keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Saunakulttuuria keskiajan Suomessa

Jyrki Nissi ja Ville Vuolanto julkaisivat vastikään kiinnostavan bloggauksen saunakulttuurista keskiajan Ruotsissa pohjautuen keskiaikaisiin pyhimysten ihmekokoelmiin. Yksi blogissa esitelty tapaus koski kolmivuotiasta Olavia, joka oli juhannuksena 1472 Vermlannissa saunaan polttopuita hakiessaan jäänyt kahden suuren pöllin alle, mutta vironnut Pyhän Birgitan tyttären, Pyhän Katariinan esirukousten ansiosta. Lähde on kiehtova viite siitä, että saunominen on kuulunut visusti juhannuksenviettoon jo 1400-luvulla, ja todennäköisesti jo kauan aikaisemminkin.

Tässä käsiteltyihin saunatietoihin on lisättävä, että saunomisesta on kirjallista ja arkeologista lähdeaineistoa myös Suomen puolelta. Turusta on yksi kirjallinen maininta saunasta vuodelta 1472, siis tismalleen samaan aikaan Olavi-pojan hengenvaarallisen onnettomuuden kanssa. Eräässä tonttilahjoitusasiakirjassa tontin mainitaan sijaitsevan "rannassa, tuomiorovastin tontin ja kivisaunan vieressä" ("weder stranden mellan domprouestens gord oc stenbastuffwen"). Sauna sijaitsi siis aivan tuomiokirkon lähellä keskiaikaisella Pyhän Ruumiin kujalla, ja kyseessä on hyvin voinut olla kirkon omistama julkinen sauna.

Pappeja nauttimassa saunasta ja kenties liikaakin
saunottajien seurasta 1500-luvun taitteessa
laaditussa käsikirjoituksessa Antithesis Christi et Antichristi
(Jena: Ms. El. f. 50b).

Saunat eivät olleet keskiajalla vain suomalainen tai pohjoismaalainen ilmiö, vaan julkisia saunoja oli yleisesti Pohjois-Euroopassa etenkin saksalaisen kulttuuripiirin alueella. Kuvalähteiden perusteella perisuomalaiseen saunakulttuuriin kuuluvat vihdat ja oluen juominen olivat tärkeä osa yleiseurooppalaista saunakulttuuria. Julkiset saunat alkoivat kuitenkin kadota katukuvasta 1500-luvulla, kun reformaatio, uutena sairautena levinnyt kuppa ja uudenlainen suhtautuminen seksuaalimoraaliin tekivät julkisista saunoista aikalaisten silmissä arveluttavia.

Keskiajan julkisia saunoja merkitsi aikalaislähteiden mukaan usein saunan oven päälle ripustettu saunavihta, joka kertoi saunan olevan lämmin. Saunaa ylläpiti saunamestari (ruotsalaisissa lähteissä stupan), ja yleensä naispuoliset kylvettäjät huolehtivat asiakkaiden palvelusta. Peseytymisen lisäksi saunoissa tarjottiin terveyspalveluita, kuten kuppausta, suoneniskentää ja parturointia. Julkisissa saunoissa oli usein miesten ja naisten puoli erikseen, tai sitten saunassa oli saunavuorot erikseen eri sukupuolille. Olaus Magnus mainitsee Pohjoisten kansojen historiassaan (1555), ettei Pohjolan saunoissa kuitenkaan saunottu kevytmielisesti alasti toisen sukupuolen seurassa.


Saunomisen kuvaus Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta
(1555). Huomaa saunavihta, punotut saunahatut ja oikeanpuoleisen miehen
selässä olevat kuppaussarvet.

Saunojen tunnistaminen arkeologisesti on vähintäänkin haastavaa, koska saunalla ei ole mitään selvää yksittäistä tuntomerkkiä. Saunat saattoivat olla melko vaatimattomia hirsirakennuksia, mutta suuret julkiset saunat saattoivat olla isokokoisia kivitaloja. Saunaan kuului oleellisesti yksi tai kaksi kiuasta, mutta aivan samanlaisia kiukaita käytettiin myös asuinrakennuksissa ja riihissä, ja saunoihin liittyvät salaojat ovat olleet käytössä muissakin rakennuksissa. Turun arkeologisissa tutkimuksissa on kuitenkin pyritty tunnistamaan saunoja: arkeologi Liisa Seppänen on tunnistanut mahdollisia saunarakennuksia etenkin historiallisesta Luostarikorttelista.

Olen myös itse ehdottanut, että Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museon raunioalueella sijaitsevassa, niin sanotussa suuressa kivitalossa olisi toiminut 1400-luvun alussa julkinen sauna. Tähän on seuraavat perusteet: toisesta kivitalon kahdesta kellarihuoneesta paljastui kaksi holvattua seinäkomeroa, jotka saattavat olla kiuasuunien paikat. Historiallisista lähteistä tiedetään, että julkisissa saunoissa oli usein kaksi kiuasta. Toisekseen kellarin lattiassa on huomattava vedenohjausjärjestelmä, missä kourut ohjasivat veden altaaseen ja puiseen viemäriputkeen, joka johti veden pois rakennuksesta. Tämä viittaa siihen, että tilassa on käsitelty paljon vettä.

Aboa Vetus & Ars Nova -museon 1400-luvun alussa rakennetusta suuresta
kivitalosta löytyneet holvikomerot saattaisivat olla kiukaan paikat. Komeroista
löytyi kiuaskiviksi sopivia mukulakiviä, mutta komeroita ei ole kaivettu
kokonaan esiin. Vielä ei siis ole varmaa, onko niissä tulipesää. Kuva: Ilari Aalto.
 
Albrecht Dürerin puupiirros "Naisten kylpy" vuodelta 1496 antaa hyvän
kuvan keskiajan julkisesta saunasta. Taustalla näkyy kiuasuuni.
Huomaa saunavihta! Kuva: Wikimedia Commons.

Kellari on onneksi aikanaan siivottu huolimattomasti, ja 1400-luvun alussa kellarin nurkkiin kerrostuneet löydöt antavat kiinnostavan vihjeen tilan käytöstä. Kellarin nurkasta löytyi nimittäin pähkinänkuoria, pari lampaanluuta ja lasisten juoma-astioiden ja puisten kimpiastioiden palasia. Löydöt viittaisivat siihen, että tilassa on juotu juomia ja syöty pähkinöitä ja muuta kevyttä ruokaa. Samalta ajalta rakennuksen pihalta on löytynyt huomattavasti lasiastioiden palasia, pelinoppa ja muun muassa luuhuilun teelmä. Löydöt viittaisivat siihen, että kivitalossa on vietetty aikaa ja juotu viiniä tai olutta. Aikalaiskuvissa saunojat on aina kuvattu oluttuoppi tai muu juoma kädessä.

Dürerin teoksesta Miesten kylpy (1497) käy ilmi sama
kuin naisten kylvystä: saunojilla oli usein päässään
punotut saunahatut, ja juomien nauttiminen kuului
saunomiskokemukseen.

Näillä saunaterveisillä toivotan blogin lukijoille hyvää juhannusta!


Lisälukemistoa:

Ilari Aalto 2016. Kivitalon kuusi vuosisataa. Aboa Vetus & Ars Nova -museon suuren kivitalon rakennusarkeologinen tutkimus.

The vulgar crowds 11.11.2015. 16th century filth: Bathing hats and scented soap

Liisa Seppänen 2012. Rakentaminen ja kaupunkikuvan muutokset keskiajan Turussa. Erityistarkastelussa Åbo Akademin päärakennuksen tontin arkeologinen aineisto.

Martti Vuorenjuuri 1967. Sauna kautta aikojen. Helsinki: Otava.

Anders Ödman 1982. Bad, badstugor och badare. Göran Dahlbäck (toim.) Helgeandsholmen. 1000 år i Stockholms ström: 107–111. Stockholm: Liberförlag.