Viikon sitaatti

Kansojen pakanuuden aikana yleisenä ollut tapa varustaa vainajat hautaan (joko hän sitten polttamattomana haudattiin tai ensin poltettiin) ei ainoastaan täydellä eläjän puvulla, vaan myös sillä kalustolla, jota vainaja eläissään oli käyttänyt, on tehnyt nykyajan muinaistieteelle mahdolliseksi jossakin määrin kuvata kansojen oloja semmoisillakin ajoilla, joita eivät mitkään historialliset eli kirjoitetut lähteet valaise.

 – Theodore Schwindt teoksessa Tietoja Karjalan rautakaudesta (1893)

Löytökuvia samaisesta teoksesta.

Viikon sitaatti

Sanat kaksinaamaisuus, epärehellisyys, oma napa, ahneus, typeryys ja ammattikunnan ulkopuolisten halveksunta kuvaavat nyt mielestäni arkeologeja.

– nimimerkki Vetehinen Agricolan keskustelufoorumilla

Mmm... muinaisjäännöksiä – kuppikivet

Kuppikivi Hartolassa. Wikimedia Commons.

Viime vuoden puolella oli valtakunnan mediassa asti keskustelua kuppikivistä. Niin siis mistä? Yllättävän monille koko termi ei tunnu sanovan yhtään mitään, vaikka tämän tyypin muinaisjäännöksiä esiintyy Suomessa todella paljon, nelisen sataa. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon näitä uhrikiviksikin kutsuttuja kiviä on hävitetty, tai kuinka monta vielä odottaa löytymistään. Toisinaan kupit on myös tehty kallion pintaan.

Mattilan kuppikivi Kaarinan Ravattulassa. I. Aalto.

Runsaasti kuppeja Uhrikallion kuppikalliossa aivan
Turun Ylioppilaskylän kupeessa. I. Aalto.

Kuppikivet ovat varsin helppo tunnistaa: kyseessä on kaikessa yksinkertaisuudessaan kivi, jonka laella on yhdestä yli sataan hiottua kuppia, yleensä muutaman sentin levyisiä ja parin sentin syvyisiä. Etenkin Varsinais-Suomessa kupit kulkevat usein kahdessa tai useammassa rivissä, mutta Hämeessä ja Savossa ne on sijoiteltu miten sattuu tai poikkeustapauksissa johonkin kuvioon.

Löytäjänsä mukaan nimetty Wiltsunkivi Kaarinan Ravattulan
Ristimäessä. Kupit ovat kahdessa rivissä. I. Aalto.

Otavan(?) muodossa olevat kupit Hattulan Retulansaaressa.
I. Aalto/Wikimedia Commons.

Miksi kupit sitten on tehty? Tosiasia on, ettei kukaan tiedä, ja niiden tekoaikakin on epävarma. Yleensä kuppikivet, joita on erityisesti Hämeessä ja Mikkelin seudulla, ajoitetaan rautakautisiksi.Tälle on ihan hyvä syy, koska kuppikivet sijaitsevat kiinteästi rautakautisen asutuksen ja viljelyn (mahdollisesti myös kaskiviljelyn) yhteydessä. Kuppikivet sijaitsevat nykyäänkin usein pelloilla tai niiden laidassa, mutta niitä voi löytää myös metsien uumenista siellä, missä asutus on ajat sitten lakannut. Kuppikiviä on myös kalmistoissa, ja ne saattavatkin liittyä esi-isien palvontaan: on ehdotettu, että vainajille olisi tehty oma kuppinsa, johon näille on uhrattu.

Hämeenlinnan Uhrikivenkadun
kuppikivi kekrin aikaan. Elina Helkala.

Kuppikiviä löytyy ympäri maailman, mutta meillä päin ilmiö on varmasti sukua ruotsalaisille ja balttialaisille kuppikiville, jotka tosin naapurimaissa ajoittuvat meikäläisiä vanhemmaksi, Ruotsissa jo pronssikaudelle. Kivistä on myös paljon kansanperinnettä: niihin on uhrattu muun muassa viljaa ja maitoa, niiden kuppeihin kertynyttä vettä on käytetty parantamiseen ja niillä on suoritettu hedelmällisyysriittejä. Mahdotonta on kuitenkin sanoa, mikä perinteistä on se alkuperäinen.

Kuppeja ruotsalaisen kalliopiirroksen yhteydessä
Tukholman alueella. Wikimedia Commons.

Kuppikivien etsiminen on hauskaa, hyvät silmät vaativaa puuhaa. Jos liikut paljon metsässä, koita katsella kiviä vähän tarkemmin: niissä voi olla ihmisten jälkiä yli tuhannen vuoden takaa. Kuppikiviä on vielä varmasti monta löytymätöntä.

Viikon sitaatti

Sinä ehkä löysit nämä aarteet, mutta minä poika luovutan ne museolle... ja sitten minusta tulee museoviraston yli-intendentti. 

– museointendentti Einari sarjakuvassa Aku Armoton, Aku Ankka 2/2014

Hyi hyi Museovirasto

Museovirasto teki ruman tempun – maksoi viime kesänä metallinpaljastinharrastajan Espoosta löytämästä keskiaikaisesta kultasormuksesta 500 € palkkion. Poikkeuksellisen suuri palkkio ei kuitenkaan löytäjää miellyttänyt, eikä miellyttänyt Ilta-Sanomien lukijoitakaan. Uutisen keskusteluosastoon tulvi seuraavanlaisia viestejä:

Mitä opimme tästä... pitäköön kukin löytönsä omana tietonaan. Kyllä tässä maassa valtio vie ja kansalaiset vikisee.

          – nimimerkki Ken kertoo se antakoon

On varsin yleistä, että arvokkaiden muinaisjäännösten löytäjät ovat pettyneitä rahalliseen korvaukseensa. Löytöhän on mittaamattoman arvokas, joten eikö siitä tulisi lyhyellä matematiikalla maksaa mittaamattomasti rahaa? Vastaus on ikävä kyllä ei.

Monelle saattaa tulla yllätyksenä, että vastaavanlaisten löytöjen markkinahinta ei ole suuren suuri. Valtaosa arkeologisesta löytöaineistosta on rahallisesti täysin arvotonta, ja siksi sitä voikin nimittää mittaamattoman arvokkaaksi: tieteellinen arvo ei nimittäin ole euroissa mitattavissa. Ranskalainen Les Enluminures kyllä myy keskiaikaisia kultasormuksia tuhansilla euroilla, mutta ne eivät olekaan maalöytöjä, eivätkä varsinkaan Espoon sormuksen lailla rikkinäisiä. Ebayssa samankaltainen sormus (tosin kiven kanssa) saattaa kivuta yli 2000 €:n, mutta harvemmin. Tyypillisesti puhutaan kymmenistä tai sadoista euroista, joten 500 € ei kuulosta ihan huonolta, varsinkaan kun huutokauppaajat usein nappaavat reilusti välistä.

Pitää kai aarteista maksaa? Wikimedia Commons.

Koko löytöjen rahallinen arvottaminen kertoo ehkä vain materialistisesta maailmastamme. Moni on yllättynyt, ettei arkeologeille maksetakaan palkkaa löytöjen perusteella. Kultasormuksen löytänyt ei saa enemmän palkkaa kuin palaneita savikikkareita löytänyt, onneksi. Silti iso osa ei-arkeologeista olettaa, että juuri heidän löytönsä tulee palkita huomattavilla rahasummilla.

Ihan vain muinaismuistolain (erityisesti 16§ ja 17§) kertauksena: kaikki yli 100-vuotiaat maan tai veden alta löytyvät esineet kuuluvat Suomen valtiolle, joka saa ne itselleen lunastaa. Tämä nyt on aika selvää, muinaisjäännökset kuuluvat kaikkien yhteiseen omistukseen vähän niinkuin kirjaston kirjat, mutta harva taitaa pölliä kirjastojen niteitä. Sen sijaan muinaisjäännöksiä tuntuu olevan paljon helpompi varastaa. Tämä siitä huolimatta, että kaikista jalometallilöydöistä ja muuten merkittävistä löydöistä saa huomattavan korvauksen, metallien kohdalla vähintään 1,25-kertaisesti materiaalin arvon. Näin on ollut jo vuodesta 1666, jottei houkutus sulattaa esine olisi suurempi kuin tarjota se viranomaisille.

Espoon sormuksen kohdalla saatu korvaus oli huomattavasti materiaalin arvoa enemmän, mikä on kohtuullista löydön merkityksen huomioon ottaen. Samoin 2011 Hattulan Vesunnan kartanolta löytyneistä rautakautisista hopearahoista saivat löytäjät yhteensä 450 €, mikä pisti heillä vihaksi vaikka oli moninkertaisesti metallin arvo. Yhdeksästä hopearahasta maksettiin heille siis 50 € per raha.

Lehdistä on tietenkin mukava uutisoida kansaa riistävästä Museovirastosta, mutta kansa voisi vähän kääntää katsettaan itseensä. Mistä kuvitellaan Museoviraston hankkivan tähtitieteellisiä summia löytöjen lunastamiseen? Ilta-Sanomien kommentoijat paljastavat vain paskamaisen ahneutensa – laki ei tee tehtäväänsä, jos kansalaisen ensimmäinen kysymys on, mitä itse hyötyy lain noudattamisesta. Kuinka monen muun lakipykälän noudattamisesta kinutaan tai edes tarjotaan rahaa? Itse en ainakaan odota tienaavani viittä euroa aina kun en kävele punaisia päin.


Totta kai brittiläisen mallin "löytäjä saa pitää, kunhan ilmoittaa löydön museolle ja antaa merkittävän löydön ollessa kyseessä valtion pakkolunastaa sen käypään hintaan" olisi toimiva järjestelmä Suomessakin. Silloin saataisiin ehkä pöytälaatikoissa piileskelevät löydöt paremmin tieteenkin piiriin. Mutta nykyiselläkään järjestelmällä ei auta näyttää pitkää naamaa "kohtuuttomista" palkkiosta – museon vaikenemisesta ehkä.

Tiedän tämän olevan utopiaa, mutta toivoisin kansalaisten unohtavan kerrankin ahneutensa, ja noudattavan muinaisjäännöslakia niin kuin muitakin lakeja. Ne on säädetty yhteiseksi hyväksi, eikä ahneen yksilön kiusaksi.

[EDIT: Vesunnan rahojen löytäjät saivat yhteensä 450€, eivät per naama.]

Viikon sitaatti

Kokeneimmat ja vanhimmatkaan eivät tiedä muinaisista ajoista mitään, ja kun pitävät todisteet puuttuvat, on totuus saatava selville monumenteista…

– Daniel Juslenius, Aboa Vetus et Nova (1700)

Turku vuonna 1811. G.S. Sergejev. Wikimedia Commons.

Viikon sitaatti

Käytän mielelläni arkeologiaa kaukaisesta menneisyydestä koska, kvanttiteorian lailla, emme voi koskaan täysin ymmärtää sitä. Voimme kuitenkin koskettaa sitä ja se kurkottaa meitä kohti.

– Arkeologi ja kauhukirjailija Nick Brown

Kaikkien aikojen paras historiablogi

Vielä on viikko aikaa osallistua Ylen äänestykseen vaatimattomasti nimetystä kaikkien aikojen parhaan historiablogin tittelistä.

En ole ihan varma siitä mitä arkeologiablogi tekee historiablogikilpailussa, mutta olen erittäin otettu, että Mullan alta on nimetty ehdolle. Kisassa on mukana monta hyvää blogia hyvin eri aloilta, jotka kaikki ansaitsevat tunnustusta omassa luokassaan. Mikä niistä sitten voittaakin, ei valinta voi olla huono.

Muistakaa käydä äänestämässä! 


Äänestää voit täällä 13.1. asti. Paras blogi voittoon!

Viikon sitaatti

...alan edellyttämä jatkuva kouluttautuinen ja uuden oppiminen johtaa monen tutkijan osalta henkisiin marssimurtumiin ja siirtymiseen takaisin perinteisiin tutkimusmenetelmiin.

– Kari Uotila ja Anna-Maria Vilkuna virtuaaliarkeologiasta teoksessa Maasta, kivestä ja Hengestä. Markus Hiekkanen Festschrift (2009)

Kuvakaappaus Museoviraston tuottamasta Olavinlinnan 3D-mallista.
Museovirasto.

Joulutervehdys

Hyvää joulua kaikille lukijoille Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historian (1555) hengessä!

Muistakaa leikkiä lumisotaa sääntöjen mukaan: ei kiviä eikä jääpaloja lumipalloihin.

Viikon sitaatti

“They’ve picked on the wrong druid.”

– druidi Arthur Uther Pendragon kommentoi English Heritagen toimintaa The Independentissä 20.12. 2013 

Selvästi väärä druidi, Arhur Pendragon.
Wikimedia Commons.

Britanniassa Stonehengen vierailutilojen uudistus on aiheuttanut druidipiireissä kohun, koska uudessa näyttelyssä esitetään paikalta löytyneitä ihmisjäänteitä, jotka heidän mukaansa tulisi haudata. Kuningas Arthurin reinkarnaationa itseään pitävä druidijohtaja Arthur Pendragon johtaa kampanjaa English Heritagea vastaan.

Kesäpäivänseisaus Stonehengella. Wikimedia Commons.

Sekä kohu että uuden näyttelyn avaaminen tähtäsivät lauantaiseen talvipäivänseisaukseen, jolloin yli 3500 ihmistä kerääntyi Stonehengelle viettämään druidirituaaleja. Kuvia tapahtumasta voit katsella täältä.

Pikarinkanta, joka ei ollutkaan pikarinkanta

Jo 2012 kaivauksilla löytyi Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellarista pyöreäreunaisia ja hyvin ohuita vihertäviä lasin kappaleita, jotka herättivät ihmetystä. Lasi oli niin ohutta, että ensimmäinen ajatus oli sen olevan ikkunalasia. Lasiasioiden ehdoton asiantuntija Georg Haggrén sen sijaan piti löytöä pikarinpohjana, joskin hyvin outona sellaisena.

Salaperäiset lasinpalat. I. Aalto.

Nyt vuotta myöhemmin sain käsiini kuvan pyöreästä ikkunaruudusta, ja aloin epäillä pikarinjalkateoriaa. Viime perjantaina sitten  Helsingin yliopiston kaivaus- ja tutkimusesittelyissä Georg tiesi vahvistaa epäilyn: kyseessä tosiaan on pyöreä ikkunaruutu, ja sellaisenaan ainoa, jonka tämä Suomesta tuntee.

Huonokuntoiset sirpaleet eivät näytä kummoisilta, mutta ne ovat siis toistaiseksi ainoa konkreettinen osoitus, että Suomessakin on käytetty Itämeren piirissä tyypillisiä ikkunoita uuden ajan alussa. Tällaisia ruutuja näkee paljon 1500-luvun lopun saksalaisissa puupiirroksissa. Ruudun halkaisija on ollut 90–100 mm, ja se tuskin on ollut ikkunassa yksin.

Pyöreäruutuiset ikkunat saksalaisessa 1500-luvun
puupiirroksessa. Wikimedia Commons.

Viikon sitaatti

"Ei harmainta hajua."

– Chris Stringer kommentoi Denisovan luolasta löytyneen ihmisluun muinaisperimästä löytynyttä tuntemattomasta ihmislajista kertovaa ainesta Nature-lehdessä

Denisovan luola, josta laji tunnistettiin. Wikimedia Commons.

Pirkanmaan muinaisuutta

Viime viikonloppuna olin järjestämässä Vare ry:n syysretkeä Pirkanmaalle. Kaksipäiväisellä retkellä paitsi käytiin Vapriikin Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet -näyttelyssä, myös tutustuttiin tamperelaiseen kulttuuriin ja muutamaan Pirkanmaan muinaisjäännökseen – eksoottinen aihe turkulaisille!

Itse olin käynyt tsekkaamassa terrakottasoturit jo aiemmin (oli hienoa nähdä uusimpia huippulöytöjä!), ja liityin matkaan lauantai-iltana. Harmi kyllä juuri silloin satoi maahan lumi, ja sunnuntainen retkemme sujui toivottua viileämmissä tunnelmissa.

Tuhdin aamiaisen jälkeen viisihenkinen retkikuntamme lähti kohti Pirkkalankylää Pirkkalan kunnassa. Ykköskohteemme oli Tursiannotkon rautakautinen kylänpaikka, mistä viime vuosien kaivauksissa on tehty huippuhienoja löytöjä, kuten luisia nuolenkärkiä ja lusikoita. Kyläasutus on siis jatkunut samalla paikalla rautakaudelta asti. Ympäristössä on paljon muinaisjäännöksiä, ja paikassa olikin erityinen tuntu.

Pirkkalan kylänraittia. Viime kesän kaivausalue etuoikealla. I. Aalto.

Parinsadan metrin päässä kyläkeskuksesta kohoaa Hiidenmäki, joka ilmeisesti on esihistoriallisella ajalla ollut pyhä lehto. Lähdimmekin etsimään sieltä Neulakaivo-nimistä uhrilähdettä, jota muinaisjäännösrekisteri kuvasi hyvinsäilyneeksi.

Ongelma oli, ettei maastokarttaankin merkattu lähde vain tahtonut löytyä. Löysimme kyllä pienen kolon kalliossa, mutta olin skeptinen. Lopulta tarkistimme rekisteriportaalista, ja huomasin lukeneeni lähteen läpimitan sentit metreiksi. Löytämämme pieni kallionkolo tosiaan oli Neulakaivo, Martinlähde eli Hiidenkaivo ja sellaisena varmaan maailman pienin uhrilähde. Sen halkaisija on vaivaiset 18 x 10 cm. Nähtävyys sekin!

Retkikuntamme poseeraa Neulakaivolla. I. Aalto.

Neulakaivo koko komeudessaan. I. Aalto.

Kallionkoloon todella pulppusi lähde, jollaista en ole ennen nähnyt. Sen reunat ovat hioutunueet, ja on vaikea sanoa, onko se luonnon vai ihmisen tekosia. Lähde oli täynnä neulasia, joka voi antaa viitteen nimen etymologiasta. Voi toki olla, että sinne on joskus uhrattu neulojakin, mikä on usein ollut tapana, tai sitten nimi viittaa lähteen minimalistiseen kokoon. Lähde oli kepillä mitaten ainakin 20 cm syvä ellei syvempikin.

Nokialta posotimme toiselle puolen Pyhäjärveä Nokialle, Nokian kartanon maille. Kartanorakennuksen paikalla on nykyään Nokian koulutuskeskus, mutta alue on ollut pitkään merkittäviä keskuksia Hämeessä. Pseudomuinaistieteilijöillekin se on rakas paikka: siellä kohtaavat ley-linjat ja siellä kukistettiin viikinkiarmeija.

Mutta huuhailut sikseen, paikan näkyvin muinaisjäännös on 1500-luvun alussa rakennettu Nokian kappeli, jonka keskellä seisoo pystyssä Nokian kivi, keskiaikainen hautalaaka. Ei ole tietoa, kenen hautaa se on ammoin peittänyt, mutta kivessä on kiehtovia kuvioita. Paikalla on suoritettu kaivauksia 1930-luvulla ja 2000-luvulla. Kappelista on löytynyt vastasyntyneen lapsen jäännökset.

Nokian kappelin kivijalka. I. Aalto.

Kuvioita Nokian kiven pinnassa. I. Aalto

Kun olimme rämpimässä pois kartanolta, huomasimme maastossa vielä yhden merkin paikan muinaisuudesta: hangessa törrötti paljon tummaatulikukkaa, niitä harvoja arkeofyyttejä, jotka minäkin tunnistan.

Verbascum nigrum Nokialla. I. Aalto.

Nokialta emme lähteneet kauas, ainoastaan Nokianvirran yli Viikin iäkkään kartanon maille. Siellä oli luvassa eräs näillä seuduilla todella erikoinen muinaisjäännös, Junkkarin mätäs.

Junkkarinmätäs voisi tarvita hieman muinaisjäännöshoitoa.
I. Aalto.

Junkkarin mätäs on keskellä peltoa kohoava ihmisen muovaama kumpu, joka epäilyttävästi muistuttaa skandinavisia kumpuhautoja. Erikoisen asiasta tekee, että lähimmät vastaavat löytyvät Ahvenanmaalta, missä niitä kutsutaan nimellä ättehögar. Myös junkkari tarkoittaa jonkinlaista aatelista (saks. Junker, nuori herra), ja kumpuun väitetäänkin haudatun jopa paikallisen kuninkaan. Mene ja tiedä, mutta paikka oli hieno ja erikoinen, vaikka sinne olikin kipattu modernia romua. Jos tässä olisi vaikkapa Hämeessä kuolleen Egilin hauta, niin on pieni ihme jos ryöstöretkeläiset ovat ehtineet kasata näin komean kummun.

Junkkarin mättään ympäristössä on rautakautisia röykkiöitä useampiakin, mutta varsinkaan hangen alta ne eivät näyttäneet kummoisilta. Ainakin yksi on kaivettu arkeologisesti 1990-luvun lopulla, mutta siltikään ei selvinnyt, onko kyseessä hauta-, uhri- vai jäteröykkiö. Röykkiöitä on metsäsaarekkeessa ainakin kahdeksan.

Rautakautinen röykkiö, usko tai älä! I. Aalto.

Seikkailun päätteeksi suuntasimme Suomen korkeimman harjun Pyynikin päälle näkötorniin nauttimaan herkulliset tuoreet munkit ja siedättämään korkeanpaikankammoa. Näkymät olivat hienot, kun ei vain katsonut alas. Tornin seinällä väitettiin paikalla olleen tornin jo 1300-luvulla. Olisi ollut kiva tietää, mistä tieto on peräisin. Varmaa kuitenkin on, ettei keskiajalla paikalta saanut yhtä hyviä munkkeja kuin nykyään.

Näkymä Pyynikiltä. I. Aalto.

Kotimatkalla linja-autolla olimme törmätä kauriiseen ja näimme taivaalla komeetan, eli retki oli varsin onnistunut. Pirkanmaalla riittää nähtävää varmasti useammallekin retkelle!

Uusi silta ja sen löydöt

Nyt on Turussa uusi silta, oli siitä sitten mitä mieltä halusi. Presidentin rouva Jenni Haukio avasi eilen virallisesti Kirjastosillan, jonka tieltä Turun museokeskus on vuodesta 2011 tehnyt kaivauksia. Sillan länsipäädyssä viemäröinti ja muu myöhempi rakentaminen on tuhonnut arkeologiset kerrokset, mutta itäpäässä, Aboa Vetus & Ars Nova -museon puolella näitä oli säilynyt enemmän.

Siinä se nyt on! I. Aalto.

Sillan paikalta kaivettiin iso osa Turun palossa tuhoutuneen Kåkenhus-nimisen talon jäännöksistä, joka pitkään oli virheellisesti sijoitettu Aboa Vetus -museon tiloihin. Syynä oli, että Turun vanhimmassa kartassa vuodelta 1634 talo on tosiaan sijoitettu museon alueella olevalle tontille, mutta kaikki myöhemmät lähteet sijoittavat talon naapuritontille. Ehkä kartanpiirtäjä Gangius kämmäsi?

Olof Gangiuksen Turun kartta vuodelta 1634.
Wikimedia commons.

Museokeskuksen kaivauksilla Kåkenhusin tontilta on paljastunut näyttäviä löytöjä keskiajalta Turun paloon 1827. En ruodi niitä enempää tässä, mutta Aboa Vetus & Ars Nova:n aulassa on seuraavan kahden viikon ajan 17.12. asti nähtävissä viisi siltakaivausten löytöä, jotka allekirjoittaneella oli kunnia kuratoida vitriiniin. Tervetuloa ihastelemaan!

Pieni on kaunista siltakaivausten löytöjä esittelevässä
näyttelyssä. I. Aalto.

Museokeskuksen lyhyt esittely viimeisimmistä siltakaivauksilta löytyy täältä.