Oppikirja 9: Rautakauden talonpoikia ja eränkävijöitä

Osa 9: Rautakauden (500 eaa. – 1200 jaa.) talonpoikia ja eränkävijöitä

Suomalainen kulttuuri muotoutuu

Lapista Savukoskelta löytyneet käyrät miekat ovat Suomen vanhimpia rautaesineitä. Ne ovat todennäköisesti peräisin Venäjältä tai Kaspianmeren suunnalta, ja ne on kätketty rautakaudella maahan. Toisin kuin pronssin raaka-aineita, rautaa esiintyy runsaasti Suomen luonnossa, ja raudan helppo työstettävyys mahdollisti metallin aiempaa laajemman käytön työkalujen ja aseiden materiaalina. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

Raudanvalmistustaidon omaksuminen oli tärkeä askel Suomen asukkaiden siirtymisessä eri elinkeinoja yhdistelleestä sekataloudesta täysipainoiseen maanviljelykseen. Teräksiset viikatteet, sirpit ja auranterät mahdollistivat tehokkaan rehun keräämisen, viljan leikkaamisen ja vaikeasti käännettävien savimaiden viljelemisen. Rautakauden kuluessa Suomen asutus jakaantui pääasiallisesti maanviljekysestä eläneisiin Etelä- ja Länsi-Suomen ja Ahvenanmaan talonpoikiin eli itsenäisiin maanviljelijöihin, sekä sisämaan kalastuksesta, metsästyksestä ja keräilystä eläneeseen väestöön.

 

Suomesta on löytynyt roomalaiselta rautakaudelta (1–400 jaa.) yksittäisiä Rooman valtakunnassa valmistettuja esineitä, kuten tämä Pohjanmaalta Vähäkyröstä löytynyt viinikauha. Suomen alue oli Rooman periferian perukoilla, mutta silti yhteydet kulkivat molempiin suuntiin, ja Suomen alueelta liikkui turkiksia Rooman valtakunnan alueelle. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

 

Saamen kieliä puhunut eränkävijäväestö eli talonpoikia liikkuvampaa elämäntapaa sen perusteella, mistä riistaa mihinkin vuodenaikaan oli saatavilla. Eränkävijäväestön elinkeinot monipuolistuivat rautakaudella, kun saamelaiset kesyttivät tunturipeurasta poron, ja porotalous alkoi kehittyä Saamenmaalla. Eränkävijät olivat muuten omavaraisia, mutta kauppa ja vaihdanta talonpoikaisväestön kanssa mahdollisti heille metalliesineiden hankkimisen. Saamenmaalta onkin löytynyt paljon uhreina ja kätköinä maahan haudattuja rautakautisia hopeakaulakoruja. Maanviljelystä harjoittaneet talonpojat saivat saamelaisilta vaihdossa himoitsemiaan turkiksia.

Rautakauden aikana Suomen asukkaat kehittivät ensimmäistä kertaa aivan omanlaisia koru- ja esinemuotoja, jotka poikkesivat naapurikansojen pukeutumisesta. Yhtenäistä aineellista kulttuuria voi pitää ensimmäisenä merkkinä omaleimaisten kansallisten identiteettien, saamelaisuuden ja suomalaisuuden, muodostumisesta. Identiteetti on kuitenkin monimutkaisempi asia kuin arkeologisilla kaivauksilla löydetty koru tai kirves, ja esihistorian ihmisten käsityksiä itsestään suhteessa muihin on vaikea tulkita pelkän aineellisen kulttuurin valossa. 

Rautakauden yhteiskunta

 

Päijälän linnavuori Kuhmoisissa on yksi Suomen parhaiten tutkituista linnavuorista. Kallion laella on sijainnut hirsivarustus, joka on poltettu rautakauden jälkipuolella 1100-luvulla, ehkä hyökkäyksen yhteydessä. Linnavuoret kuuluivat oleellisena osana rautakauden maisemaan, ja tutkijat arvelevat niiden olleen pakopaikkoja ja hallintokeskuksia. Kuva: Miikka Kumpulainen/Keski-Suomen museo, CC BY-ND 4.0.

Rautakauden kuluessa viljelykulttuurin piirissä alkoi nousta talonpoikaisia päälliköitä, joilla oli valtaa pieniä kyläyhteisöjä laajemmalla alueella. Jo rautakauden alussa Suomen asukkaat varustivat korkeille mäille puisia linnoituksia eli linnavuoria, pääasiassa suojapaikoiksi ryöstöretkiä vastaan. Linnavuoria on pidetty todisteina organisoituneesta yhteiskunnasta, joka pystyi puolustautumaan ulkoisia uhkia vastaan, mutta niitä on yhtä lailla pidetty todisteina sirpaleisista yhteisöistä, joiden täytyi suojautua lähinaapureiden väkivallalta.

Karjan, omaisuuden ja orjien ryöstäminen nopeille iskuilla kuului rautakaudella Itämeren asukkaiden elinkeinoihin. Myös runsas aseiden asettaminen hautoihin kertoo, että voimankäytöllä oli kulttuurissa tärkeä asema. Aseet eivät olleet pelkkiä symboleita, vaan niissä on usein jälkiä käytöstä. Elämä ei kuitenkaan ollut pelkkää väkivallan uhan alla elämistä, vaan Suomen asukkaat kävivät myös kauppaa pitkin Itämerta. Rautakautisista haudoista löytyneet kaupankäynnissä käytetyt punnukset antavat viitteen olettaa, että sekä naiset että miehet osallistuivat kaupparetkille. Ylipäätään rautakauden ihmiset elivät yhä pienissä yhteisöissä, joissa tarvittiin kummankin sukupuolen työpanosta.

Myöhäisrautakaudella Länsi-Euroopan ja Mustanmeren yhdistäneet viikinkiretit toivat Suomeen hopeaa. Tässä Hauholta löytyneessä naiselle kuuluneessa hopeakäädyssä olevat rahat on lyöty Lähi-idässä, Englannissa, Saksassa ja Ruotsissa. Osa rahoista on suomalaisia jäljitelmiä arabialaisista rahoista. Löytö on osa maahan kaivettua kätköä, jonkalaiset kertovat myöhäisrautakauden levottomuudesta. Kuka korun kätkikään, ei koskaan noutanut sitä. Kuva: Suomen kansallismuseo CC BY 4.0.

Arkeologisesti maanviljelysväestön elintavat tunnetaan eränkävijäväestöä paremmin, koska he asuivat kiinteästi samoilla paikoilla ja hautasivat vainajat pitkään käytössä olleisiin kalmistoihin eli hautapaikkoihin. Maanviljelysväestönkin keskuudessa kalastus ja metsästys säilyivät koko rautakauden tärkeinä elinkeinoina, mistä todistavat rautakautisilta asuinpaikoilta löytyvät riistaeläinten luut. Erämaista pyydystetyt turkikset olivat Suomen alueen tärkein vientituote, jota voitiin vaihtaa suolaan, kankaisiin ja esimerkiksi laatumiekkoihin. Euran Luistarin kalmistosta on löytynyt jopa silkistä tehtyjä vaatteita, ja Suomesta tunnetaan viikinkiaikaisia miekkoja kolmanneksi eniten maailmassa.

Vaikka monet miekan säilät olivat tuontitavaraa, suomalaiset sepät osasivat itsekin takoa taidokkaita aseita. Tämän viikinkiaikaisen (800–1050 jaa.) miekan kahvassa on kauniit kultakoristelut, ja seppä on takonut säilään monimutkaisen, kalanruotomaisen rakenteen. Miekat olivat etenkin miesten statussymboleita. Miekka on löytynyt järven pohjasta Hämeenlinnasta. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

 

Kalmistot ja kuppikivet kertovat rautakauden uskomuksista

Rautakaudella vainajat oli tapana haudata edelleen polttamalla, ja poltetut luut saatettiin ripotella kiviseen kalmistoon tai niiden päälle saatettiin kasata kivistä ja maasta kumpu tai röykkiö. Kuvan hautaröykkiö on Laitilassa. Kuva: Teija Tiitinen, Museovirasto CC BY 4.0.

Rautakaudella ei ollut yhtenäistä uskontoa, mutta Suomen alueen asukkailla oli monia jaettuja uskomuksia, joita uskontotieteilijät ja kansanperinteen tutkijat ovat pyrkineet rekonstruoimaan myöhemmän kansanuskon pohjalta. Rautakautiset hautausrituaalit osoittavat myöhemmässä kansanperinteessäkin säilyneen esivanhempien kunnioituksen olleen tärkeää suomalaisille. Samoin rautakauden ihmiset uskoivat luonnonhenkiin ja kodinhaltioihin, joille uhrattiin hyvinvoinnin takaamiseksi ja joita käskettiin loitsurunoilla. Suomalaisessa kansanuskossa eri asioilla uskottiin olevan väkeä, salaperäistä voimaa, joka saattoi suojella tai vahingoittaa. Esimerkiksi raudan ja karhun väkeä on käytetty paljon kansanmagiassa, ja rautakaudelta säilyneet karhunhammasriipukset ovat esimerkki väkiajattelusta.

Suomessa oli rautakaudella samanaikaisesti erilaisia hautaustapoja. Vainajat haudattiin useimmiten polttamalla hautalahjojen kanssa, mutta esimerkiksi Euran Luistarissa vainajien ruumiit asetettiin polttamatta puisiin hautakammioihin. Nämä ruumishaudat ovat antaneet paljon tietoa rautakauden vaatteista, kuten miten vaatteet on valmistettu ja värjätty. Myöhäisrautakaudella Länsi-Suomessa alettiin omaksua kristillisiä vaikutteita, ja polttohautaus alkoi väistyöä ruumishautauksen tieltä.

Rautakaudella erityisesti Lounais-Suomessa ja Hämeessä hiottiin kiviin ja kallioihin kuppeja. Tutkijoilla ei ole yksimielisyyttä kuppikivien tarkasta käyttötarkoituksesta. Myöhemmässä kansanperinteessä niihin on uhrattu, ja niitä on käytetty parannustaikuudessa. Olisivatko ne voineet rautakaudellakin liittyä uskomusmaailmaan? Miksi arkeologit mielellään tulkitsevat epäselvät ilmiöt rituaalisiksi? Kuvan kuppikivi sijaitsee Sauvossa. Kuva: Eeva Raike, Museovirasto CC BY 4.0.

Etelä-Suomen taloinpoikaisalueella kalmistot olivat ilmeisesti tärkeitä rituaalipaikkoja, joissa ilmeisesti vietettiin muistoaterioita ja uhrattiin esivanhemmille. Kalmisto saattoi olla myös yhteisön pyhä lehto eli hiisi. Etenkin Kanta-Hämeessä ja Lounais-Suomessa kalmistoissa oli usein kiviä ja kallioita, joiden pintaan ihmiset hioivat pyöreitä kuppeja. Kalmistojen lisäksi näitä kuppikiviä löytyy rautakautisen asutuksen alueelta muinaisten peltojen ja niittyjen yhteydestä. Näiden kiveen hiottujen kuppien tarkkaa merkitystä ei tunneta, mutta on arveltu, että niihin olisi uhrattu maataloustuotteita tai esimerkiksi verta. Myöhemmässä kansanperinteessä kuppeihin kertynyttä vettä on käytetty parannustaikuuteen. 

 Rautakauden lopulla kristinusko levisi Itämeren ympäristössä sekä idässä että lännessä, ja 1000-luvulle tultaessa sekä Skandinavia että idässä Kiovan ja Novgorodin valtakunnat olivat kristillistyneet. Kristityt valtakunnat suuntasivat Itämerelle sekä ristiretkiä että rauhanomaista käännytystyötä, ja kristilliset vaikutteet alkoivat levitä myös Suomen alueelle. Kristinuskon omaksuminen oli Suomessa keskeinen askel kohti katoliseen kulttuuripiiriin ja Ruotsin valtakunnan yhteyteen liittymistä, siis keskiajan alkua.

Ristiretkiajalla (1050–1200) valmistettu sormus esittää Kristuksen kasvoja. Kuvaustapa muistuttaa sitä, miten skandinaavinen Odin-jumala kuvattiin aiemmin rautakaudella. Metallinilmaisinharrastajan Sysmästä löytämä sormus kuvaa hyvin sitä, miten Pohjolaan saapuneet kristilliset sisällöt puettiin paikallisen perinteen mukaiseen muotoon. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

 

Lisää tietoa rautakauden alajaksoista löytyy täältä.

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.