Keskiaikaisia tiilimerkkejä Maarian kirkossa

 

Maarian kirkon länsipäädyssä huomio kiinnittyy
poikkeukselliseen torniin ja ullakon pyöreään valoaukkoon.
Kirkon edestä kulkee keskiaikainen Varkaantie. Kuva: Ilari Aalto.

 

Kerroin vähän aikaa sitten Vakka-Suomen keskiaikaisiin kirkkoihin tekemästäni tutkimusretkestä, jolla etsin keskiaikaisia tiilentekijöiden merkkejä. Nyt palaan yhteen kiinnostavaan kirkkoon, jonka kävin kartoittamassa helmikuussa 2021 väitösohjaajani Panun kanssa. 

 

Turussa sijaitseva Maarian keskiaikainen kivikirkko on mieleenpainuva kahdesta syystä: ensinnäkin sen goottilaisia ruusuikkunoita jäljittelevät pyöreät ullakonaukot ja länsipäädystä ulkoneva torni tekevät siitä poikkeuksellisen näköisen, ja toisekseen kirkkosalin maalauskoristelu hakee vertaa veikeydessään.

 

1440-luvulla rakennetun kivikirkon maalaukset ovat todennäköisesti kirkonrakentajien tekemiä, koska ne on tehty tuoreelle laastipinnalle ennen rakennustelineiden purkamista. Maalaukset avaavat ilmaisuvoimaisen ikkunan keskiajan tavallisen ihmisen mielikuvamaailmaan. Kirkon seinillä ja holveissa seikkailevat ketut, pyhimykset, dominikaaniveljet ja pirut suojaavien taikamerkkien, kasvikiemuroiden ja QR-koodeja muistuttavien neliömäisten abstraktien kuvioiden ympäröiminä. Maalaukset eivät olleet varsinainen tutkimuskohteeni, mutta niistä voi lukea lisää vaikkapa täältä.

 

Kirkon maalauskoristelu avaa huikean ikkunan keskiajan
ihmisten ajatusmaailmaan. Kuva: Ilari Aalto.

Tiilimerkit sijaitsevat kirkoissa siellä, missä tiiliä on käytetty: oviaukoissa, holvipilareissa, ullakolle johtavassa muurinportaassa ja päätykolmioissa. Jos kirkkojen tiilissä on merkkejä, osa niistä jää väistämättä piiloon muurauksen sisään ja seinärappauksen alle. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että merkit on usein tarkoituksella muurattu näkyviin pintoihin.

 

Kävin kirkkosalista läpi kaikki tiilipinnat, ja löysin yhdestä pilarista tiimalasin mallisen merkin. Se olikin mukava löytö, koska samaa merkkiä löytyy myös Turun tuomiokirkosta, Taivassalon kirkosta ja Ruskon kirkosta. Näissä kirkoissa samalla merkillä varustetut rakenteet on tehty hyvin samaan aikaan kuin Maarian kirkon holvit, joten kyseessä on todennäköisesti sama tiilimestari. Pienoisena yllätyksenä kirkkosalista löytyi myös tiili, johon on ennen polttoa piirretty kirjaimet BDA. Kirjaimet ovat erittäin harvinaisia keskiaikaisissa tiilissä, ja on vaikea sanoa, mihin juuri nämä kirjaimet viittaavat.

 

 

Kirkkosalin jälkeen jatkoimme dramaattisen jyrkkään, ullakolle johtavaan muurinportaaseen. Muurinporras on rakennettu kahdessa osassa: sen alaosa on tehty osana sakaristoa ennen kirkon runkohuoneen rakentamista, ja yläosa on tehty samaan aikaan kuin muu kirkko. Siksi olikin kiinnostavaa, ettei vanhemmasta alaosasta löytynyt yhtäkään tiilimerkkiä, mutta ylemmässä osassa niitä oli muutamia. Näitä olivat muun muassa hakaristimäinen puumerkki ja sakaramainen merkki, jota esiintyy myös hyvin samaan aikaan rakennetussa Pyhän Katariinan kirkossa, vain kivenheiton päässä Aurajoen toisella puolella.

 

Maarian kirkon tapauksessa merkkejä oli aivan turha edes etsiä 1500-luvun taitteessa muuratuista päätykolmioista, koska kirkon katto oli palanut salaman sytyttämänä vuonna 1876, ja päätykolmioiden tiilten pinnat olivat sulaneet kuumuudessa. Toisaalta en olettanutkaan löytäväni päädyistä merkkejä, koska niitä ei ole tullut kirkoissa vastaan mistään 1500-luvun taitteen jälkeen muuratusta rakennusosasta.

Kirkon vintillä tiilien pinnat ovat sulaneet tulipalon
kuumuudessa vuonna 1876. Vähän myöhempien aikojen
rakentajat ovat jättäneet merkkinsä kirkon ruusuikkunan
luukkuun. Kuva: Ilari Aalto.

Maarian kirkko oli siis merkkien suhteen antoisa etenkin siksi, että kirkossa on useita eri-ikäisiä rakennusosia, ja merkit puuttuvat sekä vanhimmista (sakaristo ja muurinporras) että nuorimmista (torni) rakenteista. Tämä vahvistaa muista kirkoista saamaani käsitystä, että tiilentekijämerkkien käyttö olisi alkanut Suomessa keskiajalla 1440-luvulla ja jatkunut 1480-luvulle. Itse asiassa Maarian muurinportaasta löytyneet merkit ovatkin tähän mennessä vanhimmat, mitä olen suomalaisista kirkoista löytänyt.

 

Onnistuneen tutkimusretken päätteeksi on helppo hymyillä!
Huomasimme Panun (oik.) kanssa, että kirkkomaan aita
sopii hyvin pöydäksi kirkkokahveille. Kuva: Elina Helkala.

Oppikirja 9: Rautakauden talonpoikia ja eränkävijöitä

Osa 9: Rautakauden (500 eaa. – 1200 jaa.) talonpoikia ja eränkävijöitä

Suomalainen kulttuuri muotoutuu

Lapista Savukoskelta löytyneet käyrät miekat ovat Suomen vanhimpia rautaesineitä. Ne ovat todennäköisesti peräisin Venäjältä tai Kaspianmeren suunnalta, ja ne on kätketty rautakaudella maahan. Toisin kuin pronssin raaka-aineita, rautaa esiintyy runsaasti Suomen luonnossa, ja raudan helppo työstettävyys mahdollisti metallin aiempaa laajemman käytön työkalujen ja aseiden materiaalina. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

Raudanvalmistustaidon omaksuminen oli tärkeä askel Suomen asukkaiden siirtymisessä eri elinkeinoja yhdistelleestä sekataloudesta täysipainoiseen maanviljelykseen. Teräksiset viikatteet, sirpit ja auranterät mahdollistivat tehokkaan rehun keräämisen, viljan leikkaamisen ja vaikeasti käännettävien savimaiden viljelemisen. Rautakauden kuluessa Suomen asutus jakaantui pääasiallisesti maanviljekysestä eläneisiin Etelä- ja Länsi-Suomen ja Ahvenanmaan talonpoikiin eli itsenäisiin maanviljelijöihin, sekä sisämaan kalastuksesta, metsästyksestä ja keräilystä eläneeseen väestöön.

 

Suomesta on löytynyt roomalaiselta rautakaudelta (1–400 jaa.) yksittäisiä Rooman valtakunnassa valmistettuja esineitä, kuten tämä Pohjanmaalta Vähäkyröstä löytynyt viinikauha. Suomen alue oli Rooman periferian perukoilla, mutta silti yhteydet kulkivat molempiin suuntiin, ja Suomen alueelta liikkui turkiksia Rooman valtakunnan alueelle. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

 

Saamen kieliä puhunut eränkävijäväestö eli talonpoikia liikkuvampaa elämäntapaa sen perusteella, mistä riistaa mihinkin vuodenaikaan oli saatavilla. Eränkävijäväestön elinkeinot monipuolistuivat rautakaudella, kun saamelaiset kesyttivät tunturipeurasta poron, ja porotalous alkoi kehittyä Saamenmaalla. Eränkävijät olivat muuten omavaraisia, mutta kauppa ja vaihdanta talonpoikaisväestön kanssa mahdollisti heille metalliesineiden hankkimisen. Saamenmaalta onkin löytynyt paljon uhreina ja kätköinä maahan haudattuja rautakautisia hopeakaulakoruja. Maanviljelystä harjoittaneet talonpojat saivat saamelaisilta vaihdossa himoitsemiaan turkiksia.

Rautakauden aikana Suomen asukkaat kehittivät ensimmäistä kertaa aivan omanlaisia koru- ja esinemuotoja, jotka poikkesivat naapurikansojen pukeutumisesta. Yhtenäistä aineellista kulttuuria voi pitää ensimmäisenä merkkinä omaleimaisten kansallisten identiteettien, saamelaisuuden ja suomalaisuuden, muodostumisesta. Identiteetti on kuitenkin monimutkaisempi asia kuin arkeologisilla kaivauksilla löydetty koru tai kirves, ja esihistorian ihmisten käsityksiä itsestään suhteessa muihin on vaikea tulkita pelkän aineellisen kulttuurin valossa. 

Rautakauden yhteiskunta

 

Päijälän linnavuori Kuhmoisissa on yksi Suomen parhaiten tutkituista linnavuorista. Kallion laella on sijainnut hirsivarustus, joka on poltettu rautakauden jälkipuolella 1100-luvulla, ehkä hyökkäyksen yhteydessä. Linnavuoret kuuluivat oleellisena osana rautakauden maisemaan, ja tutkijat arvelevat niiden olleen pakopaikkoja ja hallintokeskuksia. Kuva: Miikka Kumpulainen/Keski-Suomen museo, CC BY-ND 4.0.

Rautakauden kuluessa viljelykulttuurin piirissä alkoi nousta talonpoikaisia päälliköitä, joilla oli valtaa pieniä kyläyhteisöjä laajemmalla alueella. Jo rautakauden alussa Suomen asukkaat varustivat korkeille mäille puisia linnoituksia eli linnavuoria, pääasiassa suojapaikoiksi ryöstöretkiä vastaan. Linnavuoria on pidetty todisteina organisoituneesta yhteiskunnasta, joka pystyi puolustautumaan ulkoisia uhkia vastaan, mutta niitä on yhtä lailla pidetty todisteina sirpaleisista yhteisöistä, joiden täytyi suojautua lähinaapureiden väkivallalta.

Karjan, omaisuuden ja orjien ryöstäminen nopeille iskuilla kuului rautakaudella Itämeren asukkaiden elinkeinoihin. Myös runsas aseiden asettaminen hautoihin kertoo, että voimankäytöllä oli kulttuurissa tärkeä asema. Aseet eivät olleet pelkkiä symboleita, vaan niissä on usein jälkiä käytöstä. Elämä ei kuitenkaan ollut pelkkää väkivallan uhan alla elämistä, vaan Suomen asukkaat kävivät myös kauppaa pitkin Itämerta. Rautakautisista haudoista löytyneet kaupankäynnissä käytetyt punnukset antavat viitteen olettaa, että sekä naiset että miehet osallistuivat kaupparetkille. Ylipäätään rautakauden ihmiset elivät yhä pienissä yhteisöissä, joissa tarvittiin kummankin sukupuolen työpanosta.

Myöhäisrautakaudella Länsi-Euroopan ja Mustanmeren yhdistäneet viikinkiretit toivat Suomeen hopeaa. Tässä Hauholta löytyneessä naiselle kuuluneessa hopeakäädyssä olevat rahat on lyöty Lähi-idässä, Englannissa, Saksassa ja Ruotsissa. Osa rahoista on suomalaisia jäljitelmiä arabialaisista rahoista. Löytö on osa maahan kaivettua kätköä, jonkalaiset kertovat myöhäisrautakauden levottomuudesta. Kuka korun kätkikään, ei koskaan noutanut sitä. Kuva: Suomen kansallismuseo CC BY 4.0.

Arkeologisesti maanviljelysväestön elintavat tunnetaan eränkävijäväestöä paremmin, koska he asuivat kiinteästi samoilla paikoilla ja hautasivat vainajat pitkään käytössä olleisiin kalmistoihin eli hautapaikkoihin. Maanviljelysväestönkin keskuudessa kalastus ja metsästys säilyivät koko rautakauden tärkeinä elinkeinoina, mistä todistavat rautakautisilta asuinpaikoilta löytyvät riistaeläinten luut. Erämaista pyydystetyt turkikset olivat Suomen alueen tärkein vientituote, jota voitiin vaihtaa suolaan, kankaisiin ja esimerkiksi laatumiekkoihin. Euran Luistarin kalmistosta on löytynyt jopa silkistä tehtyjä vaatteita, ja Suomesta tunnetaan viikinkiaikaisia miekkoja kolmanneksi eniten maailmassa.

Vaikka monet miekan säilät olivat tuontitavaraa, suomalaiset sepät osasivat itsekin takoa taidokkaita aseita. Tämän viikinkiaikaisen (800–1050 jaa.) miekan kahvassa on kauniit kultakoristelut, ja seppä on takonut säilään monimutkaisen, kalanruotomaisen rakenteen. Miekat olivat etenkin miesten statussymboleita. Miekka on löytynyt järven pohjasta Hämeenlinnasta. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

 

Kalmistot ja kuppikivet kertovat rautakauden uskomuksista

Rautakaudella vainajat oli tapana haudata edelleen polttamalla, ja poltetut luut saatettiin ripotella kiviseen kalmistoon tai niiden päälle saatettiin kasata kivistä ja maasta kumpu tai röykkiö. Kuvan hautaröykkiö on Laitilassa. Kuva: Teija Tiitinen, Museovirasto CC BY 4.0.

Rautakaudella ei ollut yhtenäistä uskontoa, mutta Suomen alueen asukkailla oli monia jaettuja uskomuksia, joita uskontotieteilijät ja kansanperinteen tutkijat ovat pyrkineet rekonstruoimaan myöhemmän kansanuskon pohjalta. Rautakautiset hautausrituaalit osoittavat myöhemmässä kansanperinteessäkin säilyneen esivanhempien kunnioituksen olleen tärkeää suomalaisille. Samoin rautakauden ihmiset uskoivat luonnonhenkiin ja kodinhaltioihin, joille uhrattiin hyvinvoinnin takaamiseksi ja joita käskettiin loitsurunoilla. Suomalaisessa kansanuskossa eri asioilla uskottiin olevan väkeä, salaperäistä voimaa, joka saattoi suojella tai vahingoittaa. Esimerkiksi raudan ja karhun väkeä on käytetty paljon kansanmagiassa, ja rautakaudelta säilyneet karhunhammasriipukset ovat esimerkki väkiajattelusta.

Suomessa oli rautakaudella samanaikaisesti erilaisia hautaustapoja. Vainajat haudattiin useimmiten polttamalla hautalahjojen kanssa, mutta esimerkiksi Euran Luistarissa vainajien ruumiit asetettiin polttamatta puisiin hautakammioihin. Nämä ruumishaudat ovat antaneet paljon tietoa rautakauden vaatteista, kuten miten vaatteet on valmistettu ja värjätty. Myöhäisrautakaudella Länsi-Suomessa alettiin omaksua kristillisiä vaikutteita, ja polttohautaus alkoi väistyöä ruumishautauksen tieltä.

Rautakaudella erityisesti Lounais-Suomessa ja Hämeessä hiottiin kiviin ja kallioihin kuppeja. Tutkijoilla ei ole yksimielisyyttä kuppikivien tarkasta käyttötarkoituksesta. Myöhemmässä kansanperinteessä niihin on uhrattu, ja niitä on käytetty parannustaikuudessa. Olisivatko ne voineet rautakaudellakin liittyä uskomusmaailmaan? Miksi arkeologit mielellään tulkitsevat epäselvät ilmiöt rituaalisiksi? Kuvan kuppikivi sijaitsee Sauvossa. Kuva: Eeva Raike, Museovirasto CC BY 4.0.

Etelä-Suomen taloinpoikaisalueella kalmistot olivat ilmeisesti tärkeitä rituaalipaikkoja, joissa ilmeisesti vietettiin muistoaterioita ja uhrattiin esivanhemmille. Kalmisto saattoi olla myös yhteisön pyhä lehto eli hiisi. Etenkin Kanta-Hämeessä ja Lounais-Suomessa kalmistoissa oli usein kiviä ja kallioita, joiden pintaan ihmiset hioivat pyöreitä kuppeja. Kalmistojen lisäksi näitä kuppikiviä löytyy rautakautisen asutuksen alueelta muinaisten peltojen ja niittyjen yhteydestä. Näiden kiveen hiottujen kuppien tarkkaa merkitystä ei tunneta, mutta on arveltu, että niihin olisi uhrattu maataloustuotteita tai esimerkiksi verta. Myöhemmässä kansanperinteessä kuppeihin kertynyttä vettä on käytetty parannustaikuuteen. 

 Rautakauden lopulla kristinusko levisi Itämeren ympäristössä sekä idässä että lännessä, ja 1000-luvulle tultaessa sekä Skandinavia että idässä Kiovan ja Novgorodin valtakunnat olivat kristillistyneet. Kristityt valtakunnat suuntasivat Itämerelle sekä ristiretkiä että rauhanomaista käännytystyötä, ja kristilliset vaikutteet alkoivat levitä myös Suomen alueelle. Kristinuskon omaksuminen oli Suomessa keskeinen askel kohti katoliseen kulttuuripiiriin ja Ruotsin valtakunnan yhteyteen liittymistä, siis keskiajan alkua.

Ristiretkiajalla (1050–1200) valmistettu sormus esittää Kristuksen kasvoja. Kuvaustapa muistuttaa sitä, miten skandinaavinen Odin-jumala kuvattiin aiemmin rautakaudella. Metallinilmaisinharrastajan Sysmästä löytämä sormus kuvaa hyvin sitä, miten Pohjolaan saapuneet kristilliset sisällöt puettiin paikallisen perinteen mukaiseen muotoon. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

 

Lisää tietoa rautakauden alajaksoista löytyy täältä.

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Oppikirja 8: Verkostoitunut pronssikausi

Osa 8: Verkostoitunut pronssikausi

Maanviljely alkaa pronssikaudella

Pronssikauden alussa 1500 eaa. asutus oli Suomessa hajanaista. Rannikon asukkaat kasvattivat karjaa ja viljelivät maata, mutta sisämaan väestö eli edelleen kivikautiseen tapaan keräilemällä, metsästämällä ja kalastamalla. Satakunnasta löytyneet kotieläinten luut todistavat, että kivikaudella Suomeen tuotujen lampaiden ja vuohien lisäksi pronssikaudella rannikon asukkaat pitivät jo nautoja ja hevosia. Vaikka pronssikauden ihmiset asettuivat mielellään asumaan vesistöjen varrelle kuten kivikaudellakin, asumukset pystytettiin hieman kauemmas rannasta sopivien laidun- ja viljelymaiden ääreen. 

 

Pronssikausi on saanut nimensä kuparin ja tinan seoksesta, jota pystyy valamaan sulana muotteihin. Metallin käyttöönotto mahdollisti uudenlaisten esineiden valmistamisen. Suomesta on löytynyt kuitenkin vain parisataa pronssikautista esinettä, koska raaka-aine oli vaikeasti saatavaa, ja se kierrätettiin tarkkaan. Kuvan pronssiesineet ovat löytyneet kätköstä Inarista. Keskimmäinen kirveenterä on itäistä tyyppiä, joka on peräisin Venäjän pronssikulttuurin keskusalueelta. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

Pronssikaudella uusi raaka-aine, pronssi, levisi Suomeen. Pronssi on kuparin ja tinan seos, jota voidaan sulana valaa muotteihin, minkä ansiosta siitä voitiin valmistaa uudenlaisia esineitä, kuten miekkoja. Pronssiesineet olivat Itämeren piirissä statussymboleita, joita on löytyy usean esineen aarrekätköinä ja hautoihin laitettuina hautalahjoina. Vaikka raaka-aine on antanut nimen koko ajanjaksolle, Suomesta on löytynyt kuitenkin vain parisataa pronssikautista pronssiesinettä. Määrä ei ole suuri, mutta sitä selittää pronssin vaikea saatavuus ja esineiden kierrättäminen. Pronssilla oli silti valtava symboliarvo.

Tanskan tammiarkkuhaudoissa on säilynyt pronssikautisia vaatteita, kuten tämä Borum Eshøjstä löytynyt naisen kaksiosainen villakangasasu. Pronssikauden eläintenhoidon myötä yleistyi taito kutoa kankaita kasvikuiduista ja villasta. Suomen ihmisluuaineisto on säilynyt heikosti pronssikaudelta, mutta esimerkiksi tanskalaisten hautalöytöjen tutkiminen on osoittanut, että naiset saattoivat muuttaa pitkienkin matkojen päähän synnyinseudultaan. Miehet liikkuivat todennäköisesti yhtä paljon, mutta he eivät juuri muuttaneet pysyvästi synnyinseutunsa ulkopuolelle. Kuva: Lennart Larsen/Nationalmuseet, CC BY SA 2.5.

 
 Pronssikaupan verkostot

Kansainväliset materiaalit, esineet ja ideat kulkeutuivat pronssikaudella Pohjolaan merireittejä pitkin. Tämä Kokemäeltä löytynyt pronssimiekka on valmistettu mahdollisesti Tanskassa. Hyvin samankaltaisia miekkoja käytettiin koko Euroopassa Välimereltä Pohjolaan. Pronssi mahdollisti uudenlaisten esineiden tekemisen; miekan kaltaisten aseiden tekeminen kivestä on mahdotonta. Kuva: Markku Haverinen, Museovirasto, CC BY 4.0.

Pronssin ainesosien kuparin ja tinan esiintymiä ei tunnettu pronssikaudella Suomesta, vaan materiaali on täytynyt tuoda muualta. Pronssikaudella muodostuikin koko Euroopan kattanut kauppaverkosto, ja tinaa tuotiin Pohjolaan Englannista ja kuparia Venäjältä ja Välimereltä, missä Kypros oli huomattava kuparin lähde. Pronssikauden kansainvälisestä kaupasta todistavat mys Välimereltä löytynyt meripihka, jota tuotiin Itämereltä pronssin raaka-aineiden maksuna. Pohjolasta vietiin etelään luultavasti myös turkiksia ja ehkä orjia.

Raaka-aineiden tavoin myös taito valaa pronssiesineitä levisi Suomeen kahdesta suunnasta: Venäjän pronssikulttuureista sisämaahan ja Skandinavian pronssikulttuurista rannikolle. Perinteisesti tutkimuksessa on haluttu nähdä uusien ilmiöiden tulleen ensin rannikolle ja levinneen sieltä Sisä-Suomeen, mutta tosiasiassa ihmiset liikkuivat tiuhaan, ja uusia tyylivirtauksia ja ajatuksia kulkeutui yhtä lailla toiseen suuntaan. Vaikka Suomesta on löytynyt paljon skandinaavisia pronssiesineitä, esimerkiksi Ruotsista on löytynyt myös itäisiä pronssikirvesmalleja, joiden on täytynyt kulkeutua Suomen kautta. Etenkin Suomen länsirannikolta oli tiiviit yhteydet Skandinaviaan, josta todennäköisesti myös muutti Suomen puolelle germaanista kieltä puhuneita ihmisiä.

Nakkilan Rieskaronmäessä sijaitsi suurikokoinen, suorakaiteen muotoinen talo noin 1000 eaa. tienoilla. Talon yhteydestä on löytynyt Suomen toistaiseksi vanhin hevosenluu, ja ympäristössä on hautaröykkiöitä ja merkkejä pronssin valamisesta. Rieskaronmäki edusti jo hyvin erilaista elintapaa kuin kivikautiset metsästäjä-keräilijöiden asuinpaikat. Kuva: Jukka Moisanen, Museovirasto, CC BY 4.0.

Länsi-Suomessa omaksuttiin Skandinaviasta kielen lisäksi uusia tapoja ja uskomuksia, kuten karjatalouteen perustunut peltoviljely, jossa pellot pidettiin viljavina karjan lannalla, sekä niin sanotuissa pitkätaloissa asuminen. Pronssikauden talot olivat pitkän suorakaiteen muotoisia. Niiden seinät tehtiin punotuista oksista, jotka rapattiin saven ja lannan sekoituksella, ja niissä saattoi olla ruokokatto. Tällaisen talon hyvin säilyneet perustukset löytyivät arkeologisissa tutkimuksissa Satakunnasta Nakkilan Rieskaronmäestä, mistä on myös merkkejä pronssin valamisesta muoteissa.

Vihjeitä uskomusmaailmasta 

Pronssikauden ihmiset alkoivat haudata vainajansa uudella tavalla polttohautaamalla, ja hautaustapaan liittyi usein kivisen hautaröykkiön pystyttäminen haudalle. Kuvan hiidenkiukaat ovat Harjavallassa Kaunismäellä. Kuva: Leena Koivisto, Museovirasto, CC BY 4.0.

Pronssikauden uskomusmaailmasta voidaan saada jonkinlainen käsitys hautojen, pronssiesineiden koristeiden ja skandinaavisten kalliopiirrosten kautta. Sekä kalliotaiteessa että pronssiesineissä toistuvat laivan kuljettamaa tai hevosen vetämää aurinkoa esittävät kuvat, ja vaikuttaa siltä, että pronssikauden Skandinaviassa aurinkoon liitettiin samanlaisia uskomuksia kuin samaan aikaan Egyptissä, missä auringon uskottiin kulkevan laivalla taivaankannen poikki. Vaikka Suomesta on kivikautisia kalliomaalauksia, pronssikautisia kalliioon piirrettyjä kuvia ei tunneta. Uskomusmaailman voi silti olettaa olleen samankaltainen.

Pronssikauden uskomusmaailmassa tapahtui selvästi monia muutoksia aiemmasta, ja yksi tärkeä muutos oli siirtyminen ruumishatauksesta polttohautaukseen, jossa vainajan ruumis poltettiin hautaroviolla. Uuteen hautaustapaan liittyi pyöreiden kivisten hautaröykkiöiden eli hiidenkiukaiden rakentaminen korkeille kallioille. Suurikokoisia, pronssi- ja rautakaudella rakennettuja hiidenkiukaita tunnetaan Suomen rannikolta noin kymmenentuhatta.  

Euran Panelian Kuninkaanhauta on Suomen suurin pronssikautinen hautaröykkiö. Sitä ei ole koskaan tutkittu arkeologisesti, eikä tiedetä, kuinka monta hautausta siihen on tehty. Vastaavat suurröykkiöt kuitenkin yleensä rakennettu monen sukupolven aikana. Röykkiön käyttöaikaan kuvan pelloilla lainehti vielä meri. Kuva: Teija Tiitinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

 

Monet hautaröykkiöt ovat huomattavan suuria, ja kaikkein suurin niistä on Kiukaisten Paneliassa sijaitseva Kuninkaanhautana tunnettu röykkiö. Joissakin paikoissa hautaröykkiöitä on useita, ja esimerkiksi Rauman Lapissa olevalle Sammallahdenmäelle hiidenkiukaita rakennettiin satojen vuosien ajan. Suurten hautaröykkiöiden ja on tulkittu kertoneen keskittyneestä päällikkövallasta, joka hajosi rautakauden taitteessa, samaan aikaan kun uusi metalli rauta ja heikentyneet ilmasto-olot hajottivat vanhat pronssikautiset kauppaverkostot.

 

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Keskiaikaisten tiilimerkkien jäljillä Vakka-Suomessa

Olen päivätyöni ohessa tehnyt jo kolme vuotta väitöstutkimusta keskiakaisista tiilentekijöiden merkeistä, siis ennen polttoa tiiliin piirretyistä tekijänmerkeistä, jotka esittävät usein esineitä tai erilaisia abstrakteja symboleita. Viime marraskuussa tein merkkien perässä tutkimusretken kolmeen Vakka-Suomen alueella sijaitsevaan keskiaikaiseen kivikirkkoon, Laitilan, Kalannin ja Taivassalon kirkkoon. Vaikka yhdestäkään näistä kirkoista ei ollut aiemmin mainintoja tiilimerkeistä, minulla oli ennen tutkimusmatkaa hyvä kutina, että merkkejä löytyisi.

Tähän mennessä löytämieni merkkien perusteella  tiilimestarit piirsivät puumerkkejään tiiliin melko lyhyen aikaa, vuosien 1440 ja 1480 välillä. Kirkkotutkija Markus Hiekkasen mukaan Laitilan kirkko on rakennettu 1460–1483, Taivassalon kirkko 1425–1440 ja Kalannin kirkko 1430–1450. Kaksi jälkimmäistä ovat siis aiemman perusteella vähän liian vanhoja merkkikirkoiksi, mutta niiden holvit on muurattu hieman myöhemmin 1400-luvun puolivälissä, ja olin toiveikas, että holvipilareista voisi löytyä merkkejä.

Laitilan kirkko on suuri ja näyttävä. Kuva: Ilari Aalto.

Tutkimusryhmämme koostui kolmesta hengestä ja skotlanninhirvikoirastamme Jurasta, joka ei valitettavasti saanut tulla kirkkoihin mukaan. Ensimmäinen tutkimuskohde oli Laitilan kirkko, josta minulla oli suurimmat odotukset. Kirkkosali on suuri ja vaikuttava, mutta korkeissa pilareissa ei ollut ainuttakaan merkkiä, vaikka tiilipinnat olivat säilyneet hyvin. Yhtenä kirkon hienouksista täytyy mainita säilynyt keskiaikainen sivualttari, joita ei ole Suomessa montakaan.

 

Laitilan kirkkosalissa on korkeat holvit ja upeat maalaukset vuodelta 1483. Huomaa vasemmalla yksi Suomen harvoista säilyneistä keskiaikaisista sivualttareista. Kuva: Ilari Aalto.

 

Käynti kirkon vintille ei ole ihan helppo, koska ovi on parin metrin korkeudessa. Kuva: Ilari Aalto.

Kirkon vintille pääsi tikkailla korkelalla pääalttarin vieressä pohjoisseinässä olevasta ovesta. Muurinporras on hieno, tiilestä muurattu kierreportaikko. Portaikko on rakennettu alun perin puisen keskuspaalun ympärille, mutta siitä on jäljellä vain hiiltynyt nysä muistona vuoden 1793 tulipalosta.
 

Muistona kirkon palosta vuonna 1793 ullakon kierreportaan keskuspaalusta on jäljellä vain palanut alaosa. Kuva: Ilari Aalto.

Syynäsimme muurinportaan seinät tarkkaan, mutta merkkejä ei näkynyt. Kuva: Ilari Aalto.

Kirkon vinttiä. Kuva: Ilari Aalto.

Vintiltä ei löytynyt yhtäkään merkkiä, mutta koko kirkkoa ei oltu vielä katsottu: asehuoneen eli kirkon eteisen seinän sisällä oli myös portaikko, joka johti ulkosaarnatuolille, mistä pappi saarnasi suurina kirkkopyhinä kirkkomaalle kerääntyneelle kansalle. Asehuoneestakaan ei löytynyt tiilimerkkejä, eli melko suurella varmuudella niitä ei ole Laitilan kirkossa. Rakennusajan huomioiden tämä on yllättävää, mutta Laitilan kirkolla on samankaltaisia piirteitä samaan aikaan rakennetun Lemun kirkon kanssa, eikä sieltäkään tunnetta merkkejä.

Ulkosaarnatuolille (vasemmalla.) johtaa kapea käytävä, jossa pappi on seissyt saarnatessaan kirkkokansalle. Kuva: Ilari Aalto.

Laitilasta matka jatkui Kalannin kirkolle, jossa on yksi Suomen keskiajan upeimmista kirkkomaalauskoristeluista. 

Kalannin kirkko marraskuun auringossa. Kuva: Ilari Aalto.

Kalannin kirkossa on korkealaatuinen ja tasapainoinen maalauskoristelu. Kuva: Ilari Aalto.

 

Maalausten joukossa on yksi harvoista keskiaikaisten kirkkomaalausten signeerauksista. Maalari Petrus Henriksson työryhmineen maalasi seinät 1470 ja holvit 1471. Kuva: Ilari Aalto.

Kalannin kirkkosalista merkkejä ei löytynyt edes holvipilareista, mutta maalauskokonaisuus oli erittäin näkemisen arvoinen. Vintiltäkään ei löytynyt merkkejä, mutta hauskana yksityiskohtana löytyi 1800-luvun käsialalla kirjoitettu kirje tien varresta löytyneestä silkkivaatteesta.

 

Vintiltä löytyi salaperäinen kirje. Onkohan naakka kuljettanut sen sinne? Kuva: Ilari Aalto.

Lopuksi kävimme tutustumassa Kalannin kirkon tornissa olevaan sympaattiseen museoon, jossa on kaikenlaista kiehtovaa kirkon historian varrelta. 

1600-luvun hautamuistomerkki, joka on myöhemmin palvellut kirkon kynnyskivenä. Kiven takana on kirkon alkuperäinen länsi-ikkuna, joka on jäänyt rakennuksen sisään kun torni on rakennettu.

Keskiaikaisia pyhimysveistoksia kirkkomuseossa. Kuva: Ilari Aalto.

Kalannin jälkeen söimme eväät ja siirryimme viimeiseen kohteeseen, Taivassalon kirkkoon. Taivassalon kirkon mukaan on nimetty myös kahteen edelliseen kirkkoon maalauksia tehnyt Taivassalon ryhmä, ja Taivassalon maalauskoristelu onkin aivan valtavan hieno. Harmillisesti sen hienous tajuttiin jo 1800-luvulla, jolloin maalauksia paranneltiin päällemaalauksella ja lisäämällä kaikkiin aiheisiin suomenkieliset kuvatekstit.

 

Taivassalon kirkko. Kuva: Ilari Aalto.

Päivän aiempien kirkkojen perusteella odotukseni merkkien suhteen eivät olleet korkealla, eikä niitä kirkkosalista löytynytkään tarkasta syynäämisestä huolimatta. Vielä oli kuitenkin toivo, että vintillä saattaisi olla merkattuja tiiliä. Taivassalon päätykolmiot on nimittäin muurattu myöhemmin keskiajalla, mutta tutkijoilla ei ole tarkkaa käsitystä milloin.

 

Taivassalon kirkko on todella tunnelmallinen. Kuva: Ilari Aalto.

 

Maalaukset olivat vaikuttavat, vaikka niitä onkin paranneltu 1800-luvulla. Kuvassa Pyhän Laurentiuksen pariloiminen ja pyhimyksiä (Vanhan testamentin profeetta ja apostolit Pietari ja Paavali). Kuva: Ilari Aalto.

Kuoriholvi on vaikuttava sekä toteutuksensa (28-jakoinen tähtiholvi) että maalaustensa puolesta. Kuva: Ilari Aalto.

Reitti Taivassalon vintille oli vaikein ja kummallisin, mitä minulla on tullut vastaan mistään kirkosta. Kirkon koillisnurkassa oli pieni ovi, josta portaille noustiin todella korkean askelman kautta. Hieman ylempänä portaat muuttuivat kapeaksi kierreportaaksi, ja lopulta ylhäällä piti kavuta ahtaasta tilasta kaarevan holvin yli että pääsi vintille.

Taivassalon kirkon vintille vievät portaat alkoivat hurjan oloisina... Kuva: Ilari Aalto.

...ja jatkuivat vielä hurjempina. Kuva: Ilari Aalto.

 

Vintillä halusin katsoa erityisesti päätykolmioiden sisäpinnat, ja kappas vain, läntisestä päätykolmiosta löytyi retken ensimmäinen ja ainoa tiilentekijän merkki! Tiimalasin mallinen merkki on hyvin yksinkertainen, mutta sitäkin kiinnostavampi. Samaa merkkiä on nimittäin Maarian ja Turun tuomiokirkossa 1450- ja 1460-lukujen rakennusosissa, joten Taivassalon kirkonkin tiiliset päätykolmiot on todennäköisesti tehty samaan aikaan. Päätykolmiot on siis voitu tehdä samaan aikaan, kun kirkkoon muurattiin holvit 1460-luvulla.

Löytyi! Kirkonvintillä kajahti pieni riemunkiljahdus.

Tutkimusretki oli siis menestyksekäs: vaikka merkkejä löytyi vain yksi, se lisäsi taas tietoa keskiajan tiilimestareiden liikkeistä ja antaa yhden lisätodisteen Taivassalon kirkon rakennusvaiheista. Yhtä tärkeä tulos on sekin, ettei muista kirkoista löytynyt merkkejä. Tämä voi viitata siihen, että Laitilan kirkko olisi muurattu vuoden 1480 tienoilla, kun merkit ovat jo jääneet pois käytöstä, tai sitten on jokin muu syy, miksi tiilimerkkejä ei ole jätetty näkyviin.

Kiitos matkaseurasta ja tutkimusavusta Elinalle ja Helille ja tutkimuksen mahdollistaneesta apurahasta TOP-säätiölle!

Oppikirja 7: Saamelaisuuden juurilla

Buori iehčanasvuođabeaivvi! Hyvää saamelaisten kansallispäivää!

Osa 7. Näkökulma: Saamelaisuuden juurilla

Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän valtioiden alueille levittyvää saamelaisaluetta kutsutaan Saamenmaaksi, jolla asuu kymmenen saamelaista etnistä ryhmää.  Aikoinaan rautakaudella saamenkielten puhujat ovat kuitenkin asuneet huomattavasti laajemmalle alueella Karjalasta Keski-Suomeen ja ja Keski-Ruotsiin. Saamelaiset ovat Euroopan unionin alueen ainoa alkuperäiskansa, ja saamelaisuuden juuret yltävät syvälle esihistoriaan. 

Nykyisten saamelaiskielten historialliset (vaaleankeltainen) ja nykyiset (tummankeltainen) puhuma-alueet. Saamelaiskielten nykyinen puhuma-alue on kaukana Laatokan ympäristöstä, missä kantasaamen arvioidaan kehittyneen. Kielet: 1. eteläsaame 2. uumajansaame 3. piitimensaame 4. luulajansaame 5. pohjoissaame 6. koltansaame 7. inarinsaame 8. kildininsaame 9. turjansaame. Kuva: Wikimedia Commons, CC BY 4.0.

Saamelaisuus ja saamen kielet kulkevat käsi kädessä, vaikka pelkkä äidinkieli ei määritäkään saamelaisuutta. Kielitieteilijät olettavat kantasaamen muodostuneen Laatokan ympäristössä rautakauden alussa, noin 2 500 vuotta sitten. Sieltä vielä yhtenäinen kantasaame levisi koko Suomeen ja laajoille alueille Skandinaviaan ajanlaskun alun tienoilla, ennen kuin se rautakauden kuluessa eriytyi useiksi saamen kieliksi. Saamen yleisyydestä kertovat Etelä-Suomenkin paikannimistössä säilyneet vanhat saamelaisperäiset paikannimet, kuten Nuuksio.  Nykyään saamen kieliä on yhdeksän, joista kolmea, pohjois- inarin- ja kolttasaamea, puhutaan Suomen alueella.

Inarilainen kirjailija Seppo Saraspää löysi sattumalta kuvan hopeiset kaularenkaat Inarin Nanguniemestä vuonna 2003. Joku oli kätkenyt esineet rautakauden ja keskiajan taitteessa, vuoden 1200 tienoilla. Esineet on valmistettu mahdollisesti Laatokan alueella, mutta ne ovat kulkeutuneet Saamenmaalle todennäköisesti vaihtokaupassa turkiksiin. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

Vaikka saamenkielten alkuperää on pystytty jäljittämään, saamelaisen identiteetin muodostuminen on vaikeammin todistettavissa. Voidaan olettaa, että pyyntielinkeinoille ja poronhoidolle rakentunut saamelaiskulttuuri muotoutui rautakauden kuluessa. Poronhoito alkoi Skandinaviassa rautakauden lopulla, ja vasta keskiajalla siitä muodostui saamelaisalueella merkittävä elinkeino. Kaikki saamelaiset eivät kuitenkaan koskaan ole olleet poronhoitajia, ja paikoin metsästys- ja kalastus tai kaupankäynti pysyivät tärkeämpinä elannonhankkimistapoina.

Inarijärvessä sijaitseva Äijihsuálui eli Ukonsaari on saamelaisten pyhimpiä seitoja. Seidat eli pyhät kivet, puut ja luonnonmuodot voivat olla laajemman yhteisön yhteisiä tai sitten vain yhden perheen henkilökohtaisia uhripaikkoja. Kuva: Helena Taskinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Vaikka saamelaiset alkoivat itse tuottaa kirjallisia lähteitä vasta uudella ajalla, heitä mainitaan naapurikansojen tuottamissa teksteissä keskiajalta alkaen. Skandinaavisissa saagoissa saamelaisten päälliköt olivat viikinkikuninkaille vertaisia, ja saamelaiset tunnettiin lahjakkaasti suksien kanssa liikkuvana ja suuria taikavoimia harjoittavana kansana. Kristityille naapurikansoille saamelaisten maailmankuva näyttäytyi eksoottisena: saamelaisiin uskomuksiin kuuluivat muun muassa noaidien eli samaanien transsissa tekemät henkimatkat ja seidoille eli pyhille kiville, puille ja tuntureille uhraaminen. Kristityt lähetyssaarnaat kiinnostuivat saamelaisista laajemmin 1600-luvulla, ja lähetystyön alettua Saamenmaan asukkaat käännytettiin muutamassa sukupolvessa luterilaiseen ja ortodoksiseen kristinuskoon. Vanhat perinteet ovat kuitenkin eläneet kristillisten uskomusten rinnalla.

Saamelaiset tunnettiin Euroopassa huonosti vielä 1600-luvulla, ja heihin liitettiin paljon taikauskoisia uskomuksia. Esimerkiksi ruotsalaisten sotilaiden väitettiin käyttäneen 30-vuotisessa sodassa avukseen saamelaistaikuutta. Kumotakseen väitteen ruotsalainen pappi Johannes Schefferus teki tutkimusmatkan Lappiin, ja kirjoitti saamelaisten elintavoista ja uskomuksista suurta kansainvälistä huomiota saaneen kirjan Lapponia, joka julkaistiin vuonna 1673. Kuva: Wikimedia Commons, Public Domain.

Saamelaiset olivat skandinaaveille liittolaisia, mutta myös pakkoverotuksen kohteita, ja heiltä vaadittiin veroina erityisesti turkiksia. Keskiajalla ruotsalaisten ja suomalaisten oikeutta verottaa saamelaisia perusteltiin nimenomaan sillä, etteivät saamelaiset olleet kristittyjä. Verotuksesta huolimatta saamelaiset saivat elää melko itsenäistä elämää valtakuntien katveessa 1700-luvulle asti, jolloin Saamenmaan ympäristön valtakunnat alkoivat vetää valtiorajoja ja halkoa saamelaisten perinteisiä kulkureittejä ja metsästys- ja poronhoitoalueita. 

Saamenmaan todellinen sirpaloiminen alkoi vuonna 1751, kun Norja ja Ruotsi vahvistivat Lapissa kulkevan rajansa. Kun Norjan ja Venäjään liitetyn Suomen välinen raja vedettiin vuonna 1826, raja katkaisi perinteisen pohjoisen ja etelän välisen poronlaidunnusreitin. Vuosisatojen ajan saamelaiset olivat paimentaneet poroja laajoilla alueilla, mutta 1800-luvun lopulla Suomessa määrättiin perustettavaksi pienempiä paliskuntia eli poronhoitoalueita, jolloin pitkät laidunnusmatkat päättyivät.

Kuvassa Elli Autto kutoo nauhaa saamelaisnäyttelyssä Helsingin Kaisaniemessä vuonna 1925. 1900-luvun alussa saamelaisia eksotisoitiin ja esiteltiin kiertonäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla muun muassa eläintarhoissa. Näyttelyissä saamelaiset esittelivät perinteisiä elinkeinojaan, vaatteitaan ja kieltään sisäänpääsymaksua vastaan. Kuvan Enontekiöstä kotoisin olleet saamelaiset olivat matkalla kiertonäyttelyyn Saksaan, mistä heille maksettiin pientä palkkaa. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

1800-luvun puolivälistä alkaen Euroopassa noussut nationalistinen ajattelu johti Pohjoismaat harjoittamaan saamelaisia kohtaan väkivaltaistakin sulauttamispolitiikkaa. Norjassa aloitettiin 1830-luvulla saamelaisiin kohdistunut voimakas norjalaistamispolitiikka, joka jatkui 1940-luvulle asti. Ruotsissa saamelaisten haluttiin antaa pitää oma kulttuurinsa, mutta tämä koski lähinnä porotaloutta harjoittaneita saamelaisia – maataloutta harjoittaneet saamelaiset haluttiin ruotsalaistaa. Suomessa saamelaisten sulauttamispolitiikka alkoi muita pohjoismaita myöhemmin 1920-luvulla. Suomalaistamista toteutettiin tehokkaasti koululaitoksen kautta, mikä sai monet saamelaiset hylkäämään äidinkielensä puhumisen.

Monet saamelaisartistit ammentavat omista perinteistään ja ylläpitävät saamelaista kulttuuria. Esimerkiksi ruotsinsaamelainen laulaja Sofia Jannok laulaa lähinnä pohjoissaameksi ja liittää lauluihin perinteistä saamelaista joikaamista. Kuva: Benoît Derrier/Wikimedia Commons, CC BY-SA 2.0.

Saamelainen kansallisajattelu alkoi herätä Suomessa vasta 1950-luvulla, ja 1970-luvulla perustettiin ensimmäiset saamenkieliset koulut sekä saamelaisten oma hallintoelin saamelaisvaltuuskunta, myöhemmin saamelaiskäräjät. Nykyään Suomessa on noin 10 000 saamelaista, joista arviolta parituhatta puhuu saamenkieliä äidinkielinään. 

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön. Oppikirjan näkökulmatekstit ovat lyhyempiä tekstejä, joiden ei ole tarkoitus olla kattavia kokonaisesityksiä, vaan ne tarkentavat jotakin varsinaisen luvun teemaa. 

Oppikirja 6: Elämää kivikauden Suomessa

Osa 6. Elämää kivikauden Suomessa

Mesoliittisella kivikaudella ihmiset liikkuivat eläinten jäljillä

Nykyään Venäjään kuuluvalta Säkkijärveltä löytynyt korvat valppaana pystyyn nostanutta hirven päätä esittävä nuija osoittaa, miten hyvin kivikauden muotoilijat tunsivat heitä ympäröineen luonnon. Esineen merkitystä ei tiedetä, mutta hirven esiintyminen kivikauden esineissä ja maalauksissa kertoo eläimen suuresta tärkeydestä Pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsästäjä-keräilijöille. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

Koska kivikausi (8850–1500 eaa.) kesti Suomessa yli 7 000 vuotta, ajanjaksoon mahtui paljon erilaisia kulttuureita, elinkeinoja, asumismuotoja ja uskomuksia. Tärkein yhdistävä tekijä kivikauden Suomen asukkaille vuosituhannesta riippumatta oli kuitenkin eläminen suoraan luonnon resursseista metsästämällä, kalastamalla ja keräilemällä syötäviä marjoja, kasveja, sieniä ja juuria. 

Suomen alueen varhaisimmat asuttajat elivät muutosten maailmassa. Jääkaudella paksun mannerjään painama maankuori kohosi jään sulamisen jälkeen nopeasti, mikä tarkoitti selvästi havaittavaa rantaviivan vetäytymistä ja tuttujen kalojen kutuapajien ja lintujen pesimämatalikkojen häviämistä. Mesoliittisten metsästä-keräilijöiden piti jatkuvasti etsiä uusia pyyntipaikkoja ja vaihtaa asuinpaikkaa liikkuvan rantaviivan mukana.

Kivikauden pyyntiyhteisöt asettuivat mieluiten asumaan aurinkoisille hiekkarannoille, koska niiltä oli lyhyt matka keräämään raaka-aineita ja pyydystämään sekä veden että metsän riistaa. Koska teitä ei ollut, vesistöt olivat pääasiallinen liikenneväylä. Kuvassa on mesoliittinen asuinpaikka Posiolla. Rapautuneella maan pinnalla on levällään nuotiokiviä, palaneita luun kappaleita ja kiviesineiden työstämisestä todistavia kivi-iskoksia. Kuva: Jouni Taivainen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Ilmasto ja eläinpopulaatioiden koko vaikutti siihen, mitä eläimiä metsästäjät pyysivät. Mesoliittisella kivikaudella hirvi on ollut tärkeimpiä riistaeläimiä, mutta myöhemmin neoliittisella kivikaudella peura ja hylje nousivat hirveä tärkeämmiksi. Hirvellä oli kuitenkin myöhempinäkin aikoina tärkeä symbolinen rooli, koska se oli neoliittisella kivikaudella yleisin kalliomaalauksissa kuvattu eläin. Hirveä pyydettiin talvisin hangilta, joilla paina eläin ei päässyt niin helposti pakoon. Peuran metsästyksessä kivikauden ihmiset käyttivät maahan kaivettuja pyyntikuoppia, joihin peurat ajettiin ansaan. Jo varhaisimmilla asukkailla oli metsästyksessä apuna kesytetty eläin, koira. Talvisin koiravaljakot ajoivat yksijalkaisia rekiä, joiden kappaleita on löytynyt soista.

Sorkkaeläinten pyydystäminen oli tärkeää, koska ihmiset saivat niistä ruokaa, luita työkalujen raaka-aineiksi ja koruiksi ja nahkaa vaatteiden ja asumusten valmistamiseen. Iso osa arkeologien kivikautisilta asuinpaikoilta löytämistä esineistä on pieniä kvartsikivestä iskettyjä säleitä, joita on käytetty rasvan ja kudosten kaapimiseen eläinten nahoista. Koska mesoliittisen kivikauden ihmiset eivät tunteneet muita tekstiileitä kuin kasvikuiduista punotut nyörit ja köydet, kankaita ei vielä ollut, vaan kaikki vaatteet tehtiin nahoista ja turkiksista. Vaatteita koristeltiin toisinaan luista, eläinten hampaista ja meripihkasta tehdyillä koristeilla. Myös vesilintujen nahoista tehtiin vaatteita ja koristeina käytettiin lintujen sulkia, mistä todistavat kivikautisista haudoista löytyneet mikroskooppisen pienet sulkien ja untuvan kappaleet.

Mesoliittisella kivikaudella ihmiset asuivat helposti liikuteltavissa, nahasta valmistetuissa kodissa, jotka pystytettiin mieluiten suojaisille hiekkarannoille. Joutsenon Kuurmanpohjasta tunnetaan kuitenkin jo mesoliittisen asutuksen varhaisvaiheesta hirsistä rakennetun majan jäännökset, eli jo varhaisilla pyyntiyhteisöilläkin on ollut pysyvämpiä asumuksia, joihin on palattu pitkiltä pyyntiretkiltä. Niitä voi pitää Suomen vanhimpina taloina.

Neoliittinen kivikausi muuttaa elintapoja

Moderni tulkinta neoliittisista, hirsirunkoisista asumuksista Yli-Iin Kierikissä. Miten tarkkaan arkeologit voivat päätellä rakennusten ulkonäön maan alla säilyneistä jäljistä? Kuva: Ninaras/Wikimedia Commons, CC BY 4.0.

Etelämpänä Euroopassa maanviljelys levisi Lähi-idästä Turkin kautta nopeasti mesoliittisen kivikauden lopulla. Suomen alueella muutos ei ollut yhtä nopea, mutta noin 5200 eaa. vesistöjen rantojen asutus muuttui pysyvämmäksi, ja hirsirunkoisesta majasta tuli tavallinen eränkävijäväestön asumus. Samaan aikaan Suomen alueen asukkaat oppivat taidon valmistaa savesta poltettuja astioita, mitä käsiteltiin luvussa 3.

Neoliittisella kivikaudella etenkin Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla hylkeen pyynti kasvoi merkittäväksi elinkeinoksi, mistä muistuttavat lukuisat hylkeenrasvan eli traanin keittämisestä syntyneet palaneiden kivien röykkiöt. Rannikon pyyntiyhteisöt valmistivat traania yli oman tarpeen, ja rannikoiden asukkaat vaihtoivat sitä Baltiasta peräisin oleviin himottuihin meripihkaesineisiin.

Närpiöstä on löytynyt kivikautinen grönlanninhylkeen luuranko, joka on vajonnut meren pohjaan kyljessään luuharppuuna. Tämä saalis karkasi metsästäjiltä, mutta hylje oli yksi kivikauden tärkeimmistä pyyntieläimistä. Hylkeestä sai ravitsevaa lihaa, vettäpitävän turkin ja traania, joka sopi valaisuun ja nahankäsittelyyn. Kuva: Museovirasto (1949), CC BY 4.0.

Kaksi Yli-Iin Kierikistä Pohjois-Pohjanmaalta löytynyttä neoliittista meripihkakorua. Meripihkaa ei löydy Suomesta, vaan se on tuotu Baltiasta. Arkeologit ovat löytäneet meripihkaesineitä paljon Pohjanmaan kivikautisilta asuinpaikoilta, ja tutkijat arvelevat, että paikalliset asukkaat saivat niitä vaihtamalla traaniin ja muihin hylkeenpyynnistä saatuihin hyödykkeisiin. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

Vaikka neoliittisen kauden alku vaikuttanut radikaalisti pyyntiväestön elinkeinoon, kivikauden jälkipuolella n. 2800 eaa. Suomen alueelle levittäytynyt vasarakirveskulttuuri toi mukanaan myös kesytettyjä maatalouseläimiä, ainakin lampaan ja vuohen ja mahdollisesti naudan, ja myös taidon viljellä maata. Uudet elinkeinot pysyivät kuitenkin sivuosassa kalastuksen ja metsästyksen rinnalla. Ahvenanmaalta on löytynyt vasarakirveskulttuurin ajalta ohranjyviä, mutta Manner-Suomen vanhimmat merkit maanviljelyksestä ovat vasta kivi- ja pronssikauden taitteesta, noin vuodelta 1500 eaa. Sisämaahan maanviljelys levisi hiljalleen.

Osa tutkijoista on arvioinut maatalouden heikentäneen ihmisten elämänlaatua. Metsästäjä-keräilijäyhteisöissä ravinnon hankkimiseen riitti huomattavasti lyhyempi aika kuin mitä pellon kyntämiseen ja lannoittamiseen, sadon korjaamiseen ja viljanjyvien käsittelyyn kului. Pyyntikulttuurin elinkeinot eivät myöskään olleet yhtä vahvasti kiinni säätilan vaihtelusta kuin maanviljelyskulttuurissa, missä huonot olosuhteet saattoivat tuhota koko sadon. Maanviljely pystyi kuitenkin elättämään isomman yhteisön, ja hyvinä satovuosina saatu ylijäämä oli mahdollista käyttää kaupankäyntiin. Yksi maanviljelyä edistäneistä asioista saattoi olla taito valmistaa päihdyttävää olutta, jolla oli tutkijoiden arvelun mukaan tärkeä osa yhteisön rituaaleissa.

Kivikauden uskomusmaailma

Astuvansalmen kallio Ristiinassa on yksi Suomen suurimmista kalliomaalauskohteista. Astuvansalmen kalliossa, kuten monissa muissakin kalliomaalauskohteissa, on mahdollista nähdä ihmismäisiä tai eläinmäisiä piirteitä. Tällaiset piirteet saattoivat tehdä paikasta pyhän kivikauden ihmisille. Kuva: Helena Taskinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Kivikaudelta säilyneiden eläinaiheisten esineiden ja kalliotaiteen perusteella kivikauden ihmisten maailmankuva vaikuttaa muistuttaneen myöhempien siperialaisten kansojen samanistisia käsityksiä, joiden mukaan kaikella elollisella ja elottomalla on henki. Tällaista maailmankuvaa kutsutaan animistiseksi. Kivikautisen maailmankuvan näkyvin ilmentymä ovat vesistöistä kohoavat pystysuorat kallioseinämät, joihin kivikauden ihmiset ovat maalanneet punamullalla kalliomaalauksia. Kalliomaalausten aiheet esittävät yksinkertaisesti maalattuja ihmisiä, veneitä, kämmenen kuvia, hirviä ja muita eläimiä. Vaikka maalausten viesti on ollut kivikauden ihmisille selvä, sitä on vuosituhansia myöhemmin vaikea tulkita. Yleisesti hyväksytyn näkemyksen mukaan kuvat liittyvät kuitenkin samanistiseen maailmankuvaan. Monilla maalausten ihmishahmoilla on eläinten piirteitä, kuten sarvet, ja niiden uskotaan esittävän näkyvän ja näkymättömän maailman välillä matkustavia samaaneja. Suomesta tunnetaan yli sata kalliomaalauskohdetta, joista Astuvansalmen kallio Ristiinassa on kuuluisin.

Astuvansalmen kalliomaalauskalliossa on sukupolvien ajan punamullalla maalattuja kuvia ihmisistä, hirvistä ja veneistä. Haalistuneita maalauksia on tässä kuvassa vahvistettu digitaalisesti. Kuva: Ismo Luukkonen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Punainen väri oli muutenkin tärkeässä asemassa kivikauden kulttuureille. Kampakeramiikan ajalta (5200–3200 eaa.) on säilynyt punamultahautoja, joissa maahan haudatun vainajan päälle on siroteltu punamultaa tai vainaja on esimerkiksi kääritty punaiseksi maalattuun tuoheen. Punainen oli veren ja elämän väri, jonka on ehkä uskottu auttavan vainajaa syntymään uuteen elämään. Punamultahaudoissa ei ole säilynyt luita, mutta niistä saattaa löytyä hammaskiillettä ja heikosti erottuva vainajan hahmo.

Neoliittinen vasarakirveskulttuuri sai nimensä näistä sileäksi hiotuista kirveenteristä. Näitä kirveitä löytyy usein haudoista, ja arkeologit ovat arvelleet, että esineellä olisi ollut jokin uskonnollinen merkitys. Osa tutkijoista ajattelee, että kirveet kytkeytyivät indoeurooppalaisiin uskomuksiin kirvestä käyttävästä ukkosenjumalasta. Miten paljon ajattelet arkeologien voivan tietää esihistoriallisista uskomuksista? Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

Noin 2800 eaa. Suomen rannikolle levinneen nuorakeraamisen kulttuurin mukana levisi uudenlaisia uskomuksia.  Vasarakirveskulttuurin haudoissa ei käytetty punamultaa, mutta vainajat haudattiin sikiöasennossa hautalahjojen kanssa. Kulttuuri antoi paljon merkitystä kivestä hiotuille vasarakirveille, joita on löydetty Euroopassa yksinomaan miesten haudoista, vaikka naistenkin haudoissa saattoi olla toisenlaisia työkirveitä. Arkeologit ovat pitkään pitäneet vasarakiveitä soturiuden symboleina, mutta niissä olevien käyttöjälkien on havaittu viittaavan enemmän kirveisiin metsänraivaustyökaluina. Vasarakirveskulttuurin aikaan metsiä raivattiinkin Euroopassa laajamittaisesti viljelysmaaksi. Joka tapauksessa hautalöydöt antavat arkeologeille syyn olettaa, että vasarakirveskulttuurissa uskottiin elämän jatkuvan kuoleman jälkeen melko samanlaisena kuin tämänpuoleisessa, koska vainajat tarvitsivat mukaan hautaan astioita, ruokaa ja työkaluja.