Puutarhakujan jäljillä

Olemme heinäkuun aikana tutkineet Aboa Vetus & Ars Nova -museon kaivauksilla kiinnostavaa ilmiötä, 1800-luvun lopun puutarhakujaa. Tai kuten meille selvisi, kahta eri aikaista puutarhakujaa.

Tontilla olleet vanhat kivitalot tuhoutuivat Turun palossa 1827, minkä jälkeen niiden rauniot purettiin ja peitettiin maalla. Tontti päätyi Rettigin tupakkatehtailijasuvun haltuun 1800-luvun puolivälissä, ja 1870-luvulla alue muokattiin enlgantilaistyyliseksi puutarhaksi, jossa kulki istutusten välissä mutkittelevia kuvia. Puutarha tehtiin myöhemmin Turun kaupunginkirjaston perustaneen Fredric Rettigin (1843–1914) isännöidessä tonttia. Puutarhasta on Turun maistraatin arkistossa olemassa vuonna 1878 laadittu kartta. Tutkimamme polun osa on merkitty alla olevaan karttaan valkoisella:

Kuva: Turun maistraatin arkisto (Kansallisarkisto).

Olimme törmänneet samaan puutarhakujaan jo aiempien vuosien kaivauksissa 2017 ja 2018, joten osasimme odottaa sitä. Alue on ollut käytössä puutarhana 1970-luvulle asti, joten paikalla on ollut eri aikoina useampia polkuja. Löysimme ensin hienosta sorasta koostuneen polun, joka on varmaankin tehty samaan aikaan kun tontille on rakennettu Rettigin palatsi 1928. Tämä polku näkyy paikalta otetuissa vanhoissa valokuvissa.

Puutarhapolut erottuivat kolmena kerroksena: 1900-luvun polkuna, 1800-luvun lopun polkuna ja vanhimman polun pohjustuksena.

Nuoremman puutarhakujan (1900-luvun alusta?) pohjustusta. Kuva: Ilari
Aalto.

1800-luvun lopun puutarhakujan kivetty pinta. Ylhäällä tumma läikkä erottaa
polun kaksi haaraa toisistaan. Kuva: Ilari Aalto.

1800-luvun lopun puutarhakujan pohja. Kuva: Ilari Aalto.

Vanhimman polkukerroksen pohjustus oli tehty tiilistä, kivenkappaleista, rikkoutuneista lasipulloista ja eläinten luista – samalla tavalla kuin viime vuonna kaivetun polun kohdalla.

1800-luvun kujan pohjustus koostui sekalaisesta jätteestä. Kuva: Ilari Aalto.

Vapaaehtoiskaivajamme Kaisun kujan pohjasta löytämä kuohuviinipullon
pohja. Kuva: Ilari Aalto.

1870-luvun puutarhakuja ei ole arkeologisessa mielessä kovin vanha, mutta se on joka tapauksessa kiinnostava ilmiö – etenkin, kun historialliseen kartta-aineistoon tallentunut kuja on todella edelleen löydettävissä maan alta. Kaivamatta emme olisi tienneet, miltä kuja aikanaan näytti, tai miten sen oli rakennettu. Kujan käyttäjät eivät ole jättäneet maahan jälkiä itsestään, mutta on hauskaa kuvitella Rettigin perhettä ja heidän vieraitaan käyskentelemässä puutarhassa.

Arkeologiassa on kiinnostava ristiriita säilyttämisen ja tuhoamisen välillä. Ensin kaivoimme huolellisesti kaikki kujakerrokset esiin, dokumentoimme ne ja lopulta tuhosimme ne päästäksemme syvemmälle. Nyt kun puutarhakuja on muuttunut arkeologisesta löydöstä dokumentoiduksi tiedoksi, voimme jatkaa kaivamista sen alapuolisiin kerroksiin. Kujan alla pitäisi nimittäin olla Turun palossa tuhoutuneen liiterin jäännökset.

Usein kysytyt kysymykset

Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksellamme Turun keskustassa käy joka päivä kymmeniä uteliaita vieraita, joiden kanssa syntyy kiinnostavia keskusteluja. Osa kysymyksistä on sellaisia, joihin saamme vastata monta kertaa päivässä. Valikoin tähän otoksen yleisimmistä kysymyksistä ja vastauksista.

Arkeologisen museokurssin osallistujia Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksella.
Kuva: Ilari Aalto.

Löytyykö sieltä mitään?

Kyllä. Kaivamme kahta Turun palossa 1827 tuhoutunutta kivitaloa, joista toinen on rakennettu keskiajalla ja toinen 1500-luvulla. Talojen raunioiden lisäksi olemme saaneet esiin hyvin säilyneen 1700-luvun katukiveyksen ja nuorempia, 1800-luvun puutarhakerroksia.

Mutta löytyykö sieltä mitään?

Niin siis meillä on nämä rauniot – aa, siis esinelöytöjä? Niitä tulee jatkuvasti. Löydöt ajoittuvat 1300-luvulta 1900-luvun alkuun, pääasiassa 1600–1800-luvuille. Kaikkein eniten löytyy kotieläinten luita, ja esineistä savi- ja lasiastioiden palasia, tupakkapiippujen kappaleita, ikkunalasia, kaakeleita ja joitakin pieniä esineitä, kuten kolikoita, nuppineuloja ja sormustimia.

Löytyykö joka päivä jotakin?

Kyllä. Ihmiset ovat roskanneet huolella vuosisatojen ajan.

Ihanko tosi joka ämpäristä löytyy jotain?

Kyllä. Seulomme kaikki ämpärit, että pienet löydöt eivät joudu hukkaan. Se olisi aika turhaa työtä, jos löytöjä ei tulisi.

Miten nämä rauniot ovat joutuneet maan alle? Onko maa noussut?

Ne on tietoisesti haudattu. Löytämämme rauniot ovat kivitalojen kellareita, jotka on alunperinkin rakennettu osittain maan alle. Suurten tulipalojen jälkeen tuhoutuneet rakennukset on peitetty maalla, ja koko kaupungissa maanpintaa on nostettu täyttökerroksilla useita metrejä. Nämä talot ovat tuhoutuneet Turun palossa 1827, minkä jälkeen niiden seinät on kaadettu sisään ja kellarit on peitetty maalla.

Kuinka vanhoja nuo tiilet ovat?

Rauniossa näkyvät tiilet ovat pääasiassa 1400-luvulta.

Oliko keskiajalla jo tiiliä?

Kyllä. Tiilenvalmistus alkoi Ruotsissa ja Suomessa 1200-luvulla, ja Suomen vanhimmat ajoitetut tiilet ovat 1200-luvun puolivälistä Turun Koroistenniemeltä. Aluksi tiiltä käytettiin vain linnoissa ja kirkoissa, mutta 1300-luvun lopulta alkaen tiili oli yleinen materiaali Turkuun rakennetuissa kivisissä asuintaloissa. Turun tuomiokirkko on varsin edustava esimerkki keskiajan tiiliarkkitehtuurista.

Mitä te teette jos sataa?

Kunpa sataisikin! Sateella maa on helpompaa kaivaa, maan värit erottuvat paremmin ja työskentelylämpötila on inhimillinen. Vaihtaisin kyllä kaikki hellepäivät sadepäiviin.

Mikä on parasta arkeologiassa?

Parasta on löytää asioita, joita kukaan ei ole nähnyt satoihin vuosiin. Tehdä tulkintoja, muodostaa yhteyksiä ja selvittää pala palalta, mitä täällä on tapahtunut historian aikana. Ennen kaikkea on jännittävää miettiä, keitä näitä rakennuksia ja esineitä käyttäneet ihmiset ovat olleet.

---

Vastaamme näihin ja muihin kysymyksiin arkisin elokuun loppuun asti. Tervetuloa tutustumaan monttuumme!

Turun paloa päivänvaloon

Turun vuoden 1827 palo on ollut vahvasti läsnä Aboa Vetus & Ars Nova -museon tämän vuoden kaivauksella. Tulipalo tuhosi koko tontin rakennuskannan: piharakennukset paloivat kivijalkaan asti ja kivitalojen turvekatot, salit ja varastohuoneet katosivat savuna ilmaan 4. syyskuuta 1827. Jäljelle jäi savuavia raunioita, jotka purettiin ja peitettiin maalla paloa seuranneina vuosina.

Palokerrosta kujan päällä vuonna 2018. Kuva: Ilari Aalto.

Palokerrosta (vasemmalla) kujan päällä vuonna 2019. Kuva: Ilari Aalto.

Talojen rauniot ovat konkreettinen todiste Pohjoismaiden suurimmasta kaupunkipalosta, mutta vielä käsinkosketeltavammin palosta on jäänyt jäljelle palokerros. Tutkimiemme kivitalojen välillä kulkee kuja, jonka molemmilla sivuilla oli säilynyt kerros hiiltä, tuhkaa ja palon aikana kiveykselle varisseita asioita. Kadun pinnalle varissut tuhka on säilynyt paikoillaan 192 vuotta.

Vuonna 2018 palokerroksesta löytyi suuri määrä palossa tuhoutuneiden
ikkunoiden sirpaleita. Kuva: Ilari Aalto.

Viime vuoden kaivauksilta teimme levintäkartan palokerroksen löydöistä. Yli kolme kiloa ikkunan kappaleita keskittyi kahden metrin matkalle raunion seinän juureen, ja tästä voi melko tarkasti päätellä, missä kohti ikkuna on sijainnut ennen paloa. Tieto on kiinnostava, koska talosta vuonna 1826 laadittu palovakuutus ei mainitse ikkunoita.

Levintäkartta ikkunalasista ja muista löydöistä vuonna 2018 kaivetusta
palokerroksesta. Kartta: Elina Mattila.

Tiedämme kirjallisista lähteistä, että tutkimamme kivitalon kyljessä on ollut puinen liiterirakennus, joka on kaiken muun rakennuskannan tavoin tuhoutunut Turun palossa. Tarkoituksemme on tulevina viikkoina kaivaa liiterin jäänteet esiin ja selvittää, mitä siitä on jäljellä.

Partamiehenkannu

Suurin osa Aboa Vetus & Ars Novan tämän kesän kaivauslöydöistä on peräisin 1700- ja 1800-luvuilta. Syy on selvä: tutkimusalueella on kaksi kivitaloa, jotka on purettu Turun palon 1827 jälkeen, ja täyttömaan mukana kellareihin on kulkeutunut silloin melko nuorta tavaraa.

Partamiehenkannujen palasia Aboa Vetus & Ars Novan kaivaukselta.
Kuva: Ilari Aalto.

Poikkeuksiakin on. Vapaaehtoiset kaivajamme löysivät yhtenä päivänä lähes samaan aikaan kolme palaa astioista, joiten tyypistä ei voi erehtyä. Palaset ovat peräisin 1500-luvun puolivälissä valmistetuista partamiehenkannuista eli Bellarmineista. Astian nimi tulee sen kaulaan kuvatusta parrakkaan miehen naamasta, joka kävisi mallikkaasti tämän päivän hipsteristä. Partamies esittää ilmeisesti keskiaikaisten myyttien villimiestä, metsänhenkeä, joka komeilee myös Lappeenrannan vaakunassa.

Mary Rosen hylystä löytynyt kölniläinen partamiehenkannu
(n. 1540). Kuva: Victoria & Albert Museum.

Kivisaviset partamiehenkannut ovat mukavia löytöjä, koska niiden muoto muuttui historian aikana nopeasti ja palaset on siis helppo ajoittaa. Varhaisimmat tyypit tehtiin vuoden 1500 tienoilla, ja 1500-luvun kuluessa tyypillisen näköisiä partamiehenkannuja valmistettiin Saksassa Reinin alueella. Kannujen valmistus jatkui 1700-luvulle asti. Myöhemmät kannut tunnistaa muun muassa siitä, että 1500-luvun kannujen hymyilevä partamies muuttui 1600-luvulla irvisteleväksi hirviöksi.

1600-luvun partamiehenkannu.
Kuva: Steve Caffery/Wikimedia Commons.

Nimitys Bellarmine tulee muuten italialaisesta jesuiitasta, Pyhästä Roberto Bellarminosta (1542–1621), joka oli paitsi parrakas, myös vastusti viinan kiroja. Niinpä englantilaiset ja hollantilaiset protestantit pitivät Bellarminea sopivana lempinimenä olutkannulle.

Museon kaivauksilla löytyneet palat ovat peräisin kahdesta eri kannusta. Toinen, Kölnissä valmistettu, on massaltaan harmaa ja koristeltu erittäin hienoilla tammenlehvä- ja -terhokoristeilla. Koristelu ajoittaa kannun noin vuosiin 1525–1550.

Toisen kaivauksilla löytyneen kannun kappaleet ovat todennäköisesti peräisin
tällaisesta, Kölnissä 1500-luvun puolivälissä tehdystä kannusta.
Kuva: Rijksmuseum/Wikimedia Commons.

Toinen kannu on paksumpaa, keltaiseksi lasitettua kivisavea, ja koristeina on käytetty yksinkertaisempia lehtiä ja ruusua. Massa ja lasite muistuttavat Frechenissä valmistettuja astioita, mutta koristelu on hyvin samanlaista kuin eräässä Kölnissä valmistetussa astiassa. Tämäkin kannu on luultavimmin valmistettu 1500-luvun puolivälissä jossakin Reininmaan alueella.

Kaivaukset jatkuvat, ja toivottavasti löydämme vielä kannun kaulaosan partoineen kaikkineen.

Tiiliä ja tarkentuvia ajoituksia

Aboa Vetus & Ars Nova -museon kesän kaivauksen yksi tarkoitus on ollut tarkentaa, milloin tutkimamme kivitalo on rakennettu. Viime kesänä selvisi jo, että kellarin vanhimmat osat ovat keskiajalta, mutta vasta eilen saimme tarkempaa tietoa ajoituksesta.

Saimme vapaaehtoistemme voimin tiistaina kaivettua tutkimamme kellarin itänurkan tyhjäksi purkujätteestä, ja sen alta paljastui hyvässä kunnossa säilynyt tiiliseinä.

Kellarin nurkka ennen kaivamista esiin. Kuva: Ilari Aalto.

 

Kellarin nurkka esiin kaivettuna. Vasemmalla on seinäkomero, jossa on
valeampiaispesä. Oikealla on umpeenmuurattu ikkuna. Kuva: Ilari Aalto.

Yllä olevasta kuvasta näkyy, että oikealla kellarin seinä on kokonaan harmaakiveä, mutta vasemmalla materiaali vaihtuu tiileksi. Kellaria on siis joskus laajennettu tiilimuuratulla osalla, ja koska tiilet on ladottu munkkilimityksellä, se on tapahtunut joskus keskiajalla.

Tämä oli sinänsä jo vanha uutinen, koska huomasimme laajennuksen jo viime kesänä. Nyt saimme kuitenkin mahdollisuuden tarkentaa ajoitusta onnekkaan löydön avulla. Kellarin nurkassa oli kappale hajonnutta tynnyriholvia. Kun poistimme sen, löysimme yhdestä sen tiilestä tiilentekijän merkin, vinoristin.
 

Vinoristi, tiilentekijän merkki. Kuva: Ilari Aalto.

Vinoristi on niin yksinkertainen merkki, että se ei välttämättä ollut vain yhden tiilimestarin käytössä. Samalla merkillä varustettuja tiiliä on kuitenkin Turun tuomiokirkon 1400-luvun jälkipuolella muuratuissa osissa, Kuusiston piispanlinnassa ja erään toisen Aboa Vetus & Ars Novan kivitalon raunion 1400-luvun loppuun ajoittuvassa kattoholvissa.

Jos leikitellään ajatuksella että kyseessä olisi sama tekijä, merkki ajoittaisi tiiliholvin ja siis koko kellarin tiililaajennuksen 1400-luvun jälkipuolelle. Tämä taas tarkoittaa, että kellarin vanhempi, harmaakivinen osa on vieläkin vanhempi, ehkä 1400-luvun alusta. Siihen saadaan varmuus vain kaivamalla ajoitusnäyte seinän alla olevasta hirsiarinasta.

Joka tapauksessa tiilentekijän merkki oli mukava löytö, ja viittaa vahvasti 1400-luvulle. Olemme jo kaksi kesää syynänneet kaikki tiilet tarkkaan merkkien varalta, mutta nyt sellainen tuli vihdoinkin vastaan.

Lautasliinarengas

Aina toisinaan kaivauksilla tulee vastaan löytö, josta ei heti osaa sanoa, mikä se on. Viime viikolla Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksilta löytyi 1800-luvun puutarhamaasta vihreä lasirinkula, joka näytti ensivilkaisulla erehdyttävästi pullon suulta, mutta lähemmällä tarkastelulla esineessä ei ole minkäänlaista saumaa tai murtumapintaa.

Salaperäinen lasirinkula. Kuva: Ilari Aalto.

Tutkijamme Elina keksi, että kyseessä voisi olla lautasliinarengas. Pienen tutkimisen jälkeen näin todella on. 1800-luvun taitteessa keksityistä lautasliinarenkaista tuli 1800-luvun hitti, ja niitä tehtiin eri materiaaleista, vaikka metalli oli ehdottomasti yleisin. Ajoituksen perusteella tämä rengas on hyvinkin voinut olla tonttia asuttaneen Rettigin tupakkatehtailijasuvun käytössä.

Suomalaisista museokokoelmista vastaan tulleet lasiset lautasliinarenkaat ovat kaikki kirkasta lasia (1) ja (2), mutta tämä on vihreää. Jos joku tietää missä ja milloin tällaisia vihreitä renkaita on valmistettu, otamme tiedon mielellämme vastaan.

Umpeenmuuratun oven arvoitus

Löysimme jo viime vuonna Aboa Vetus & Ars Nova -museon arkeologisilla kaivauksilla keskiaikaisen kivitalon kellarista umpeenmuuratun oven. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Kun talo on ollut käytössä vuosisatoja, sille tehdään luonnollisesti isojakin remontteja ja rakenteellisia muutoksia. Toisaalta suljetut kulkutiet antavat kiinnostavia vihjeitä siitä, että rakennuksen käyttötarkoitukset ovat muuttuneet.

Umpeenmuurattu oviaukko (vasemmalla) vuoden 2018 kaivauskartassa.
Kuva: Ilari Aalto.

Kivitalo on rakennettu ehkä 1400-luvulla, ja kaikesta päätellen kellarista kadulle johtanut portaikko on myös keskiajalta, joskaan ei kivitalon vanhimmasta vaiheesta. Portaikon ylin porras on kuitenkin noin metrin alempana kuin umpeenmuuratun oven toisella puolella oleva 1700-luvun katupinta. Ovi on ilmeisesti muurattu umpeen kun kadun pintaa on nostettu, jolloin ovi olisi muutenkin jäänyt osittain maan alle.

Oven umpeenmuuraamisen jälkeen vanhasta portaikosta on tullut erittäin pimeä nurkkaus, ja varmaankin valaistuksen parantamiseksi se on kalkittu kokonaan valkoiseksi. Missään muualla kellarissa ei näy jälkiä laastirappauksesta.

Kun kaivaus on syventynyt, vanha oviaukko on alkanut vaikuttaa ainoalta järkevältä kohdalta kulkea kolmen metrin syvyiseen kellariin. Niinpä päätimme avata oven uudestaan vuosisatojen jälkeen. Koska arkeologia on tuhoavaa tiedettä, ainoa tapa päästä käsiksi umpeenmuuratun oven historiaan oli muutenkin purkaa se.

Umpeenmuurattu oviaukko ennen purkamista. Kuva: Ilari Aalto.

Umpeenmuurattu oviaukko puoliksi purettuna. Takana erottuu 1700-luvun
kujan kiveys ja kivien alla oleva pohjustushiekka. Kuva: Ilari Aalto.

Näkymä kadulta ennen purkamista. Kuva: Ilari Aalto.

Näkymä kadulta purkamisen jälkeen. Kuva: Ilari Aalto.

Ennen purkamista. Kuva: Ilari Aalto.

Ja jälkeen. Kuva: Ilari Aalto.

3D-malli umpeenmuurauksesta kahden tiilikerran poistamisen jälkeen. Kuva: Ilari Aalto.

Purimme muurauksesta noin puolet, mikä riittää työmaaportaikon rakentamiseen kellariin. Digikuvasimme jokaisen tiilikerroksen ja teimme niistä 3D-mallit, joiden pohjalta piirrämme lopulta kaivauskartat. Näin puretun oven rakenne tallentuu kirjalliseen ja kuvalliseen muotoon. Oven purkaminen kannatti, koska siitä selvisi useita kiinnostavia tietoja:

1) Oven tiilimateriaali on kierrätettyä. Tiilet olivat hiiltyneitä, huonokuntoisia ja paikoin jopa kuumuudessa sulaneita. Ne olivat ilmiselvästi olleet tulipalossa ennen päätymistään oviaukon tukkeeksi.

2) Tiilet ovat keskiaikaisia. Pelkkien muuritiilten lisäksi joukossa oli kaksi goottilaista muototiiltä, joista toinen on peräisin holvin ruoteesta. Samanlaisia tiiliä on löytynyt muualtakin tutkimusalueelta, joten on hyvin mahdollista että ne ovat peräisin samasta talosta. Siinä on siis keskiajalla ollut hulppeat goottilaiset holvit.

Keskiaikainen goottilaisen holvin ruodetiili (keskellä) löytyi muurattuna
suljetun oviaukon keskelle. Kuva: Ilari Aalto.

3) Umpeenmuuraus ei noudata mitään tiililimitysjärjestelmää, vaan tiilet on ladottu vähän miten sattuu. Tämä ei vaikuta ammattimuurarin työltä.

4) Oven pielet ovat erittäin pahasti vinossa, mutta tiilimuuraus oli lähes suora. Se on tehty siis vaiheessa, jossa kivitalon on jo kallistunut uhkaavasti Aurajokea kohti.

Hieman mysteeriksi jäi vielä, milloin ovi on tarkalleen muurattu umpeen. Se on tapahtunut joskus keskiajan ja 1700-luvulla tapahtuneen kujan kiveämisen välillä, ja huonokuntoisista tiilistä päätellen kenties jonkin tulipalon jälkeen. Yksi vaihtoehto olisi 1720-luku, jolloin kivitalo joutui muutenkin voimakkaan uudistamisen kohteeksi.

Piispa Herman Witte valitti 1723 talon olevan uhkaavasti kallellaan ja tontin omistaja Jost Schultz lupasi tehdä asialle jotakin. En tiedä ryhtyikö Schultz kuitenkaan vielä itse toimeen, sillä tontin vaihtaessa omistajaa vuonna 1726 sen rakennuskanta mainitaan raunioituneeksi. Joka tapauksessa näyttää siltä, että 1700-luvulla kivitalon ylemmät kerrokset purettiin kokonaan ja tilalle rakennettiin uudet. Oviaukon sulkeminen samassa yhteydessä tuntuu luontevalta. Totuus selvinnee kuitenkin, jos muuraus saadaan tulevaisuudessa purettua kokonaan.

Muinaisuutta Keetterinmäellä

Keetterinmäki näkyy kuvassa suoraan edessä. Kuva: Ilari Aalto.

Turun ja Kaarinan rajalla Aurajokilaaksossa sijaitsee Keetterinmäki, joka ei välttämättä kiinnitä suuremmin ohikulkijan huomiota. Ehkä kannattaisi, koska mäki ympäristöineen pitää sisällään runsaasti historiaa. Mittarin hieman laskettua päivän pahimmista hellelukemista päätin tehdä sinne pyöräretken ja koska jaettu ilo on paras ilo, kirjoitan siitä tänne.

Keetterinmäki sijaitsee aivan Ravattulan Ristimäen lähellä, Turun
ohikulkutien pohjoispuolella. Kuva: Ilari Aalto.

Keetterinmäki (tai Kietterinmäki, kuten kohde on maastokartassa) sijaitsee Turun ohikulkutien varressa, vain puolen kilometrin päässä Ravattulan Ristimäen kirkonpaikalta. Paikalla vierailun voi hyvin yhdistää käyntiin Ravattulan alueen muilla muinaisjäännöksillä, ja Ristimäeltä Keetterinmäelle pääsee kätevästi ohikulkutien ylittävää siltaa pitkin. Mäki on ilmeisesti saanut nimensä sen juurella 1800-luvulla asuneesta Michel Tjäderistä, jonka nimen paikalliset väänsivät turkulaiseen suuhun sopivaan muotoon Kietteriksi.

Keetterinmäellä sijaitsee useampia pronssi- ja rautakautisia muinaisjäännöksiä. Aivan mäen laella on kaksi pronssikautista hautaröykkiötä eli hiidenkiuasta. Niistä läntisempi on pahasti hajotettu ja kasvaa nuorta kuusikkoa, mutta läntinen ja parempikuntoinen röykkiö hahmottuu paljon selvemmin. Turun yliopiston arkeologit tutkivat sen vuonna 1979, ja röykkiö on rekonstruoitu kaivauksen jälkeen.

Keetterinmäen läntinen, paremmin säilynyt röykkiö. Kuva: Ilari Aalto.

Keetterinmäen kalliosta silmään osui luonnon omaa taidetta. Kuva: Ilari Aalto.

Keetterinmäen läntinen röykkiö ei ole Suomen näyttävin hiidenkiuas eikä paikalta aukea puuston takia sellaista näkymää kuin pronssikaudella, jolloin röykkiö on rakennettu näkyvälle paikalle merenlahden vieressä kohonneelle mäelle. Röykkiö on kuitenkin sympaattinen jäännös ehkä 3000 vuoden takaa. Kaivausten perusteella röykkiöön on haudattu kolmen vainajan poltetut luut.

Hiidenkiukaiden menneestä loistosta on vaikea saada käsitystä, koska niiden kivet on tehokkaasti kierrätetty. Röykkiöistä vietyjä kiviä ei tarvitse etsiä kaukaa, koska aivan niiden vieressä kulkee kivistä tehty vanhan aidan pohja. Aita on merkannut Haagan kartanon ja Ravattulan kylän rajaa.

Aidan tolppien perustuksia, joihin
röykkiöiden kiviä on kierrätetty.
Kuva: Ilari Aalto.

Laskeuduin Keetterinmäeltä vanhaa kulku-uraa, josta löytyi vuonna 2014 metallinilmaisimella viikinkiaikainen hopearaha-aarre. Aarre on erikoinen: 26 hopearahaa oli levinnyt 7 metrin matkalle metsätien varteen. Nuorimmat kolikot on lyöty vuoden 1036 jälkeen, joten rahat ovat päätyneet maahan varmaankin joskus 1000-luvulla. Minun korvaani kuulostaa siltä, että rahat olisivat pudonneet maahan kiireessä. On kutkuttavaa kuvitella, mitä paikalla olisi voinut tapahtua tuhat vuotta sitten. Joka tapauksessa löytö viittaa siihen, että sama kulku-ura on ollut käytössä jo rautakaudella.

Polku, jonka varresta löytyi 26 viikinkiaikaista hopearahaa vuonna 2014.
Kuva: Ilari Aalto.

Päästyäni takaisin pellon reunaan seurasin sitä Keetterinmäen eteläkärkeen (Suutela), missä on toinen keskittymä muinaisjäännöksiä. Pienellä alueella on kuppikivi, kuppikallio ja rautakautinen röykkiö. En ollut päivän ainoa muinaisjäännösretkeilijä paikalla, vaan törmäsin siellä ilokseni samalla asialla olevaan pyöräilijäjoukkoon.

Suutelan kuppikallio on aivan pellon vieressä. Kuva: Ilari Aalto.

Kuppikallio löytyi helposti pellon vierestä, ja ilta-auringossa kupit näkyivät erittäin hyvin. Ne oli hiottu siististi kahteen riviin, mikä oli tapana Varsinais-Suomessa. Miksi, sitä ei kukaan tiedä.

Kuppikivi kielomeren keskellä. Kuva: Ilari Aalto.

Kuppikivikin löytyi melko helposti niemekkeen toiselta puolelta. Kiven tasainen, pöytämäinen pinta erottui kauas, vaikka itse kupit eivät näkyneet yhtä hyvin kuin kuppikalliossa.

Suutelan hautaröykkiö. Kuva: Ilari Aalto.

Hieman kuppikiven yläpuolella oli melko pusikoitunut hautaröykkiö, jonka isohkot kivet erottuivat kuitenkin hyvin. Tämä röykkiö on siis rautakautinen, eli satoja vuosia nuorempi kuin mäen laella olevat röykkiöt. Sitä ei ole arkeologisesti kaivettu.

Lopuksi vielä kuva kauniista mäkitervakoista (Viscaria vulgaris), joita Keetterinmäen juuressa kasvoi runsaasti. Mäkitervakko on arkeologinen indikaattorikasvi, jota kasvaa usein rautakautisen asutuksen alueella.

Mäkitervakkoa Keetterinmäen juurella. Kuva: Ilari Aalto.

Kaivaukset alkoivat

Kerroin juuri Aboa Vetus & Ars Nova -museon vuoden 2018 kaivausten tuloksista, ja nyt minulla on ilo ilmoittaa, että kesän 2019 kaivaukset ovat juuri startanneet. Kaivaukset alkoivat sillä, että viime syksynä soralla peitetty kivitalon kellari kaivettiin uudestaan esiin.

Soralla täytettyä kellaria tyhjennetään. Kuva: Ilari Aalto/
Aboa Vetus & Ars Nova.

Tämän kesän aikana on tarkoitus kaivaa kokonaan esiin yksi keskiaikaisen Forsteenin kivitalon kolmesta kellarista. Samalla paljastamme enemmän talojen ympärillä olevaa 1700-luvun pihamaata ja tutkimme, mitä talon puuliiteristä on jäljellä.

Iloisena yllätyksenä kaivauksen ensimmäisenä löytönä tuli jo pintamaata lapioidessa kuningatar Kristiinan 1/4 äyrin kolikko vuodelta 1636. Niin vanhoja löytöjä on odotettavissa lähinnä parin metrin syvyydestä, mutta alueen läpi tehty kaivinkonekaivanto on sekoittanut vanhempia kerroksia.

Kristiinan 1/4-äyrin kolikko osui lapioon
kaivausten ensimmäisenä löytönä.
Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Yle ehti tehdä kaivausten alkamisesta jutun, jonka voit lukea täältä.

Kaivauksella Aboa Vetus & Ars Novan sisäpihalla voi käydä jututtamassa meitä arkeologeja koko kesän ajan aina kun olemme paikalla. Nähdään siellä!