Kappale keskiajan kirjallista kulttuuria

Viime viikon keskiviikkona Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksilla vieraili esikoululaisryhmä läheisestä Cygnaeuksen päiväkodista. Lapset olivat löytäneet päiväkodin pihalta vanhan hajustepullon korkin, josta he halusivat kuulla arkeologien arvion. Samalla lapset pääsivät tutustumaan kaivaukseemme.

Partavesipullon korkki ei ollut aivan ikivanha, mutta joitakin vuosikymmeniä kuitenkin, ja löytäjälleen se oli aarre. Lapset innostuivat etsimään kaivauksella maasta löytöjä, ja tarkkojen silmien ansiosta maasta löytyi useita luun ja lasiastioiden palasia.

Me arkeologitkin saimme yllättyä iloisesti, kun ryhmä teki jo lähtöä: eskarilaiset nimittäin poimivat maasta vielä pienen pronssiesineen, joka paljastui välittömästi keskiajan lopun kirjansoljeksi. 1400–1500-luvulla käytössä ollut solki on ollut kiinni hihnassa, jolla kirja on suljettu etteivät sivut kupruilleet.

Kirjansoljen etupuolella on hienoa viivakoristelua. Kuva: Ilari Aalto.

Soljen takana on pyöreä, ns. häränsilmäkoriste. Kuva: Ilari Aalto.

Löytö on todella kiinnostava, koska Aboa Vetus & Ars Nova -museon alueelta kirjan solkia on löytynyt aiemmin vain pari kappaletta ja koko Turun keskusta-alueeltakin vain muutamia. Yleensä kirjojen osat löytyvät kirkkojen, luostareiden ja pappiloiden yhteydestä, siis sieltä, missä kirjojakin luettiin.

Esimerkki keskiaikaisesta vyökirjasta ja sen sulkevista soljista. Kuva: Wikimedia Commons.

Solki löytyi aivan maan pinnalta, ja se on todennäköisesti jäänyt huomaamatta vuoden 2017 kaivauksissa, jolloin kaivoimme keskiaikaisia maakerroksia. Toki kirja on voinut hyvin säilyä jonkun kirjaharrastajan kokoelmissa esimerkiksi Turun 1827 paloon astikin. Jos solki on kuitenkin peräisin keskiaikaisesta maakerroksesta, se kertoo alueella asuneen rikkaita ja lukutaitoisia asukkaita. Tämä sopii aiempien löytöjen antamaan kuvaan: vuonna 2017 kaivoimme tunkiokuoppaa, josta löytyi runsaasti 1400-luvun puoliväliin ajoittuvaa ikkunalasia, joka sekin oli aikanaan huomattavan kallista.

Missä teoksessa solki sitten on ollut kiinni? Suurin osa keskiajan kirjallisuudesta oli luonteeltaan hengellistä, kuten pyhimyslegendoja, saarnakokelmia ja teologisia tutkielmia. Turussa on luettu myös antiikin filosofiaa, lääketiedettä ja lakikirjoja, ja epäilemättä myös maallista kertomakirjallisuutta. Solki ei valitettavasti kerro mitä kirjallisuudenlajia kirja on edustanut. Olen kerännyt toiseen blogiini vielä vajavaisen listan keskiajan Suomessa luetusta kirjallisuudesta, joka ainakin antaa kuvan siitä, mitä kirja olisi voinut pitää sisällään.

Turun Sanomat tarttui löytöön heti tuoreeltaan, TS:n jutun voi lukea täältä (valitettavasti maksumuurin takana).

Kaivauksen loppukiri ja uusi seinä

Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksilla on käynnissä lopun ajat, sillä kaivaus päättyy elokuun lopussa. Keskitymme tällä hetkellä tyhjentämään niin sanottua Forsteenin kivitalon kellaria, joka on rakennettu ainakin kahdessa vaiheessa 1400-luvulla.

Toissa viikolla paljastui, että kaivammekin yhden sijasta kahta kellaria. Maan alta alkoi nimittäin paljastua tiilestä muurattu seinä, joka jakaa kellaritilan kahtia. Seinän keskellä on oviaukko, josta on kuljettu kellareiden välillä.

Seinä alkaa paljastua (kuvan vasemmalla puolella). Kuva: Ilari Aalto.

Seinää näkyy hieman enemmän. Kuva: Ilari Aalto.

Seinä on kokonaan esillä. Kuva: Ilari Aalto.

Tiesimme toki vuoden 1826 palovakuutuksesta, että kaivamassamme kivitalossa on kolme holvattua kellaria, mutta emme tienneet niiden mitoista mitään. Nyt kun seinää on saatu enemmän esiin, näyttää siltä, että se on rakennettu keskiajalla. Seinä on tehty munkkilimityksellä, joka on jäänyt pois käytöstä 1500-luvulla.

Uusi seinä muistuttaa myös kellarin aiemmin löytynyttä halssia, joka on myös muurattu keskiajalla tiilestä. Ehkäpä väliseinä ja kellarin koillispään tiililaajennusosa on rakennettu samaan aikaan joskus 1400-luvun puolivälissä tai jälkipuolella.

Kaivettaessa seinän oviaukosta löytyi kolme haljakasta, siis puoliksi halkaistua hirttä. Ne ovat varmaankin ylemmän kerroksen lattian kannatinpalkkeja, jotka ovat talon purkamisen yhteydessä pudonneet kellariin. Turun palon aikaan 1827 kellarin päällä on ollut kaksi kerrosta.

Oviaukosta törrötti hirrenpätkiä, varmaankin ylemmän kerroksen lattiasta.
Kuva: Ilari Aalto.

Seinän nurkasta paljastui neliskulmainen kolo, josta löytyi kahden vihreän lasipullon kappaleita. Ehkä kolo on ollut sopiva paikka säilyttää piilopulloa?

Puutarhakujan jäljillä

Olemme heinäkuun aikana tutkineet Aboa Vetus & Ars Nova -museon kaivauksilla kiinnostavaa ilmiötä, 1800-luvun lopun puutarhakujaa. Tai kuten meille selvisi, kahta eri aikaista puutarhakujaa.

Tontilla olleet vanhat kivitalot tuhoutuivat Turun palossa 1827, minkä jälkeen niiden rauniot purettiin ja peitettiin maalla. Tontti päätyi Rettigin tupakkatehtailijasuvun haltuun 1800-luvun puolivälissä, ja 1870-luvulla alue muokattiin enlgantilaistyyliseksi puutarhaksi, jossa kulki istutusten välissä mutkittelevia kuvia. Puutarha tehtiin myöhemmin Turun kaupunginkirjaston perustaneen Fredric Rettigin (1843–1914) isännöidessä tonttia. Puutarhasta on Turun maistraatin arkistossa olemassa vuonna 1878 laadittu kartta. Tutkimamme polun osa on merkitty alla olevaan karttaan valkoisella:

Kuva: Turun maistraatin arkisto (Kansallisarkisto).

Olimme törmänneet samaan puutarhakujaan jo aiempien vuosien kaivauksissa 2017 ja 2018, joten osasimme odottaa sitä. Alue on ollut käytössä puutarhana 1970-luvulle asti, joten paikalla on ollut eri aikoina useampia polkuja. Löysimme ensin hienosta sorasta koostuneen polun, joka on varmaankin tehty samaan aikaan kun tontille on rakennettu Rettigin palatsi 1928. Tämä polku näkyy paikalta otetuissa vanhoissa valokuvissa.

Puutarhapolut erottuivat kolmena kerroksena: 1900-luvun polkuna, 1800-luvun lopun polkuna ja vanhimman polun pohjustuksena.

Nuoremman puutarhakujan (1900-luvun alusta?) pohjustusta. Kuva: Ilari
Aalto.

1800-luvun lopun puutarhakujan kivetty pinta. Ylhäällä tumma läikkä erottaa
polun kaksi haaraa toisistaan. Kuva: Ilari Aalto.

1800-luvun lopun puutarhakujan pohja. Kuva: Ilari Aalto.

Vanhimman polkukerroksen pohjustus oli tehty tiilistä, kivenkappaleista, rikkoutuneista lasipulloista ja eläinten luista – samalla tavalla kuin viime vuonna kaivetun polun kohdalla.

1800-luvun kujan pohjustus koostui sekalaisesta jätteestä. Kuva: Ilari Aalto.

Vapaaehtoiskaivajamme Kaisun kujan pohjasta löytämä kuohuviinipullon
pohja. Kuva: Ilari Aalto.

1870-luvun puutarhakuja ei ole arkeologisessa mielessä kovin vanha, mutta se on joka tapauksessa kiinnostava ilmiö – etenkin, kun historialliseen kartta-aineistoon tallentunut kuja on todella edelleen löydettävissä maan alta. Kaivamatta emme olisi tienneet, miltä kuja aikanaan näytti, tai miten sen oli rakennettu. Kujan käyttäjät eivät ole jättäneet maahan jälkiä itsestään, mutta on hauskaa kuvitella Rettigin perhettä ja heidän vieraitaan käyskentelemässä puutarhassa.

Arkeologiassa on kiinnostava ristiriita säilyttämisen ja tuhoamisen välillä. Ensin kaivoimme huolellisesti kaikki kujakerrokset esiin, dokumentoimme ne ja lopulta tuhosimme ne päästäksemme syvemmälle. Nyt kun puutarhakuja on muuttunut arkeologisesta löydöstä dokumentoiduksi tiedoksi, voimme jatkaa kaivamista sen alapuolisiin kerroksiin. Kujan alla pitäisi nimittäin olla Turun palossa tuhoutuneen liiterin jäännökset.

Usein kysytyt kysymykset

Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksellamme Turun keskustassa käy joka päivä kymmeniä uteliaita vieraita, joiden kanssa syntyy kiinnostavia keskusteluja. Osa kysymyksistä on sellaisia, joihin saamme vastata monta kertaa päivässä. Valikoin tähän otoksen yleisimmistä kysymyksistä ja vastauksista.

Arkeologisen museokurssin osallistujia Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksella.
Kuva: Ilari Aalto.

Löytyykö sieltä mitään?

Kyllä. Kaivamme kahta Turun palossa 1827 tuhoutunutta kivitaloa, joista toinen on rakennettu keskiajalla ja toinen 1500-luvulla. Talojen raunioiden lisäksi olemme saaneet esiin hyvin säilyneen 1700-luvun katukiveyksen ja nuorempia, 1800-luvun puutarhakerroksia.

Mutta löytyykö sieltä mitään?

Niin siis meillä on nämä rauniot – aa, siis esinelöytöjä? Niitä tulee jatkuvasti. Löydöt ajoittuvat 1300-luvulta 1900-luvun alkuun, pääasiassa 1600–1800-luvuille. Kaikkein eniten löytyy kotieläinten luita, ja esineistä savi- ja lasiastioiden palasia, tupakkapiippujen kappaleita, ikkunalasia, kaakeleita ja joitakin pieniä esineitä, kuten kolikoita, nuppineuloja ja sormustimia.

Löytyykö joka päivä jotakin?

Kyllä. Ihmiset ovat roskanneet huolella vuosisatojen ajan.

Ihanko tosi joka ämpäristä löytyy jotain?

Kyllä. Seulomme kaikki ämpärit, että pienet löydöt eivät joudu hukkaan. Se olisi aika turhaa työtä, jos löytöjä ei tulisi.

Miten nämä rauniot ovat joutuneet maan alle? Onko maa noussut?

Ne on tietoisesti haudattu. Löytämämme rauniot ovat kivitalojen kellareita, jotka on alunperinkin rakennettu osittain maan alle. Suurten tulipalojen jälkeen tuhoutuneet rakennukset on peitetty maalla, ja koko kaupungissa maanpintaa on nostettu täyttökerroksilla useita metrejä. Nämä talot ovat tuhoutuneet Turun palossa 1827, minkä jälkeen niiden seinät on kaadettu sisään ja kellarit on peitetty maalla.

Kuinka vanhoja nuo tiilet ovat?

Rauniossa näkyvät tiilet ovat pääasiassa 1400-luvulta.

Oliko keskiajalla jo tiiliä?

Kyllä. Tiilenvalmistus alkoi Ruotsissa ja Suomessa 1200-luvulla, ja Suomen vanhimmat ajoitetut tiilet ovat 1200-luvun puolivälistä Turun Koroistenniemeltä. Aluksi tiiltä käytettiin vain linnoissa ja kirkoissa, mutta 1300-luvun lopulta alkaen tiili oli yleinen materiaali Turkuun rakennetuissa kivisissä asuintaloissa. Turun tuomiokirkko on varsin edustava esimerkki keskiajan tiiliarkkitehtuurista.

Mitä te teette jos sataa?

Kunpa sataisikin! Sateella maa on helpompaa kaivaa, maan värit erottuvat paremmin ja työskentelylämpötila on inhimillinen. Vaihtaisin kyllä kaikki hellepäivät sadepäiviin.

Mikä on parasta arkeologiassa?

Parasta on löytää asioita, joita kukaan ei ole nähnyt satoihin vuosiin. Tehdä tulkintoja, muodostaa yhteyksiä ja selvittää pala palalta, mitä täällä on tapahtunut historian aikana. Ennen kaikkea on jännittävää miettiä, keitä näitä rakennuksia ja esineitä käyttäneet ihmiset ovat olleet.

---

Vastaamme näihin ja muihin kysymyksiin arkisin elokuun loppuun asti. Tervetuloa tutustumaan monttuumme!

Turun paloa päivänvaloon

Turun vuoden 1827 palo on ollut vahvasti läsnä Aboa Vetus & Ars Nova -museon tämän vuoden kaivauksella. Tulipalo tuhosi koko tontin rakennuskannan: piharakennukset paloivat kivijalkaan asti ja kivitalojen turvekatot, salit ja varastohuoneet katosivat savuna ilmaan 4. syyskuuta 1827. Jäljelle jäi savuavia raunioita, jotka purettiin ja peitettiin maalla paloa seuranneina vuosina.

Palokerrosta kujan päällä vuonna 2018. Kuva: Ilari Aalto.

Palokerrosta (vasemmalla) kujan päällä vuonna 2019. Kuva: Ilari Aalto.

Talojen rauniot ovat konkreettinen todiste Pohjoismaiden suurimmasta kaupunkipalosta, mutta vielä käsinkosketeltavammin palosta on jäänyt jäljelle palokerros. Tutkimiemme kivitalojen välillä kulkee kuja, jonka molemmilla sivuilla oli säilynyt kerros hiiltä, tuhkaa ja palon aikana kiveykselle varisseita asioita. Kadun pinnalle varissut tuhka on säilynyt paikoillaan 192 vuotta.

Vuonna 2018 palokerroksesta löytyi suuri määrä palossa tuhoutuneiden
ikkunoiden sirpaleita. Kuva: Ilari Aalto.

Viime vuoden kaivauksilta teimme levintäkartan palokerroksen löydöistä. Yli kolme kiloa ikkunan kappaleita keskittyi kahden metrin matkalle raunion seinän juureen, ja tästä voi melko tarkasti päätellä, missä kohti ikkuna on sijainnut ennen paloa. Tieto on kiinnostava, koska talosta vuonna 1826 laadittu palovakuutus ei mainitse ikkunoita.

Levintäkartta ikkunalasista ja muista löydöistä vuonna 2018 kaivetusta
palokerroksesta. Kartta: Elina Mattila.

Tiedämme kirjallisista lähteistä, että tutkimamme kivitalon kyljessä on ollut puinen liiterirakennus, joka on kaiken muun rakennuskannan tavoin tuhoutunut Turun palossa. Tarkoituksemme on tulevina viikkoina kaivaa liiterin jäänteet esiin ja selvittää, mitä siitä on jäljellä.

Partamiehenkannu

Suurin osa Aboa Vetus & Ars Novan tämän kesän kaivauslöydöistä on peräisin 1700- ja 1800-luvuilta. Syy on selvä: tutkimusalueella on kaksi kivitaloa, jotka on purettu Turun palon 1827 jälkeen, ja täyttömaan mukana kellareihin on kulkeutunut silloin melko nuorta tavaraa.

Partamiehenkannujen palasia Aboa Vetus & Ars Novan kaivaukselta.
Kuva: Ilari Aalto.

Poikkeuksiakin on. Vapaaehtoiset kaivajamme löysivät yhtenä päivänä lähes samaan aikaan kolme palaa astioista, joiten tyypistä ei voi erehtyä. Palaset ovat peräisin 1500-luvun puolivälissä valmistetuista partamiehenkannuista eli Bellarmineista. Astian nimi tulee sen kaulaan kuvatusta parrakkaan miehen naamasta, joka kävisi mallikkaasti tämän päivän hipsteristä. Partamies esittää ilmeisesti keskiaikaisten myyttien villimiestä, metsänhenkeä, joka komeilee myös Lappeenrannan vaakunassa.

Mary Rosen hylystä löytynyt kölniläinen partamiehenkannu
(n. 1540). Kuva: Victoria & Albert Museum.

Kivisaviset partamiehenkannut ovat mukavia löytöjä, koska niiden muoto muuttui historian aikana nopeasti ja palaset on siis helppo ajoittaa. Varhaisimmat tyypit tehtiin vuoden 1500 tienoilla, ja 1500-luvun kuluessa tyypillisen näköisiä partamiehenkannuja valmistettiin Saksassa Reinin alueella. Kannujen valmistus jatkui 1700-luvulle asti. Myöhemmät kannut tunnistaa muun muassa siitä, että 1500-luvun kannujen hymyilevä partamies muuttui 1600-luvulla irvisteleväksi hirviöksi.

1600-luvun partamiehenkannu.
Kuva: Steve Caffery/Wikimedia Commons.

Nimitys Bellarmine tulee muuten italialaisesta jesuiitasta, Pyhästä Roberto Bellarminosta (1542–1621), joka oli paitsi parrakas, myös vastusti viinan kiroja. Niinpä englantilaiset ja hollantilaiset protestantit pitivät Bellarminea sopivana lempinimenä olutkannulle.

Museon kaivauksilla löytyneet palat ovat peräisin kahdesta eri kannusta. Toinen, Kölnissä valmistettu, on massaltaan harmaa ja koristeltu erittäin hienoilla tammenlehvä- ja -terhokoristeilla. Koristelu ajoittaa kannun noin vuosiin 1525–1550.

Toisen kaivauksilla löytyneen kannun kappaleet ovat todennäköisesti peräisin
tällaisesta, Kölnissä 1500-luvun puolivälissä tehdystä kannusta.
Kuva: Rijksmuseum/Wikimedia Commons.

Toinen kannu on paksumpaa, keltaiseksi lasitettua kivisavea, ja koristeina on käytetty yksinkertaisempia lehtiä ja ruusua. Massa ja lasite muistuttavat Frechenissä valmistettuja astioita, mutta koristelu on hyvin samanlaista kuin eräässä Kölnissä valmistetussa astiassa. Tämäkin kannu on luultavimmin valmistettu 1500-luvun puolivälissä jossakin Reininmaan alueella.

Kaivaukset jatkuvat, ja toivottavasti löydämme vielä kannun kaulaosan partoineen kaikkineen.