Muinaisuutta Keetterinmäellä

Keetterinmäki näkyy kuvassa suoraan edessä. Kuva: Ilari Aalto.

Turun ja Kaarinan rajalla Aurajokilaaksossa sijaitsee Keetterinmäki, joka ei välttämättä kiinnitä suuremmin ohikulkijan huomiota. Ehkä kannattaisi, koska mäki ympäristöineen pitää sisällään runsaasti historiaa. Mittarin hieman laskettua päivän pahimmista hellelukemista päätin tehdä sinne pyöräretken ja koska jaettu ilo on paras ilo, kirjoitan siitä tänne.

Keetterinmäki sijaitsee aivan Ravattulan Ristimäen lähellä, Turun
ohikulkutien pohjoispuolella. Kuva: Ilari Aalto.

Keetterinmäki (tai Kietterinmäki, kuten kohde on maastokartassa) sijaitsee Turun ohikulkutien varressa, vain puolen kilometrin päässä Ravattulan Ristimäen kirkonpaikalta. Paikalla vierailun voi hyvin yhdistää käyntiin Ravattulan alueen muilla muinaisjäännöksillä, ja Ristimäeltä Keetterinmäelle pääsee kätevästi ohikulkutien ylittävää siltaa pitkin. Mäki on ilmeisesti saanut nimensä sen juurella 1800-luvulla asuneesta Michel Tjäderistä, jonka nimen paikalliset väänsivät turkulaiseen suuhun sopivaan muotoon Kietteriksi.

Keetterinmäellä sijaitsee useampia pronssi- ja rautakautisia muinaisjäännöksiä. Aivan mäen laella on kaksi pronssikautista hautaröykkiötä eli hiidenkiuasta. Niistä läntisempi on pahasti hajotettu ja kasvaa nuorta kuusikkoa, mutta läntinen ja parempikuntoinen röykkiö hahmottuu paljon selvemmin. Turun yliopiston arkeologit tutkivat sen vuonna 1979, ja röykkiö on rekonstruoitu kaivauksen jälkeen.

Keetterinmäen läntinen, paremmin säilynyt röykkiö. Kuva: Ilari Aalto.

Keetterinmäen kalliosta silmään osui luonnon omaa taidetta. Kuva: Ilari Aalto.

Keetterinmäen läntinen röykkiö ei ole Suomen näyttävin hiidenkiuas eikä paikalta aukea puuston takia sellaista näkymää kuin pronssikaudella, jolloin röykkiö on rakennettu näkyvälle paikalle merenlahden vieressä kohonneelle mäelle. Röykkiö on kuitenkin sympaattinen jäännös ehkä 3000 vuoden takaa. Kaivausten perusteella röykkiöön on haudattu kolmen vainajan poltetut luut.

Hiidenkiukaiden menneestä loistosta on vaikea saada käsitystä, koska niiden kivet on tehokkaasti kierrätetty. Röykkiöistä vietyjä kiviä ei tarvitse etsiä kaukaa, koska aivan niiden vieressä kulkee kivistä tehty vanhan aidan pohja. Aita on merkannut Haagan kartanon ja Ravattulan kylän rajaa.

Aidan tolppien perustuksia, joihin
röykkiöiden kiviä on kierrätetty.
Kuva: Ilari Aalto.

Laskeuduin Keetterinmäeltä vanhaa kulku-uraa, josta löytyi vuonna 2014 metallinilmaisimella viikinkiaikainen hopearaha-aarre. Aarre on erikoinen: 26 hopearahaa oli levinnyt 7 metrin matkalle metsätien varteen. Nuorimmat kolikot on lyöty vuoden 1036 jälkeen, joten rahat ovat päätyneet maahan varmaankin joskus 1000-luvulla. Minun korvaani kuulostaa siltä, että rahat olisivat pudonneet maahan kiireessä. On kutkuttavaa kuvitella, mitä paikalla olisi voinut tapahtua tuhat vuotta sitten. Joka tapauksessa löytö viittaa siihen, että sama kulku-ura on ollut käytössä jo rautakaudella.

Polku, jonka varresta löytyi 26 viikinkiaikaista hopearahaa vuonna 2014.
Kuva: Ilari Aalto.

Päästyäni takaisin pellon reunaan seurasin sitä Keetterinmäen eteläkärkeen (Suutela), missä on toinen keskittymä muinaisjäännöksiä. Pienellä alueella on kuppikivi, kuppikallio ja rautakautinen röykkiö. En ollut päivän ainoa muinaisjäännösretkeilijä paikalla, vaan törmäsin siellä ilokseni samalla asialla olevaan pyöräilijäjoukkoon.

Suutelan kuppikallio on aivan pellon vieressä. Kuva: Ilari Aalto.

Kuppikallio löytyi helposti pellon vierestä, ja ilta-auringossa kupit näkyivät erittäin hyvin. Ne oli hiottu siististi kahteen riviin, mikä oli tapana Varsinais-Suomessa. Miksi, sitä ei kukaan tiedä.

Kuppikivi kielomeren keskellä. Kuva: Ilari Aalto.

Kuppikivikin löytyi melko helposti niemekkeen toiselta puolelta. Kiven tasainen, pöytämäinen pinta erottui kauas, vaikka itse kupit eivät näkyneet yhtä hyvin kuin kuppikalliossa.

Suutelan hautaröykkiö. Kuva: Ilari Aalto.

Hieman kuppikiven yläpuolella oli melko pusikoitunut hautaröykkiö, jonka isohkot kivet erottuivat kuitenkin hyvin. Tämä röykkiö on siis rautakautinen, eli satoja vuosia nuorempi kuin mäen laella olevat röykkiöt. Sitä ei ole arkeologisesti kaivettu.

Lopuksi vielä kuva kauniista mäkitervakoista (Viscaria vulgaris), joita Keetterinmäen juuressa kasvoi runsaasti. Mäkitervakko on arkeologinen indikaattorikasvi, jota kasvaa usein rautakautisen asutuksen alueella.

Mäkitervakkoa Keetterinmäen juurella. Kuva: Ilari Aalto.

Kaivaukset alkoivat

Kerroin juuri Aboa Vetus & Ars Nova -museon vuoden 2018 kaivausten tuloksista, ja nyt minulla on ilo ilmoittaa, että kesän 2019 kaivaukset ovat juuri startanneet. Kaivaukset alkoivat sillä, että viime syksynä soralla peitetty kivitalon kellari kaivettiin uudestaan esiin.

Soralla täytettyä kellaria tyhjennetään. Kuva: Ilari Aalto/
Aboa Vetus & Ars Nova.

Tämän kesän aikana on tarkoitus kaivaa kokonaan esiin yksi keskiaikaisen Forsteenin kivitalon kolmesta kellarista. Samalla paljastamme enemmän talojen ympärillä olevaa 1700-luvun pihamaata ja tutkimme, mitä talon puuliiteristä on jäljellä.

Iloisena yllätyksenä kaivauksen ensimmäisenä löytönä tuli jo pintamaata lapioidessa kuningatar Kristiinan 1/4 äyrin kolikko vuodelta 1636. Niin vanhoja löytöjä on odotettavissa lähinnä parin metrin syvyydestä, mutta alueen läpi tehty kaivinkonekaivanto on sekoittanut vanhempia kerroksia.

Kristiinan 1/4-äyrin kolikko osui lapioon
kaivausten ensimmäisenä löytönä.
Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Yle ehti tehdä kaivausten alkamisesta jutun, jonka voit lukea täältä.

Kaivauksella Aboa Vetus & Ars Novan sisäpihalla voi käydä jututtamassa meitä arkeologeja koko kesän ajan aina kun olemme paikalla. Nähdään siellä!

Puutarhamaata ja raunioita Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksilla

Kenttätöitä tekevän arkeologin elämä on syklistä. Kaivaukset tehdään kesäaikaan, ja syksy ja talvi pyhitetään kaivausten jälkitöille ja raportoinnille. Niin tänäkin vuonna Aboa Vetus & Ars Nova -museon vuoden 2018 kaivausten raportti ehti valmistua parahiksi ennen tämän kesän kaivausten alkamista. Viime vuoden raportin voi lukea täältä.

Kerroin kaivauksista viimeksi kesän puolivälin kaivauspäivityksessä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon ja tulokset ovat täsmentyneet, joten summaan tässä lyhyesti viime kesän tutkimusten antia.

Ortokuva vuoden 2018 kaivausalueesta. Keskellä on Forsteenin kivitalon kellari,
sen yläpuolella tontin pihalle johtanut kuja ja oikealla puolella Luostarin jokikatu,
yksi Turun historiallisista pääkaduista. Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Mitä vuonna 2018 sitten selvisi? Kesän kaivausten tarkoitus oli tutkia kolmea asiaa: 1) miten museon pihamaalla sijainnut 1800-luvun puutarha näkyy arkeologisesti, 2) mitä jälkiä Turun palo 1827 on jättäny maan alle ja 3) milloin paikalla sijainnut Forsteenin kivitalo on rakennettu, ja mitä eri rakennusvaiheita talossa on. Samalla kaivausten tarkoitus oli syventää yhteistyötä arkeologien ja yleisön välillä. Koko kaivauksen ajan meitä auttoi tutkimuksessa 15 hengen vapaaehtoisjoukko, ja kahden viikon ajan heinäkuussa kaivauksella järjestettiin arkeologisia museokursseja kiinnostuneille.

Kesällä 2018 heinäkuun helteet hidastivat vakavasti työntekoa, mutta kaivauksella saatiin kuitenkin niitä tuloksia joita lähdettiin hakemaan.

Ensinnäkin Rettigien puutarhasta oli säilynyt maan alla yllättävän paljon jälkiä. Kaivauksilla löydettiin jälkiä kahdesta puutarhapolusta ja yksi maatunut puuistutuksen juurakko. Jostakin syystä puutarhakujan perustukseen oli käytetty kivien ja tiilien lisäksi viinipulloja.

1800-luvun puutarhakuja ja puuistutus (vasemmalla). Kuva: Ilari Aalto/
Aboa Vetus & Ars Nova.

Kaivauksissa löytyneet puutarhakujat merkittynä punaisella vuoden 1878
karttaan. Kansallisarkisto.

Puutarhamaan alta paljastui jälkiä Turun palosta 1827. Ensin piti kaivautua läpi purkukerroksesta, joka oli muodostunut kun paikalla olleet kivitalot purettiin palon jälkeen. Purkumaan alta löytyi hiiltä, tuhkaa ja palaneita tai sulaneita esineitä. Forsteenin kivitalon päädystä löytyi yli neljä kiloa ikkunalasia ja ikkunan metalliosia, jotka olivat tulipalon aikana pudonneet ja levinneet kadulle. Muillakin tontin ikkunoilla on ollut sama kohtalo, kuten selvisi vuoden 2017 kaivauksissa. Hurjaa, että tulipalon jäljet ovat niin selvästi nähtävissä 191 vuotta myöhemmin.

1700-luvun kujakiveys kaivettiin esiin Turun palon 1827 palokerrosten alta.
Oikealla on moderni viemärikaivo. Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Kaivauksen ykköskohde oli Forsteenin kivitalo, josta tiedettiin jo aika paljon: 1826 laaditun palovakuutuksen mukaan se oli paritupatyyppinen kivitalo, jossa oli kaksi kerrosta ja kellari. Loppuaikanaan kivitalo oli varastona, mutta aiemmin se oli ilmeisesti ollut asuinkäytössä. Turun palon aikaan talossa oli turvekatto. Talo oli jo palon aikaan vanha. Sen rakentamisaikaa ei silloin enää muistettu, mutta talo mainitaan huonokuntoisena ja uhkaavasti kallistuneena vuonna 1721, joten sen täytyy olla reilusti tätä ajankohtaa vanhempi.

Kaivauksissa selvisi, että talo on rakennettu vanhimmilta osiltaan keskiajalla, ehkä 1400-luvulla. Turun palon aikaan sen kellarikerros on siis ollut 300–400 vuotta vanha. Ylemmät kerrokset oli purettu melko täydellisesti, mutta niiden alaosat näyttivät olevan huterampaa tekoa kuin keskiaikainen kellari. Ilmeisesti ylemmät kerrokset ovat romahtaneet tai ne on purettu 1700-luvulla, minkä jälkeen vanhojen kellareiden päälle on rakennettu uusi rakennus. Tämä ei ollut mitenkään poikkeuksellinen menettely keskiaikaisten kivitalojen kohdalla.

Vaikka vain yksi Forsteenin kivitalon kellareista saatiin kaivettua osittain esiin, se paljasto jo paljon kivitalon rakennushistoriasta. Kellarista löytyi portaikko, joka johtaa umpeenmuuratulle ovelle. Ovi on sinetöity ilmeisesti samaan aikaan, kun sen toisella puolella olevaa kujaa on 1700-luvulla korotettu ja oviaukko on jäänyt osittain kujan alle. Hauskana yksityiskohtana portaikon muodostama halssi on kalkittu umpeenmuuraamisen jälkeen kokonaan valkoiseksi, ehkä siksi ettei kellarin pimein nurkka olisi aivan niin pimeä.

Kivitalon kellarista löytyi umpeenmuurattu oviaukko, joka oli johtanut talon
viereiselle kujalle. Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

On vaikea sanoa, mitä kellarissa säilytettiin Turun palon aikaan. Tulipalo ei yltänyt kellariin, ja sieltä tyhjennettiin kaikki vähänkin arvokas ennen talon purkamista. Kellarista löytyneistä lasipullojen sirpaleista ja oluthanasta päätellen siellä on kuitenkin säilytetty ainakin juomia.

Kaivauksilta otettiin talteen museon kokoelmiin yli 55 kiloa löytöjä. Vanhimmat esineet olivat puutarhamaahan sekoittuneita keskiaikaisia löytöjä, mutta suurin osa löydöistä ajoittui 1700-luvulta 1900-luvun alkuun. Tässä muutamia löytökuvia:

Kappaleita 1700–1800-luvun viini- tai seltteri(kivennäisvesi)lasista.
Kuva: Elina Mattila/Aboa Vetus & Ars Nova.

1700-luvun savisten liitupiippujen palasia.
Kuva: Elina Mattila/Aboa Vetus & Ars Nova.

Piiposliiniastioiden kappaleita 1800-luvulta.
Kuva: Elina Mattila/Aboa Vetus & Ars Nova.

 Kiitos vielä kaivaustiimille ahkeroinnista! Kaivaukset jatkuvat kesällä 2019.

Kuva: Jari Nieminen/Aboa Vetus & Ars Nova.

Vegvísir ja muut "viikinkimerkit"

Viime vuosina islantilaiset sauvamerkit, kuten vegvísir ("tiennäyttäjä") ja Ægishjálmr ("kauhukypärä") ovat löytäneet tiensä viikinkihenkisiin koruihin, kilpiin ja tatuointeihin. Symbolit ovat tyylikkäitä ja huokuvat jonkinlaista viikinkeihin liittyvää pakanallisuutta, mutta viikinkiharrastajien kannalta niissä on yksi vika: niillä ei ole mitään tekemistä viikinkien kanssa.

Ægishjálmr (vas.) ja vegvísir -symbolit. Wikimedia Commons.

Useampi tatuointia suunnitellut ihminen on kysynyt minulta näiden merkkien historiallista taustaa, joten vastaan nyt valmiiksi kaikille tuleville kyselijöille. Symbolit kuuluvat galdrastafir-nimellä kulkeviin, sauvamaisista merkeistä koostuviin islantilaisiin taikamerkkeihin. Nämä merkit ovat peräisin islantilaisista, pääasiassa 1600-luvulta 1800-luvulle ajoittuvista galdrabók-loitsukirjoista. Vegvísir-merkin yleisin muoto on peräisin vuonna 1880 laaditusta islantilaisestä käsikirjoituksesta, siis ajalta lähes 900 vuotta viikinkiajan päättymisen jälkeen.

Vaikka loitsukirjat on kirjoitettu vasta reilusti uuden ajan puolella, niiden sisältö on toki vanhempaa. Filologi Eirik Storesund on käsitellyt Brute Norse -blogissaan seikkaperäisesti galdrastafir-symbolien historiaa ja bloggauksesta käy kiistatta ilmi, että merkkien alkuperä on keskiajalla Etelä-Euroopassa syntyneessä okkultistisessa grimoire-kirjallisuudessa, jonka tunnetuimpia muotoja on esimerkiksi renessanssiajan Italiassa kirjoitettu Salomonin avain -niminen teos.

Alla on kuva Kreikassa 1400-luvulla kirjoitetusta maagisesta käsikirjoituksesta (Harley MS. 5596, f.31r), jossa on vastaansanomattomasti hyvin samanlaisia taikamerkkejä kuin islantilaiset, nuoremmat merkit:

1400-luvun kreikkalaiseen käsikirjoitukseeno on kuvattu
hyvin samanlaisia taikamerkkejä kuin islantilaisiin
loitsukirjoihin. British Library.

Islantilaisiinkin käsikirjoituksiin kuvatut merkit kuuluvat siis keskiajan eurooppalaiseen, kristilliseen maagiseen perinteeseen, ja ne liittyvät viikinkeihin yhtä vähän kuin sarvikypärät. Merkkeinä ne ovat toki kiinnostavia ja näyttäviä, mutta toivottavasti kukaan ei höynähdä ottamaan sellaista tatuoinniksi kuvitellen ottavansa viikinkitatuoinnin. Viikinkisymboliikasta kiinnostuneen kannattaa ennemmin tutustua esimerkiksi 400–1000-luvulla jaa. veistettyihin gotlantilaisiin kuvakiviin.

Perustettiinko Turku 1229?

Turun kaupunki juhli hiljattain 23. tammikuuta 790-vuotisjuhliaan, ja suuret juhlallisuudet ovat nurkan takana kun tasavuosisatoja tulee täyteen vuonna 2029.  Mutta perustettiinko Turku oikeasti lumisena tammikuun lopun päivänä armon vuonna 1229? Tuskin.

Turun Koroistenniemi. Kuva: Ilari Aalto.

Turku laskee historiansa alkavan paavi Gregorius IX:n 23.1.1229 päiväämästä, Linköpingin piispalle, Gotlannin sisterssiläisluostarin priorille ja Visbyn rovastille lähetetystä bullakirjeestä, jossa myönnettiin lupa siirtää Suomen piispanistuin parempaan paikkaan. Gregoriuksen bulla ei ole säilynyt alkuperäisenä asiakirjana, mutta onneksi kuitenkin 1400-luvulla kirjoitettuna kopiona Turun tuomiokirkon Mustassa kirjassa.

Kirje ei mainitse piispanistuimen vanhaa tai uutta paikkaa nimeltä, mutta varhainen historiantutkimus oletti kirjeen tarkoittavan muuttoa Turun Koroistenniemeltä Unikankareen kummulle, missä Turun tuomiokirkko seisoo edelleen. Asiakirjan kopion otsikoksi on nimittäin kirjoitettu "Paavi Gregoriuksen bulla tuomiokirkon siirtämisestä Räntämäestä tänne". Räntämäki on Maarian pitäjän toinen nimi, jolla keskiaikaisissa lähteissä viitataan Koroisiin. H. G. Porthan esitti kuitenkin jo 1700-luvulla ensimmäisenä epäilyn, että myöhempi otsikointi oli erehtynyt, ja kirjeessä tarkoitettiinkin piispanistuimen siirtämistä Nousiaisista Koroisiin, mikä on myös nykytutkimuksen kanta.

Gregorius IX:n bulla (keskellä oikealla) kopioituna Turun tuomiokirkon
Mustaan kirjaan. Svenska Riksarkivet.

Bullan antaminen ei tarkoittanut piispanistuimen yhtäkkistä ilmestymistä Koroistenniemelle. Kirjeen kulkuun ja vahvistamiseen meni oletettavasti useita kuukausia, ja saattoi viedä vuosia, ennen kuin puista tuomiokirkkoa ja muita talous- ja asuinrakennuksia alettiin rakentaa niemelle. Niinpä piispanistuin on siirtynyt Koroisiin luultavasti 1230-luvun kuluessa. Se toimi siellä vain joitakin vuosikymmeniä, kunnes uusi tuomiokirkko rakennettiin parin kilometrin päähän Turkuun ja vihittiin käyttöön vuonna 1300.

Koroisten piispanistuin liittyy kiinteästi Turun varhaishistoriaan, mutta siitä ei voi laskea kaupungin perustamisvuotta. Ensinnäkin Koroistenniemi on kuulunut Turun kaupunkiin vasta vuodesta 1944, jolloin iso osa Maarian pitäjästä liitettiin kaupunkiin. Toisekseen Koroisten piispanistuimen yhteydessä ei vielä ollut kaupunkia. Se perustettiin hyvin todennäköisesti samalla, kun uusi tuomiokirkko perustettiin Unikankareelle. Jo Johannes Messenius oletti näin 1600-luvun alkupuolella laatimassaan Suomen historiasta kertovassa Riimikronikassa. Vuoden 1300 kohdalla hän kirjoittaa: "Suomen piispa Maunu siirtyi kuningas Birgerin tuella Räntämäen piispanistuimen mukana Turkuun. [--] Turun kaupungin perustukset laskettiin. Ensin kuitenkin rakennettiin tuomiokirkko." Messenius ei ole aina kovin luotettava lähde, mutta ajatuksessa kaupungin perustamisesta vuoden 1300 tienoilla on vinha perä, kuten arkeologiset tutkimukset ovat osoittaneet.

Turun kaupungin syntyhistoriasta on sittemmin esitetty erilaisia tulkintoja, jotka ovat perustuneet paremman tiedon puutteessa lähinnä valistuneisiin arvauksiin. Esimerkiksi Daniel Juslenius arveli vuonna 1700 ilmestyneessä väitöskirjassaan, että Nooan pojanpoika Magog perusti Turun vedenpaisumuksen jälkeen. Uskoo ken tahtoo. Historiantutkija C. J. Gardbergin 1969 esittämän vakavammin otettavan hypoteesin mukaan kaupungin perustamista olisi edeltänyt pieni saksalainen siirtokunta Aurajoen varressa, tuomiokirkon tienoilla. Kirkkotutkijana meritoitunut arkeologi Markus Hiekkanen puolestaan esitti arkeologisten löytöjen pohjalta vuonna 2003, että Ruotsin kuningas, Turun piispa ja dominikaaniveljeskunta olisivat perustaneet kaupungin yhteistuumin 1280–1290-luvulla.

Tässä vaiheessa arkeologia astuu mukaan kuvaan. Turun 775-vuotisjuhlinnan yhteydessä 2004 heräsi laajempi mielenkiinto selvittää, kuinka vanha Turku oikeasti on. Kiinnostus johti vuosina 2005–2006 Varhainen Turku -tutkimushankkeeseen, jonka tulokset olivat kiistattomat: Tuomiokirkon ympärillä tehdyt kaivaukset osoittivat, että kaupunkimainen asutun on syntynyt sinne kerralla vuoden 1300 tienoilla. Aiemmin paikalla oli pelkkää peltoa, mistä todistivat pohjasavesta löytyneet kyntöjäljet.

Turun silloin vielä hirsinen tuomiokirkko vihittiin käyttöön vuonna 1300.
Kaupunki perustettiin ilmeisesti samoihin aikoihin. Kuva: Wikimedia Commons.

Ettei asia kuitenkaan olisi liian yksinkertainen, 2000-luvun kaivauksissa on löydetty 1200-luvulle ajoittuvia puurakenteita Vanhan Suurtorin ja Aboa Vetus & Ars Nova -museon väliseltä alueelta. Vanhin Turku ei siis ehkä olekaan tuomiokirkon, vaan Suurtorin ympärillä. Historiallisista lähteistä tiedetään myös, että dominikaanikonventti perustettiin jonnekin Turun tietämille vuonna 1249. Myöhemmin keskiajalla se sijaitsi kaupungin toisella laidalla tuomiokirkosta nähtynä, ja voi olla, että se sijaitsi siellä alusta asti. Niinpä viimeistä sanaa Turun varhaishistoriasta ei ole vielä sanottu, ja tutkittavaa riittää edelleen.

Turun kaupungin perustamisasiakirjaa ei ole säilynyt, mutta tutkimuksen valossa on uskottavinta olettaa, että kaupunki on perustettu vuosien 1280–1300 välillä. Ensimmäinen asiakirja, jossa Turun kaupunki mainitaan suoraan on vuodelta 1309. Samassa asiakirjassa on myös Turun vanhin sinetti. Turun kaupungin syntymäpäiviä on vietetty ensimmäisen kerran vuonna 1929, kun Turku silloisen tulkinnan mukaan täytti 700-vuotta. Ehkä luontevin alkupiste Turun historialle olisi kuitenkin tuomiokirkon vihkiminen käyttöön 18. kesäkuuta vuonna 1300 – tällä laskukaavalla Turku missasi oikeammat 700-vuotisjuhlansa vuonna 2000, mutta se voisi viettää 725-vuotisjuhlaansa kesällä 2025. Viettäköön Maaria 800-vuotisjuhlaa neljä vuotta myöhemmin.

Lähteet:


Gardberg, C. J. 1969. Den medeltida stadsplanen i Åbo. Åbo Stads Historiska Museum Årsskrift 1968–1969.

Harjula et al. (toim.) 2018: Koroinen. Suomen ensimmäinen kirkollinen keskus. Turun historiallinen arkisto 71. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku.

Hiekkanen, Markus 2003. Turun kaupungin perustaminen. Tulkintayritys uusien arkeologisten tutkimusten perusteella. Kaupunkia pintaa syvemmältä. Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IX, 42–52. Toim. Liisa Seppänen. TS-yhtymä, Turku.

Oinonen, Markku et al. 2011: Turun kaupungistumisen alkuhetkien radiohiiliajoituksia bayesilaisella menetelmällä. SKAS 4/2011, 15–27.

Seppänen, Liisa 2019. Turun kaupungin perustaminen. Pitkin poikin Aurajokea. Arkeologisia tutkimuksia. Turun museokeskuksen raportteja 23, 81–94. Toim. Tanja Ratilainen & Riikka Mustonen. Turun museokeskus, Turku.

Söderström, Marita (toim.) 2010. Varhainen Turku. Turun museokeskuksen raportteja 22. Turun museokeskus, Turku.

Kirveslöytö Houtskarin kirkolta

Ulkona liikkuessa on hyvä pitää silmät auki, ei vähiten siksi, että koskaan ei tiedä, milloin törmää muinaislöytöön. Joskus tällainen löytö tulee vastaan kun sitä vähiten odottaa, esimerkiksi juhannuskävelyllä. Olimme kaksi vuotta sitten puolisoni kanssa viettämässä juhannusta Houtskarissa Turun saaristossa, kun sattumalta löysimme Houtskarin kirkon pihalta kirveenterän.

Houtskarin kirkko on valmistunut vuonna 1704, ja punamullattuna ristikirkkona se edustaa hyvin saaristolaista kirkonrakennusperinnettä. Kirkko oli lähellä leirintä-aluettamme, joten päätimme käydä siellä kävelyllä juhannuspäivänä. Meillä on yleensäkin tapana kulkea nenä maassa muinaisjäännösten varalta, emmekä nytkään tehneet poikkeusta. Kuinka ollakaan minua paljon tarkkasilmäisempi vaimoni Elina bongasikin aivan kirkon portaiden vieressä kasvavan puun juuresta erikoisen, ruostuneen esineen. Lähemmällä tarkastelulla kyseessä oli silmäkirveen pahasti ruostunut terä. Ilmeisesti routa ja puun juurakko olivat juuri sopivasti nostaneet kirveen pintaan.

Kirveenterä löytyi aivan kirkon portaiden vierestä. Kuva: Ilari Aalto.

Kirves löytöpaikallaan. Kuva: Ilari Aalto.

Kirves ei sinänsä ollut mitenkään poikkeuksellinen. Se ajoittuu historialliselle ajalle, mutta tarkka ajoittaminen ei ole mahdollista. Kirveen löytöpaikka sai kuitenkin pohtimaan kysymyksiä. Miksi se löytyi kirkkomaalta, ja miksi kirkon oven edustalta? Oliko joku puuseppä saanut työkalunsa mukaansa hautaan, vai olisiko kyseessä maagisessa tarkoituksessa kirkkomaalle kätketty esine? Kirves on ollut tärkeä työkalu suomalaisessa kansantaikuudessa, ja se olisi voitu haudata kirkkomaalle niin suojelevassa kuin pahantahtoisessakin tarkoituksessa.

Kuva: Ilari Aalto.

Toimitin kirveen Varsinais-Suomen maakunta-arkeologille, ja sain kirjata löytökaavakkeeseen löytötavaksi juhannuskävelyn. Nyt kirves on Museovirastolla Helsingissä, ja löytöpaikka on muinaisjäännösrekisterissä. Muistakaa katsoa jalkoihinne!

Käsikranaatteja keskiajan Suomessa

Turun piispan sihteerillä Paulus Scheelillä oli huono onni vuonna 1497, hän nimittäin menetti peukalonsa räjähysonnettomuudessa. Pauluksen epäonni tarjoaa kuitenkin historiantutkimukselle ainutkertaisen välähdyksen heitettävien räjähteiden käytöstä keskiajan Suomessa.

Piispa Maunu Särkilahti ja hänen sihteerinsä olivat olleet itärajalla hoitamassa hiippakunnan asioita, luultavasti liittyen käynnissä olleeseen sotaan. Ruotsin valtakunta oli ollut pari vuotta sodassa Moskovan ruhtinaskunnan kanssa, ja sodan aikana Viipurin linna ja Olavinlinna olivat olleet piiritettyinä. Edellisenä vuonna venäläiset olivat tehneet onnistuneen hävitysretken Hämeeseen asti, mikä oli herättänyt paniikkia Turussa ja muissa rannikon kaupungeissa.

Taiteilijan näkemys Kuusiston piispanlinnasta keskiajan lopulla. Wikimedia Commons.

Karjalassa asiat olivat sujuneet ilmeisesti suunnitelmien mukaan, ja piispan laiva oli palaamassa Turkuun ja piispan kotilinnaan Kuusistoon. Oli jo myöhäinen ilta, ja piispa Maunu ajatteli, että olisi hyvä antaa linnan väellä merkki, etteivät nämä pelästyisi odottamattoman seurueen saapumista. Piispa käski sihteeriään ampumaan joitakin räjähteitä (bombarda) merkiksi heidän laivansa saapumisesta – ilmeisesti räjähteiden ampuminen pimenevässä illassa ei ollut linnan palvelusväelle yhtä pelottavaa kuin laivan saapuminen varoittamatta.

1600-luvun saksalaisia käsikranaatteja. Paulus Scheelin onnettomuuden
aiheuttanut pommi saattoi näyttää tältä. Wikimedia Commons.

Latinan sana bombarda saattoi viitata mihin vain tuliaseisiin, mutta tapahtumien kulku paljastaa, että kyseessä oli itse asiassa käsikranaatti. Epäonnekseen Paulus ei ollut kovin kätevä tuliaseiden kanssa: hänen sytyttäessään vasemmassa kädessään ollutta kranaattia se ("kuten Onnetar nurjasti tahtoi"*) räjähti hänen kädessään pieniksi sirpaleiksi, minkä seurauksena sihteerin peukalo silpoutui irti. Kuten asiakirja mainitsee, Paulus oli kokematon räjähteiden käsittelyssä. Piispan laiva oli täynnä sotilaita, jotka varmasti olisivat osanneet käsitellä räjähdettä pappismiestä paremmin – herääkin väistämättä kysymys, miksi piispa ei antanut merkinantotehtävää heille.

Tuomiokapitulin (?) kirjeluonnos vuodelta 1498.
Kirje kuvailee tarkasti onnettomuuden. Kansalliskirjasto.

Varhaisin maininta tuliaseista Suomessa on vuodelta 1434, jolloin Raaseporin tanskalaissyntyinen linnanherra Otto Pogwisch pyysi Räävelin eli Tallinnan raatia lähettämään linnaan muutamia pyssyjä (siis pieniä käsitykkejä) ja miehen, joka osasi käyttää niitä. Tuliaseita oli kuvattu myös vuoden 1420 tienoilla hankittuun Pyhän Henrikin sarkofagiin Nousiaisten kirkossa, joten ne eivät varmaankaan olleet täysin vieraita kirkkokansalle.

Katolisen kirkon oikeuden mukaan pappi ei saanut olla fyysisesti vajavainen. Niinpä Paulus Scheel haki seuraavana vuonna paavin kansliasta erityisvapautta toimia virassaan puuttuvasta peukalosta huolimatta, mikä hänelle myönnettiinkin. Tämän hakemusruljanssin ansiosta meille on säilynyt tieto Pauluksen onnettomuudesta ja myös varhaisesta räjähteiden käytöstä Suomessa. Kiintoisana yksityiskohtana lopullisessa hakemuksessa sormen irtoamishetkeä hieman kaunisteltiin: sen mukaan sihteerin sormi ei olisikaan irronnut merkkiä antaessa piispan kotiovella, vaan sodassa kerettiläisiä venäläisiä vastaan itärajalla.

Tietääkseni Suomesta ei ole arkeologisesti tunnistettu keskiaikaisten kranaattien jäänteitä. Ainakin sellaisia makaa Paulus Scheelin tapauksen perusteella Kuusistonlahden pohjassa, kenties yhdessä sihteerin peukalon kanssa.


Lähteet:

Salonen, Kirsi 2003. Paulus Scheelin puuttuvan peukalon tapaus. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 92, 17–24.

DF 4781  (Piispa Maunu Särkilahden kirje legaatti Hemming Gadhille)

DF 4782  (Turun hiippakunnan tuomiokapitulin(?) luonnos onnettomuutta kuvaavasta kirjeestä)
DF 4783  ( Piispa Maunu Särkilahden luonnos paaville tarkoitetusta kirjeestä)
DF 6830  (Dispensaatioasiakirja Rooman penitentiariaatin arkistossa)

Puolivälin kaivauspäivitys

Poikkeuksellinen helle on hellinyt Turkua jo pari viikkoa, mutta siitäkin huolimatta Aboa Vetus & Ars Novan tämän kesän kaivaus on edennyt hyvin. Olemme siis jo puolentoista kuukauden ajan kaivaneet esiin Turun palossa 1827 tuhoutunutta Forsteenin kivitaloa ja sitä ympäröinyttä pihaa museon kahvilaterassin vieressä.

Kaivausalue toukokuun lopussa. Kuva: Ilari Aalto/
Aboa Vetus & Ars Nova.

Kaivausalue heinäkuun puolivälissä. Puutarhamaa on pääosin kaivettu pois,
ja alta on paljastunut kujakiveys ja rakennuksen seinät. Kuva: Ilari Aalto/
Aboa Vetus & Ars Nova.

Kesän aikana olemme kaivaneet lähes kokonaan pois paikalla 1870-luvulta lähtien sijainneeseen puutarhaan liittyneet maakerrokset. Iloisena yllätyksenä puutarhasta oli säilynyt joitakin maanalaisia merkkejä, kuten puutarhapolun pohjustus ja puuistutuksen jäänteet. Puutarhamaasta on tullut valtavan paljon löytöjä, jotka ajoittuvat keskiajalta 1900-luvulle. Suurin osa löydöistä on kuitenkin puutarhan käyttöajalta, ja niiden joukossa on muun muassa eläinten luita, posliiniastioiden kappaleita ja erityisen paljon lasipullojen kappaleita. 

Vapaaehtoisia kaivamassa puutarhapolun pohjustushiekkaa. Kuva: Ilari Aalto/
Aboa Vetus & Ars Nova.

Lasipullon pohja pilkottaa puutarhamaasta. Kuva: Ilari Aaltp/Aboa Vetus &
Ars Nova.

Tontilla on ennen vuoden 1827 paloa sijainnut kaksi kivitaloa, joiden välistä on kulkenut kivetty kuja. Palon jälkeen naapuritalon seinä on kaadettu kujan päälle, ja olemme kesän mittaan kaivaneet pois paksun kerroksen laastia, kiviä ja murskautuneita tiiliä. Purkukerroksen alta paljastui Turun palon palokerros, joka erottuu edelleen 191 vuotta myöhemmin hiilisenä maana, joka on täynnä palossa hajonneiden ikkunoiden kappaleita.

Turun palon palokerrosta kivitalon seinän juuressa. Kuva: Ilari Aalto/
Aboa Vetus & Ars Nova.

Hiiltynyttä ikkunankarmia(?) ja ikkunan kappaleita. Kuva: Ilari Aalto/
Aboa Vetus & Ars Nova.

Palokerroksen alla on kauniisti tehty kujakiveys, joka on säilynyt erittäin hyvässä kunnossa maan alla. Hyväkuntoista kiveystä oli suorastaan terapeuttista rapsutella esiin kaikkien purkukerrosten jälkeen. Kuja on aikoinaan johtanut Luostarin jokikadulta jokirantaan.

Luostarin jokikadulta (takana) Aurajoen rantaan johtanut kivetty kuja.
Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Kaivauksissa löytynyt kuja ja kivitalo merkittyinä Turun vanhimpaan karttaan
vuodelta 1634. Pohjakartta: Kansallisarkisto.

Seuraavaksi keskitymme kaivauksella kivitalon kellarin kaivamiseen. Toistaiseksi olemme saaneet esiin kellarin seinälinjat ja olemme alkaneet kaivaa huonetta tyhjäksi. Kellarin holvi on rikottu kun rakennus on purettu, mutta yhdestä nurkasta löytyneen holvinkannan perusteella huoneessa on varmaankin ollut ristiholvi. Kiinnostava löytönä rakennuksen nurkasta on paljastunut myös umpeenmuurattu ovi, joka on joskus johtanut ulos kujalle.

Umpeenmuurattu ovi erottuu seinässä kuvan keskellä, viemärikaivon
vasemmalla puolella. Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Kaivauksista voi lukea lisää hankkeen blogista ja esimerkiksi yleisöarkeologimme Elinan haastattelusta. Kaivaukset jatkuvat elokuun loppuun asti, ja meitä arkeologeja saa tulla arkisin jututtamaan. Tervetuloa!

Keskiajan Turku 3: Luostarikortteli

Kerttulinmäeltä voi laskeutua keskiaikaista Karjakatua eli nykyistä Uudenmaankatua keskiajan Turun suurimpaan kortteliin, Luostarikortteliin. Kortteli on saanut nimensä sen länsilaidalla sijainneesta Pyhän Olavin dominikaanikonventista.

Luostarikorttelin rajasi Kirkkokorttelista Mätäjärvestä virtaava katettu Krooppi-puro. Luostarikorttelin itälaidalla oli ja edelleen on Suurtori, joka oli keskiajan kaupungin sydän. Suurtorin varrella oli puisia aittoja ja kivitaloja kaupungin parhailla tonteilla. Torilla käytiin viikoittain kauppaa toripäivinä. Suuremmat markkinat pidettiin siellä ainakin kahdesti vuodessa, talviheikin markkinat tammikuun lopussa ja kesäheikin markkinat kesäkuun jälkipuolella. Torilla pantiin toimeen myös teloitukset ja häpeärangaistukset. Vuonna 1599 Kaarle-herttua mestautti torilla 14 aatelista Turun verilöylyssä.

Pitkänomaisen torin päässä seisoi kivestä muurattu, vielä melko vaatimattoman kokoinen raatihuone, ja tätä vastapäätä torin toisesta laidasta johti puinen silta Aurajoen yli Aninkaisten kortteliin. Ensimmäinen silta rakennettiin tiettävästi 1414.

Keskiajalla raatihuone sijaitsi nykyisen Vanhan raatihuoneen paikalla. Se oli nykyistä
rakennusta pienempi ja matalampi, ja siinä oli kellotorni. Raatihuoneen vasemmalla
puolella oleva vaatimaton kuja on Raaseporin ja Porvoon kautta Viipuriin johtaneen
Suuren rantatien eli Kuninkaantien alkupiste. Kuva: Ilari Aalto.

Raati koostui kymmenkunnasta jäsenestä ja korkeintaan neljästä pormestarista, jotka kokoontuivat viikottain päättämään kaupungin asioista ja pitämään oikeudenkäyntejä. Raati kuulutti myös erityiset rauhat kuten joulurauhan, ja vuosittain juhannusta seuraavana päivänä raati luki ääneen kaupunginlain, jotta kaupunkilaiset tiesivät mitä sääntöjä piti noudattaa.

Keskiajalla ruotsalaisista ja saksalaisista porvareista koostunut
raati päätti Turun kaupungin asioista. Kuvassa Augsburgin raati
vuonna 1457. Turun raati oli suurin piirtein saman kokoinen
ja istui yhtä ahtaasti. Kuva: Wikimedia Commons.

Aivan raatihuoneen edustalla seisoi keskiajalla vaakahuone, joka oli tärkeä osa torikauppaa. Kaikkien kauppiaiden piti punnita siellä tuotteensa, ennen kuin ne voitiin myydä. Vaaituksen hoitivat kaupungin virkamiehiin kuuluneet punnitsijat.

Muita merkittäviä torin varren rakennuksia on myöhäiskeskiaikainen Pyhän Ursulan killan kiltatupa, joka sijaitsi nykyisen Katedralskolanin paikalla. Myös Katedralskolanin raatihuoneen puoleinen pääty on keskiajalla rakennettua kivitaloa. Tässä talossa toimi 1700-luvulla Turun hovioikeus, ja 1830 rakennus yhdistettiin naapuritalon kanssa Katedraalikoulun muuttaessa siihen.Ylipäätään Suurtorin kivitalojen alla on keskiaikaisia kellareita muistoina aiemmin paikalla seisseistä kivitaloista.

Turun Vanha Suurtori oli keskiajalla kaupungin sydän. Pitkänomaisen
suurtorin päässä (kuvassa keskellä) sijaitsi Turun raatihuone. Suurtorin
varsi oli täynnä varastoaittoja ja porvareiden kivitaloja. Kuvan oikealla
puolella sijaitsevan Katedralskolanin paikalla sijaitsi keskiajan
lopulla Pyhän Ursulan kiltatalo. Kuva: Ilari Aalto.

Suurtorilta Brinkkalan talon ja Katedraalikoulun välistä lähtee pieni kuja, Luostarin välikatu. Vaatimattoman oloinen kadunpätkä on itse asiassa Turun ainoa yhä käytössä oleva keskiaikainen tielinjaus. Keskiajalla Luostarin välikatu oli yksi kaupungin pääkatuja, joka jatkui Suurtorin vastakkaiselta puolelta Kirkkokatuna tuomiokirkolle asti. Luostarin välikatu antaa pienen käsityksen siitä, minkälainen Turun historiallinen keskusta oli ennen vuoden 1827 paloa. Korkeiden kivitalojen reunustamat kadut syntyivät jo keskiajalla.

Luostarin välikatu oli yksi kolmesta Luostari-kadusta. Sen
alapuolella kulki Luostarin jokikatu ja yläpuolella Luostarin
yläkatu. Välikadulla voi hieman aistia keskiajan tunnelmaa.
Kuva: Ilari Aalto.

Luostarin välikatu johtaa Aboa Vetus & Ars Nova -museolle, jonka maanalaisella puolella on esillä kuuden Luostarin jokikadun varteen rakennetun keskiaikaisen kivitalon rauniot. Turun vanhimmat kivitalot tunnetaan juuri luostarikorttelista. Raatihuone on muurattu kivestä jo 1300-luvun puolivälissä, ja Aboa Vetus & Ars Novan alueelta tunnetaan kahden 1390-luvulla muuratun kivitalon rauniot. Etenkin Luostarin jokikadun ja Luostarin välikadun varteen nousi keskiajan kuluessa useita kivitaloja. Kivitalot olivat varakkaiden porvareiden koteja, mutta joukossa oli myös julkisia rakennuksia, kuten kiltoja, prebendoja ja majataloja, ehkä julkisia saunoja ja tullirakennuskin. Prebendat olivat tuomiokirkon pappien virkataloja, jotka oli nimetty kyseisen alttarin pyhimyksen mukaan. Luostarikorttelissa sijaitsi ainakin Pyhän Annan prebenda. Luostarikorttelikin oli kuitenkin puutalovaltainen. Kortteli oli täynnä neliskulmaisia tontteja, joita reunustivat hirsisalvotut aitat, tallit, navetat ja käymälät.

Holvikomeroita ja holvikaaria yhdessä Aboa Vetus & Ars Novan keskiaikaisista
kellareista. Nykyään kellarista on tehty kappeli, mutta keskiajalla siellä
saattoi olla majatalo tai jokin muu puolijulkinen tila. Kuva: Ilari Aalto.

Turun kuudesta tunnetusta killasta kolme toimi Luostarikorttelissa. Nämä olivat jo mainitun Ursulan killan lisäksi ehkä vuonna 1355 ensi kertaa mainittu Pyhän Nikolauksen kilta ja 1449 perustettu Pyhän kolmen kuninkaan kilta. Jälkimmäinen muodostui Turun tärkeimmäksi killaksi, ja sen säilyneen jäsenluettelon mukaan kiltaan kuului korkeinta kirkollista kermaa ja kaupungin suurporvareita. Nikolauksen kilta taas sijaitsi ehkä nykyisessa Nunnankadun ja Hämeentien kulmassa, ammattikorkeakoulu Novian alla. Pyhän kolmen kuninkaan killan puolestaan arvellaan sijainneen Luostarin yläkadun varressa, jossakin Rettigin tontin lähettyvillä.

Pyhän Nikolauksen killan sijainti J.W. Ruuthin mukaan. Kuva: Ilari Aalto.

Kun Aboa Vetus & Ars Nova -museolta jatketaan Runebergin puiston läpi länteen, tullaan Kaskenmäen eli Luostarinmäen juureen. Keskiajalla tässä oli kaupungin raja, ja aluetta hallitsi Pyhän Olavin dominikaanikonventti. Konventti on perustettu vuonna 1249, mutta ei ole tiedossa, sijaitsiko se alusta asti tällä paikalla. Luostari koostui luostarin Pyhälle Olaville omistetusta kirkosta ja neliskulmaisesta umpipihasta, jota reunustivat luostariveljien kammiot eli cellat. Kirkon ja pihan välissä oli refectorium, joka toimi sekä veljien ruokasalina että kokoustilana. Refectoriumin jäännökset ovat yhä olemassa Kaskenkadun alla, muuten luostarin rakenteet ovat tuhoutuneet kun tien molemmin puolin seisovat kivitalot on rakennettu. Konventin hahmoa on kuitenkin erotettavissa Veritaksen kivitalon sisäpihalla, joka noudattelee konventin umpipihan muotoa. Luostarin joen puoleisessa rinteessä oli vielä luostarin hautausmaa. Sieltä rakennustöissä löytyneet vainajat on siirretty Turun vanhalle hautausmaalle.

Turun Pyhän Olavin dominikaanikonventti sijaitsi Kaskenmäessä.
Konventin kirkko oli kuvassa tien vasemmalla puolella ja konventin
umpipiha sijaitsi oikeanpuoleisen kivitalon paikalla. Kuva: Ilari Aalto.

Konventissa oli ainakin sen omia asukkaita palvellut koulu ja luultavasti myös sairastupa. Konventin kirkossa saattoi myös olla urut. Vuonna 1465 Turun hiippakunnassa olleessa dominikaanikonventissa mainitaan nimittäin urut, joiden onneton urkujenpolkija sai kepistä. Tapaus voi liittyä myös Viipurin dominikaanikonventtiin. Konventti majoitti myös maallikoita, ja esimerkiksi kuninkaan pestistä erotettuna ollut Karl Knutsson Bonde majaili siellä monta kuukautta samana vuonna kun urutkin mainittiin, eli 1465.

Pyhän Olavin konventti oli näkyvä osa kaupunkikuvaa ja myös kaupunkilaisten elämää, koska turkulaiset osallistuivat myös kirkon jumalanpalveluksiin. Konventti omisti myös laajoja alueita lähiympäristöstään: sillä tiedetään olleen Aurajoen rannassa sepänpaja ja sille oltiin lahjoitettu lähistön kaupunkitaloja. Luostari kuitenkin tuhoutui tulipalossa 1537, eikä sitä reformaatioaikana enää korjattu. Nyt dominikaaneista eli mustista veljistä muistuttavat enää paikannimet kuten Luostarinmäki, Mustainveljestenkuja ja Olavinpuisto. Olavinpuistoon on pystytetty myös luostarin muistomerkki. Ensimmäiset arkeologiset kaivaukset paikalla tehtiin vuonna 1901 ja viimeisen kerran raunioita on tutkittu 1960-luvulla. Kattavan kuvauksen konventin tutkimuksista voi lukea Visa Immosen, Janne Harjulan, Heini Kirjavaisen ja Tanja Ratilaisen artikkelista "Turun Pyhän Olavin dominikaanikonventti – aineksia tilankäytön tulkintaan".


Nykyään konventista ei ole maan pinnalle näkyviä jälkiä, mutta keskiajan dominikaaneja olisi varmasti miellyttänyt luostarin päälle rakennetun kivitalon laella komeileva Veritaksen kyltti. Latinan sana veritas, "totuus", on nimittäin dominikaanien tunnuslause.

Pyhän Olavin dominikaanikonventin kaivauksissa löytyneet rakenteet. Konventin kirkko
sijaitsi kuvassa oikealla (alue A) ja umpipiha on kartan vasemmassa alalaidassa.
Niiden väliin jää refectoriumin alue nykyisen Kaskenkadun kohdalla.
Kartta: Panu Savolainen. Artikkelissa Visa Immonen, Janne Harjula, Heini
Kirjavainen & Tanja Ratilainen 2014: Turun Pyhän Olavin dominikaanikonventti –
aineksia tilankäytön tulkintaan. SKAS 3/2013, 3–23.

Turun keskiajan kortteleista on jäljellä vielä yksi, Aninkaisten kortteli. Jatketaan sinne!

Palaa Mätäjärven kortteliin

Tutkimuskohteena Forsteenin kivitalo

Turkulaisen Aboa Vetus & Ars Nova -museon kesän 2018 kaivaukset alkoivat viime viikolla. Kaivaukset sijoittuvat museon pihalle, kahvilaterassin viereen paikkaan, mihin kaivoimme jo viime kesänä kaksi koekaivantoa. Niiden perusteella meillä oli vahva käry siitä, mitä maan alla odottaa.

Tutkimusalueella sijaitsi ennen Turun paloa 1827 kaksi kivitaloa, jotka tuhoutuivat palossa ja katosivat katukuvasta. Viime kesänä tavoitimme niistä toisen, niin sanotun Källarenin talon, jossa kaivausten perusteella toimi 1600-luvulla jonkinsorttinen kellarikapakka. Viime kesän kaivausten raportin voit lukea täältä.

Kaivaukset aloitettiin tänä vuonna kaivinkoneen kanssa.
Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Tämän vuoden kaivauksissa keskitytään kaivamaan toisen, Forsteenin kivitalon kellaria. Talo on saanut nimensä Samuel Forsteenista, joka omisti tontin 1700-luvun alussa. Missään ei kuitenkaan ole säilynyt tietoa siitä, milloin Forsteenin kivitalo on rakennettu. Rakennuksen muodon ja sijainnin takia on epäilys, että talo olisi voitu rakentaa jo keskiajalla, mutta varmuus siitä voidaan saada vain kaivauksilla. Kumpikin kivitaloista sijaitsi keskiaikaisella Luostarin jokikadulla, joka kulkee Aboa Vetus -museon läpi ja jonka varrelta on viime aikoina tutkittu Katedralskolanin liikuntasalin alla olevia kellareita.

Forsteenin kivitalosta samoin kuin muistakin tontin rakennuksista on säilynyt palovakuutus vuodelta 1826, vain vuotta ennen Turun paloa. Vakuutuksen mukaan Forsteenin kivitalo oli silloin kokonaan lämmittämättömänä varastona. Talo oli 4,25 metriä korkea ja sen pinta-ala oli noin 140 neliömetriä. Siinä oli turvekatto, ja pihan puolella oli katonrajassa lastausluukku, jonka kautta talon ylempään kerrokseen voitiin nostaa tavaraa. Talon nurkassa on ollut puinen liiteri.

Kaivausta pääsee katsomaan päivittäin klo 12–17, ja 7.6. alkaen kaivuksella pidetään arkeologin vastaanotto torstaisin klo 12–14. Lisäksi järjestämme heinäkuussa yhden ja kahden päivän mittaisia arkeologisia museokursseja, joiden osallistujat pääsevät itse kaivamaan ja tutustumaan kaivauslöytöihin. 

Esimakuna tutkimuksista voi katsoa valokuvaaja Ville Kaakisen kaivauksilta kuvaaman videon täältä.