Partamiehenkannu

Suurin osa Aboa Vetus & Ars Novan tämän kesän kaivauslöydöistä on peräisin 1700- ja 1800-luvuilta. Syy on selvä: tutkimusalueella on kaksi kivitaloa, jotka on purettu Turun palon 1827 jälkeen, ja täyttömaan mukana kellareihin on kulkeutunut silloin melko nuorta tavaraa.

Partamiehenkannujen palasia Aboa Vetus & Ars Novan kaivaukselta.
Kuva: Ilari Aalto.

Poikkeuksiakin on. Vapaaehtoiset kaivajamme löysivät yhtenä päivänä lähes samaan aikaan kolme palaa astioista, joiten tyypistä ei voi erehtyä. Palaset ovat peräisin 1500-luvun puolivälissä valmistetuista partamiehenkannuista eli Bellarmineista. Astian nimi tulee sen kaulaan kuvatusta parrakkaan miehen naamasta, joka kävisi mallikkaasti tämän päivän hipsteristä. Partamies esittää ilmeisesti keskiaikaisten myyttien villimiestä, metsänhenkeä, joka komeilee myös Lappeenrannan vaakunassa.

Mary Rosen hylystä löytynyt kölniläinen partamiehenkannu
(n. 1540). Kuva: Victoria & Albert Museum.

Kivisaviset partamiehenkannut ovat mukavia löytöjä, koska niiden muoto muuttui historian aikana nopeasti ja palaset on siis helppo ajoittaa. Varhaisimmat tyypit tehtiin vuoden 1500 tienoilla, ja 1500-luvun kuluessa tyypillisen näköisiä partamiehenkannuja valmistettiin Saksassa Reinin alueella. Kannujen valmistus jatkui 1700-luvulle asti. Myöhemmät kannut tunnistaa muun muassa siitä, että 1500-luvun kannujen hymyilevä partamies muuttui 1600-luvulla irvisteleväksi hirviöksi.

1600-luvun partamiehenkannu.
Kuva: Steve Caffery/Wikimedia Commons.

Nimitys Bellarmine tulee muuten italialaisesta jesuiitasta, Pyhästä Roberto Bellarminosta (1542–1621), joka oli paitsi parrakas, myös vastusti viinan kiroja. Niinpä englantilaiset ja hollantilaiset protestantit pitivät Bellarminea sopivana lempinimenä olutkannulle.

Museon kaivauksilla löytyneet palat ovat peräisin kahdesta eri kannusta. Toinen, Kölnissä valmistettu, on massaltaan harmaa ja koristeltu erittäin hienoilla tammenlehvä- ja -terhokoristeilla. Koristelu ajoittaa kannun noin vuosiin 1525–1550.

Toisen kaivauksilla löytyneen kannun kappaleet ovat todennäköisesti peräisin
tällaisesta, Kölnissä 1500-luvun puolivälissä tehdystä kannusta.
Kuva: Rijksmuseum/Wikimedia Commons.

Toinen kannu on paksumpaa, keltaiseksi lasitettua kivisavea, ja koristeina on käytetty yksinkertaisempia lehtiä ja ruusua. Massa ja lasite muistuttavat Frechenissä valmistettuja astioita, mutta koristelu on hyvin samanlaista kuin eräässä Kölnissä valmistetussa astiassa. Tämäkin kannu on luultavimmin valmistettu 1500-luvun puolivälissä jossakin Reininmaan alueella.

Kaivaukset jatkuvat, ja toivottavasti löydämme vielä kannun kaulaosan partoineen kaikkineen.

Umpeenmuuratun oven arvoitus

Löysimme jo viime vuonna Aboa Vetus & Ars Nova -museon arkeologisilla kaivauksilla keskiaikaisen kivitalon kellarista umpeenmuuratun oven. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Kun talo on ollut käytössä vuosisatoja, sille tehdään luonnollisesti isojakin remontteja ja rakenteellisia muutoksia. Toisaalta suljetut kulkutiet antavat kiinnostavia vihjeitä siitä, että rakennuksen käyttötarkoitukset ovat muuttuneet.

Umpeenmuurattu oviaukko (vasemmalla) vuoden 2018 kaivauskartassa.
Kuva: Ilari Aalto.

Kivitalo on rakennettu ehkä 1400-luvulla, ja kaikesta päätellen kellarista kadulle johtanut portaikko on myös keskiajalta, joskaan ei kivitalon vanhimmasta vaiheesta. Portaikon ylin porras on kuitenkin noin metrin alempana kuin umpeenmuuratun oven toisella puolella oleva 1700-luvun katupinta. Ovi on ilmeisesti muurattu umpeen kun kadun pintaa on nostettu, jolloin ovi olisi muutenkin jäänyt osittain maan alle.

Oven umpeenmuuraamisen jälkeen vanhasta portaikosta on tullut erittäin pimeä nurkkaus, ja varmaankin valaistuksen parantamiseksi se on kalkittu kokonaan valkoiseksi. Missään muualla kellarissa ei näy jälkiä laastirappauksesta.

Kun kaivaus on syventynyt, vanha oviaukko on alkanut vaikuttaa ainoalta järkevältä kohdalta kulkea kolmen metrin syvyiseen kellariin. Niinpä päätimme avata oven uudestaan vuosisatojen jälkeen. Koska arkeologia on tuhoavaa tiedettä, ainoa tapa päästä käsiksi umpeenmuuratun oven historiaan oli muutenkin purkaa se.

Umpeenmuurattu oviaukko ennen purkamista. Kuva: Ilari Aalto.

Umpeenmuurattu oviaukko puoliksi purettuna. Takana erottuu 1700-luvun
kujan kiveys ja kivien alla oleva pohjustushiekka. Kuva: Ilari Aalto.

Näkymä kadulta ennen purkamista. Kuva: Ilari Aalto.

Näkymä kadulta purkamisen jälkeen. Kuva: Ilari Aalto.

Ennen purkamista. Kuva: Ilari Aalto.

Ja jälkeen. Kuva: Ilari Aalto.

3D-malli umpeenmuurauksesta kahden tiilikerran poistamisen jälkeen. Kuva: Ilari Aalto.

Purimme muurauksesta noin puolet, mikä riittää työmaaportaikon rakentamiseen kellariin. Digikuvasimme jokaisen tiilikerroksen ja teimme niistä 3D-mallit, joiden pohjalta piirrämme lopulta kaivauskartat. Näin puretun oven rakenne tallentuu kirjalliseen ja kuvalliseen muotoon. Oven purkaminen kannatti, koska siitä selvisi useita kiinnostavia tietoja:

1) Oven tiilimateriaali on kierrätettyä. Tiilet olivat hiiltyneitä, huonokuntoisia ja paikoin jopa kuumuudessa sulaneita. Ne olivat ilmiselvästi olleet tulipalossa ennen päätymistään oviaukon tukkeeksi.

2) Tiilet ovat keskiaikaisia. Pelkkien muuritiilten lisäksi joukossa oli kaksi goottilaista muototiiltä, joista toinen on peräisin holvin ruoteesta. Samanlaisia tiiliä on löytynyt muualtakin tutkimusalueelta, joten on hyvin mahdollista että ne ovat peräisin samasta talosta. Siinä on siis keskiajalla ollut hulppeat goottilaiset holvit.

Keskiaikainen goottilaisen holvin ruodetiili (keskellä) löytyi muurattuna
suljetun oviaukon keskelle. Kuva: Ilari Aalto.

3) Umpeenmuuraus ei noudata mitään tiililimitysjärjestelmää, vaan tiilet on ladottu vähän miten sattuu. Tämä ei vaikuta ammattimuurarin työltä.

4) Oven pielet ovat erittäin pahasti vinossa, mutta tiilimuuraus oli lähes suora. Se on tehty siis vaiheessa, jossa kivitalon on jo kallistunut uhkaavasti Aurajokea kohti.

Hieman mysteeriksi jäi vielä, milloin ovi on tarkalleen muurattu umpeen. Se on tapahtunut joskus keskiajan ja 1700-luvulla tapahtuneen kujan kiveämisen välillä, ja huonokuntoisista tiilistä päätellen kenties jonkin tulipalon jälkeen. Yksi vaihtoehto olisi 1720-luku, jolloin kivitalo joutui muutenkin voimakkaan uudistamisen kohteeksi.

Piispa Herman Witte valitti 1723 talon olevan uhkaavasti kallellaan ja tontin omistaja Jost Schultz lupasi tehdä asialle jotakin. En tiedä ryhtyikö Schultz kuitenkaan vielä itse toimeen, sillä tontin vaihtaessa omistajaa vuonna 1726 sen rakennuskanta mainitaan raunioituneeksi. Joka tapauksessa näyttää siltä, että 1700-luvulla kivitalon ylemmät kerrokset purettiin kokonaan ja tilalle rakennettiin uudet. Oviaukon sulkeminen samassa yhteydessä tuntuu luontevalta. Totuus selvinnee kuitenkin, jos muuraus saadaan tulevaisuudessa purettua kokonaan.

Turun vanhin röökinurkka?

Aboa Vetus & Ars Novan kesän kaivaukset ovat jatkuneet menestyksekkäästi jo yli kaksi kuukautta. Siinä ajassa tutkimusalueelle on avattu kaksi 2x6 metrin kokoista kaivantoa, joista toisessa on saatu esiin Turun palossa vuonna 1827 tuhoutuneen kivitalon seinä. Talo on kuitenkin paljon paloa vanhempi, koska se näkyy jo 1740-luvun alun kartalla. Löytöjen perusteella sama rakennus on ollut pystyssä jo 1600-luvulla.

Vuonna 1829 puretun kivitalon seinät paljastuivat metrin syvyydestä.
Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Rakennus on ollut L-kirjaimen muotoinen. Turun palon aikaan sen nurkassa on ollut puinen kuisti, josta oli jäänyt jäljelle vain suuri määrä rautanauloja ja hiiltä. Hieman yllättäen kuistin jäänteiden alta alkoi paljastua 1600-luvun löytöjä, siis ajalta kauan ennen Turun paloa. Ehkä kuisti on rakennettu jo 1700-luvun alkupuolella, eikä sen alle ole tipahtanut esineitä sataan vuoteen?

Yllätys oli sekin, että kuistin alta löytyy valtavasti savisten tupakkapiippujen eli liitupiippujen kappaleita. Piiput on valmistettu valkosavesta Goudassa Alankomaissa 1600-luvun puolivälissä. Ajoituksen ja valmistuspaikan kertovat piippujen koppien muoto ja koristelu ja koppien kannoissa olevat tekijöiden leimat. Kiinnostavinta on, että kymmenet piippujen kappaleet löytyivät hyvin pieneltä alueelta rakennuksen sisäpihan nurkasta. Ilmeinen johtopäätös oli, että nurkassa on tupakoitu ahkerasti.

Kaivauksissa löytyneitä goudalaisia 1600-luvun liitupiippuja. Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Tupakkanurkasta löytyi muitakin löytöjä, jotka alkoivat valaista arvoitusta. Piippujen seasta löytyi sarvesta tehty upea noppa ja useiden lasipikareiden sirpaleita. Löydöt vihjaavat ajanvietteestä ja huvittelusta. Piipuntupruttelun aikaan 1600-luvun puolivälissä talon omisti raatihuoneella kellarikapakkaa pitänyt Anders Merthen (k. 1666), ja on hyvin todennäköistä, että hänellä oli kotonaankin krouvi.

Sarvesta valmistettu pelinoppa. Uhkapelit kuuluivat krouveihin 1600-luvulla siinä missä aiemminkin. Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Tupakanpoltto rantautui 1600-luvun alkupuolella Ruotsiin kuuluneessa Suomessa ensiksi Turkuun, mistä se levisi nopeasti kansan syvien rivien harrasteeksi. Aboa Vetus & Ars Novan lähes neljänsadan vuoden takainen tupakkanurkkaus on siitä hauska löytö, että se on Suomen vanhimpia röökinurkkia. Joillakin nykyajan ilmiöillä on yllättävän pitkät juuret.

Silmälasien arkeologiaa

Silmälasit ovat niin arkinen esine, että niiden pitkää historiaa ei aina tule ajatelleeksi. Silmälasit on kuitenkin keksitty jo keskiajalla, ja niitä voi pitää yhtenä keskiajan Euroopan suurimmista innovaatioista. Ei tiedetä kuka kehitti ensimmäiset rillit, mutta vanhimmat tiedot silmälaseista ovat Italiasta 1200-luvun lopusta. Keskiajalla ei osattu vielä hioa likinäköä korjaavia linssejä, joten silmälasit olivat yksinomaan tarkkuustyöskentelyn ja lukemisen apuväline, kuin nenälle ripustetut suurennuslasit. Niiden kehykset olivat useimmiten luuta tai puuta, mutta halvoissa malleissa kehykset saattoivat olla paksua nahkaa.

Vanhimmassa silmälasimallissa on kaksi keskeltä yhteen niitattua kakkulaa.
Kuva: Ilari Aalto

Vanhin maininta silmälaseista Ruotsissa on vadstenalaisveli Johannes Hildebrandin 1400-luvun alussa Linköpingin piispa Knut Bossonille lähettämä kirje, jossa Johannes pyytää piispaa lähettämään rikkoutuneet lasinsa hänelle korjattavaksi. Silmälaseja on kuvattu myös ruotsalaisessa kirkkotaiteessa, kuten Torshällan kirkon Abrahamia esittävässä maalauksessa. Silmälasit tunnettiin siis näillä kulmilla viimeistään 1400-luvulla, mutta mikään yleinen näky ne eivät vielä olleet.

1300-luvun maalaus esittää dominikaanioppinut
Hugo de Saint-Cheriä (k. 1263) keskittyneenä kirjoitustyöhön.
Hänen aikanaan silmälasit eivät vielä olleet käytössä.
Kuva: Wikimedia Commons

Suomesta ei ole toistaiseksi löytynyt varmuudella keskiajalle ajoittuvia silmälasilinssejä tai -kehyksiä, mutta nuorempien aikojen rillejä tunnetaan arkeologisestikin. Esimerkiksi Vrouw Marian hylystä on löytynyt kokonainen lokerikko täynnä 1700-luvulle ajoittuvia linssejä. Aboa Vetus & Ars Nova -museon kokoelmissakin Turussa on yksi silmälasilinssi, joka ajoittunee 1700-luvulle.

Aboa Vetus & Ars Nova -museon tutkimuksissa löytynyt linssi.
Kuva: Ilari Aalto

1700- ja 1800-luvuilla suosittiin sangattomia kakkuloita, joiden kehykset olivat ohutta metallilankaa. Sangalliset lasit tulivat muotiin 1700-luvun lopulla. Kakkuloita on löytynyt erityisen paljon kirkkojen lattioiden alta, esimerkiksi Rengon ja Espoon kirkoista ja Turun tuomiokirkosta. On arveltu, että silmälaseja olisi laitettu vainajien mukana hautaan, mutta gradussaan aihetta tutkineen Sanna Ritari-Kallion mukaan ainoastaan yhdessä tapauksessa Pernajan kirkossa lasit ovat todella olleet haudassa, muuten ne ovat löytyneet irtolöytöinä. On kylläkin vaikea kuvitella, että lasit olisivat vahingossa hukkuneet kirkkojen perustuksiin.

Englannista löytyneet sangattomat kakkulat. Samanlaisia
on löytynyt vanhojen suomalaisten kirkkojen alta.
Kuva: Portable Antiquities Scheme

Silmälasit ovat kiinnostavia henkilökohtaisia esineitä, joita soisi löytyvän enemmänkin arkeologisissa tutkimuksissa. Keskiajalla laseja tarvittiin ennen kaikkea kirjalliseen työskentelyyn. Ehkä Suomestakin olisi mahdollista löytää jälkiä keskiajan silmälaseista esimerkiksi pappiloiden tai luostareiden yhteydestä?


Lähteet:

Hiekkanen, Markus 1993. Rengon historia. Rengon kunta ja seurakunta, Renko.

Ritari-Kallio, Sanna 2016. Viinapullo Pietarille? Hauta-antimia uuden ajan Suomessa. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.

Schnell, Ivar 1935. En anakronistisk detalj i den medeltida ikonografien. Fornvännen 19/1935: s. 19-34.

Muinaisia maisemia

Vuonna 2004 Esihistorian pauloissa ja Multimediatietopankki MMDB -hankkeet tuottivat yhdessä 3D-mallinnettuja muinaismaisemia Etelä-Hämeen ja Hyvinkään alueelta. Samoja mallinnuksia hyödynnettiin Esihistorian pauloissa -kirjassa (Heikki Matiskainen & Juha Ruohonen 2004).

Mallinnukset nousivat taannoin puheenaiheeksi Facebookissa, ja Juha Ruohonen latasi ne ystävällisesti kaikkien nähtäviksi. Videoiden syntikkasaundit eivät välttämättä ole omiaan luomaan muinaista tunnelmaa, mutta mallinnusten eduksi täytyy kuitenkin sanoa, että ne ovat kestäneet aikaa erittäin hyvin. Tässä koko kattaus, hyvää muinaismatkaa!

Silmäkenevan kivikautinen asuinpaikka, Riihimäki

Mommilanjärvi kivikaudella, Hausjärvi

Hakoisten linnavuori 1200-luvulla, Janakkala

Salon Kaartjärven rautakautinen asutus, Loppi

Santa Pirjon kirkko 1600-luvulla, Loppi

Osteologisia pähkinöitä

Pikkupojasta asti olen ollut kiinnostunut eliöiden luustosta. Silti aina välillä tulee kaivauksilla vastaan luita, joita ei kerta kaikkiaan tunnista ensivilkaisulta. Periaatteessa kaikki selkärankaiset eliöt muodostuvat samanlaisista osista, mutta niillä osilla voi olla "mitä kauneimpia ja ihmeellisimpiä muotoja", kuten Charles Darwin runoili Lajien synnyn lopussa.

Viimeisin kysymysmerkki ovat olleet Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivauksella kaksi identtistä luuta, joille en vain keksinyt alkuperää. Luu on ohutta ja siinä on monimutkaisia ulokkeita. Koska kellarin keittiökerroksesta on löytynyt kalanluita vaikka ja kuinka, oletin että kyseessä on jonkin luukalan kallo. Kun mitään vastaavaa ei kuitenkaan googlettelulla tullut vastaan mistään uskottavasta kalalajista, alkoi ainoa johtopäätös olla, ettei kyseinen laji ole tästä maailmasta.

Mikä ihme tämä on? Hirviön pää? Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Sama sivulta. Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Onneksi tiedonhaku on nykymaailmassa kuitenkin niin helppoa. Facebookin kautta vinkattiin, että olin etsinyt vastinetta täysin väärästä eläinlajista. Luu ei ole kaloja (saati pääkalloa) nähnytkään, vaan kyseessä on joko sorsan tai tämän kesyversion ankan ristiluu. Ilmeisestikään en ole nauttinut eläissäni tarpeeksi pekinginkanaa.

Mukava uutinen, vaikka luut eivät olleetkaan lohikäärmeen kalloja. 1400-luvun alussa rakennetun suuren kivitalon kellarin nurkista on nyt saatu talteen siis kaloista ainakin haukea, ahventa ja siikaa, kotieläimistä lammasta, nautaa ja sikaa ja riistaeläimistä jänistä ja nyt siis myös sorsaa tai sen kesyversiota ankkaa. Ainakin lihaa on käytetty puolen vuosituhannen takaisessa keittiössä monipuolisesti.

Ruoanlaittoa Tacuinum sanitatis -teoksessa. Wikimedia Commons.

Aboa Vetuksen kaivaukset jatkuvat

Niin se kevät vain huiskahti. Esikoistietokirjani Matkaopas keskiajan Suomeen tuli kauppoihin ja ehdin vähän opiskellakin. Kevään parasta antia yliopistoilta olivat historialliset käsialat Turussa ja johdatus ihmisosteologiaan Helsingissä.

Kesän tulon tietää kuitenkin siitä, että Aboa Vetus & Ars Novan kaivaukset alkoivat taas, neljättä kertaa minun osaltani. Olen kaivanut vanhan tutun, museon suurimman keskiaikaisen kivitalon kellaria jo parin viikon ajan. Pakko sanoa, että työ on niin motivoivaa, ettei kuopalta hennoisi lähteä. Käsissäni on nimittäin köyhän miehen Pompeiji: kellari on sortunut tulipalossa, ja kaikki siellä ollut on jäänyt väliin.

Here I go again! Neljäs kesä samassa kellarissa. Ilari Aalto.

Viime vuonna alkoi käydä selväksi, että kellari on ollut sen käytön lopussa 1500-luvulla keittiö. Tästä vihjasivat uuninpohja, keittiöjäte ja keittiöastioiden kappaleet. Vastaavaa kellarikeittiötä ei Suomesta tunneta, mutta hauska kyllä Tukholman Södermalmilta löytyi toissavuonna vastaava ja vielä samalta ajalta. Turun ja Tukholman kellarikeittiöitä yhdistää sekin, että kummastakin on löytynyt kananmunan kuoria!

Vaikka Aboa Vetuksen kaivaus on tosiaan jatkunut vasta pari viikkoa, ovat löydöt hienoja. Heti ensimmäisen varsinaisen kaivausviikon lopulla löytyi taas keittiöteoriaa tukeva löytö, upea (joskin pahoin ruostunut) luukahvainen ruokaveitsi. Hyvin säilyneessä kahvassa on metalliniittejä, jotka voisivat olla hopeaa.

Luukahvainen veitsi in situ Aboa Vetuksen kellarissa. Ilari Aalto.

 

Veitsen hyvin säilynyt luukahva on oikealla. Ilari Aalto.

Eikä tässä vielä kaikki. Pari vuotta sitten bloggasin samasta kellarista löytyneestä harvinaisesta pyöreästä ikkunaruudusta. Nyt tätä mahdollisesti samaa ruutua on löytynyt kaksi isoa palaa lisää.

Hyväkuntoinen pala harvinaista  pyöreää ikkunaruutua. Ilari Aalto.

Pikarinkanta, joka ei ollutkaan pikarinkanta

Jo 2012 kaivauksilla löytyi Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellarista pyöreäreunaisia ja hyvin ohuita vihertäviä lasin kappaleita, jotka herättivät ihmetystä. Lasi oli niin ohutta, että ensimmäinen ajatus oli sen olevan ikkunalasia. Lasiasioiden ehdoton asiantuntija Georg Haggrén sen sijaan piti löytöä pikarinpohjana, joskin hyvin outona sellaisena.

Salaperäiset lasinpalat. I. Aalto.

Nyt vuotta myöhemmin sain käsiini kuvan pyöreästä ikkunaruudusta, ja aloin epäillä pikarinjalkateoriaa. Viime perjantaina sitten  Helsingin yliopiston kaivaus- ja tutkimusesittelyissä Georg tiesi vahvistaa epäilyn: kyseessä tosiaan on pyöreä ikkunaruutu, ja sellaisenaan ainoa, jonka tämä Suomesta tuntee.

Huonokuntoiset sirpaleet eivät näytä kummoisilta, mutta ne ovat siis toistaiseksi ainoa konkreettinen osoitus, että Suomessakin on käytetty Itämeren piirissä tyypillisiä ikkunoita uuden ajan alussa. Tällaisia ruutuja näkee paljon 1500-luvun lopun saksalaisissa puupiirroksissa. Ruudun halkaisija on ollut 90–100 mm, ja se tuskin on ollut ikkunassa yksin.

Pyöreäruutuiset ikkunat saksalaisessa 1500-luvun
puupiirroksessa. Wikimedia Commons.

Eriskummallista taidetta tiilessä

Luulisi että edes pelkkää rakennusjätettä sisältävää purkumaata kaivaessa ei tulisi yllätyksiä vastaan, mutta ei. Tänään maasta paljastui tiili, jota koristaa varsin erikoinen tiilentekijän raapustama kuvio:

Salaperäinen tiilikuva. I. Aalto.

Kuva on selvästi ajatuksen kanssa tehty, mutta äkkiseltään se ei aukea. Harmi kyllä tiili on pahoin murtunut, eikä koko kuvio ole säilynyt. Ideoita? Keskiaikaisen Turun kartta? Viitteellinen hilpari viitteellisen ympyrän sisässä? Tai ehkä vain keskimääräistä monimutkaisempi puumerkki? Tulkinnat ovat auki. Ainoa varma tieto on, että tiili ajoittunee 1400-luvun alkuun.

Laitan myös tilannekuvaa kaivaukselta. Olemme saaneet uudet hienot portaat, ja puoli kaivantoa on jo lähes lattiatasossa. Kaiveltavaa riittää silti.

Tunnelmallinen kuoppamme. I. Aalto.

Keskiaikaista hygienianhoitoa

Terveisiä taas Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivauksista. Kaivamamme tunkiomaatäyttökerros, josta mm. aikaisemmin esittelemäni värttinänkehrä ja kissan takajalka löytyivät, tuntuu hyvin keskiaikaiselta sisältönsä puolesta. Viime viikon perjantain hienoin löytö olivat täysin ehjät keskiaikaiset pinsetit. Samanlaiset on löydetty mm. Tukholman Helgeandsholmenilta.

Keskiaikaiset pinsetit. Eikun nyppimään! I. Aalto.

Pinsettejä on keskiajallakin käytetty kauneudenhoitoon. 1400-luvulla naisilla tuli muodikkaaksi korkea otsa, joten pinseteillä saatettiin nyppiä hiuksiakin.

Tunkiomaan lisäksi olemme kaivaneet 1650-luvun purkukerrosta, josta löytyi taas muutama eläimen astuma tiili. Selkeimmässä on kaksi päällekkäistä koiran tassunjälkeä:

Koirantassut tiilessä. I. Aalto.

Kuoppa alkaa tätä nykyä olla jo niin syvä, että museovieraat joutuvat oikeasti kurkistelemaan nähdäkseen mitä pohjalla tapahtuu. Maata on kuitenkin vielä puolisen metriä kaivettavana, ennen kuin lattiapinta saavutetaan.

Kaivausaluetta nykyisellään. I. Aalto.

Kissojen kellari

Eilen löytyi Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellarista pienoinen yllätys, kun olin jo viimeistelemässä päivän työtä. Täytemaasta paljastui pari pitkää ja ohutta luuta, joista en niin hätkähtänyt, mutta sitten luita tuli äkkiä samasta kohti lisää ja tajusin äkkiä mitä olinkaan kaivamassa: luut olivat kissan varvasluita. Adrenaliinitasoni nousi saman tien. Olin kaivamassa ainakin osittain ehjää kissan raajaa, kenties koko luurankoa?

Raaja ja siihen kuulumaton lapaluu kokonaisuudessaan.
Kuva: I. Aalto.

Hyvin läheltä kaivauskohtaa, saman kellarin rappusista, löytyi vuonna 1994 kokonainen kissan luuranko, josta tuli yksi museon ikonisista löydöistä. Kyseiseltä vitriinissä tälläkin hetkellä esillä olevalta kissalta puuttuu toinen etujalka, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että se oli viimein löytynyt. Jalan luut paljastuivat yksi kerrallaan, ja lopulta minulla oli löytöpussissa ehjä raaja pieniä varvasluita myöten. Samasta yhteydestä tuli kissan lapa, joten olin jo varma siitä, kenelle jalka kuului.

Vitriinin kissa. Kuva: J. Jokela

Erehtyminen on kuitenkin inhimillistä, ja tarkemmin kissan anatomiaan tutustuttuani huomasin, että kyseessä onkin takajalka – ja vitriinin kissalla on kummatkin vielä tallella! Toisin sanoen jalan on pakko kuulua jolle kulle muulle. Kaivaukselta on jo paljastunut useita kissan luita, kuten leuka. Osteologin vilkaisu voisi paljastaa näitä aineistosta enemmänkin. Mutta ehkä kellarin täyttömullan alla piilee vitriinikissallemme vielä nyt yhden takaraajan verran vajaa kaveri? Kissavainaat ovat päätyneet kellariin 1600-luvun puolivälissä täyttömaan jatkoksi, eli ihan kauhean loistokkaista hautajaismenoista ei ole kyse. Ehkä kellaria olisi kuitenkin syytä alkaa kutsua jo kissakellariksi, sen verran näitä hiirenmetsästäjien jäänteitä se pitää sisällään.

Mmm... muinaisjäännöksiä

Muinaisjäännökset eli arkeologien kesken tuttavallisesti muikkarit ovat elämän suola, ja ajattelin, että ne ansaitsisivat tältä blogilta aiempaa enemmän huomiota. Alkajaisiksi ajattelin julkaista pari kivikasaa Kakskerran saarelta Turusta, paristakin syystä. Ensinnäkin erilaiset röykkiöt, latomukset, hiidenkiukaat, uunit ja vareet muodostavat valtaosan Suomen kiinteistä muinaisjäännöksistä. Toiseksi kyseiset kivikasat sijaitsevat vain noin 4,5 km päässä toisistaan, mutta ikäeroa niillä on ainakin neljättätuhatta vuotta, mikä mielestäni antaa mukavan perspektiivin erilaisiin kivisiin muinaisjäännöksiin.

Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä:

Kohde numero yksi - Nunnavuoren pronssikautinen hautaröykkiö

Kuvat eivät tee oikeutta todella näyttävälle röykkiölle, mutta melkein hienompaa kuin 1,5 m korkea hiidenkiuas on paikka jolla se seisoo: Nunnavuorelta on häikäisevän hieno näkymä Turun rannikolle ja Lietoon asti. Turun näyttävimpiin lukeutuvaa röykkiötä ei ole tutkittu, joten tarkkaa ajoitusta ei voi antaa. Se on kuitenkin antanut vuorelle nimensä: kansan suussa tällaiset kivikasat ovat reformaation jälkeen olleet "nunnien" ja "munkkilaisten" tekemiä.

Nunnavuoren hiidenkiuas on aika iso. Kuva: I. Aalto.

Kuva: I. Aalto.

Kuva: I. Aalto.

Kohde numero kaksi - Hevoshaan ryssänuuni

Tämä kohde on itse asiassa uunituore (puujalka); löysimme sen vastikään Elinan kanssa iltakävelyllä Kakskerrassa. Jahka maakunta-arkeologi palaa lomaltaan, päätyy se toivon mukaan muinaisjäännösrekisteriinkin.

Kyse on kuitenkin suorastaan koulukirjaesimerkistä omassa ryhmässään: ryssänuuneiksi nimitetään Venäjän kaleerilaivaston 1700-1800 -lukujen sotien aikana Suomenlahden saaristoon rakentamia kivisiä väliaikaisuuneja, joissa paistettiin ainakin leipää armeijan tarpeisiin. Samanlaisia uuneja ovat eri aikoina saattaneet rakentaa myös paikalliset kalamiehet. Ryssänuunit, kuten tämäkin, on yleensä rakennettu toiselta sivultaan kalliota vasten. Satavan saarelta Kakskerran naapurista tunnetaan ennestään muutama uuni, mutta Kakskerrasta ei ennen tätä yhtään. Hyvä löytö siis!

Siellä se on, männyn juurella. Kuva: I. Aalto

Ryssänuunin suuaukko. Kuva: I. Aalto.

Hiekkaa, hiiltä ja värttinänkehrä

Viime päivinä Aboa Vetuksen kaivauksella on tullut vastaan kaikenlaista. Huomasin esimerkiksi, että rutikuiva pihakiveyksen pohjustushiekka voi myös olla aika pölisevää. Toisin sanoen sen kaivaminen on mahdotonta ilman että museotila muistuttaa hiekkamyrskyä Saharassa. Seulominenkin vaatii uusia konsteja; lippukassan työntekijä kysyi, seulonko jonkin epidemian aikaista maata. Miksiköhän?

Kun seuloo näitä...

...tarvitaan oikeat varusteet.

Pölisevän pohjustushiekan seasta löytyi hauska hiilijälki. Onko joku keksinyt pitää siinä nuotiota?

Hiilijälki. I.A.

Hiilestä puheen ollen kaivamani purku-/sortumamaakerros on täynnä todella palaneita tiiliä. Eikä vaan palaneita vaan myös sulaneita. Nyt vasta konkreettisesti tajuaa, miten raju vuoden 1656 tulipalo on ollut. Enpä olisi halunnut olla silloin paikalla!

Purkumaata ja kuoppaa muutenkin ylhäältä päin. I.A.

Kuumaa on ollut! I.A.

Eilen oli aivan sekopäinen päivä museokävijöiden suhteen. Sadepäivä on ilmeisesti maaginen kannustin lähteä museoon, koska en muista koko kesänä samanlaista ryysistä. Kaivaminen jäi vähän vähemmälle, kun vieraita oli kaiken aikaa ihastelemassa kaivausta. Itse asiassa meillä oli viime lauantaina varsin arvovaltaisia vieraita, kun Jenni Haukio ja Saksan liittopresidentin puoliso Daniela Schadt vierailivat museossa ja kaivauksella. Ilmeisen otettu Schadt neuvoi varomaan peikkoja. Uskaltaako tässä enää kaivaa? Pitäisi varmaan vaatia vaarallisen työn lisää.

Eilisestä yleisöryntäyksestä huolimatta ehdin kaivaa täyttö-tunkiomaan seasta yllätyksen – ehjän liuskekivisen värttinänkehrän, johon oli uurrettu risti. Mahtavan hieno löytö! Melkein ensimmäistä kertaa tällä kaivauksella tuli kaupunkikaivauksilta tuttu ooh, löytö! -tunne. Se hetki, kun lastan raapaisu yllättäen paljastaa vuosisatoja kätkössä olleen esineen on kaiken vaivan väärti.

Värttinänkehrä lähes in situ. I.A.

 Lopuksi vilkaisu kenttäpäiväkirjaan:

Taiteellinen tulkintani kehrästä. I.A.

Kirjoituksia kellarista

Pahoittelen viimeaikaista vaitonaisuutta kaivausten suhteen, mutta syynä ei ainakaan ole ollut, etteikö tutkimus etenisi. Kuoppamme on syventynyt jo monta kymmentä senttiä, ja uusia löytöjä on tullut. Mediamyllytys on ollut paljon rauhallisempaa kuin viime vuonna, mutta Radio Vega Åboland sentään teki iskun kaivaukselle 17.6. Allekirjoittaneen ruotsia voi kuunnella täältä.

Alla hyvin work in progress -henkinen epäselvä kuva kellaristamme. Oikealla olevaa ramppia käytetään isojen kivien vierittämiseen kuopasta. Ja niitäkös riittää.

Suuren kivitalon kellarissa todistetusti kaivetaan. I.A.

Laitan vielä kuvan todistamaan että ainakin luita löytyy. Keramiikka on yhtä vähissä kuin viime vuonnakin, mutta lasi-astioista on tullut mukavanlaisesti paloja.

Pestyjä löytöjä kuivumassa. I.A.