Ajatuksia kekristä

Pyhäinpäivä on lapsesta asti ollut suosikkijuhliani. Aivan lapsuudenkotini vieressä Hämeenlinnan Kaurialassa sijaitsee 1770-luvulla perustettu, puistoksi muutettu Hämeenlinnan vanha hautausmaa, jonka ikivanhoilla haudoilla loistivat pyhäinpäivän aattona kynttilälyhdyt. Saatoin vaellella hautausmaalla pitkään ja pohtia sinne haudattujen ihmisten tarinoita ja kohtaloita. Loppujen lopuksi pyhäinpäivässä on paljon samaa kuin arkeologiassa: kummankin ytimessä ovat ne lukemattomat sukupolvet, jotka olivat täällä ennen meitä, ja joiden valintojen ja elämänkohtaloiden seurausta me ja meidän elinympäristömme olemme. Pyhäinpäivässä on mielestäni kyse ennen kaikkea ajallisesta syvyydestä.

Se perinteisempi lanttulyhty. Irlantilaiset ja skotlantilaiset
veistivät jack-o'-lantern-lyhtynsä perinteisesti lantusta, kunnes
Amerikkaan muuttaneet siirtolaiset ottivat käyttöön helpommin
veistettävän kurpitsan. Kuva: Ilari Aalto.

Innostuin lapsena valtavasti myös kurpitsalyhdyistä ja muusta halloween-estetiikasta, mutta kypsemmällä iällä kekrin, vuodenkierron kansanomaisen taitteen ja katolisten marttyyrivainajien ja suvun esivanhempien muistamiseen liittyvät perinteet ovat kasvaneet minulle tärkeäksi ja luontevaksi osaksi loppusyksyä. Halloween on hauska juhla, mutta miten paljon syvempi onkaan oma, kotoinen kekrimme. 

Perinteisesti mikkelinpäivän ja pyhäinpäivän välille sijoittunut kekri on ennen kaikkea sadonkorjuun juhla. Vaikka aniharva nykysuomalainen elää enää suorassa yhteydessä agraarikulttuurin vuodenkiertoon, ruoka tulee pöytäämme edelleen saman vuodenkierron mukaisesti kuin se on tehnyt satojen ja tuhansien vuosien ajan. Erilaisia sadonkorjuujuhlia on vietetty niin kauan kuin ravinto on saatu itse kasvattamalla, ja kekrin juuret ovatkin maanviljelyksen alussa, joka tiettävästi ajoittuu manner-Suomessa 3 500 vuoden taakse kivikauden lopulle, Kiukaisten kulttuurin aikaan.

Kekri on yhdistynyt juuri kekrikauden lopulle sijoittuvaan pyhäinpäivään verrattain myöhään historiallisella ajalla, mutta sopii mielestäni kansainvälisen serkkunsa halloweenin tavoin vallan hyvin vietettäväksi sen yhteydessä. Pyhäinpäivä on vanha kirkollinen juhla, joka vakiintui vietettäväksi 1. marraskuusta kaikkien pyhien muistoksi 800-luvulla. Todennäköisesti jo katolisella keskiajalla suomalaisissa talonpoikaispirteissä muotoutui ajatus, että santit eli pyhimykset kulkivat pyhäinmiesten päivän aattona vierailulla talosta taloon. 

Ainakin juhannukseen kuului jo keskiajalla saunominen, ja tuntuu uskottavalta, että myöhemmin kansanperinteestä tallennettu pyhäinmiesten päivän aaton saunan lämmittäminen santeille ja esivanhemmille olisi kuulunut ohjelmaan jo keskiajalla. Kuten monen kansanperinteen ilmiön kohdalla, perinteen tarkkaa ikää on mahdoton sanoa ilman asiaa valaisevia kirjallisia lähteitä. Joka tapauksessa ajatus esivanhempien haamuista saunomassa on minusta jotenkin ilahduttava.

Muistatko isovanhempiesi vanhempien nimet? Pyhäinpäivä on
erinomaista aikaa kerrata ammoisia sukulaisia, joiden ansiosta
täällä heilutaan. Kuva: Ilari Aalto.

Mitä tulee esivanhempiin, kekri tai pyhäinpäivä on erityisen hyvä ajankohta virkistää muistiaan menneistä polvista. Hiljattain Aamulehdessä ilmestyneessä kolumnissa esitettiin aiheellinen kysymys, rapautuuko kansakunnan syvämuisti, kun ihmiset eivät enää muista edes isovanhempiensa vanhempia. Olen monta kertaa kutsunut arkeologiaa vastalääkkeeksi yhteisölliseen dementiaan, mutta yksilötasolla oman suvun historian tunteminen on yhtä lailla oiva vastapaino juurettomuuteen. Itselläni on ainakin tapana koota kekripöytään ammoisten esivanhempien kuvia ja muistella vaikkapa iso-iso-iso-isoäiti Matildaa, iso-iso-iso-isoisä Kustaa Adolfia ja kaikkia muita esivanhempia, joita ei ole koskaan tavannut, mutta joiden ansiota on täysin, että istun nyt kirjoittamassa tätä. Kiitos.

Hyvää kekrinaikaa kaikille!

 

Kirjallisuutta:

Alhonen, Anssi. Kekri. Taivaannaula.

Vilkuna, Kustaa 1950. Vuotuinen ajantieto. Otava.