Mmm... muinaisjäännöksiä – kuppikivet

Kuppikivi Hartolassa. Wikimedia Commons.

Viime vuoden puolella oli valtakunnan mediassa asti keskustelua kuppikivistä. Niin siis mistä? Yllättävän monille koko termi ei tunnu sanovan yhtään mitään, vaikka tämän tyypin muinaisjäännöksiä esiintyy Suomessa todella paljon, nelisen sataa. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon näitä uhrikiviksikin kutsuttuja kiviä on hävitetty, tai kuinka monta vielä odottaa löytymistään. Toisinaan kupit on myös tehty kallion pintaan.

Mattilan kuppikivi Kaarinan Ravattulassa. I. Aalto.

Runsaasti kuppeja Uhrikallion kuppikalliossa aivan
Turun Ylioppilaskylän kupeessa. I. Aalto.

Kuppikivet ovat varsin helppo tunnistaa: kyseessä on kaikessa yksinkertaisuudessaan kivi, jonka laella on yhdestä yli sataan hiottua kuppia, yleensä muutaman sentin levyisiä ja parin sentin syvyisiä. Etenkin Varsinais-Suomessa kupit kulkevat usein kahdessa tai useammassa rivissä, mutta Hämeessä ja Savossa ne on sijoiteltu miten sattuu tai poikkeustapauksissa johonkin kuvioon.

Löytäjänsä mukaan nimetty Wiltsunkivi Kaarinan Ravattulan
Ristimäessä. Kupit ovat kahdessa rivissä. I. Aalto.

Otavan(?) muodossa olevat kupit Hattulan Retulansaaressa.
I. Aalto/Wikimedia Commons.

Miksi kupit sitten on tehty? Tosiasia on, ettei kukaan tiedä, ja niiden tekoaikakin on epävarma. Yleensä kuppikivet, joita on erityisesti Hämeessä ja Mikkelin seudulla, ajoitetaan rautakautisiksi.Tälle on ihan hyvä syy, koska kuppikivet sijaitsevat kiinteästi rautakautisen asutuksen ja viljelyn (mahdollisesti myös kaskiviljelyn) yhteydessä. Kuppikivet sijaitsevat nykyäänkin usein pelloilla tai niiden laidassa, mutta niitä voi löytää myös metsien uumenista siellä, missä asutus on ajat sitten lakannut. Kuppikiviä on myös kalmistoissa, ja ne saattavatkin liittyä esi-isien palvontaan: on ehdotettu, että vainajille olisi tehty oma kuppinsa, johon näille on uhrattu.

Hämeenlinnan Uhrikivenkadun
kuppikivi kekrin aikaan. Elina Helkala.

Kuppikiviä löytyy ympäri maailman, mutta meillä päin ilmiö on varmasti sukua ruotsalaisille ja balttialaisille kuppikiville, jotka tosin naapurimaissa ajoittuvat meikäläisiä vanhemmaksi, Ruotsissa jo pronssikaudelle. Kivistä on myös paljon kansanperinnettä: niihin on uhrattu muun muassa viljaa ja maitoa, niiden kuppeihin kertynyttä vettä on käytetty parantamiseen ja niillä on suoritettu hedelmällisyysriittejä. Mahdotonta on kuitenkin sanoa, mikä perinteistä on se alkuperäinen.

Kuppeja ruotsalaisen kalliopiirroksen yhteydessä
Tukholman alueella. Wikimedia Commons.

Kuppikivien etsiminen on hauskaa, hyvät silmät vaativaa puuhaa. Jos liikut paljon metsässä, koita katsella kiviä vähän tarkemmin: niissä voi olla ihmisten jälkiä yli tuhannen vuoden takaa. Kuppikiviä on vielä varmasti monta löytymätöntä.

Viikon sitaatti

Sinä ehkä löysit nämä aarteet, mutta minä poika luovutan ne museolle... ja sitten minusta tulee museoviraston yli-intendentti. 

– museointendentti Einari sarjakuvassa Aku Armoton, Aku Ankka 2/2014

Hyi hyi Museovirasto

Museovirasto teki ruman tempun – maksoi viime kesänä metallinpaljastinharrastajan Espoosta löytämästä keskiaikaisesta kultasormuksesta 500 € palkkion. Poikkeuksellisen suuri palkkio ei kuitenkaan löytäjää miellyttänyt, eikä miellyttänyt Ilta-Sanomien lukijoitakaan. Uutisen keskusteluosastoon tulvi seuraavanlaisia viestejä:

Mitä opimme tästä... pitäköön kukin löytönsä omana tietonaan. Kyllä tässä maassa valtio vie ja kansalaiset vikisee.

          – nimimerkki Ken kertoo se antakoon

On varsin yleistä, että arvokkaiden muinaisjäännösten löytäjät ovat pettyneitä rahalliseen korvaukseensa. Löytöhän on mittaamattoman arvokas, joten eikö siitä tulisi lyhyellä matematiikalla maksaa mittaamattomasti rahaa? Vastaus on ikävä kyllä ei.

Monelle saattaa tulla yllätyksenä, että vastaavanlaisten löytöjen markkinahinta ei ole suuren suuri. Valtaosa arkeologisesta löytöaineistosta on rahallisesti täysin arvotonta, ja siksi sitä voikin nimittää mittaamattoman arvokkaaksi: tieteellinen arvo ei nimittäin ole euroissa mitattavissa. Ranskalainen Les Enluminures kyllä myy keskiaikaisia kultasormuksia tuhansilla euroilla, mutta ne eivät olekaan maalöytöjä, eivätkä varsinkaan Espoon sormuksen lailla rikkinäisiä. Ebayssa samankaltainen sormus (tosin kiven kanssa) saattaa kivuta yli 2000 €:n, mutta harvemmin. Tyypillisesti puhutaan kymmenistä tai sadoista euroista, joten 500 € ei kuulosta ihan huonolta, varsinkaan kun huutokauppaajat usein nappaavat reilusti välistä.

Pitää kai aarteista maksaa? Wikimedia Commons.

Koko löytöjen rahallinen arvottaminen kertoo ehkä vain materialistisesta maailmastamme. Moni on yllättynyt, ettei arkeologeille maksetakaan palkkaa löytöjen perusteella. Kultasormuksen löytänyt ei saa enemmän palkkaa kuin palaneita savikikkareita löytänyt, onneksi. Silti iso osa ei-arkeologeista olettaa, että juuri heidän löytönsä tulee palkita huomattavilla rahasummilla.

Ihan vain muinaismuistolain (erityisesti 16§ ja 17§) kertauksena: kaikki yli 100-vuotiaat maan tai veden alta löytyvät esineet kuuluvat Suomen valtiolle, joka saa ne itselleen lunastaa. Tämä nyt on aika selvää, muinaisjäännökset kuuluvat kaikkien yhteiseen omistukseen vähän niinkuin kirjaston kirjat, mutta harva taitaa pölliä kirjastojen niteitä. Sen sijaan muinaisjäännöksiä tuntuu olevan paljon helpompi varastaa. Tämä siitä huolimatta, että kaikista jalometallilöydöistä ja muuten merkittävistä löydöistä saa huomattavan korvauksen, metallien kohdalla vähintään 1,25-kertaisesti materiaalin arvon. Näin on ollut jo vuodesta 1666, jottei houkutus sulattaa esine olisi suurempi kuin tarjota se viranomaisille.

Espoon sormuksen kohdalla saatu korvaus oli huomattavasti materiaalin arvoa enemmän, mikä on kohtuullista löydön merkityksen huomioon ottaen. Samoin 2011 Hattulan Vesunnan kartanolta löytyneistä rautakautisista hopearahoista saivat löytäjät yhteensä 450 €, mikä pisti heillä vihaksi vaikka oli moninkertaisesti metallin arvo. Yhdeksästä hopearahasta maksettiin heille siis 50 € per raha.

Lehdistä on tietenkin mukava uutisoida kansaa riistävästä Museovirastosta, mutta kansa voisi vähän kääntää katsettaan itseensä. Mistä kuvitellaan Museoviraston hankkivan tähtitieteellisiä summia löytöjen lunastamiseen? Ilta-Sanomien kommentoijat paljastavat vain paskamaisen ahneutensa – laki ei tee tehtäväänsä, jos kansalaisen ensimmäinen kysymys on, mitä itse hyötyy lain noudattamisesta. Kuinka monen muun lakipykälän noudattamisesta kinutaan tai edes tarjotaan rahaa? Itse en ainakaan odota tienaavani viittä euroa aina kun en kävele punaisia päin.


Totta kai brittiläisen mallin "löytäjä saa pitää, kunhan ilmoittaa löydön museolle ja antaa merkittävän löydön ollessa kyseessä valtion pakkolunastaa sen käypään hintaan" olisi toimiva järjestelmä Suomessakin. Silloin saataisiin ehkä pöytälaatikoissa piileskelevät löydöt paremmin tieteenkin piiriin. Mutta nykyiselläkään järjestelmällä ei auta näyttää pitkää naamaa "kohtuuttomista" palkkiosta – museon vaikenemisesta ehkä.

Tiedän tämän olevan utopiaa, mutta toivoisin kansalaisten unohtavan kerrankin ahneutensa, ja noudattavan muinaisjäännöslakia niin kuin muitakin lakeja. Ne on säädetty yhteiseksi hyväksi, eikä ahneen yksilön kiusaksi.

[EDIT: Vesunnan rahojen löytäjät saivat yhteensä 450€, eivät per naama.]

Viikon sitaatti

Kokeneimmat ja vanhimmatkaan eivät tiedä muinaisista ajoista mitään, ja kun pitävät todisteet puuttuvat, on totuus saatava selville monumenteista…

– Daniel Juslenius, Aboa Vetus et Nova (1700)

Turku vuonna 1811. G.S. Sergejev. Wikimedia Commons.

Viikon sitaatti

Käytän mielelläni arkeologiaa kaukaisesta menneisyydestä koska, kvanttiteorian lailla, emme voi koskaan täysin ymmärtää sitä. Voimme kuitenkin koskettaa sitä ja se kurkottaa meitä kohti.

– Arkeologi ja kauhukirjailija Nick Brown

Kaikkien aikojen paras historiablogi

Vielä on viikko aikaa osallistua Ylen äänestykseen vaatimattomasti nimetystä kaikkien aikojen parhaan historiablogin tittelistä.

En ole ihan varma siitä mitä arkeologiablogi tekee historiablogikilpailussa, mutta olen erittäin otettu, että Mullan alta on nimetty ehdolle. Kisassa on mukana monta hyvää blogia hyvin eri aloilta, jotka kaikki ansaitsevat tunnustusta omassa luokassaan. Mikä niistä sitten voittaakin, ei valinta voi olla huono.

Muistakaa käydä äänestämässä! 


Äänestää voit täällä 13.1. asti. Paras blogi voittoon!

Viikon sitaatti

...alan edellyttämä jatkuva kouluttautuinen ja uuden oppiminen johtaa monen tutkijan osalta henkisiin marssimurtumiin ja siirtymiseen takaisin perinteisiin tutkimusmenetelmiin.

– Kari Uotila ja Anna-Maria Vilkuna virtuaaliarkeologiasta teoksessa Maasta, kivestä ja Hengestä. Markus Hiekkanen Festschrift (2009)

Kuvakaappaus Museoviraston tuottamasta Olavinlinnan 3D-mallista.
Museovirasto.