Esihistorian ja historian rajalla

Arkeologiassa tieteenalana on vielä paljon kehittämisen varaa, ja tällä hetkellä ammattiyhteisössä tuntuu olevan useampiakin kuumia keskustelunaiheita. Yksi (ei tosin kuumin) on arkeologisten ajanjaksojen ongelmallisuus, joka herätti keskustelua muun muassa Museoviraston toissaviikkoisessa kenttätyöesittelyssä.

Uudet löydöt ja tutkimukset antavat jatkuvasti lisää viitteitä siitä, että arkeologian kronologia ei joiltakin osin käy yksiin kalenterivuosien kanssa – toisin sanoen osa löydöistä saattaa olla paljon nuorempia kuin mitä esinetypologinen ajoitus antaisi ymmärtää. Tuntuu pähkähullulta tilanteelta, että puhuessaan typologisesta vuodesta 1200 arkeologi tarkoittaisi kalenterivuotta 1400. Ei kai se niin voi mennä?

Muutaman viime vuoden aikana tehdyt löydöt ja tutkimukset ovat osoittaneet ongelman koskevan ennen kaikkea nuorempaa rautakautta (ristiretkiaikaa 1025–1300) ja keskiaikaa (alueesta riippuen alkaa 1150–1300 ja päättyy ennen vuotta 1600), joskin myös varhaisen rautakauden ja kivikaudenkin kohdalla heittoa löytyy. Tietysti mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sitä pienemmälle aikajänteelle halutaan kulttuuriset muutokset asettaa. Kivikauden kohdalla on hyväksyttävää puhua muutaman vuosisadan marginaalilla, mutta vaikkapa viikinkiajan kohdalla samanlainen joustovara on mahdotonta. On anakronistista ajatella lohikäärmelaivoja seilaamaan tykkilaivojen sekaan.

Otetaan esimerkiksi viime syksynä suurta mediahuomiota saanut Janakkalan miekkamies. Hauta-antimiensa perusteella vainajan tulkittiin kuolleen ristiretkiajalla, mutta radiohiiliajoitus kertoi muuta: vainaja oli haudattu 1300-luvulla, siis historiallisesti keskiajan puolella.

Toinen esimerkki on ikonisena ristiretkiajan kohteena pidetty Mikkelin Tuukkalan kalmisto. Haudoista on kuitenkin saatu ajoituksia 1300- ja jopa 1400-luvulta. Toisin sanoen vaikuttaa siltä, että ympäri nykyisen Suomen aluetta esikristilliset esinehautaukset ja rautakautinen aineellinen kulttuuri ovat jatkuneet vielä pitkälle keskiaikaan. Esimerkiksi Hämeessä on siis  Hämeen linnan jo seisoessa paikallaan pukeuduttu rautakautisiin vaatteisiin ja eletty mahdollisesti hyvin samaan tapaan kuin ennen ruotsalaisvalloitustakin.

Pelkkään vertailuun perustuvan typologian heikkoudet on ymmärretty jo pitkään, mutta ajoituksia ei ole kuitenkaan riittävästi tarkennettu. Juuri myöhäisrautakauden kronologiasta tekee ongelmallisen, että se sijoittuu kahden ajan, esihistoriallisen ja historiallisen välille.Tämä oli aikoinaan raja arkeologian ja historiantutkimuksen välillä, ja sellaisena omituisen terävä huomioon ottaen, miten heikosti se ilmenee arkeologisessa aineistossa. Keskiajan alkaminen ei ollut mikään kataklystinen mullistus, joka olisi kertaheitolla muuttanut nykyisen Suomen alueella asuvien ihmisten elämän. Silti typologisen ajoittamisen selvärajaisuus tuntuu olettavan ihmisten yhtäkkiä lakanneen olemasta "rautakautisia" ja alkaneen olla "keskiaikaisia".

Vaikka periodijako on kätevä perustyökalu, ei sitä pitäisi ottaa liian konkreettisesti. Todellisuus on aina monimutkaisempaa ja monipuolisempaa kuin yksinkertaistetu mallit antavat ymmärtää. Pulmalliseksi sen myös tekee, että eri ilmiöt tapahtuvat eri alueilla eri aikaan. Kuten Tuomas Heikkilä edellisessä viikon sitaatissa toteaa, tehdään aikakausijakoa eri tieteenaloissa eri perustein, mikä johtaa hullunkurisiin tilanteisiin. Suomessa ei ole juuri mieltä edes yrittää saada eurooppalaista jaottelua varhais- sydän- ja myöhäiskeskiaikaan istumaan meidän parista neljäänsataa vuotta kestäneeseen keskiaikaamme. Silti niin on pitkään tehty.