keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Miksei kaikkia arkeologisia kohteita kaiveta?

Usein kuulee päiviteltävän, miksi arkeologit eivät ole kaivaneet jotakin merkittävää muinaisjäännöstä, kuten linnavuorta tai pronssikautista röykkiöhautaa. Erityisen paljon tätä päiviteltiin metallinetsijäfoorumilla, kun Raaseporin linnan ympäristöstä paljastui poikkeuksellisen laaja luvaton ryöstökaivelu. Eikö tämä olisi estetty, jos arkeologit olisivat jo kaivaneet kaiken? Kaivamattomuus herättää myös huuhaapiireissä epäilyjä: onko esimerkiksi Panelian pronssikautinen Kuninkaanhautana tunnettu röykkiö jätetty kaivamatta, koska Museovirasto haluaa salata Suomen muinaisten kuninkaiden historian?


Panelian Kuninkaanhauta on Suomen suurin pronssikautinen
hautaröykkiö. Sitä ei ole koskaan kaivettu arkeologisesti.
Onko röykkiölle parempikin, ettei siihen kajota?
Kuva: Wikimedia Commons CC BY 4.0.

Tämä voi olla yllättävää, mutta arkeologia ei toimi niin, että joka ikinen muinainen asuinpaikka, linnoitus, kalmisto ja hiilimiilu olisi edes tarkoituksenmukaista tuhota kaivaustutkimuksella. Vaikka krooninen resurssien puute on esteenä monen kiehtovan kohteen tutkimiselle, tosiasia on, että arkeologiselle kohteelle on usein parempi, ettei siihen kajota. 

Jos kohdetta ei uhkaa rakentaminen tai ympäristön muuttuminen, maan alla satoja tai tuhansia vuosia säilyneet rakenteet, maakerrokset ja esineet säilyvät kyllä vastakin. Sen sijaan niiden kaivaminen hätäisesti voi olla aineistolle kohtalokasta, etenkin, jos esinelöytöjä ei heti saada konservointiin, mikä on nykyisten konservointijonojen takia aivan mahdollinen skenaario.

Arkeologian historia on osoittanut myös moneen otteeseen, ettei aina olisi kannattanut kaivaa. Miten hienoa olisi, jos Troijan, Janakkalan Hakoisten linnavuoren tai Turun Koroistenniemen piispankirkon kaivaukset voitaisiin aloittaa nyt puhtaalta pöydältä, nykyisin tutkimus- ja dokumentointimenetelmin.

 

Schliemannin kaivanto Troijassa. Heinrich Schliemannia on
kritisoitu muun muassa dynamiitin käyttämisestä muinaisen
Troijan kaivamiseen Turkissa 1870-luvulla.
Kuva: Winstonza/Wikimedia Commons. CC BY 3.0.

Menneisyyden arkeologit ovat usein tietämättömyyttään heittäneet pois tai jättäneet dokumentoimatta löytöjä, joista nykyisillä menetelmillä saataisiin irti valtavasti tietoa. Esimerkiksi 1900-luvun alussa polttohaudoissa olleita ihmisluita ei usein otettu talteen, koska niistä ei uskottu olevan mitään iloa. Silloin ei osattu kuvitellakaan, että vuosikymmeniä myöhemmin palaneista ihmisluista voidaan tehdä radiohiiliajoituksia ja osteologisesti määrittää tietoja vainajista.

Arkeologinen tutkimus on kehittynyt huimasti jopa viimeisten vuosikymmenien aikana, ja hyvin todennäköisesti tulevaisuudessa uudet menetelmät mahdollistavat muinaisten kohteiden vielä nykyistä tarkemman analyysin. Vaikka olisi mieltä kutkuttavaa kaivaa auki kaikki muinaisjäännökset, on hyvä olla sen verran epäitsekäs, että jätämme myös tuleville polville tutkittavaa. Sitä paitsi arkeologinen kaivaus tuhoaa aina tutkimuskohteensa, eikä ole tylsempää muinaisjäännöstä kuin kokonaan loppuun asti kaivettu muinaisjäännös. On kiehtovaa mennä arkeologiselle kohteelle ja kuvitella, minkä kaiken päällä oikein kävelee. Sellaisissa paikoissa menneisyys on läsnä.

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Ajatuksia kekristä

Pyhäinpäivä on lapsesta asti ollut suosikkijuhliani. Aivan lapsuudenkotini vieressä Hämeenlinnan Kaurialassa sijaitsee 1770-luvulla perustettu, puistoksi muutettu Hämeenlinnan vanha hautausmaa, jonka ikivanhoilla haudoilla loistivat pyhäinpäivän aattona kynttilälyhdyt. Saatoin vaellella hautausmaalla pitkään ja pohtia sinne haudattujen ihmisten tarinoita ja kohtaloita. Loppujen lopuksi pyhäinpäivässä on paljon samaa kuin arkeologiassa: kummankin ytimessä ovat ne lukemattomat sukupolvet, jotka olivat täällä ennen meitä, ja joiden valintojen ja elämänkohtaloiden seurausta me ja meidän elinympäristömme on. Pyhäinpäivässä on ajallista syvyyttä, joka helposti unohtuu arjen keskellä.

Se perinteisempi lanttulyhty. Irlantilaiset ja skotlantilaiset
veistivät jack-o'-lantern-lyhtynsä perinteisesti lantusta, kunnes
Amerikkaan muuttaneet siirtolaiset ottivat käyttöön helpommin
veistettävän kurpitsan. Kuva: Ilari Aalto.

Innostuin lapsena valtavasti myös kurpitsalyhdyistä ja muusta halloween-estetiikasta, mutta kypsemmällä iällä kekrin, vuodenkierron kansanomaisen taitteen ja katolisten marttyyrivainajien ja suvun esivanhempien muistamiseen liittyvät perinteet ovat kasvaneet minulle paljon tärkeämmiksi. Halloween on hauska juhla, mutta miten paljon syvempi onkaan oma, kotoinen kekrimme. 

Perinteisesti mikkelinpäivän ja pyhäinpäivän välille sijoittunut kekri on ennen kaikkea sadonkorjuun juhla. Vaikka aniharva nykysuomalainen elää enää suorassa yhteydessä agraarikulttuurin vuodenkiertoon, ruoka tulee pöytäämme edelleen saman vuodenkierron mukaisesti kuin se on tehnyt satojen ja tuhansien vuosien ajan. Erilaisia sadonkorjuujuhlia on vietetty niin kauan kuin ravinto on saatu itse kasvattamalla, ja kekrin juuret ovatkin maanviljelyksen alussa, joka tiettävästi ajoittuu manner-Suomessa 3 500 vuoden taakse kivikauden lopulle, Kiukaisten kulttuurin aikaan.

Kekri on yhdistynyt juuri kekrikauden lopulle sijoittuvaan pyhäinmiesten päivään (vuodesta 1955 pyhäinpäivä) verrattain myöhään historiallisella ajalla, mutta sopii kansainvälisen serkkunsa halloweenin tavoin vallan hyvin vietettäväksi sen yhteydessä. Pyhäinpäivä on vanha kirkollinen juhla, joka vakiintui vietettäväksi 1. marraskuusta kaikkien pyhien muistoksi 800-luvulla. Mitä todennäköisimmin katolisella keskiajalla Suomessa muotoutui ajatus, että santit eli pyhimykset kulkivat pyhäinmiesten päivän aattona vierailulla talosta taloon. Ainakin juhannukseen kuului jo keskiajalla saunominen, ja tuntuu uskottavalta, että myöhemmin kansanperinteestä tallennettu pyhäinmiesten päivän aaton saunan lämmittäminen santeille ja esivanhemmille olisi kuulunut ohjelmaan jo keskiajalla. Varma tästä ei voi olla, koska asiaa valaisevia kirjallisia lähteitä ei ole. Joka tapauksessa ajatus esivanhempien haamuista saunomassa on jotenkin ilahduttava.

Muistatko isovanhempiesi vanhempien nimet? Pyhäinpäivä on
erunomaista aikaa kerrata ammoisia sukulaisia, joiden ansiosta
täällä heilutaan. Kuva: Ilari Aalto.

Mitä tulee esivanhempiin, kekri tai pyhäinpäivä on erityisen hyvä ajankohta virkistää muistiaan menneistä polvista. Hiljattain Aamulehdessä ilmestyneessä kolumnissa esitettiin aiheellinen kysymys, rapautuuko kansakunnan syvämuisti, kun ihmiset eivät enää muista edes isovanhempiensa vanhempia. Olen monta kertaa kutsunut arkeologiaa vastalääkkeeksi yhteisölliseen dementiaan, mutta yksilötasolla oman suvun historian tunteminen on yhtä lailla oiva vastapaino juurettomuuteen. Itselläni on ainakin tapana koota kekripöytään ammoisten esivanhempien kuvia ja muistella iso-iso-iso-isoäiti Matildaa, iso-iso-iso-isoisä Kustaa Adolfia ja kaikkia muita esivanhempia, joita ei ole koskaan tavannut, mutta joiden ansiota on täysin, että istun nyt kirjoittamassa tätä. Kiitos.

 

Kirjallisuutta:

Alhonen, Anssi. Kekri. Taivaannaula.

Vilkuna, Kustaa 1950. Vuotuinen ajantieto. Otava.