiseen Turkissa 1870-luvulla.
Kuva: Winstonza/Wikimedia Commons. CC BY 3.0.

Menneisyyden arkeologit ovat usein tietämättömyyttään heittäneet pois tai jättäneet dokumentoimatta löytöjä, joista nykyisillä menetelmillä saataisiin irti valtavasti tietoa. Esimerkiksi 1900-luvun alussa polttohaudoissa olleita ihmisluita ei usein otettu talteen, koska niistä ei uskottu olevan mitään iloa. Silloin ei osattu kuvitellakaan, että vuosikymmeniä myöhemmin palaneista ihmisluista voidaan tehdä radiohiiliajoituksia ja osteologisesti määrittää tietoja vainajista.

Arkeologinen tutkimus on kehittynyt huimasti jopa viimeisten vuosikymmenien aikana, ja hyvin todennäköisesti tulevaisuudessa uudet menetelmät mahdollistavat muinaisten kohteiden vielä nykyistä tarkemman analyysin. Vaikka olisi mieltä kutkuttavaa kaivaa auki kaikki muinaisjäännökset, on hyvä olla sen verran epäitsekäs, että jätämme myös tuleville polville tutkittavaa. Sitä paitsi arkeologinen kaivaus tuhoaa aina tutkimuskohteensa, eikä ole tylsempää muinaisjäännöstä kuin kokonaan loppuun asti kaivettu muinaisjäännös. On kiehtovaa mennä arkeologiselle kohteelle ja kuvitella, minkä kaiken päällä oikein kävelee. Sellaisissa paikoissa menneisyys on läsnä.

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Ajatuksia kekristä

Pyhäinpäivä on lapsesta asti ollut suosikkijuhliani. Aivan lapsuudenkotini vieressä Hämeenlinnan Kaurialassa sijaitsee 1770-luvulla perustettu, puistoksi muutettu Hämeenlinnan vanha hautausmaa, jonka ikivanhoilla haudoilla loistivat pyhäinpäivän aattona kynttilälyhdyt. Saatoin vaellella hautausmaalla pitkään ja pohtia sinne haudattujen ihmisten tarinoita ja kohtaloita. Loppujen lopuksi pyhäinpäivässä on paljon samaa kuin arkeologiassa: kummankin ytimessä ovat ne lukemattomat sukupolvet, jotka olivat täällä ennen meitä, ja joiden valintojen ja elämänkohtaloiden seurausta me ja meidän elinympäristömme olemme. Pyhäinpäivässä on mielestäni kyse ennen kaikkea ajallisesta syvyydestä.

Se perinteisempi lanttulyhty. Irlantilaiset ja skotlantilaiset
veistivät jack-o'-lantern-lyhtynsä perinteisesti lantusta, kunnes
Amerikkaan muuttaneet siirtolaiset ottivat käyttöön helpommin
veistettävän kurpitsan. Kuva: Ilari Aalto.

Innostuin lapsena valtavasti myös kurpitsalyhdyistä ja muusta halloween-estetiikasta, mutta kypsemmällä iällä kekrin, vuodenkierron kansanomaisen taitteen ja katolisten marttyyrivainajien ja suvun esivanhempien muistamiseen liittyvät perinteet ovat kasvaneet minulle tärkeäksi ja luontevaksi osaksi loppusyksyä. Halloween on hauska juhla, mutta miten paljon syvempi onkaan oma, kotoinen kekrimme. 

Perinteisesti mikkelinpäivän ja pyhäinpäivän välille sijoittunut kekri on ennen kaikkea sadonkorjuun juhla. Vaikka aniharva nykysuomalainen elää enää suorassa yhteydessä agraarikulttuurin vuodenkiertoon, ruoka tulee pöytäämme edelleen saman vuodenkierron mukaisesti kuin se on tehnyt satojen ja tuhansien vuosien ajan. Erilaisia sadonkorjuujuhlia on vietetty niin kauan kuin ravinto on saatu itse kasvattamalla, ja kekrin juuret ovatkin maanviljelyksen alussa, joka tiettävästi ajoittuu manner-Suomessa 3 500 vuoden taakse kivikauden lopulle, Kiukaisten kulttuurin aikaan.

Kekri on yhdistynyt juuri kekrikauden lopulle sijoittuvaan pyhäinpäivään verrattain myöhään historiallisella ajalla, mutta sopii mielestäni kansainvälisen serkkunsa halloweenin tavoin vallan hyvin vietettäväksi sen yhteydessä. Pyhäinpäivä on vanha kirkollinen juhla, joka vakiintui vietettäväksi 1. marraskuusta kaikkien pyhien muistoksi 800-luvulla. Todennäköisesti jo katolisella keskiajalla suomalaisissa talonpoikaispirteissä muotoutui ajatus, että santit eli pyhimykset kulkivat pyhäinmiesten päivän aattona vierailulla talosta taloon. 

Ainakin juhannukseen kuului jo keskiajalla saunominen, ja tuntuu uskottavalta, että myöhemmin kansanperinteestä tallennettu pyhäinmiesten päivän aaton saunan lämmittäminen santeille ja esivanhemmille olisi kuulunut ohjelmaan jo keskiajalla. Kuten monen kansanperinteen ilmiön kohdalla, perinteen tarkkaa ikää on mahdoton sanoa ilman asiaa valaisevia kirjallisia lähteitä. Joka tapauksessa ajatus esivanhempien haamuista saunomassa on minusta jotenkin ilahduttava.

Muistatko isovanhempiesi vanhempien nimet? Pyhäinpäivä on
erinomaista aikaa kerrata ammoisia sukulaisia, joiden ansiosta
täällä heilutaan. Kuva: Ilari Aalto.

Mitä tulee esivanhempiin, kekri tai pyhäinpäivä on erityisen hyvä ajankohta virkistää muistiaan menneistä polvista. Hiljattain Aamulehdessä ilmestyneessä kolumnissa esitettiin aiheellinen kysymys, rapautuuko kansakunnan syvämuisti, kun ihmiset eivät enää muista edes isovanhempiensa vanhempia. Olen monta kertaa kutsunut arkeologiaa vastalääkkeeksi yhteisölliseen dementiaan, mutta yksilötasolla oman suvun historian tunteminen on yhtä lailla oiva vastapaino juurettomuuteen. Itselläni on ainakin tapana koota kekripöytään ammoisten esivanhempien kuvia ja muistella vaikkapa iso-iso-iso-isoäiti Matildaa, iso-iso-iso-isoisä Kustaa Adolfia ja kaikkia muita esivanhempia, joita ei ole koskaan tavannut, mutta joiden ansiota on täysin, että istun nyt kirjoittamassa tätä. Kiitos.

Hyvää kekrinaikaa kaikille!

 

Kirjallisuutta:

Alhonen, Anssi. Kekri. Taivaannaula.

Vilkuna, Kustaa 1950. Vuotuinen ajantieto. Otava.

sunnuntai 27. syyskuuta 2020

1700-luvun kivennäisvesipullolöytö Rymättylästä

Kirjoitin maaliskuussa bloggauksen viime vuonna Turusta löytämistämme 1700-luvulle ajoittuvista, saksalaisen Pyrmontin terveyslähteen vettä sisältäneistä pulloista. Harmikseni en ole onnistunut löytämään kaivaustemme ulkopuolelta tietoa kuin yhdestä samanlaisesta pullon sinetistä, ja sekin on löytynyt Turusta. Onneksi Turun Sanomat teki kesällä aiheesta jutun, ja jo samana päivänä iäkkäämpi herra otti minuun yhteyttä Rymättylästä ja kertoi, että hänen vaimonsa oli löytänyt heidän kesäpaikkansa kukkapenkistä Rymättylän Airismaalta vastaavanlaisen sinetin jo yli 30 vuotta sitten.

Rymättylän Airismaalta Hämmärön
kylästä löytynyt Pyrmontin lasisinetti. Tätä voi
verrata vaikkapa tähän Englannista löytyneeseen
parempikuntoiseen sinettiin
.
Kuva: Elina Helkala.
 

Tiedosta ilahtuneena tein kesäretken Rymättylään, ja toden totta, kyseessä oli ihka aito Pyrmontin sinetti, joka ajoittuu noin vuosien 1745–1770 välille. Pyrmontin pullot on helpointa tunnistaa juuri näistä pullon kaulan alapuolella olleista lasisineteistä, muuten tunnistaminen on hyvin vaikeaa. Kirjallisten tietojen mukaan Pyrmontin luonnostaan hiilihapollinen vesi oli Ruotsin (ja Suomen) säätyläisten suosikkikivennäisvesi 1700-luvun lopulla, mutta jostakin syystä näitä ei arkeologisesta aineistosta juuri tunneta, tai niitä ei vain olla osattu dokumentoida ja ottaa talteen.

On vaikea tarkalleen sanoa, miksi Pyrmontin sinetti on päätynyt Hämmärön kylään. 1700-luvulla arvokkaat kivennäisvesikuurit olivat osa lähinnä kaupunkilaisten seurapiirien elämää, tosin näitä vesikuureja vetäydyttiin usein kesäisin nauttimaan maaseudulle. Hämmärön kylästä ei ainakaan minulla ole tiedossa tällaisia yhteyksiä 1700-luvun parempiin piireihin, mutta sen sijaan kylässä on toiminut laivureita, jotka ovat hyvin todennäköisesti kuljettaneet myös Pyrmontin vettä muun lastin ohella Tukholmasta Turkuun. 


Sinetin luovutus tapahtui Rymättylän viihtyisässä Aahollissa.
Kuva: Ilari Aalto.

 Mikä kukkapenkistä löytyneen sinetin tarkka tarina sitten onkaan, se sai iloisen päätöksen viime keskiviikkona, kun löytäjät lahjoittivat sinetin juhallisesti Rymättylän museossa säilytettäväksi. Pidin samassa yhteydessä esityksen 1700-luvun kuplavesikulttuurista. Tässä kohtasi monta onnellista sattumaa, ja vielä hopeareunuksena olen saanut entisaikojen kivennäisvesien ansiosta jo kahdet kahvitarjoilut Rymättylässä. Hieno esimerkki siitä, mihin kaikkeen blogikirjoitus voi johtaa!

lauantai 26. syyskuuta 2020

Rautakautta juurakossa

Opin jo kouluikäisenä Suomen muinaistaideseuran retkellä, että tuulenkaatojen juurakot ovat hyvä kurkistus pintaturpeen alaiseen maailmaan. Kaatuneet puut saattavat paljastaa maasta arkeologisia löytöjä ja rakenteita, joten katson aina metsässä kulkiessani juurakot läpi. Vaikka tämä on ollut tapanani jo parikymmentä vuotta, en ole aiemmin tehnyt juurakoista löytöjä.

 

Tuulenkaadot on hyvä aina kurkata läpi arkeologisten
löytöjen varalta. Tästä tuulenkannosta tärppäsi. Kuva: Ilari Aalto.


Olin alkuviikosta kuvaaja Ville Kaakisen kanssa kuvaamassa lyhytdokumenttia keskiajan pyhiinvaelluksista Turun Aurajokivarressa (dokumentin traileri on muuten nähtävissä täällä). Yksi kohteistamme oli Pähkinämäen vaikuttava kansainvaellusaikainen hautaröykkiö, joka on rakennettu noin 1500 vuotta sitten keskisellä rautakaudella. Muutaman kymmenen metrin päässä röykkiöstä oli kaatunut puun juurakko, ja huomasin uteliaana heti, että tällä kertaa juurakossa oli jotakin: juurakon kivet ja maa vaikuttivat palaneelta, ja juurakossa oli rautakuonan kappaleita ja pieni palanen keramiikkaa, saviastian reunapala.

Pähkinämäen hautaröykkiö on osittain hajotettu, mutta silti
vaikuttava. Kuva: Ilari Aalto.

 

Rautakautisen saviastian reunapala paikoillaan eli "in situ",
kuten arkeologit sanovat. Kuva: Ilari Aalto.


Rautakautisessa astian reunapalassa näkyy ulkopinnalla
naarmukoristeita. Kuva: Ilari Aalto.

Digiaikana tiedonhaku on helppoa, joten varmistin saman tien rautakauden asiantuntijalta palan olevan rautakautista keramiikkaa, joka voi hyvin olla samalta ajalta kuin hautaröykkiö. Löytöjen perusteella on vaikea sanoa, paljastiko tuulenkaato rautakautisen asumuksen paikan vai liittyvätkö löydöt paikalla suoritettuihin rituaaleihin, mutta joka tapauksessa löytö paljastaa muinaisjäännösalueen jatkuvan laajalla alueella.

Kauan tähän löytöön meni, mutta se on hyvä muistutus, että metsissä liikkuessa on hyvä pitää silmät auki!

lauantai 29. elokuuta 2020

Salaperäiset miekanhiontakivet

Niin sanotut miekanhiontakivet ovat varmasti Suomen harvinaisin ja yksi salaperäisimmistä muinaisjäännöksistä. Niitä tunnetaan vain seitsemän, ja niistäkin kaksi on tuhottu löytymisen jälkeen. Nämä kivet sijaitsevat Kanta-Hämeessä lukuun ottamatta viimeisintä, joka löytyi vuonna 2015 Juankoskelta Pohjois-Savosta. Mutta mitä ne sitten ovat, ja miten ne liittyvät miekkoihin?

 

Hattulan Tyrvännön Anttila 2:n miekanhiontakivi. Kuva: Jyri Saukkonen/
Museovirasto. CC BY 4.0.
 

Miekanhionta- tai hiomauurrekivi on kivi, jonka pintaan on hiottu muutaman sentin levyisiä ja sentistä muutaman senttiin syvyisiä, päitään kohti kapenevia uurteita, joiden pituus vaihtelee kymmenestä sentistä metriin. Uurteiden lisäksi useassa kivessä on sileitä hiomapintoja. On siis päivänselvää, että kivillä on hiottu jotakin, mutta mitä ja milloin? Miekkojen suhteen täytyy heti tuottaa pettymys: raflaava nimi on peräisin Gotlannista, mistä vastaavia uurteellisia kiviä tunnetaan satoja, ja missä niiden nimi on svärdslipningssten. Nimi on peräisin miekanhiontakivien varhaiselta tutkijalta, kulttuurin moniottelijalta P. A. Säveltä, joka kartoitti kiviä ja keräsi niihin liittyvää perimätietoa. Säven erään muistiinpanon mukaan paikalliset kertovat, että uurteet ovat syntyneet heidän esi-isiensä hioessa niissä miekkojaan tai lohikäärmeen putsattua niissä aarteitaan. Kumpaakin selitystä voi pitää yhtä uskottavana.

 

Hiomauurteita Grauts klintissä Gotlannissa. Suomesta ei tunneta mistään
kallioon hiottuja uurteita. Kuva: Ilari Aalto.

Yksi miekanhiontakiviin liittyvä kiperä kysymys on niiden ajoitus. Alkujaan niitä pidettiin kivikautisina kiviesineiden valmistukseen liittyvinä paikkoina, mutta kun Gotlannin vesistöhistoriaa tutkittiin tarkemmin 1930-luvulla kävi ilmi, että monet sikäläisistä miekanhiontakivistä olivat olleet kivikaudella veden alla. Rautakaudella ei juurikaan käytetty kiviesineitä, joten kiville piti keksiä uusi selitys. Kiviä on selitetty sepäntöihin liittyviksi rituaalipaikoiksi, astronomisiksi kalentereiksi ja hedelmällisyysrituaaleihin liittyviksi, mutta vallitseva selitys on Pohjoismaissa ollut 1940-luvulta alkaen, että kivet ovat rituaalisia. Kun Suomesta alkoi samoihin aikoihin löytyä miekanhiontakiviä, niihin sovellettiin suoraan skandinaavisia tulkintoja, ja niitä on Suomessakin pidetty rautakautisina kulttikivinä.

 

Varhaisin Suomessa tutkimuksen tietoon tullut miekanhiontakivi on Lammin
Vanhakartanon miekanhiontakivi. C. A. Gottlund uskoi, että uurteet olivat
muinaista kirjoitusta. Kuva: Nils Cleve 1933/Museovirasto. CC BY 4.0.

 

Suurin osa suomalaisista miekanhiontakivistä sijaitsee vahvan rautakautisen asutuksen alueella. Kaikkiin miekanhiontakiviin liittyy yhteisenä piirteenä, että ne sijaitsevat aina veden ääressä, koska hiomiseen on tietenkin tarvittu vettä ja hiekkaa, eivätkä ihmiset ole olleet muinaisina aikoinakaan hölmöjä. Monia arkeologisia kohteita on voitu ajoittaa vesistöhistorian avulla, mutta ikävä kyllä Suomesta tunnetut hiomauurrekivet sijaitsevat sellaisten vesistöjen äärellä, joiden vedenpinta on pysynyt samanlaisena kivikaudelta lähtien tai kuten Vanajaveden tapauksessa, veden pinta on historiansa aikana noussut eikä laskenut. Tämän perusteella voidaan vain sanoa, että ainakin Hattulan Tyrvännön miekanhiontakivet ovat varmasti esihistoriallisia: historiallisella ajalla ne ovat jääneet nousevan vedenpinnan alle, ja vasta Vanajaveden 1800-luvun pinnanlaskujen myötä ne ovat tulleet taas näkyviin.

Tutkin miekanhiontakiviä alun perin arkeologian proseminaaritutkielmassani vuonna 2012. Silloin lähdin itsekin ajatuksesta, että miekanhiontakivet ovat rautakaudelta ja liittyvät kuppikivien tavoin rautakautisiin rituaaleihin. Vuosien aikana mieleni on kuitenkin muuttunut: tarkalleen ottaen ei ole mitään selvää syytä pitää miekanhiontakiviä rautakautisina. Gotlannissakin osa miekanhiontakivistä on selvästi kivikautisia, ja kaikkien suomalaisten miekanhiontakivien läheisyydestä tunnetaan myös kivikautista asutusta. Erityisen kiinnostava on Juankosken miekanhiontakivi, jonka lähettyviltä ei tunnetaan lainkaan rautakautisia asutusjäänteitä. Pohjois-Savon rautakausi on toki huonosti tutkittu aihepiiri, mutta kiinnostavaa kyllä Juankosken Muurutvirran kiven ympäristöstä tunnetaan runsaasti kivikautisia asuinpaikkoja.

 

Hattulan Tyrvännön Kirkkovalkaman miekanhiontakivi.
Kuva: Ilari Aalto. CC BY 4.0.

 

Jostakin syystä miekanhiontakivien tulkinnoissa on tuijotettu lähinnä Gotlantiin, vaikka vastaavia kiviä on muuallakin Euroopassa. Erityisen mielenkiintoisia ovat ranskalaiset polissoir-nimiset hiomauurrekivet, jotka ajoitetaan siellä neoliittiseen eli nuorempaan kivikauteen, ja joissa olevien uurteiden ja hiomapintojen uskotaan syntyneen kivikautisten piikirveiden hiomisesta. Jos vertaa alla olevaa kuvaa ranskalaisesta kivestä yllä olevaan Tyrvännön Kirkkovalkaman miekanhiontakiveen, yhdennäköisyyttä on vaikea olla huomaamatta. 


Ranskalainen polissoir-hiomauurrekivi. Kuva: Edouard Hergy/Wikimedia
Commons. CC BY 4.0.

 

En pitäisi ollenkaan mahdottomana, että suomalaiset miekanhiontakivet voivat olla rautakautta vanhempia. Olivat ne miltä ajalta tahansa, on vaikea nähdä kiviesineiden valmistusta parempaa selitystä uurteiden ja hiomapintojen synnylle. Toistaiseksi yhdenkään miekanhiontakiven ympäristössä ei Suomessa ole tehty arkeologisia kaivauksia, ja kaivaustutkimukset voisivat ehkä paljastaa tarkempia tietoja kivien käytöstä ja ajoituksesta.

Jos aihepiiri kiinnostaa enemmän, lisää voi lukea keväällä ilmestyneestä artikkelistani Miekka kivessä. Suomen alueen miekanhiontakivien uudelleenarviointi.

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Pyhiinvaelluksia Aurajokilaakson menneisyyteen

Tämän vuoden ensimmäinen puolisko on ollut kaikin puolin kummallinen, mutta kaikkien koronarajoitusten keskellä olen saanut olla mukana kahdessa kiinnostavassa hankkeessa: keskiaikaisten kirkkojen kattorakenteita tutkivassa projektissa ja kehittämässä Aurajoen pyhiinvaellusreittejä.

Liedon Vanhalinnan linnavuori hallitsee kahta vanhaa kulkureittiä, Hämeen Härkätietä (vas.) ja Aurajokea. Vanhalinna on yksi Aurajoen pyhiinvaellusten kohteista. Kuva: Ilari Aalto.

Joku voisi kysyä, mitä annettavaa pyhiinvaelluksilla on 2020-luvun ihmiselle. Ajatukset menevät helposti keskiajan massapyhiinvaelluksiin Roomaan ja Pyhälle maalle. Pyhiinvaellukset ovat kuitenkin elävä perinne, joka kuuluu useimpiin maailmanuskontoihin: islamiin kuuluu vaellus Qaaban kiven luo Mekkaan, juutalaiset tungeksivat vuosittain pääsiäiseksi Jerusalemiin ja buddhalaiset vierailevat muun muassa Buddhan valaistumisen paikalla Bodh Gayassa Intiassa. Ihmisille on yhteistä jano päästä pyhille paikoille, ja satojen ja jopa tuhansien vuosien saatossa pyhiinvaellusreiteistä on samalla tullut oikeita kulttuurireittejä, joita reunustavat kiinnostavat historialliset kohteet.

Lepäävä pyhiinvaeltaja kuvattuna keskiaikaiseen käsikirjoitukseen
1400-luvulta. Kuva: Wikimedia Commons CC BY 4.0.


Euroopassa pyhiinvaellusten huippuaikaa todella oli keskiaika, ja 1500-luvulla reformaation ja katolisen kirkon vastareformaation seurauksena pyhimysten haudoille ja muille pyhille paikoille matkustaminen joutui huonoon huutoon. Pyhiinvaellusperinteen uusi elpyminen alkoi 1980-luvulla, kun avautuvaan Eurooppaan alettiin avata maiden välisiä kulttuurireittejä. Yksi keskiajan tärkeimmistä pyhiinvaellusreitistöistä, apostoli Jaakobin oletetulle haudalle Espanjan Santiago de Compostelaan johtava Camiño de Santiago kaivettiin naftaliinista, ja nykyään hautakirkkoon tekee pyhiinvaelluksen yli 300 000 ihmistä vuodessa.

Keskiajan Suomessakin pyhiinvaellukset olivat jonkinlainen juttu, mistä todistavat yli 60 pyhiinvaelluksiin suoraan tai epäsuoraan viittaavaa kirjallista lähdettä sekä keskiaikaisten kirkkojen yksityiskohdat ja säilyneet esineet, kuten muutamat pyhiinvaelluskohteista muistoksi hankitut pyhiinvaellusmerkit. Suomesta tehtiin keskiajalla pyhiinvaelluksia kristikunnan trendikohteisiin, kuten Jerusalemiin, Roomaan, Santiago de Compostelaan ja Maria Magdalenan luolalle Saint Baumeen Ranskaan.

Vielä useammin lähdettiin kuitenkin pohjoismaisiin kohteisiin, kuten Pyhän Olavin haudalle Nidarosiin (nyk. Trondheim), Pyhän Birgitan luostariin Vadstenaan ja esimerkiksi Helga Lösen ihmeitätekevän ristin luokse Tukholmaan. Suomen puolella tärkeitä pyhiinvaelluskohteita olivat Turun tuomiokirkko, jossa säilytettiin muun muassa Pyhän Henrikin ja Autuaan Hemmingin pyhäinjäännöksiä, Henrikin hautakirkko Nousiaisissa ja Hattulan kirkko, jossa säilytettiin Kristuksen ristin kappaletta.

Turun tuomiokirkko oli keskiajalla tärkeä pyhiinvaelluskohde, ja uudet Aurajoen
pyhiinvaellusreitit alkavat kirkolta. Kuva: Ilari Aalto.

Palataan nykypäivään ja Aurajoen varteen: Turkuun ollaan perustamassa ensi vuonna Suomen ensimmäistä pyhiinvaelluskeskusta, ja keskuksen yhteyteen haluttiin avata kaksi uutta reittiä. Reitit kulkevat Aurajoen varressa, ja ne yhdistävät esikristillisiä, rautakautisia pyhiä paikkoja ja keskiaikaisia kirkkoja ja kirkonpaikkoja. Reitti kertoo kristinuskon saapumisesta Aurajokilaaksoon noin tuhat vuotta sitten ja siitä, mitä alueella oli aikaisemmin.

Pähkinämäen kansainvaellusaikainen hautaröykkiö 500-luvulta jaa. on
vaikuttava paikka. Kohde on ollut tärkeä pitkään, koska röykkiöön
on vielä viikinkiajalla (800–1050 jaa.) uhrattu aseita.
Kuva: Ilari Aalto.

Aurajokilaakso tarjoaa hyvät puitteet pyhiinvaelluksille. Alueella risteilee useita historiallisia kulkureittejä, joiden varrella on tasaisin välein kirkkoja, rautakautisia kalmistoja, kuppikiviä ja muita kiinnostavia kohteita. Päätimmekin rakentaa pyhiinvaelluspolut niin, että ne seuraavat mahdollisimman tarkkaan historiallisia reittejä, mutta tarjoavat myös luontoarvoja, kulttuurimaisemaa ja tilaa hengittää. Yksi lähtökohta reiteille on Uppsalan arkkipiispan vuonna 1396 antama anekirje, jossa luetellaan Turusta pyhiinvaellus kuudelle kirkolle, yhteen kirkkoon päivässä. Kirjeessä luetellut kirkot ovat Pyhän Yrjänän hospitaalikirkko, Turun tuomiokirkko, Pyhän Hengen kirkko, Pyhän Olavin dominikaanikirkko, Maarian kirkko ja Pyhän Katariinan kirkko.

Maarian keskiaikaista kivikirkkoa ympäröi tunnelmallinen hautausmaa.
Kuva: Ilari Aalto.

Aivan Turun ylioppilaskylän vieressä on Nummen keskiaikainen kirkonkylä,
jonka kylänraitti on säilyttänyt hienosti historiallisen hahmonsa. Kuva: Ilari Aalto.

Pyhän Pietarin kirkko Liedossa on pidemmän pyhiinvaellusreitin päämäärä.
Kuva: Ilari Aalto.

Päädyimme avaamaan kaksi reittiä, lyhyemmän 8 km mittaisen Helenan polun tuomiokirkolta Pyhän Katariinan kirkon ja Maarian kirkkojen kautta takaisin tuomiokirkolle ja pidemmän 34 km Pietarin polun tuomiokirkolta Liedon kirkolle ja takaisin. Pidempi reitti kulkee muun muassa keskiaikaisia Hämeen Härkätietä ja Varkaantietä pitkin. Kummallakin reitillä kulkee faktasisältöä, mietiskelytekstejä ja keskiaikaan sijoittuva fiktiivinen tarina, ja tarinoiden päähenkilöt ovat antaneet poluille nimensä.

Reitin varrelle mahtuu myös teollisuushistoriaa: Aurajoen Halistenkosken
vesimyllystä on ensimmäinen maininta vuodelta 1352, ja sen jälkeen koskessa on
vuosisadat pidetty myllyjä viljan jauhamiseen ja teollisuuden tarpeisiin.
Taustalla kohoaa Halisten keskiajalle palautuva ryhmäkylä. Kuva: Ilari Aalto.

Pidempi Pietarin polku kulkee Haagan kartanon kautta kohti Liedon
Vanhalinnaa. Kuvassa iloisia pyhiinvaeltajia testivaelluksella. Kuva: Ilari Aalto.

Kaikki pyhiinvaelluskohteet eivät ole suuria ja näyttäviä. Härkätien varrella
lähellä Vanhalinnaa on Kuninkaanlähde, jolla Kustaa Vaasan kerrotaan juottaneen
hevosiaan. Tarinan mukaan lähteellä myös kummittelee neidon haamu kesäöinä.
Kuva: Ilari Aalto.

Reitit sisältöineen löytyvät Nomadi-sovelluksesta, jonka voi ladata puhelimeensa. Nomadin kaikki tekstit voi joko lukea itse tai kuunnella meidän tekijöiden lukemina. Oikeaan pyhiinvaellusreittiin kuuluvat tietenkin myös leimat, ja Turun tuomiokirkon Dom cafésta saakin ilmaisen pyhiinvaelluspassin ja -kartan, johon voi kerätä leimoja reitin pysähdyspisteissä olevista mustista postilaatikoista.

Pyhiinvaelluspassi. Kuva: Ilari Aalto.


Pyhiinvaellusreitin suunnittelu on ollut hetkittäin intensiivistä, mutta meillä on ollut huipputaitava tekijätiimi, ja olen valtavan ylpeä lopputuloksesta. Kevään mittaan on myös ollut kiehtovaa kiertää samoja reittejä ja nähdä, miten nopeasti luonto on muuttunut kohteissa viikon tai parin aikana. Samojen reittien kiertäminen on tuonut elämään myös hyvää rytmiä ja auttanut ainakin vähän pääsemään menneisyyden pyhiinvaeltajien kenkiin.

Suomen kirjoitetun historian voi sanoa alkavan Koroistenniemeltä, 1200-luvulla
rakennetun Suomen ensimmäisen tuomiokirkon paikalta. Taustalla vasemmalla
näkyy Turun nykyinen tuomiokirkko, joka on perustettu vuoden 1300 tienoilla.
Kuva: Ilari Aalto.

Vaikka pyhiinvaellus saattaa kuulostaa vain pienen himouskovaisen porukan sisäpiiritouhulta, niin kyse on jostain ihan muusta. Päinvastoin polku on avoin kaikille, eikä vaeltajalta kysytä, uskooko johonkin jos ylipäätään mihinkään. Muinaisilla poluilla jokainen voi löytää puhuttelevia paikkoja ja ajatuksia. Joskus on hyvä kävellä ajatustensa kanssa monen jalkaparin aiemmin tallomaa uraa. Sitä paitsi omatoiminen lähimatkailu on paljon ajankohtaisempaa kuin osasimme keväällä arvatakaan.

Lisää tietoa Aurajoen pyhiinvaellusreiteistä, kohteista ja palveluista löydät täältä.


torstai 2. heinäkuuta 2020

Jatulintarhojen jäljillä

Suomen rannikolle rakennetut kivilabyrintit eli jatulintarhat ovat aina kiehtoneet minua, eikä ole yhtään sattumaa, että jatulintarha päätyi myös lasten tietokirjamme Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita otsikkoon. Siksi olinkin erityisen otettu, kun dokumenttityöryhmä Vox Turku pyysi minua mukaan jatulintarhoja käsittelevään dokumenttielokuvaan.

Dokumenttiin Saaristo-Suomen jatulintarhat pääset käsiksi klikkaamalla alla olevaa kuvaa:

https://www.youtube.com/watch?v=c689F7FrNFU&t=

Dokumenttia varten pääsin mukaan kahdelle reissulle Turun saaristoon, ensin tiedustelumatkalle kuvauskohteille vapunpäivänä ja kuukautta myöhemmin varsinaiselle kuvausreissulle. Laitan tässä matkoilta vähän tunnelmakuvaa kulissien takaa:

Aivan ensimmäiseksi pitää esitellä dokumenttiin saatu kulkupeli, huikean hieno vuoden 1960 Peugeot 404. Kuvaustiimi oli saanut auton lainaan Åbo Akademin Donner-instituutin kirjastonhoitajalta.

Vuoden 1960 Peugeot 404 ja dokumentin toimittaja Aleksi. Kuva: Ilari Aalto.

Tässä autossa kaikki on mekaanista ja funktionaalista. Kuva: Ilari Aalto.
Käynnistyessään Peugeot töräytti kunnin savupilven, ja sen kyydissä tunsi eri lailla kuin uudemmissa autoissa olevansa matkalla. Auto keräsi huomiota matkalla, ja pysähdyspaikoilla ihmiset tulivat juttelemaan ja ihastelemaan. Vaikka puhe oli jatulintarhoista, auto taisi olla dokumenttielokuvan pääosassa.

Dokumentissa vieraillaan kolmella varsin erilaisella jatulintarhalla. Jatulintarhat ovat siis kivistä koottuja pyöreitä labyrinttejä, joissa ulkokehältä johtaa yksi mutkitteleva reitti keskelle. Vanhimmat jatulintarhakuvat ovat pronssikaudelta Välimeren alueelta, mutta Suomessa jatulintarhoja on alettu rakentaa todennäköisesti historiallisella ajalla. Samaa kuviota on maalattu keskiaikaisten kirkkojen seinille, joten silloin se ainakin on ollut tuttu.

Ensimmäinen kohde on Ruissalossa Kuuvannokassa oleva kalliohakkaus, joka on vuosiluvun perusteella vuodelta 1843.

Ruissalon kalliohakkaus näkyy kuivalla säällä vain haaleana, joten se
on helppo missata. Kuva: Ilari Aalto.
Tiedusteluretkellämme vahvistimme jatulintarhaa vedellä. Kuva: Ilari Aalto.
Liidulla vahvistettuna jatulintarha erottuu selkeästi, ja sen vierestä löytyi
ajoittava vuosilukukin. Kuva: Ilari Aalto.
Ruissalo on tunnettu hienoista tammimetsistään, ja kesäkuun alussa tammien nuoret lehdet olivatkin kauneimmillaan. Dokumenttikuvauksissa oli tiukka aikataulu, mutta pysähdyimme matkan varrella nopeasti ihailemaan vasta kunnostettua Choraeuksen lähdettä, joka on nimetty 1800-luvun taitteessa Turun akatemiassa vaikuttaneen runoilija Mikael Choraeuksen mukaan.

Choraeuksen lähteen kiveys vuodelta 1849 on kunnostettu edustavaksi.
Kuva: Ilari Aalto.
Seuraava kohde oli moderni jatulintarha, jonka turkulainen olutseura on rakentanut vuonna 2010 Turun Luolavuoreen entisen kaatopaikan päälle. Paikalta on hieno näkymä Turun kaupunkiin.

Kameran asettelua Luolavuoren jatulintarhalla. Kuva: Ilari Aalto.
Luolavuoren jälkeen pidimme lounastauon ja suuntasimme dokumentin pääkohteelle, Nauvon Finbyssä sijaitsevalle Hvitsin jatulintarhalle. Nauvoon kuljetaan Turusta Saariston rengastietä Paraisten kautta, ja matkalle mahtuu yksi lossimatka. Matkan varren silloilta ja lossista saatiin dokumenttiin hienoja dronekuvia.

Peugeot 404 kuvaustauolla matkalla Nauvoon. Kuva: Ilari Aalto.


Nauvossa Hvitsin jatulintarha lähellä kirkonkylää, Sellmontien varressa. Ikävä kyllä jatulintarhalla ei ole virallista parkkipaikkaa, joten autoa parkkeeratessa on hyvä kysyä lupa asukkailta tai vähintään jättää puhelinnumeronsa tuulilasiin. Meille paikallinen isäntä onneksi antoi pysäköintiluvan, mutta jatulintarhalle on kuulemma viime aikoina ollut paljon kävijöitä, jotka ovat pysäköineet minne sattuu. Jos kävelykuntoa riittää, kirkolta lähtee jatulintarhalle kävelyreitti, joten auto on paras jättää kirkolle ja suoria loppureitti jalan.

Samalla kalliolla jatulintarhan kanssa on vaikuttava vanha tuulimylly.
Kuva: Ilari Aalto.


Hvitsin jatulintarha Finbyssä on säilynyt hyvin. Vapunpäivän tarkastusretkellä
ilma oli Nauvossa raikkaan sateinen. Kuva: Ilari Aalto.

Finbyn jatulintarha on hieno kohde monesta syystä: toisin kuin useimmat saariston jatulintarhat, se on isossa saaressa eikä luodossa, jolle pääseminen vaatisi veneen. Se on myös suuri ja selkeä. Koska jatulintarha on loivassa kalliorinteessä, sen muoto myös erottuu kauniisti.

Kävin Finbyssä ensimmäisen kerran arkeologian opiskelijoiden kevätretkellä 2012. Sen jälkeen olen palannut paikalle useasti, muun muassa muinaisjäännöskirjan ja arkeologisen alastonkalenterin kuvauksia varten.

Kuvauspäivänä ilta oli autereinen ja lämmin. Jatulintarha näyttää upealta ilmasta käsin, joten siitä otettiin dokumenttiin myös dronekuvaa.

Kuvaussuunnitelmien viilailua Finbyn jatulintarhalla. Kuva: Ilari Aalto.

Kuva: Ilari Aalto.

Ilta-auringon säteet osuivat sopivasti kallioon paljastaen jatulintarhan vierestä kallioon hakattuja nimikirjaimia. Koska minulla nyt sattui olemaan liituja mukana taskussa, dokumentoin hakkaukset liiduttamalla. Tyylin perusteella kirjaimet on tehty todennäköisesti 1800-luvulla. Yksi merkintä vaikutti hyvin rapautuneelta. On mahdoton sanoa, liittyvätkö kirjaimet jatulintarhan tekemiseen, vai ovatko myöhemmät kävijät ikuistaneet vierailunsa kallioon. Aivan jatulintarhan vierestä on louhittu kiveä, ja nimet voivat hyvin olla kivenhakkaajien jäljiltä, heillä ainakin olisi ollut sopivat taltat kirjainten kaivertamiseen.

Ilta-aurinko paljasti jatulintarhalla kallioon hakattuja nimikirjaimia.
Kuva: Ilari Aalto.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, joten kesäyön auringon laskiessa mekin suuntasimme kuvausten jälkeen takaisin Turkuun. Kuvaustiimi palasi vielä seuraavalla viikolla kuvaamaan dokumentin taiteellisen tanssikuvauksen. Perimätiedossa ja taiteessa jatulintarhoihin on toisinaan liitetty labyrintin keskellä oleva nuori neito, ja ruotsinkielisillä alueilla jatulintarhan nimi onkin usein jugfrudans, neidontanssi. Niinpä tanssiva neito sopii labyrinttiin hyvin.

Auringon laskiessa käänsimme nokkamme kohti Turkua. Kuva: Ilari Aalto.
Kiitos matkaseurasta! Jos et pääse käymään jatulintarhoilla paikan päällä, tee edes virtuaalivierailu dokumentin kautta. Dokumentti oli tosiaan nähtävissä täällä.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Saunakulttuuria keskiajan Suomessa

Jyrki Nissi ja Ville Vuolanto julkaisivat vastikään kiinnostavan bloggauksen saunakulttuurista keskiajan Ruotsissa pohjautuen keskiaikaisiin pyhimysten ihmekokoelmiin. Yksi blogissa esitelty tapaus koski kolmivuotiasta Olavia, joka oli juhannuksena 1472 Vermlannissa saunaan polttopuita hakiessaan jäänyt kahden suuren pöllin alle, mutta vironnut Pyhän Birgitan tyttären, Pyhän Katariinan esirukousten ansiosta. Lähde on kiehtova viite siitä, että saunominen on kuulunut visusti juhannuksenviettoon jo 1400-luvulla, ja todennäköisesti jo kauan aikaisemminkin.

Tässä käsiteltyihin saunatietoihin on lisättävä, että saunomisesta on kirjallista ja arkeologista lähdeaineistoa myös Suomen puolelta. Turusta on yksi kirjallinen maininta saunasta vuodelta 1472, siis tismalleen samaan aikaan Olavi-pojan hengenvaarallisen onnettomuuden kanssa. Eräässä tonttilahjoitusasiakirjassa tontin mainitaan sijaitsevan "rannassa, tuomiorovastin tontin ja kivisaunan vieressä" ("weder stranden mellan domprouestens gord oc stenbastuffwen"). Sauna sijaitsi siis aivan tuomiokirkon lähellä keskiaikaisella Pyhän Ruumiin kujalla, ja kyseessä on hyvin voinut olla kirkon omistama julkinen sauna.

Pappeja nauttimassa saunasta ja kenties liikaakin
saunottajien seurasta 1500-luvun taitteessa
laaditussa käsikirjoituksessa Antithesis Christi et Antichristi
(Jena: Ms. El. f. 50b).

Saunat eivät olleet keskiajalla vain suomalainen tai pohjoismaalainen ilmiö, vaan julkisia saunoja oli yleisesti Pohjois-Euroopassa etenkin saksalaisen kulttuuripiirin alueella. Kuvalähteiden perusteella perisuomalaiseen saunakulttuuriin kuuluvat vihdat ja oluen juominen olivat tärkeä osa yleiseurooppalaista saunakulttuuria. Julkiset saunat alkoivat kuitenkin kadota katukuvasta 1500-luvulla, kun reformaatio, uutena sairautena levinnyt kuppa ja uudenlainen suhtautuminen seksuaalimoraaliin tekivät julkisista saunoista aikalaisten silmissä arveluttavia.

Keskiajan julkisia saunoja merkitsi aikalaislähteiden mukaan usein saunan oven päälle ripustettu saunavihta, joka kertoi saunan olevan lämmin. Saunaa ylläpiti saunamestari (ruotsalaisissa lähteissä stupan), ja yleensä naispuoliset kylvettäjät huolehtivat asiakkaiden palvelusta. Peseytymisen lisäksi saunoissa tarjottiin terveyspalveluita, kuten kuppausta, suoneniskentää ja parturointia. Julkisissa saunoissa oli usein miesten ja naisten puoli erikseen, tai sitten saunassa oli saunavuorot erikseen eri sukupuolille. Olaus Magnus mainitsee Pohjoisten kansojen historiassaan (1555), ettei Pohjolan saunoissa kuitenkaan saunottu kevytmielisesti alasti toisen sukupuolen seurassa.


Saunomisen kuvaus Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta
(1555). Huomaa saunavihta, punotut saunahatut ja oikeanpuoleisen miehen
selässä olevat kuppaussarvet.

Saunojen tunnistaminen arkeologisesti on vähintäänkin haastavaa, koska saunalla ei ole mitään selvää yksittäistä tuntomerkkiä. Saunat saattoivat olla melko vaatimattomia hirsirakennuksia, mutta suuret julkiset saunat saattoivat olla isokokoisia kivitaloja. Saunaan kuului oleellisesti yksi tai kaksi kiuasta, mutta aivan samanlaisia kiukaita käytettiin myös asuinrakennuksissa ja riihissä, ja saunoihin liittyvät salaojat ovat olleet käytössä muissakin rakennuksissa. Turun arkeologisissa tutkimuksissa on kuitenkin pyritty tunnistamaan saunoja: arkeologi Liisa Seppänen on tunnistanut mahdollisia saunarakennuksia etenkin historiallisesta Luostarikorttelista.

Olen myös itse ehdottanut, että Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museon raunioalueella sijaitsevassa, niin sanotussa suuressa kivitalossa olisi toiminut 1400-luvun alussa julkinen sauna. Tähän on seuraavat perusteet: toisesta kivitalon kahdesta kellarihuoneesta paljastui kaksi holvattua seinäkomeroa, jotka saattavat olla kiuasuunien paikat. Historiallisista lähteistä tiedetään, että julkisissa saunoissa oli usein kaksi kiuasta. Toisekseen kellarin lattiassa on huomattava vedenohjausjärjestelmä, missä kourut ohjasivat veden altaaseen ja puiseen viemäriputkeen, joka johti veden pois rakennuksesta. Tämä viittaa siihen, että tilassa on käsitelty paljon vettä.

Aboa Vetus & Ars Nova -museon 1400-luvun alussa rakennetusta suuresta
kivitalosta löytyneet holvikomerot saattaisivat olla kiukaan paikat. Komeroista
löytyi kiuaskiviksi sopivia mukulakiviä, mutta komeroita ei ole kaivettu
kokonaan esiin. Vielä ei siis ole varmaa, onko niissä tulipesää. Kuva: Ilari Aalto.
 
Albrecht Dürerin puupiirros "Naisten kylpy" vuodelta 1496 antaa hyvän
kuvan keskiajan julkisesta saunasta. Taustalla näkyy kiuasuuni.
Huomaa saunavihta! Kuva: Wikimedia Commons.

Kellari on onneksi aikanaan siivottu huolimattomasti, ja 1400-luvun alussa kellarin nurkkiin kerrostuneet löydöt antavat kiinnostavan vihjeen tilan käytöstä. Kellarin nurkasta löytyi nimittäin pähkinänkuoria, pari lampaanluuta ja lasisten juoma-astioiden ja puisten kimpiastioiden palasia. Löydöt viittaisivat siihen, että tilassa on juotu juomia ja syöty pähkinöitä ja muuta kevyttä ruokaa. Samalta ajalta rakennuksen pihalta on löytynyt huomattavasti lasiastioiden palasia, pelinoppa ja muun muassa luuhuilun teelmä. Löydöt viittaisivat siihen, että kivitalossa on vietetty aikaa ja juotu viiniä tai olutta. Aikalaiskuvissa saunojat on aina kuvattu oluttuoppi tai muu juoma kädessä.

Dürerin teoksesta Miesten kylpy (1497) käy ilmi sama
kuin naisten kylvystä: saunojilla oli usein päässään
punotut saunahatut, ja juomien nauttiminen kuului
saunomiskokemukseen.

Näillä saunaterveisillä toivotan blogin lukijoille hyvää juhannusta!


Lisälukemistoa:

Ilari Aalto 2016. Kivitalon kuusi vuosisataa. Aboa Vetus & Ars Nova -museon suuren kivitalon rakennusarkeologinen tutkimus.

The vulgar crowds 11.11.2015. 16th century filth: Bathing hats and scented soap

Liisa Seppänen 2012. Rakentaminen ja kaupunkikuvan muutokset keskiajan Turussa. Erityistarkastelussa Åbo Akademin päärakennuksen tontin arkeologinen aineisto.

Martti Vuorenjuuri 1967. Sauna kautta aikojen. Helsinki: Otava.

Anders Ödman 1982. Bad, badstugor och badare. Göran Dahlbäck (toim.) Helgeandsholmen. 1000 år i Stockholms ström: 107–111. Stockholm: Liberförlag.