Joulunviettoa viikinkien tapaan

Viime vuonna kirjoitin suomalaisen joulunvieton esihistoriallisista ja kristillisistä juurista, ja palaan nyt ajankohtaiseen aiheeseen toisesta näkökulmasta: vaikka Suomesta ei ole mitään tietoa joulun viettämisestä ennen keskiaikaa, Skandinaviasta on. Tärkein lähde viikinkien joulunvietosta on islantilaisen Snorri Sturlusonin 1200-luvulla kirjoittamaan Heimskringlaan sisältyvä Haakon Hyvän saaga, joka sijoittuu 900-luvun Norjaan.

Haakon Hyvä (n. 920–961) oli Norjan ensimmäisen kuninkaan Harald Kaunotukan poika, joka tutustui kristinuskoon ollessaan Englannin kuninkaan Athelstanin kasvattipoikana. Noustuaan Norjan kuninkaaksi Haakon yritti käännyttää norjalaisia kristinuskoon, heikolla menestyksellä. Kuninkaana Haakon yritti muun muassa kajota maansa jouluperinteisiin, joista saaga tarjoaa kiinnostavia tietoja.

Ensinnäkin saaga kertoo, että ennen Haakonin aikaa jól-juhlaa vietettiin kolmena keskitalvea seuranneena päivänä, siis talvipäivänseisauksen jälkeisinä päivinä. Nykyisessä gregoriaanisessa kalenterissa tämä osuu varsin lähelle nykyistä joulua, joulukuun 21. päivää seuraaville päiville. Saagan kirjoittamisen aikaan käytössä oli kuitenkin juliaaninen kalenteri, jossa talvipäivänseisaus osui 14. joulukuuta tienoille. Joka tapauksessa on varsin luontevaa, että Pohjolan pimeydessä haluttiin juhlia lisääntyvää auringonvaloa. Haakon halusi muuttaa asian ja siirtää myös esikristillisen jólin viettämisen joulukuun 25. päivään, siis reilun kymmenen päivää myöhemmäksi.

Mitä viikinkien esikristilliseen joulunviettoon sitten liittyi? Saagan mukaan jouluna kokoonnuttiin temppeliin uhraamaan eläimiä (etenkin hevosia), joiden verellä vihmottiin temppelin jumalankuvat, seinät ja osallistujat. Uhrieläinten liha keitettiin keitoksi suurissa padoissa, jotka porisivat avotulella temppelin keskellä. Erityisen tärkeä rooli oli hevosen maksalla – niin tärkeä, että kristitty kuningaskin pakotettiin syömään sitä, vaikka yhtenä jouluna Haakon olikin sovitellut ja osallistunut uhriin vain nuuhkaisemalla hevoskeittoa.

Peter Nicolai Arbon maalaus kuningas Haakonista joulupidoissa
(1860). Kuva: Wikimedia Commons.

Toinen tärkeä osa joulua oli oluen juominen. Saagassa kuvataan, miten juhlassa juotiin ensin malja Odinille, ja juomasarvi kiersi koko seurueen. Tämäkin johti kuninkaan ongelmiin, kun hän teki ristinmerkin Odinin sarven päällä. Pitoja järjestänyt jaarli Sigurd selitti kuitenkin neuvokkaasti kuninkaan vain kunnioittaneen jumalia piirtämällä sarven yllä Thorin vasaran kuvan, ja sillä kertaa selitys meni läpi.

Odinin maljan jälkeen juotiin maljat meren jumala Njordille ja hedelmällisyyden jumalatar Freyalle, jotta maahan saataisiin rauha ja jotta sato olisi hyvä. Sitä seurasi toisinaan valojen vannomisen malja, jonka jälkeen juotiin muistomalja kuolleille ystäville.

Oluen juominen jouluna oli niin tärkeää, että jopa kristitty kuningas Haakon sääti lain tavan noudattamiseksi. Laki vaati, että joka talonpojan täytyi panna tynnyri olutta jouluksi ja viettää joulua niin kauan, että viimeinenkin pisara olisi juotu.

Tässä siis perinteikkäät jouluvinkit Haakonin saagan mukaan:

• Teurasta hevonen tai karjaa ja vihmo kotisi ja perheesi eläinuhrien verellä. Elintarvikekaupoista saa myös naudan verta sellaisenaan.
  
• Tarjoile joulupöydässä lihakeittoa ja esimerkiksi hevosen maksaa.
• Juo mahdollisimman monta juomasarvellista jouluolutta.

Hevosia ja Pyhä Tapani keskiaikaisessa maalauksessa Dädesjön
kirkossa Ruotsissa. Kuva: RAÄ (CC BY 2.5).

 

Ei ole tietoa, miten Suomen alueen rautakautiset asukkaat juhlivat talvipäivänseisausta. Viikingeille tärkeät hevosperinteet levisivät kuitenkin kristillistyneinä Suomeenkin keskiajalla, jolloin Tapaninpäivän vietoon kuului hevosiin liittyviä uskomuksia, lauluja ja Tapanin maljan juominen. Näistä Tapaninpäivään liittyvistä perinteistä voi lukea netistä ilmaiseksi ladattavissa olevasta kirjasta Laulut ja kirjoitukset: Suullinen ja kirjallinen kulttuuri uuden ajan alun Suomessa (SKS 2017). Näillä vinkeillä hyvää joulunaikaa!

Haakon Hyvän saagaan voi tutustua (englanniksi) täällä (joulua käsittelevät luvut 15.–19.).

Ajatuksia kekristä

Pyhäinpäivä on lapsesta asti ollut suosikkijuhliani. Aivan lapsuudenkotini vieressä Hämeenlinnan Kaurialassa sijaitsee 1770-luvulla perustettu, puistoksi muutettu Hämeenlinnan vanha hautausmaa, jonka ikivanhoilla haudoilla loistivat pyhäinpäivän aattona kynttilälyhdyt. Saatoin vaellella hautausmaalla pitkään ja pohtia sinne haudattujen ihmisten tarinoita ja kohtaloita. Loppujen lopuksi pyhäinpäivässä on paljon samaa kuin arkeologiassa: kummankin ytimessä ovat ne lukemattomat sukupolvet, jotka olivat täällä ennen meitä, ja joiden valintojen ja elämänkohtaloiden seurausta me ja meidän elinympäristömme olemme. Pyhäinpäivässä on mielestäni kyse ennen kaikkea ajallisesta syvyydestä.

Se perinteisempi lanttulyhty. Irlantilaiset ja skotlantilaiset
veistivät jack-o'-lantern-lyhtynsä perinteisesti lantusta, kunnes
Amerikkaan muuttaneet siirtolaiset ottivat käyttöön helpommin
veistettävän kurpitsan. Kuva: Ilari Aalto.

Innostuin lapsena valtavasti myös kurpitsalyhdyistä ja muusta halloween-estetiikasta, mutta kypsemmällä iällä kekrin, vuodenkierron kansanomaisen taitteen ja katolisten marttyyrivainajien ja suvun esivanhempien muistamiseen liittyvät perinteet ovat kasvaneet minulle tärkeäksi ja luontevaksi osaksi loppusyksyä. Halloween on hauska juhla, mutta miten paljon syvempi onkaan oma, kotoinen kekrimme. 

Perinteisesti mikkelinpäivän ja pyhäinpäivän välille sijoittunut kekri on ennen kaikkea sadonkorjuun juhla. Vaikka aniharva nykysuomalainen elää enää suorassa yhteydessä agraarikulttuurin vuodenkiertoon, ruoka tulee pöytäämme edelleen saman vuodenkierron mukaisesti kuin se on tehnyt satojen ja tuhansien vuosien ajan. Erilaisia sadonkorjuujuhlia on vietetty niin kauan kuin ravinto on saatu itse kasvattamalla, ja kekrin juuret ovatkin maanviljelyksen alussa, joka tiettävästi ajoittuu manner-Suomessa 3 500 vuoden taakse kivikauden lopulle, Kiukaisten kulttuurin aikaan.

Kekri on yhdistynyt juuri kekrikauden lopulle sijoittuvaan pyhäinpäivään verrattain myöhään historiallisella ajalla, mutta sopii mielestäni kansainvälisen serkkunsa halloweenin tavoin vallan hyvin vietettäväksi sen yhteydessä. Pyhäinpäivä on vanha kirkollinen juhla, joka vakiintui vietettäväksi 1. marraskuusta kaikkien pyhien muistoksi 800-luvulla. Todennäköisesti jo katolisella keskiajalla suomalaisissa talonpoikaispirteissä muotoutui ajatus, että santit eli pyhimykset kulkivat pyhäinmiesten päivän aattona vierailulla talosta taloon. 

Ainakin juhannukseen kuului jo keskiajalla saunominen, ja tuntuu uskottavalta, että myöhemmin kansanperinteestä tallennettu pyhäinmiesten päivän aaton saunan lämmittäminen santeille ja esivanhemmille olisi kuulunut ohjelmaan jo keskiajalla. Kuten monen kansanperinteen ilmiön kohdalla, perinteen tarkkaa ikää on mahdoton sanoa ilman asiaa valaisevia kirjallisia lähteitä. Joka tapauksessa ajatus esivanhempien haamuista saunomassa on minusta jotenkin ilahduttava.

Muistatko isovanhempiesi vanhempien nimet? Pyhäinpäivä on
erinomaista aikaa kerrata ammoisia sukulaisia, joiden ansiosta
täällä heilutaan. Kuva: Ilari Aalto.

Mitä tulee esivanhempiin, kekri tai pyhäinpäivä on erityisen hyvä ajankohta virkistää muistiaan menneistä polvista. Hiljattain Aamulehdessä ilmestyneessä kolumnissa esitettiin aiheellinen kysymys, rapautuuko kansakunnan syvämuisti, kun ihmiset eivät enää muista edes isovanhempiensa vanhempia. Olen monta kertaa kutsunut arkeologiaa vastalääkkeeksi yhteisölliseen dementiaan, mutta yksilötasolla oman suvun historian tunteminen on yhtä lailla oiva vastapaino juurettomuuteen. Itselläni on ainakin tapana koota kekripöytään ammoisten esivanhempien kuvia ja muistella vaikkapa iso-iso-iso-isoäiti Matildaa, iso-iso-iso-isoisä Kustaa Adolfia ja kaikkia muita esivanhempia, joita ei ole koskaan tavannut, mutta joiden ansiota on täysin, että istun nyt kirjoittamassa tätä. Kiitos.

Hyvää kekrinaikaa kaikille!

 

Kirjallisuutta:

Alhonen, Anssi. Kekri. Taivaannaula.

Vilkuna, Kustaa 1950. Vuotuinen ajantieto. Otava.