Tähdet, tähdet

Viime vuoden Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivauksen huippulöytöjä oli avaimen kuvalla varustettu tiili. Kyseessä on tiilimestarin merkki, jolla tämä on signeerannut tekemänsä tiilierät. Jo aiemmin samalta kaivaukselta oli löytynyt kaksi tiilentekijän merkkiä, kirves ja vinoristi. Nyt määrä kasvoi taas yhdellä: tiilestä löytyi viisisakarainen tähti.

Pentagrammilla merkattu tiili heti löydyttyään. Ilari Aalto.

Miksi ihmeessä viisikanta, pentagrammi? Nykyään sitä käyttävät tunnuksenaan wiccalaiset ja muut uuspakanat, mutta alunperin kyseessä on hyvin vanha taikamerkki, jonka juuret johtavat Mesopotamiaan. Se on kuitenkin myös täysin kristillinen symboli. Keskiajalla pentagrammin viisi sakaraa symboloivat Kristuksen viittä haavaa.

Tähdestä lohjennut palakin löytyi täydentämään kuvion. Ilari Aalto.

Minusta tuntuu, kuin olisin keräämässä koko sarjaa Turun keskiaikaisia tiilimestareita. Kaikki löytyneet merkit voi käydä nimittäin bongaamassa myös Turun tuomiokirkon seinästä. On täysin loogista, että samat ammattilaiset ovat tehneet tiiliä sekä maallisiin rakennuksiin että kirkkoihin, mutta tämä on ensimmäinen konkreettinen todiste siitä.

Pentagrammi Turun tuomiokirkon Kaikkien Pyhien kappelin ulkoseinässä.
Ilari Aalto

On hauskaa yrittää miettiä ihmisiä merkkien takana. Tämäkin pentagrammi on ollut jolle kulle henkilökohtainen allekirjoitus. Koska tiilet löytyvät tuomiokirkosta samasta rakennusvaiheesta, tiilimestarit ovat myös väkisin tunteneet toisensa. Ovatko viisikannan ja avaimen piirtäjä olleet hyvissä välissä keskenään vai kilpailijoita? Ainakin heidän tiilensä pääsevät nyt vierekkäin säilytettäviksi.

Pikarinkanta, joka ei ollutkaan pikarinkanta

Jo 2012 kaivauksilla löytyi Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellarista pyöreäreunaisia ja hyvin ohuita vihertäviä lasin kappaleita, jotka herättivät ihmetystä. Lasi oli niin ohutta, että ensimmäinen ajatus oli sen olevan ikkunalasia. Lasiasioiden ehdoton asiantuntija Georg Haggrén sen sijaan piti löytöä pikarinpohjana, joskin hyvin outona sellaisena.

Salaperäiset lasinpalat. I. Aalto.

Nyt vuotta myöhemmin sain käsiini kuvan pyöreästä ikkunaruudusta, ja aloin epäillä pikarinjalkateoriaa. Viime perjantaina sitten  Helsingin yliopiston kaivaus- ja tutkimusesittelyissä Georg tiesi vahvistaa epäilyn: kyseessä tosiaan on pyöreä ikkunaruutu, ja sellaisenaan ainoa, jonka tämä Suomesta tuntee.

Huonokuntoiset sirpaleet eivät näytä kummoisilta, mutta ne ovat siis toistaiseksi ainoa konkreettinen osoitus, että Suomessakin on käytetty Itämeren piirissä tyypillisiä ikkunoita uuden ajan alussa. Tällaisia ruutuja näkee paljon 1500-luvun lopun saksalaisissa puupiirroksissa. Ruudun halkaisija on ollut 90–100 mm, ja se tuskin on ollut ikkunassa yksin.

Pyöreäruutuiset ikkunat saksalaisessa 1500-luvun
puupiirroksessa. Wikimedia Commons.

Siis kuinka kauan sitten?

Kronologian, etenkin pitkien ajanjaksojen hahmottaminen on ihmisille vaikeaa. Muistan elävästi kahdeksanvuotiaana kokemani riemuntunteen, kun tajusin merirosvojen eläneen samalla vuosituhannella kuin minä itse. Lapsiin tämä päteekin erityisesti, mutta yhtä lailla monien aikuisten on aivan mahdoton ymmärtää omaa elämäänsä pidempiä ajanjaksoja. Ei ihme, että monelle Kiviset ja Soraset -menneisyys menisi täydestä.

Todellinen kuva menneisyydestä? Miksei!
Wikimedia Commons.

Tähän liittyvä esimerkki: Aboa Vetuksen kesäkoulussa oli viime kesänä seitsemänvuotias poika, joka olisi innoissan halunnut löytää dinosaurusten fossiileita. Keskiajalta. Raskas velvollisuuteni oli kertoa, että tämä on kronologisesti täysi mahdottomuus, joten päällekkäisillä aikajanoilla osoitin koko kouluryhmälle kuinka mitättömän kauan ihmisiä on ollut olemassa suhteessa maapallon ikään, ja kuinka monta miljoonaa vuotta dinosaurusten sukupuutosta oli kulunut ensimmäisten ihmisten ilmestyessä. Kun luulin pitäneeni tyhjentävän esityksen, viittasi dinosaurus-poika ja kysyi: "Niin, kuinka helppoa sielä kaivaukselta on löytää fossiileita?". Menin hetkeksi täysin sanattomaksi ja tajusin yritykseni mahdottomuuden.

Aikuisten kohdalla kronologian ongelma tuntuu olevan, että se on jäsentymätön. Menneisyyden tapahtumien ymmärtäminen vaatii niiden syy-seuraussuhteen ymmärtämistä, ja jos tätä ei aktiivisesti ajattele, jää historia vain jäsentymättömäksi puuroksi, joka on tapahtunut joskus ennen minua. Sama se onko siitä 200 vai 2000 vuotta.

Toinen kertakaikkinen ongelma on lähtöisin historiatieteiden piiristä: moni maallikko ymmärtää aikakausijaottelun aivan liian konkreettisesti. Vaikka me puhumme kivikauden tai keskiajan ihmisistä, ei aikoinaan varmasti kukaan ajatellut elävänsä kivikautta tai keskiaikaa. Selvärajaiset määritelmät on jälkikäteen annettu, eivätkä ne vastaa todellisuutta. Tämä kuulostaa loogiselta, mutta ei todellakaan sitä ole. Monella tuntuu olevan mielikuva, että aikakauden vaihtuessa ihmiset menevät illalla nukkumaan ja aamulla herättyään tiedostavat jonkin olevan toisin. "Eilen oli vielä rautakausi, mutta tänään onkin keskiaika." Voitaisiinko tämän kuvitella tapahtuvan omassa elämässämme? Yhtä lailla on aivan liian helppo ajatella, että esimerkiksi pronssikaudella kaikki olisi tehty pronssista. Esimerkiksi Suomen pronssikauden löydöt kertovat jotakin aivan päinvastaista.

Toisaalta menneisyyden aikakaudet, kuten "jääkausi", "pronssikausi", "varhaismoderni aika" jne. eivät usein ole ihmisille muuta kuin nimiä. Pidin taannoin yliopistovaihtareille kierrosta keskiajan Turkuun, ja tajusin että minun piti keventää kierrosta rankasti, koska nämä eivät tienneet edes milloin keskiaika oli ollut heidän kotimaassaan. Yleisen veikkauksen mukaan keskiaika alkoi 1500-luvulla. Seuraaville ajanjaksoille jää varsin vähän aikaa! Olen myös käytännössä huomannut, että yleisissä mielikuvissa keskiaika tarkoittaa usein tarkemmin määrittelemätöntä primitiivistä menneisyyttä, johon kuuluvat yhtä lailla kädelliset ihmisapinat kuin ritarit kiiltävissa haarniskoissa. Yleisissä mielikuvissa elää "silloin ennen vanhaan" -aika, jollaista ei ole ollut olemassakaan.

Kasvot keskiajalta? Todellisuudessa kuvassa on
naispuolinen Homo erectus. Wikimedia Commons.

Mikä tähän kronologiatajun puutteeseen sitten auttaisi? Geologian piirissä on kehitelty Big Historyn käsite, mikä sisältää niin geologisin, biologisen kuin arkeologisen ja historiallisen menneisyyden. Tässä on tiettyä järkeä: kaikki tällä planeetalla tapahtuva nivoutuu sitä edeltäviin tapahtumiin, joten niitä on järkeä käsitellä yhdessä. Isossa historiassa on hienoa, että sitä voi käsitellä visuaalisesti perinteisenä aikajanana. Tätä varten on kehitetty ChronoZoom-sovellus. ChronoZoomissa on 13,7 miljardia vuotta maailmankaikkeuden historiaa, ja sitä voi vapaasti zoomata, tai valita ylänurkasta haluaako tarkastella universumin, maapallon, elämän, esihistorian vai ihmiskunnan aikajanaa. Ehkä tällaista pitkän kronologian opettamista voisi ajaa enemmän kouluissakin?

Elämän aikajana maapallolla ChronoZoomissa. Ihmisen historia on niin
mitätön, ettei se edes näy koko elämän aikajanalla. Pitää zoomata lähemmäs!

Ajan ja kronologian esittämisen valtavaa ongelmaa pohtii museoiden kannalta mm. Hedley Swain kirjassaan An Introduction to Museum Archaeology (2007).

Mediaosumia

Tänään radiovastaanottimet kannattaa säätää Ylelle klo. 18.03 kun Aboa Vetuksesta radioidaan Keskiajan luonto -keskusteluohjelma. Voi olla että minäkin pääsen ääneen. Samoin allekirjoittaneen voi nähdä taustalla kuokkimassa eilisessä Prisma Studiossa keskiajan ruokavaliosta.

Tiilipalapeli keskiajalta

Hiljaisuus blogissa kertoo kiireistä työn parissa. Aboa Vetuksen tämän kesän kaivaukset päättyivät pari viikkoa sitten, mutta se ei tarkoita että työ olisi ohi. Nyt on viimeiset löydöt pomittu seulasta ja pesty, ja olen ahkeroinut löytöluettelon ja kaivauskertomuksen parissa. Nyt kun vielä kollegani Kim vapautui palveluksestaan, jää minulle ja kaivausjohtajalle puuhasteltavaa entistä enemmän.

Löytöjen lajittelun lomassa ehtii tehdä uusiakin, ja nyt sain ratkoa vähemmillekin älynlahjoille sopivan kahden palan palapelin. Viime vuoden kaivauskertomusta selaillessani tajusin, että erään vuosi sitten löytyneen tiilen murtuma myötäilee tänä vuonna löydettyä. Kaivoin tiilen varastosta, ja tadaa!

Kuten olen kirjoitellut, on kaivauksella tullut vastaan paitsi tassunjäljellisiä, myös merkattuja tiiliä. Viime vuoden kummastuksen aihe olivat kaksi roomalaisella numerolla VII merkattua tiiltä, joita kummasteltiin kansainvälistenkin tiilitutkijoiden voimin. Markus Hiekkanen ehdotti jo ennen kaivausten jatkumista tänä vuonna, että kyseessä olisi numeron sijaan kirves. Olin vähän skeptinen, koska paremmin säilyneessä tiilessä V:n viivat eivät näyttäneet jatkuvan murtumapintaan asti. Mutta väärässä olin!

Toisin sanoen kellarissa on ainakin kaksi tiiltä, joihin tiilen tekijä on kuutisensataa vuotta sitten raapustanut merkkinään kirveen terän. Merkki on ollut muillakin tiilimaakareilla käytössä, ja esimerkiksi Hämeen linnan kokoelmassa on hauska tiili, jota vasten joku on painanut ihan oikean kirveen.

Päivän opetus: viisaampiaan ei pidä epäillä.

Keskiajan käsitöitä

– Oho, tuleekos täältä stylus? Vai millä eläimellä on näin suora luu?
– Ei, kyllä se työstetty on...
– Hei, sehän on neulakinnasneula!

Esimerkki arkeologisesta tulkintaprosessista, joka alkoi kun tämä esine pilkisti eilen Aboa Vetuksen kaivauksilla täyttömaan seasta:

Neulakinnasneula. I. Aalto.

Neulakinnastekniikka on hanskattu tässä maassa ainakin rautakaudelta lähtien, ja museossa on jo vanhastaan esillä muutama vastaava neula. Nyt löytynyt on kuitenkin katkennutta päätään lukuun ottamatta huippukunnossa. Yhdessä kahden aiemmin löytyneen värttinänkehrän kanssa löytö täydentää kuvaa käsityön harjoittamisesta Turun Luostarikorttelissa.

Tässä kuva äskettäin löytyneestä värttinänkehrästä:

Liuskekivinen värttinänkehrä. I. Aalto.

Kasviarkeologiassa kunnostautunut Terttu Lempiäinen kävi yhtenä päivänä kaivannollamme, ja totesi sen olevan "tosi sekava", tarkoittaen täyttömaan stratigrafiaa eli kerrostuneisuutta. Paremmin ei olisi voinut summata!

Sekava kaivantomme. I. Aalto.

Eriskummallista taidetta tiilessä

Luulisi että edes pelkkää rakennusjätettä sisältävää purkumaata kaivaessa ei tulisi yllätyksiä vastaan, mutta ei. Tänään maasta paljastui tiili, jota koristaa varsin erikoinen tiilentekijän raapustama kuvio:

Salaperäinen tiilikuva. I. Aalto.

Kuva on selvästi ajatuksen kanssa tehty, mutta äkkiseltään se ei aukea. Harmi kyllä tiili on pahoin murtunut, eikä koko kuvio ole säilynyt. Ideoita? Keskiaikaisen Turun kartta? Viitteellinen hilpari viitteellisen ympyrän sisässä? Tai ehkä vain keskimääräistä monimutkaisempi puumerkki? Tulkinnat ovat auki. Ainoa varma tieto on, että tiili ajoittunee 1400-luvun alkuun.

Laitan myös tilannekuvaa kaivaukselta. Olemme saaneet uudet hienot portaat, ja puoli kaivantoa on jo lähes lattiatasossa. Kaiveltavaa riittää silti.

Tunnelmallinen kuoppamme. I. Aalto.

Keskiaikaista hygienianhoitoa

Terveisiä taas Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivauksista. Kaivamamme tunkiomaatäyttökerros, josta mm. aikaisemmin esittelemäni värttinänkehrä ja kissan takajalka löytyivät, tuntuu hyvin keskiaikaiselta sisältönsä puolesta. Viime viikon perjantain hienoin löytö olivat täysin ehjät keskiaikaiset pinsetit. Samanlaiset on löydetty mm. Tukholman Helgeandsholmenilta.

Keskiaikaiset pinsetit. Eikun nyppimään! I. Aalto.

Pinsettejä on keskiajallakin käytetty kauneudenhoitoon. 1400-luvulla naisilla tuli muodikkaaksi korkea otsa, joten pinseteillä saatettiin nyppiä hiuksiakin.

Tunkiomaan lisäksi olemme kaivaneet 1650-luvun purkukerrosta, josta löytyi taas muutama eläimen astuma tiili. Selkeimmässä on kaksi päällekkäistä koiran tassunjälkeä:

Koirantassut tiilessä. I. Aalto.

Kuoppa alkaa tätä nykyä olla jo niin syvä, että museovieraat joutuvat oikeasti kurkistelemaan nähdäkseen mitä pohjalla tapahtuu. Maata on kuitenkin vielä puolisen metriä kaivettavana, ennen kuin lattiapinta saavutetaan.

Kaivausaluetta nykyisellään. I. Aalto.

Kissojen kellari

Eilen löytyi Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellarista pienoinen yllätys, kun olin jo viimeistelemässä päivän työtä. Täytemaasta paljastui pari pitkää ja ohutta luuta, joista en niin hätkähtänyt, mutta sitten luita tuli äkkiä samasta kohti lisää ja tajusin äkkiä mitä olinkaan kaivamassa: luut olivat kissan varvasluita. Adrenaliinitasoni nousi saman tien. Olin kaivamassa ainakin osittain ehjää kissan raajaa, kenties koko luurankoa?

Raaja ja siihen kuulumaton lapaluu kokonaisuudessaan.
Kuva: I. Aalto.

Hyvin läheltä kaivauskohtaa, saman kellarin rappusista, löytyi vuonna 1994 kokonainen kissan luuranko, josta tuli yksi museon ikonisista löydöistä. Kyseiseltä vitriinissä tälläkin hetkellä esillä olevalta kissalta puuttuu toinen etujalka, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että se oli viimein löytynyt. Jalan luut paljastuivat yksi kerrallaan, ja lopulta minulla oli löytöpussissa ehjä raaja pieniä varvasluita myöten. Samasta yhteydestä tuli kissan lapa, joten olin jo varma siitä, kenelle jalka kuului.

Vitriinin kissa. Kuva: J. Jokela

Erehtyminen on kuitenkin inhimillistä, ja tarkemmin kissan anatomiaan tutustuttuani huomasin, että kyseessä onkin takajalka – ja vitriinin kissalla on kummatkin vielä tallella! Toisin sanoen jalan on pakko kuulua jolle kulle muulle. Kaivaukselta on jo paljastunut useita kissan luita, kuten leuka. Osteologin vilkaisu voisi paljastaa näitä aineistosta enemmänkin. Mutta ehkä kellarin täyttömullan alla piilee vitriinikissallemme vielä nyt yhden takaraajan verran vajaa kaveri? Kissavainaat ovat päätyneet kellariin 1600-luvun puolivälissä täyttömaan jatkoksi, eli ihan kauhean loistokkaista hautajaismenoista ei ole kyse. Ehkä kellaria olisi kuitenkin syytä alkaa kutsua jo kissakellariksi, sen verran näitä hiirenmetsästäjien jäänteitä se pitää sisällään.

Hiekkaa, hiiltä ja värttinänkehrä

Viime päivinä Aboa Vetuksen kaivauksella on tullut vastaan kaikenlaista. Huomasin esimerkiksi, että rutikuiva pihakiveyksen pohjustushiekka voi myös olla aika pölisevää. Toisin sanoen sen kaivaminen on mahdotonta ilman että museotila muistuttaa hiekkamyrskyä Saharassa. Seulominenkin vaatii uusia konsteja; lippukassan työntekijä kysyi, seulonko jonkin epidemian aikaista maata. Miksiköhän?

Kun seuloo näitä...

...tarvitaan oikeat varusteet.

Pölisevän pohjustushiekan seasta löytyi hauska hiilijälki. Onko joku keksinyt pitää siinä nuotiota?

Hiilijälki. I.A.

Hiilestä puheen ollen kaivamani purku-/sortumamaakerros on täynnä todella palaneita tiiliä. Eikä vaan palaneita vaan myös sulaneita. Nyt vasta konkreettisesti tajuaa, miten raju vuoden 1656 tulipalo on ollut. Enpä olisi halunnut olla silloin paikalla!

Purkumaata ja kuoppaa muutenkin ylhäältä päin. I.A.

Kuumaa on ollut! I.A.

Eilen oli aivan sekopäinen päivä museokävijöiden suhteen. Sadepäivä on ilmeisesti maaginen kannustin lähteä museoon, koska en muista koko kesänä samanlaista ryysistä. Kaivaminen jäi vähän vähemmälle, kun vieraita oli kaiken aikaa ihastelemassa kaivausta. Itse asiassa meillä oli viime lauantaina varsin arvovaltaisia vieraita, kun Jenni Haukio ja Saksan liittopresidentin puoliso Daniela Schadt vierailivat museossa ja kaivauksella. Ilmeisen otettu Schadt neuvoi varomaan peikkoja. Uskaltaako tässä enää kaivaa? Pitäisi varmaan vaatia vaarallisen työn lisää.

Eilisestä yleisöryntäyksestä huolimatta ehdin kaivaa täyttö-tunkiomaan seasta yllätyksen – ehjän liuskekivisen värttinänkehrän, johon oli uurrettu risti. Mahtavan hieno löytö! Melkein ensimmäistä kertaa tällä kaivauksella tuli kaupunkikaivauksilta tuttu ooh, löytö! -tunne. Se hetki, kun lastan raapaisu yllättäen paljastaa vuosisatoja kätkössä olleen esineen on kaiken vaivan väärti.

Värttinänkehrä lähes in situ. I.A.

 Lopuksi vilkaisu kenttäpäiväkirjaan:

Taiteellinen tulkintani kehrästä. I.A.

Jälkiä menneestä

Reilu 600 vuotta sitten lapsi puuhaili turkulaisella tiilityömaalla. Oliko lapsi auttamassa tiilten ladonnassa vai leikkimässä? Kosteat tiilet oli levitetty kuivumaan oljille katoksen alle, mutta se ei estänyt astelemasta niiden päällä. Savi painui jalkojen alla ja tiiliin jäi jälkiä. Mahtoiko lapsi ajatella, että satojen vuosien päästä ne jäljet ovat ainoa asia, mikä hänestä on jäljellä?

Jalanjäljellinen tiili. I.A.

Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellarista löytyi purkumaasta viime viikolla kaksi tiiltä, joissa kummassakin oli kenties saman lapsen jalanjälki. Viime vuoden kaivauksiltakin löytyi muutama tiili, joihin sekä lapset että aikuiset olivat jalanjälkensä jättäneet. Hauskoja löytöjä, jotka arkisuudestaan huolimatta sukeltavat syvän metafyysiselle tasolle. Kun näkee ja voi koskettaa keskiajalla eläneen ihmisen jalan uurteita, pääsee todella lähelle, mutta ei kuitenkaan saavuta tätä. Ihminen, jonka yksi askel on fossiloitunut saveen, jää menneisyyden hämärään.

Toinen astuttu tiili. I.A.

Plombi ja hvid

Ensimmäinen kaivausviikko ei alkanut ihan huonosti. Saimme jonkun verran siistittyä kaivausaluetta, ja seulasta tuli mukavasti löytöjä. Odotettavissa olleiden eläintenluiden, piikivien, kolmijalkapadan jalan ja passglasin sirunkin lisäksi tuli kaksi yllättävämpää löytöä: Kristian I:n hvid-raha 1400-luvun puolivälistä ja kangaspakan sinetöimiseen käytetty lyijyplombi.

Onnellinen löytäjä plombinsa kanssa. I.A.

Plombeissa esiintyy usein kankaan valmistuskaupungin vaakuna, ja pienen tiirailun jälkeen tästä plombista löytyi kaksikerroksinen torni jossa on iso portti. Kuva esiintyy molemmin puolin. Pienen tietokantojen ja artikkeliselailun jälkeen vaikuttaisi siltä, että flanderilainen nykyisessä Belgiassa sijaitseva Tournain kaupunki voisi olla potentiaalinen plombin valupaikka. Katsotaan saammeko vastausta Tournain arkeologiselta museolta. Yhtä kaikki on hienoa, että plombi on säilynyt täysin ehjänä - usein löytyy vain toinen puoli.

Plombi edestä. I.A.

Plombi takaa. I.A.

Tämän vuoden ensimmäinen rahalöytö vaati jo hieman enemmän tiirailua, mutta lopulta siitä paljastui vaakuna, jonka läpi kulkee rahan reunoihin yltävä risti. Alakulmassa oli myös mielikuvituksen kanssa erotettavissa kirjaimet MA. Tämä riitti kertomaan että kyseessä on neljän penningin arvoinen hvid, ja jäljelle jäi kaksi vaihtoehtoa: joko Kristian I:n hvid vuosilta 1448-1481 tai Juhana II:n vastaava raha noin vuodelta 1490. Tekstin tyyppi ja kolikon halkaisija ratkaisivat arvoituksen Kristian I:n hyväksi. Rahan paremmin säilyneellä sivulla lukee MON(ETA) MA(L)MOIENS(IS) - lyöty Malmössa. Mikäs sen parempi näin Euroviisujen jälkeisissä tunnelmissa!
Raha oli myös hauska lisä kokonaisuuteen, koska aiemmat rahalöydöt kellarista olivat 1300-luvulta ja 1500-1600-luvun taitteesta.

Kristian I:n hvid. I.A.

Aboa Vetuksen kaivaukset taas lähtökuopissa

Tuntuu että viime vuoden kaivauksesta on hädin tuskin päästy, kun on jo aika aloittaa uutta. Odottelemme vielä kaivauslupaa Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellariin, mutta taustatyö on jo täydessä tohinassa. Viimevuotiseen malliin kuoppaa on kasteltava reippaasti ennen kuin siihen voi lapiolla kajota. On vaikea kuvitella paljon epäterveellisempää kuin suljettua museotilaa täynnä laastipölyä!

Tänä kesänä on toive ja tarkoitus päästä pureutumaan kellarin alimpaan täyttömaakerrokseen ja paljastaa koko tila lattiaan asti. Oikeastaan kyseessä on tunkiokerros, jota kellariin näyttäisi kasatun jo talon käyttöaikana. Mitä mieltä termistä "jätearkeologia" sitten onkin, on mielenkiintoista päästä kurkistamaan tällainen läpileikkaus kaupunkitalon elämästä 1500- ja 1600-lukujen taitteessa. Kuten Tarton keskiaikaisista latriineista on opittu, voi kaiken maailman käymäläkuopista löytää mitä tahansa.

Opiskelijan paluu

Vuosi vierähti äkkiä maata kuopiessa ja jälkitöitä tehdessä, ja ennen kuin huomasinkaan tarjottiin museolla täysinpalvelleen lähtöpassia ja tietysti myös läksiäiskakkua. Tämä tapahtui siis jo helmikuun puolivälissä.

Tyytyväinen täysin palvellut ja hieno
kaivauskakku. K. Juva.

Olen nähnyt museolla monet läksiäiset, mutta en kyllä ihan niin hienoja kuin omani. Museon vanha arkeologimaskotti museokoira Olauffer kaivettiin naftaliinista antamaan minulle viisauden sanoja, ja läksiäiskakun leikkaaminen ei käynyt noin vain: stratigrafiakakulle piti suorittaa arkeologinen kaivaus. Hyvä niin, koska muuten olisin varmaan tukehtunut löytöihin: kakusta paljastui legomiekka, kristillisiä rituaaliesineitä, hiihtomono ja pohjalta koko kohteen tulkinnan haastanut pleistosaurus. Olin todella otettu, enkä vähiten läksiäislahjaksi saamistani runosta ja Anna-Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia -kirjasta.

Tapasin itsensä Olaufferin! K. Juva.

Opiskelijaelämään paluu onkin ollut kiireistä, kuten blogin hiljaisuudesta voi päätellä. Olen jo ehtinyt istua parilla kurssilla ja vahvistaa istumalihaksiani kirjastossa, huhkia tentissä, kirjoittaa esseen ja petrata englantiani intensiivikurssilla. Luulin että olen jo kaikki tenttivastoinkäymiset käynyt läpi, mutta ei. Kulttuurihistorian tenttiin marssiessani minua ei huudettu sisään, ja mieleni täyttyi epäilyksistä: onko oikea päivä tai paikka vai oliko ilmoittautumisessani jotain vikaa? Kadonneen tenttikuoren mysteeri ei selvinnyt (tenttipäivän aamuna se kuulemma vielä oli olemassa), mutta sain sitten itse keksiä kaksi esseekysymystä itselleni. Ei hullumpaa, mutta en kyllä päästänyt itseäni helpolla.

Ehkä olen nyt viisaampi Vanhan Liivinmaan keskiaikaisten kaupunkien arkeologiasta, Saharan kulttuurihistoriasta ja kristinuskon paratiisikäsitysten muuttumisesta. Mutta siitä olen varma, että opiskelijan elämän  (huomaa ero myyttiseen opiskelijaelämään) haasteita olen kaivannut.

Ajatuksia jälkitöiden keskeltä

Lumi on jo peittänyt seulontapaikan, eivätkä kaivaukset loppuneet marraskuussa yhtään liian aikaisin. Siitä lähtien kiirettä on pitänyt jälkitöiden kanssa. Ohjelmassa on ollut löytöjen järjestelyä, karsintaa, mittaamista, punnitsemista ja luettelointia.

Luetteloitavia löytöjä. Kuva: I.A.

Olen myös käynyt läpi vanhoja löytöjä samasta kellarista, ja ilokseni pari nyttemmin löytynyttä keramiikan palaa sopii vanhoihin. Samoin osa nyt löytyneistä sirpaleista sopii toisiinsa. Todellista löytämisen riemua!

Palaset loksahtavat paikoilleen. Kuva: I.A.

Löytöjä voi tehdä myös vanhoista löytöluetteloista, joissa esiintyy toisinaan erilaisia kummallisuuksia. Esinetuntemus oli pettänyt esimerkiksi tällaisessa tapauksessa:

Rautaesineen katkelma. Pyöreä rautaesine, jonka keskellä on risti. Esineen koko on 18 x 20 x 7 mm. Konservoitu. Piirros 45. Röntgenkuva 2079.

Koska esine kuitenkin näytti tältä (ks. yllä), tarkensin kuvausta:

Rautasolki. Rautainen kaksilenkkinen ovaalisolki vyöstä tai hihnasta. Soljen kieli on säilynyt ehjänä. Esineen koko on 18 x 20 x 7 mm. Konservoitu. Piirros 45. Röntgenkuva 2079.

Esinetuntemus on hiuksenhieno tieteenlaji, ja monet kokoelmissa olevat "esineen katkelmat" saattaisivat hyvinkin olla tunnistettavissa joksikin muuksi. Luultavasti joku osaavampi saa tulevaisuudessa tarkentaa minunkin luetteloimiani esineen katkelmia. Tosiasia vain on, ettei esineitä opi tuntemaan ellei niitä käsittele, tutki ja tarkastele. Esinetuntemus on myös taito, jossa ei ikinä voi tulla mestariksi. Aina löytyy esineitä, joiden tarkoitus ei ensisilmäyksellä valkene. Arkeologisten julkaisujen ja tietysti tutkijoiden itsensä ohella erilaiset tietokannat ovat kullankallis työkalu tunnistuksessa:

Britannian Portable Antiquities Schemen tietokanta.

Ruotsin Historiska Museetin Sök i samlingarna -hakuohjelma.

Kaikki löydöt luetteloidaan Microsoft Accessilla löytöluetteloon materiaaleittain ja yksiköittäin. Järjestys on yleensä jalommasta epäjalompaan, esimerkiksi hopea-kuparilejeerinki-lasi-keramiikka-piikivi-luu. Samaa lajittelua käytetään jokaisen yksikön kohdalla erikseen. Samalla löydöt saavat juoksevan alanumeron, joka seuraa Museovirastolta saatua Kansallismuseo- eli KM-päänumeroa. Esimerkiksi numeron KM39152:126 takana piilottelee pienen pieni passglaspikarin pala.

Löytöluettelo.

Kuulumisia kellarista

Syyskylmä tuuli puhaltaa ja vettä vihmoo niskaan. Pimeä tulee niin aikaisin, että seulomisen kanssa saa olla nopea tai tarkkasilmäinen. Eipä siis ihme että Aboa Vetuksenkin kaivauskausi on aivan loppusuoralla. Enää viimeiset ämpärit täytettävänä ja seulottavana ennen kuin siistityn kaivausalueen voi jättää odottamaan ensi vuoden kaivauksia.

Pääasiallinen konservointikohde: holvinjalka. Kuva: I.A.

Viime viikolla kaivaukset kokivat jonkinlaisen loppuhuipentuman, kun rakennuskonservaattori Lasse Mattila oli koko viikon paikanpäällä tekemässä konservointitöitä. Tärkein konservointikohde oli varsin väliaikaisiksi tuiksi tarkoitetuilla pattingeilla vuonna 1995 tuettu holvinkanta. Kaivoimme, purimme, tuimme ja muurasimme. Viikkoa voi kuvailla ennen kaikkea sanalla "tehokas". Oli hienoa seurata Lassen osaavia toimia, ja toisaalta pelottavaa huomata miten pienellä tuella jotkin rakenteet olivat kiinni. Kesällä keventämääni seinästä irti lohjennutta tiiliholvin kantaa kannatteli enää varsin pieni laastinpala, ja kun se otettiin pois, raukesi holvi varsin pian itsestään. Halla oli hapertanut sen rakenteet ilmeisesti 1990-luvun kaivauksissa niin pahoin, ettei siitä enää olisi kalua tullut.

Kaivaustunnelmaa ensimmäisenä konservointipäivänä. Kuva: I.A.

Tiiliholvi ei ollut erityisen jämerällä perustalla. Kuva: I.A.

R26 tyystin poistettuna. Kuva: I.A.

Viikko tarkoitti myös ahkeraa dokumentointia. Mittauksessa aiemmin käyttämämme yliopiston uudempi takymetri oli alkanut näyttää järjestelmällistä mittavirhettä, joten otimme käyttöön vanhemman takymetrin ja tähän hankitun uuden tallentimen. Näiden kanssa ensimmäinen orientointi onnistui 0,000 m virheellä, mikä oli riemastuttavaa toisen kojeen kymmenen sentin virheeseen verrattuna. Voin kertoa että näin tarkkaa orientointia ei joka päivä näe. Liian hyvää ollakseen totta?

Arkeologian oppiaineen uusi Trimble-tallennin toimii kuin rasvattu.
Kuva: I.A.

Viikon jälkeen kuoppa näyttikin jo varsin erilaiselta:

Holvinjalka konservoinnin jäljiltä.

Hämeenkadun puoleinen seinä konservoinnin jäljiltä.

Kaivoimme myös esiin puretun tiiliholvin lounaispuolella piilossa olleen holvikomeron, joka vaikuttaa puhtaan arkkitehtoniselta tukirakenteelta. Se on ollut kivisen väliseinän takana, eli mistään säilytystilasta tuskin on kyse. Kellarin lounaisseinällä näitä komeroita on kaksi, joista toinen jätettiin piiloon odottamaan konservointia in futuro. Mielenkiintoista komeroissa on, että ne näyttävät nojaavan viereisen kivitalon kellariin. Näin ollen tämä naapuritalo, jota aiemmin on pidetty (syyttä?) nuorempana, vaikuttaisikin olevan vanhempi. Korostettakoon tässä vaiheessa, ettei tästä huomattavasti pienemmästä naapurikellarista ole saatu dendrokronologista ajoitusta. Kysymykseksi kuitenkin jää, kuinka paljon vanhempi tämä naapurikellari on - puhutaanko vain parista vuodesta vai vuosikymmenistä?

Kellarin lounaisseinusta ennen kuin komerot otettiin esiin. Kuva: I.A.

Mitäs sieltä löytyikään! Kaksi holvattua komeroa. Kuva: I.A.