Mitä arkeologiset puulöydöt kertovat säähistoriasta?

Sää taitaa olla maailmanlaajuisesti ihmisten suosikkikeskustelunaihe. Suomessa on mitattu systemaattisesti sääoloja ja lämpötiloja 1800-luvulta lähtien, mutta sitä vanhemmat tiedot säästä ovat hyvin satunnaisia. Arkeologisista yhteyksistä ja vesistöjen pohjista löytyvät vanhat puunrungot ovat kuitenkin oivallisia sääkalentereita, jotka paljastavat ilmastotietoja paljon vanhemmilta ajoilta.

Teimme Aboa Vetus & Ars Nova -museolla videon, josta selviää, miten puiden vuosirenkaita tutkimalla voidaan kurkistaa menneisyyden säähän:

Tuntoja kaivauksen päättyessä

Aboa Vetus & Ars Novan tämän kesän kaivaus taputeltiin onnistuneesti loppuun viime viikon perjantaina. Neljän kuukauden aikana saimme tyhjennettyä yhden kokonaisen ja yhden puolikkaan kellarin täyttömaasta, tutkittua ja dokumentoitua kaksi 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun ajoittunutta puutarhakujaa, kaivettua esiin naapuritalon ulkoseinän ja tehtyä 4x2 metrin suuruisen laajennuskaivaivannon, josta yritimme löytää lisää naapuritalon seinää. Laajennuksen kohdalta myöhempi viemärikaivanto oli kuitenkin rikkonut seinän niin pahasti, ettemme tavoittaneet sitä.

Kaivausalue kaivauksen alussa toukokuussa. Edellisenä vuonna paljastettu
kivitalon raunio oli peitetty talven ajaksi soralla. Kuva: Ilari Aalto.

Sama näkymä kaivauksen lopulla. Sora ja kymmeniä kuutioita täyttömaata
saatiin poistettua reippaalla lapioimisella. Kuva: Ilari Aalto.

Forsteenin kivitalon kellari vuoden 2018 kaivauksen lopussa.
Kuva: Ilari Aalto.

Sama näkymä vuoden 2019 kaivauksen lopussa. Kesän aikana purimme osan
umpeenmuuratusta oviaukosta ja saimme sen paikalle hienon portaikon.
Kuva: Ilari Aalto.

Forsteenin kivitalon keskimmäisestä kellarista saatiin esiin sen etuosa.
Kuvassa näkyy hienosti kellarin kattaneen tynnyriholvin muoto. Kellareita
jakava väliseinä on lisätty myöhemmin, mutta sekin on keskiajalta.
Kuva: Ilari Aalto.

Nyt olemme aloittaneet kaivauksen jälkityöt, ja syksyn aikana kesän löytöaineisto, mittausdata ja havainnot jalostuvat kaivausraportiksi. Voin kuitenkin paljastaa jo joitakin alustavia tuloksiamme:

1. Tontilla 1800-luvun puolivälistä asuneen Rettigin suvun aikaisen puutarhan rakenteet olivat säilyneet odotettua paremmin. Puutarhassa on ollut kaksi eriaikaista puutarhakujakerrosta, joista toinen ajoittuu 1870-luvulle ja toinen luultavasti 1900-luvun alkupuolelle, ehkä Rettigin palatsin rakentamisen aikaan 1928.

2. Niin sanotussa Forsteenin kivitalossa on ainakin kolme rakennusvaihetta. Vanhin, harmaakivestä muurattu osa on todennäköisesti 1400-luvun alusta tai puolivälistä. Tarkemmin voidaan ajoittaa tiilestä tehty koillislaajennus, johon kuuluu kujalle johtanut portaikko. Tiilestä muurattu osa ajoittuu 1400-luvun loppuun tai 1500-luvun taitteeseen. Mahdollisesti samaan aikaan kellaritila on jaettu pienempiin osiin tiilestä muuratulla väliseinällä.

Myöhemmin taloa on levennetty luoteeseen kohti Aurajokea kivijalalla, jossa ei ole kellaria. Laajennusosa ei ole koko talon seinän pituinen, vaan se jättää talon pohjoispäätyyn muutaman metrin pituisen nurkan, jossa oli ennen Turun paloa puinen liiteri. Lisäosa on rakennettu mahdollisesti 1700-luvulla, kun vanhaa ja pahasti painunutta kivitaloa on uudistettu muutenkin. Ilmeisesti samaan aikaan keskiaikaiset ylemmät kerrokset on purettu ja korvattu uusilla, mutta vanha kellari on säilynyt käytössä. Loppuaikana kellari on ollut hyvin pimeä, koska ympäröivien katujen korottamisen jälkeen kellarin valoaukot ja viereiseltä kujalta kellariin johtanut ovi on muurattu umpeen.

3. Kellarissa on säilytetty ennen Turun 1827 paloa viini-, olut- ja kivennäisvesipulloja. Niiden sirpaleet olivat ainoita esineitä, joita kellarin lattiakivien lomasta löytyi.

4. Turun palo on levinnyt luultavasti kivitalon kerrokset yhdistäneen portaikon kautta keskimmäiseen kellariin, jonka seinät olivat nokiset ja jonka lattialla oli kerros palojätettä. Tällaisia jälkiä ei ollut naapurikellarissa, joka näyttää siis säästyneen palolta.

5. Tontin taloissa on ollut ennen paloa lohenpunainen ulkorappaus.

Källarenin talon ulkoseinää, jossa näkyy jälkiä lohenpunaisesta rappauksesta.
Seinän juuressa oleva valkoinen maa on Turun 1827 palon tuhkaa.
Kuva: Ilari Aalto.

Lopuksi vielä suuri kiitos meitä kesän aikaan auttaneelle innokkaalle vapaaehtoisjoukolle, heinäkuun yleisökaivajille, kesäkoulujen kaivajille ja kaikille parilletuhannelle ihmisille, jotka ovat kesän aikana tulleet katsomaan kaivausta ja juttelemaan arkeologeille!

Oppikirjojen miehinen (esi)historia

Kun hiljattain selailin alakoulun historian oppikirjaa, silmiini osui ilmeinen puute: kirjan historiankuva on kovin miehinen. Tämä ongelma on toki tunnistettu pitkään, eikä se koske vain suomalaisia oppikirjoja. Historiahan on pääasiassa miesten kirjoittamaa, joten minkä muun näkökulman voisi valita?

Vaikka historian lähdepohja on viime vuosisatoihin asti pääasiassa miesten tuottamaa, mikään ei pakota ottamaan oppikirjoissa miehistä näkökulmaa. Etenkin esihistorian osalta mieskeskeisyys on todella kyseenalaista, koska kirjallisia lähteitä ei ole, eikä niiden takana voi piilotella. Arkeologinen aineisto kertoo yhtä paljon (tai vähän) kummastakin sukupuolesta. Siksi ei ole mitään syytä, miksi naisten, lasten ja vanhusten olemassaolo täytyisi jättää historian oppikirjoissa paitsioon.

Lukemani oppikirja on Historia kertoo 5 (Tammi 2006), jossa tekstiä on maustettu menneisyyden ihmisten näkökulmasta kirjoitetuilla elävöitysteksteillä. Kirjan 24 elävöitystekstistä vain 4 on kirjoitettu naisen näkökulmasta. Tuntuu, että kirjoittajat eivät ole edes tulleet ajatelleeksi, että menneisyydestä voisi kertoa muistakin näkökulmista, ja elävöitystekstit antaisivat siihen jopa hyviä mahdollisuuksia. Varhaisista kädellisistä lähtien kirja on kuitenkin valinnut miehisen näkökulman.

Silloinkin kun elävöitysteksteissä esiintyy naisia ja lapsia mies on johtavassa roolissa, kuten Susiluola-kertomuksessa:

”Mies menee aukosta sisään ja muut ojentavat hänelle tarvikkeita. -- Mies ärähtää kallion suulta jotakin, ja muut nopeuttavat tavaroiden ojentamista. -- Mies ryhtyy tekemään tulta.”

Mistä tiedetään, että Antrean verkon merenpohjaan hävittänyt kalastaja oli mies? Tai että jääkauden luolamaalaukset ovat miesten tekemiä? Pronssikaudella miehet hautaavat yksissä tuumin kylän päällikön ja rautakaudella isä ja poika hakevat sepältä pojalle puukon. Ja niin edelleen.

Sukupuolittunut katse historiaan ei koske vain yhtä koulukirjaa, vaan kyseessä on syvällä kytevä vääristymä. Tutkin viime vuonna Suomen esihistorian esittämistä oppikirjoissa 1990-luvulta 2010-luvulle, ja naisnäkökulman loistaminen poissaolollaan oli hälyttävimpiä havaintojani. Tutkimissani kahdeksassa oppikirjassa Suomen esihistoriaa käsittelevissä luvuissa sukupuoleltaan mainituista henkilöistä 75% oli miehiä ja vain 25% naisia. Yhdessä kirjassa naisia ei mainittu kertaakaan.

Ehkä miesten valitsemisella pääosaan yritetään houkutella poikia kiinnostumaan historiasta, mutta eikö sitten haittaa, että tytöille ei tarjota historiasta samastuttavia hahmoja? Kertooko naisten unohtaminen itse asiassa enemmän oppikirjan kirjoittajien asenteista kuin menneisyyden todellisuudesta?

Lähteet:

Aalto, Ilari 2018. Miksi Suomeen ei rakennettu pyramideja? Suomen esihistorian esittäminen alakoulun oppikirjoissa 1995–2015. Aineenopettajan pedagogisten opintojen seminaarityö, Turun yliopisto.

Kappale keskiajan kirjallista kulttuuria

Viime viikon keskiviikkona Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksilla vieraili esikoululaisryhmä läheisestä Cygnaeuksen päiväkodista. Lapset olivat löytäneet päiväkodin pihalta vanhan hajustepullon korkin, josta he halusivat kuulla arkeologien arvion. Samalla lapset pääsivät tutustumaan kaivaukseemme.

Partavesipullon korkki ei ollut aivan ikivanha, mutta joitakin vuosikymmeniä kuitenkin, ja löytäjälleen se oli aarre. Lapset innostuivat etsimään kaivauksella maasta löytöjä, ja tarkkojen silmien ansiosta maasta löytyi useita luun ja lasiastioiden palasia.

Me arkeologitkin saimme yllättyä iloisesti, kun ryhmä teki jo lähtöä: eskarilaiset nimittäin poimivat maasta vielä pienen pronssiesineen, joka paljastui välittömästi keskiajan lopun kirjansoljeksi. 1400–1500-luvulla käytössä ollut solki on ollut kiinni hihnassa, jolla kirja on suljettu etteivät sivut kupruilleet.

Kirjansoljen etupuolella on hienoa viivakoristelua. Kuva: Ilari Aalto.

Soljen takana on pyöreä, ns. häränsilmäkoriste. Kuva: Ilari Aalto.

Löytö on todella kiinnostava, koska Aboa Vetus & Ars Nova -museon alueelta kirjan solkia on löytynyt aiemmin vain pari kappaletta ja koko Turun keskusta-alueeltakin vain muutamia. Yleensä kirjojen osat löytyvät kirkkojen, luostareiden ja pappiloiden yhteydestä, siis sieltä, missä kirjojakin luettiin.

Esimerkki keskiaikaisesta vyökirjasta ja sen sulkevista soljista. Kuva: Wikimedia Commons.

Solki löytyi aivan maan pinnalta, ja se on todennäköisesti jäänyt huomaamatta vuoden 2017 kaivauksissa, jolloin kaivoimme keskiaikaisia maakerroksia. Toki kirja on voinut hyvin säilyä jonkun kirjaharrastajan kokoelmissa esimerkiksi Turun 1827 paloon astikin. Jos solki on kuitenkin peräisin keskiaikaisesta maakerroksesta, se kertoo alueella asuneen rikkaita ja lukutaitoisia asukkaita. Tämä sopii aiempien löytöjen antamaan kuvaan: vuonna 2017 kaivoimme tunkiokuoppaa, josta löytyi runsaasti 1400-luvun puoliväliin ajoittuvaa ikkunalasia, joka sekin oli aikanaan huomattavan kallista.

Missä teoksessa solki sitten on ollut kiinni? Suurin osa keskiajan kirjallisuudesta oli luonteeltaan hengellistä, kuten pyhimyslegendoja, saarnakokelmia ja teologisia tutkielmia. Turussa on luettu myös antiikin filosofiaa, lääketiedettä ja lakikirjoja, ja epäilemättä myös maallista kertomakirjallisuutta. Solki ei valitettavasti kerro mitä kirjallisuudenlajia kirja on edustanut. Olen kerännyt toiseen blogiini vielä vajavaisen listan keskiajan Suomessa luetusta kirjallisuudesta, joka ainakin antaa kuvan siitä, mitä kirja olisi voinut pitää sisällään.

Turun Sanomat tarttui löytöön heti tuoreeltaan, TS:n jutun voi lukea täältä (valitettavasti maksumuurin takana).

Kaivauksen loppukiri ja uusi seinä

Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksilla on käynnissä lopun ajat, sillä kaivaus päättyy elokuun lopussa. Keskitymme tällä hetkellä tyhjentämään niin sanottua Forsteenin kivitalon kellaria, joka on rakennettu ainakin kahdessa vaiheessa 1400-luvulla.

Toissa viikolla paljastui, että kaivammekin yhden sijasta kahta kellaria. Maan alta alkoi nimittäin paljastua tiilestä muurattu seinä, joka jakaa kellaritilan kahtia. Seinän keskellä on oviaukko, josta on kuljettu kellareiden välillä.

Seinä alkaa paljastua (kuvan vasemmalla puolella). Kuva: Ilari Aalto.

Seinää näkyy hieman enemmän. Kuva: Ilari Aalto.

Seinä on kokonaan esillä. Kuva: Ilari Aalto.

Tiesimme toki vuoden 1826 palovakuutuksesta, että kaivamassamme kivitalossa on kolme holvattua kellaria, mutta emme tienneet niiden mitoista mitään. Nyt kun seinää on saatu enemmän esiin, näyttää siltä, että se on rakennettu keskiajalla. Seinä on tehty munkkilimityksellä, joka on jäänyt pois käytöstä 1500-luvulla.

Uusi seinä muistuttaa myös kellarin aiemmin löytynyttä halssia, joka on myös muurattu keskiajalla tiilestä. Ehkäpä väliseinä ja kellarin koillispään tiililaajennusosa on rakennettu samaan aikaan joskus 1400-luvun puolivälissä tai jälkipuolella.

Kaivettaessa seinän oviaukosta löytyi kolme haljakasta, siis puoliksi halkaistua hirttä. Ne ovat varmaankin ylemmän kerroksen lattian kannatinpalkkeja, jotka ovat talon purkamisen yhteydessä pudonneet kellariin. Turun palon aikaan 1827 kellarin päällä on ollut kaksi kerrosta.

Oviaukosta törrötti hirrenpätkiä, varmaankin ylemmän kerroksen lattiasta.
Kuva: Ilari Aalto.

Seinän nurkasta paljastui neliskulmainen kolo, josta löytyi kahden vihreän lasipullon kappaleita. Ehkä kolo on ollut sopiva paikka säilyttää piilopulloa?

Puutarhakujan jäljillä

Olemme heinäkuun aikana tutkineet Aboa Vetus & Ars Nova -museon kaivauksilla kiinnostavaa ilmiötä, 1800-luvun lopun puutarhakujaa. Tai kuten meille selvisi, kahta eri aikaista puutarhakujaa.

Tontilla olleet vanhat kivitalot tuhoutuivat Turun palossa 1827, minkä jälkeen niiden rauniot purettiin ja peitettiin maalla. Tontti päätyi Rettigin tupakkatehtailijasuvun haltuun 1800-luvun puolivälissä, ja 1870-luvulla alue muokattiin enlgantilaistyyliseksi puutarhaksi, jossa kulki istutusten välissä mutkittelevia kuvia. Puutarha tehtiin myöhemmin Turun kaupunginkirjaston perustaneen Fredric Rettigin (1843–1914) isännöidessä tonttia. Puutarhasta on Turun maistraatin arkistossa olemassa vuonna 1878 laadittu kartta. Tutkimamme polun osa on merkitty alla olevaan karttaan valkoisella:

Kuva: Turun maistraatin arkisto (Kansallisarkisto).

Olimme törmänneet samaan puutarhakujaan jo aiempien vuosien kaivauksissa 2017 ja 2018, joten osasimme odottaa sitä. Alue on ollut käytössä puutarhana 1970-luvulle asti, joten paikalla on ollut eri aikoina useampia polkuja. Löysimme ensin hienosta sorasta koostuneen polun, joka on varmaankin tehty samaan aikaan kun tontille on rakennettu Rettigin palatsi 1928. Tämä polku näkyy paikalta otetuissa vanhoissa valokuvissa.

Puutarhapolut erottuivat kolmena kerroksena: 1900-luvun polkuna, 1800-luvun lopun polkuna ja vanhimman polun pohjustuksena.

Nuoremman puutarhakujan (1900-luvun alusta?) pohjustusta. Kuva: Ilari
Aalto.

1800-luvun lopun puutarhakujan kivetty pinta. Ylhäällä tumma läikkä erottaa
polun kaksi haaraa toisistaan. Kuva: Ilari Aalto.

1800-luvun lopun puutarhakujan pohja. Kuva: Ilari Aalto.

Vanhimman polkukerroksen pohjustus oli tehty tiilistä, kivenkappaleista, rikkoutuneista lasipulloista ja eläinten luista – samalla tavalla kuin viime vuonna kaivetun polun kohdalla.

1800-luvun kujan pohjustus koostui sekalaisesta jätteestä. Kuva: Ilari Aalto.

Vapaaehtoiskaivajamme Kaisun kujan pohjasta löytämä kuohuviinipullon
pohja. Kuva: Ilari Aalto.

1870-luvun puutarhakuja ei ole arkeologisessa mielessä kovin vanha, mutta se on joka tapauksessa kiinnostava ilmiö – etenkin, kun historialliseen kartta-aineistoon tallentunut kuja on todella edelleen löydettävissä maan alta. Kaivamatta emme olisi tienneet, miltä kuja aikanaan näytti, tai miten sen oli rakennettu. Kujan käyttäjät eivät ole jättäneet maahan jälkiä itsestään, mutta on hauskaa kuvitella Rettigin perhettä ja heidän vieraitaan käyskentelemässä puutarhassa.

Arkeologiassa on kiinnostava ristiriita säilyttämisen ja tuhoamisen välillä. Ensin kaivoimme huolellisesti kaikki kujakerrokset esiin, dokumentoimme ne ja lopulta tuhosimme ne päästäksemme syvemmälle. Nyt kun puutarhakuja on muuttunut arkeologisesta löydöstä dokumentoiduksi tiedoksi, voimme jatkaa kaivamista sen alapuolisiin kerroksiin. Kujan alla pitäisi nimittäin olla Turun palossa tuhoutuneen liiterin jäännökset.