keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Tiiliä ja tarkentuvia ajoituksia

Aboa Vetus & Ars Nova -museon kesän kaivauksen yksi tarkoitus on ollut tarkentaa, milloin tutkimamme kivitalo on rakennettu. Viime kesänä selvisi jo, että kellarin vanhimmat osat ovat keskiajalta, mutta vasta eilen saimme tarkempaa tietoa ajoituksesta.

Saimme vapaaehtoistemme voimin tiistaina kaivettua tutkimamme kellarin itänurkan tyhjäksi purkujätteestä, ja sen alta paljastui hyvässä kunnossa säilynyt tiiliseinä.

Kellarin nurkka ennen kaivamista esiin. Kuva: Ilari Aalto.
 
Kellarin nurkka esiin kaivettuna. Vasemmalla on seinäkomero, jossa on
valeampiaispesä. Oikealla on umpeenmuurattu ikkuna. Kuva: Ilari Aalto.

Yllä olevasta kuvasta näkyy, että oikealla kellarin seinä on kokonaan harmaakiveä, mutta vasemmalla materiaali vaihtuu tiileksi. Kellaria on siis joskus laajennettu tiilimuuratulla osalla, ja koska tiilet on ladottu munkkilimityksellä, se on tapahtunut joskus keskiajalla.

Tämä oli sinänsä jo vanha uutinen, koska huomasimme laajennuksen jo viime kesänä. Nyt saimme kuitenkin mahdollisuuden tarkentaa ajoitusta onnekkaan löydön avulla. Kellarin nurkassa oli kappale hajonnutta tynnyriholvia. Kun poistimme sen, löysimme yhdestä sen tiilestä tiilentekijän merkin, vinoristin.
 
Vinoristi, tiilentekijän merkki. Kuva: Ilari Aalto.

Vinoristi on niin yksinkertainen merkki, että se ei välttämättä ollut vain yhden tiilimestarin käytössä. Samalla merkillä varustettuja tiiliä on kuitenkin Turun tuomiokirkon 1400-luvun jälkipuolella muuratuissa osissa, Kuusiston piispanlinnassa ja erään toisen Aboa Vetus & Ars Novan kivitalon raunion 1400-luvun loppuun ajoittuvassa kattoholvissa.

Jos leikitellään ajatuksella että kyseessä olisi sama tekijä, merkki ajoittaisi tiiliholvin ja siis koko kellarin tiililaajennuksen 1400-luvun jälkipuolelle. Tämä taas tarkoittaa, että kellarin vanhempi, harmaakivinen osa on vieläkin vanhempi, ehkä 1400-luvun alusta. Siihen saadaan varmuus vain kaivamalla ajoitusnäyte seinän alla olevasta hirsiarinasta.

Joka tapauksessa tiilentekijän merkki oli mukava löytö, ja viittaa vahvasti 1400-luvulle. Olemme jo kaksi kesää syynänneet kaikki tiilet tarkkaan merkkien varalta, mutta nyt sellainen tuli vihdoinkin vastaan.

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Lautasliinarengas

Aina toisinaan kaivauksilla tulee vastaan löytö, josta ei heti osaa sanoa, mikä se on. Viime viikolla Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksilta löytyi 1800-luvun puutarhamaasta vihreä lasirinkula, joka näytti ensivilkaisulla erehdyttävästi pullon suulta, mutta lähemmällä tarkastelulla esineessä ei ole minkäänlaista saumaa tai murtumapintaa.

Salaperäinen lasirinkula. Kuva: Ilari Aalto.

Tutkijamme Elina keksi, että kyseessä voisi olla lautasliinarengas. Pienen tutkimisen jälkeen näin todella on. 1800-luvun taitteessa keksityistä lautasliinarenkaista tuli 1800-luvun hitti, ja niitä tehtiin eri materiaaleista, vaikka metalli oli ehdottomasti yleisin. Ajoituksen perusteella tämä rengas on hyvinkin voinut olla tonttia asuttaneen Rettigin tupakkatehtailijasuvun käytössä.

Suomalaisista museokokoelmista vastaan tulleet lasiset lautasliinarenkaat ovat kaikki kirkasta lasia (1) ja (2), mutta tämä on vihreää. Jos joku tietää missä ja milloin tällaisia vihreitä renkaita on valmistettu, otamme tiedon mielellämme vastaan.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Umpeenmuuratun oven arvoitus

Löysimme jo viime vuonna Aboa Vetus & Ars Nova -museon arkeologisilla kaivauksilla keskiaikaisen kivitalon kellarista umpeenmuuratun oven. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Kun talo on ollut käytössä vuosisatoja, sille tehdään luonnollisesti isojakin remontteja ja rakenteellisia muutoksia. Toisaalta suljetut kulkutiet antavat kiinnostavia vihjeitä siitä, että rakennuksen käyttötarkoitukset ovat muuttuneet.

Umpeenmuurattu oviaukko (vasemmalla) vuoden 2018 kaivauskartassa.
Kuva: Ilari Aalto.

Kivitalo on rakennettu ehkä 1400-luvulla, ja kaikesta päätellen kellarista kadulle johtanut portaikko on myös keskiajalta, joskaan ei kivitalon vanhimmasta vaiheesta. Portaikon ylin porras on kuitenkin noin metrin alempana kuin umpeenmuuratun oven toisella puolella oleva 1700-luvun katupinta. Ovi on ilmeisesti muurattu umpeen kun kadun pintaa on nostettu, jolloin ovi olisi muutenkin jäänyt osittain maan alle.

Oven umpeenmuuraamisen jälkeen vanhasta portaikosta on tullut erittäin pimeä nurkkaus, ja varmaankin valaistuksen parantamiseksi se on kalkittu kokonaan valkoiseksi. Missään muualla kellarissa ei näy jälkiä laastirappauksesta.

Kun kaivaus on syventynyt, vanha oviaukko on alkanut vaikuttaa ainoalta järkevältä kohdalta kulkea kolmen metrin syvyiseen kellariin. Niinpä päätimme avata oven uudestaan vuosisatojen jälkeen. Koska arkeologia on tuhoavaa tiedettä, ainoa tapa päästä käsiksi umpeenmuuratun oven historiaan oli muutenkin purkaa se.

Umpeenmuurattu oviaukko ennen purkamista. Kuva: Ilari Aalto.

Umpeenmuurattu oviaukko puoliksi purettuna. Takana erottuu 1700-luvun
kujan kiveys ja kivien alla oleva pohjustushiekka. Kuva: Ilari Aalto.

Näkymä kadulta ennen purkamista. Kuva: Ilari Aalto.
Näkymä kadulta purkamisen jälkeen. Kuva: Ilari Aalto.

Ennen purkamista. Kuva: Ilari Aalto.

Ja jälkeen. Kuva: Ilari Aalto.

3D-malli umpeenmuurauksesta kahden tiilikerran poistamisen jälkeen. Kuva: Ilari Aalto.

Purimme muurauksesta noin puolet, mikä riittää työmaaportaikon rakentamiseen kellariin. Digikuvasimme jokaisen tiilikerroksen ja teimme niistä 3D-mallit, joiden pohjalta piirrämme lopulta kaivauskartat. Näin puretun oven rakenne tallentuu kirjalliseen ja kuvalliseen muotoon. Oven purkaminen kannatti, koska siitä selvisi useita kiinnostavia tietoja:

1) Oven tiilimateriaali on kierrätettyä. Tiilet olivat hiiltyneitä, huonokuntoisia ja paikoin jopa kuumuudessa sulaneita. Ne olivat ilmiselvästi olleet tulipalossa ennen päätymistään oviaukon tukkeeksi.

2) Tiilet ovat keskiaikaisia. Pelkkien muuritiilten lisäksi joukossa oli kaksi goottilaista muototiiltä, joista toinen on peräisin holvin ruoteesta. Samanlaisia tiiliä on löytynyt muualtakin tutkimusalueelta, joten on hyvin mahdollista että ne ovat peräisin samasta talosta. Siinä on siis keskiajalla ollut hulppeat goottilaiset holvit.

Keskiaikainen goottilaisen holvin ruodetiili (keskellä) löytyi muurattuna
suljetun oviaukon keskelle. Kuva: Ilari Aalto.

3) Umpeenmuuraus ei noudata mitään tiililimitysjärjestelmää, vaan tiilet on ladottu vähän miten sattuu. Tämä ei vaikuta ammattimuurarin työltä.

4) Oven pielet ovat erittäin pahasti vinossa, mutta tiilimuuraus oli lähes suora. Se on tehty siis vaiheessa, jossa kivitalon on jo kallistunut uhkaavasti Aurajokea kohti.

Hieman mysteeriksi jäi vielä, milloin ovi on tarkalleen muurattu umpeen. Se on tapahtunut joskus keskiajan ja 1700-luvulla tapahtuneen kujan kiveämisen välillä, ja huonokuntoisista tiilistä päätellen kenties jonkin tulipalon jälkeen. Yksi vaihtoehto olisi 1720-luku, jolloin kivitalo joutui muutenkin voimakkaan uudistamisen kohteeksi.

Piispa Herman Witte valitti 1723 talon olevan uhkaavasti kallellaan ja tontin omistaja Jost Schultz lupasi tehdä asialle jotakin. En tiedä ryhtyikö Schultz kuitenkaan vielä itse toimeen, sillä tontin vaihtaessa omistajaa vuonna 1726 sen rakennuskanta mainitaan raunioituneeksi. Joka tapauksessa näyttää siltä, että 1700-luvulla kivitalon ylemmät kerrokset purettiin kokonaan ja tilalle rakennettiin uudet. Oviaukon sulkeminen samassa yhteydessä tuntuu luontevalta. Totuus selvinnee kuitenkin, jos muuraus saadaan tulevaisuudessa purettua kokonaan.

torstai 6. kesäkuuta 2019

Muinaisuutta Keetterinmäellä

Keetterinmäki näkyy kuvassa suoraan edessä. Kuva: Ilari Aalto.

Turun ja Kaarinan rajalla Aurajokilaaksossa sijaitsee Keetterinmäki, joka ei välttämättä kiinnitä suuremmin ohikulkijan huomiota. Ehkä kannattaisi, koska mäki ympäristöineen pitää sisällään runsaasti historiaa. Mittarin hieman laskettua päivän pahimmista hellelukemista päätin tehdä sinne pyöräretken ja koska jaettu ilo on paras ilo, kirjoitan siitä tänne.

Keetterinmäki sijaitsee aivan Ravattulan Ristimäen lähellä, Turun
ohikulkutien pohjoispuolella. Kuva: Ilari Aalto.

Keetterinmäki (tai Kietterinmäki, kuten kohde on maastokartassa) sijaitsee Turun ohikulkutien varressa, vain puolen kilometrin päässä Ravattulan Ristimäen kirkonpaikalta. Paikalla vierailun voi hyvin yhdistää käyntiin Ravattulan alueen muilla muinaisjäännöksillä, ja Ristimäeltä Keetterinmäelle pääsee kätevästi ohikulkutien ylittävää siltaa pitkin. Mäki on ilmeisesti saanut nimensä sen juurella 1800-luvulla asuneesta Michel Tjäderistä, jonka nimen paikalliset väänsivät turkulaiseen suuhun sopivaan muotoon Kietteriksi.

Keetterinmäellä sijaitsee useampia pronssi- ja rautakautisia muinaisjäännöksiä. Aivan mäen laella on kaksi pronssikautista hautaröykkiötä eli hiidenkiuasta. Niistä läntisempi on pahasti hajotettu ja kasvaa nuorta kuusikkoa, mutta läntinen ja parempikuntoinen röykkiö hahmottuu paljon selvemmin. Turun yliopiston arkeologit tutkivat sen vuonna 1979, ja röykkiö on rekonstruoitu kaivauksen jälkeen.

Keetterinmäen läntinen, paremmin säilynyt röykkiö. Kuva: Ilari Aalto.

Keetterinmäen kalliosta silmään osui luonnon omaa taidetta. Kuva: Ilari Aalto.

Keetterinmäen läntinen röykkiö ei ole Suomen näyttävin hiidenkiuas eikä paikalta aukea puuston takia sellaista näkymää kuin pronssikaudella, jolloin röykkiö on rakennettu näkyvälle paikalle merenlahden vieressä kohonneelle mäelle. Röykkiö on kuitenkin sympaattinen jäännös ehkä 3000 vuoden takaa. Kaivausten perusteella röykkiöön on haudattu kolmen vainajan poltetut luut.

Hiidenkiukaiden menneestä loistosta on vaikea saada käsitystä, koska niiden kivet on tehokkaasti kierrätetty. Röykkiöistä vietyjä kiviä ei tarvitse etsiä kaukaa, koska aivan niiden vieressä kulkee kivistä tehty vanhan aidan pohja. Aita on merkannut Haagan kartanon ja Ravattulan kylän rajaa.

Aidan tolppien perustuksia, joihin
röykkiöiden kiviä on kierrätetty.
Kuva: Ilari Aalto.

Laskeuduin Keetterinmäeltä vanhaa kulku-uraa, josta löytyi vuonna 2014 metallinilmaisimella viikinkiaikainen hopearaha-aarre. Aarre on erikoinen: 26 hopearahaa oli levinnyt 7 metrin matkalle metsätien varteen. Nuorimmat kolikot on lyöty vuoden 1036 jälkeen, joten rahat ovat päätyneet maahan varmaankin joskus 1000-luvulla. Minun korvaani kuulostaa siltä, että rahat olisivat pudonneet maahan kiireessä. On kutkuttavaa kuvitella, mitä paikalla olisi voinut tapahtua tuhat vuotta sitten. Joka tapauksessa löytö viittaa siihen, että sama kulku-ura on ollut käytössä jo rautakaudella.

Polku, jonka varresta löytyi 26 viikinkiaikaista hopearahaa vuonna 2014.
Kuva: Ilari Aalto.
Päästyäni takaisin pellon reunaan seurasin sitä Keetterinmäen eteläkärkeen (Suutela), missä on toinen keskittymä muinaisjäännöksiä. Pienellä alueella on kuppikivi, kuppikallio ja rautakautinen röykkiö. En ollut päivän ainoa muinaisjäännösretkeilijä paikalla, vaan törmäsin siellä ilokseni samalla asialla olevaan pyöräilijäjoukkoon.

Suutelan kuppikallio on aivan pellon vieressä. Kuva: Ilari Aalto.
Kuppikallio löytyi helposti pellon vierestä, ja ilta-auringossa kupit näkyivät erittäin hyvin. Ne oli hiottu siististi kahteen riviin, mikä oli tapana Varsinais-Suomessa. Miksi, sitä ei kukaan tiedä.

Kuppikivi kielomeren keskellä. Kuva: Ilari Aalto.
Kuppikivikin löytyi melko helposti niemekkeen toiselta puolelta. Kiven tasainen, pöytämäinen pinta erottui kauas, vaikka itse kupit eivät näkyneet yhtä hyvin kuin kuppikalliossa.

Suutelan hautaröykkiö. Kuva: Ilari Aalto.
Hieman kuppikiven yläpuolella oli melko pusikoitunut hautaröykkiö, jonka isohkot kivet erottuivat kuitenkin hyvin. Tämä röykkiö on siis rautakautinen, eli satoja vuosia nuorempi kuin mäen laella olevat röykkiöt. Sitä ei ole arkeologisesti kaivettu.

Lopuksi vielä kuva kauniista mäkitervakoista (Viscaria vulgaris), joita Keetterinmäen juuressa kasvoi runsaasti. Mäkitervakko on arkeologinen indikaattorikasvi, jota kasvaa usein rautakautisen asutuksen alueella.

Mäkitervakkoa Keetterinmäen juurella. Kuva: Ilari Aalto.