Oppikirja 6: Elämää kivikauden Suomessa

Osa 6. Elämää kivikauden Suomessa

Mesoliittisella kivikaudella ihmiset liikkuivat eläinten jäljillä

Nykyään Venäjään kuuluvalta Säkkijärveltä löytynyt korvat valppaana pystyyn nostanutta hirven päätä esittävä nuija osoittaa, miten hyvin kivikauden muotoilijat tunsivat heitä ympäröineen luonnon. Esineen merkitystä ei tiedetä, mutta hirven esiintyminen kivikauden esineissä ja maalauksissa kertoo eläimen suuresta tärkeydestä Pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsästäjä-keräilijöille. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

Koska kivikausi (8850–1500 eaa.) kesti Suomessa yli 7 000 vuotta, ajanjaksoon mahtui paljon erilaisia kulttuureita, elinkeinoja, asumismuotoja ja uskomuksia. Tärkein yhdistävä tekijä kivikauden Suomen asukkaille vuosituhannesta riippumatta oli kuitenkin eläminen suoraan luonnon resursseista metsästämällä, kalastamalla ja keräilemällä syötäviä marjoja, kasveja, sieniä ja juuria. 

Suomen alueen varhaisimmat asuttajat elivät muutosten maailmassa. Jääkaudella paksun mannerjään painama maankuori kohosi jään sulamisen jälkeen nopeasti, mikä tarkoitti selvästi havaittavaa rantaviivan vetäytymistä ja tuttujen kalojen kutuapajien ja lintujen pesimämatalikkojen häviämistä. Mesoliittisten metsästä-keräilijöiden piti jatkuvasti etsiä uusia pyyntipaikkoja ja vaihtaa asuinpaikkaa liikkuvan rantaviivan mukana.

Kivikauden pyyntiyhteisöt asettuivat mieluiten asumaan aurinkoisille hiekkarannoille, koska niiltä oli lyhyt matka keräämään raaka-aineita ja pyydystämään sekä veden että metsän riistaa. Koska teitä ei ollut, vesistöt olivat pääasiallinen liikenneväylä. Kuvassa on mesoliittinen asuinpaikka Posiolla. Rapautuneella maan pinnalla on levällään nuotiokiviä, palaneita luun kappaleita ja kiviesineiden työstämisestä todistavia kivi-iskoksia. Kuva: Jouni Taivainen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Ilmasto ja eläinpopulaatioiden koko vaikutti siihen, mitä eläimiä metsästäjät pyysivät. Mesoliittisella kivikaudella hirvi on ollut tärkeimpiä riistaeläimiä, mutta myöhemmin neoliittisella kivikaudella peura ja hylje nousivat hirveä tärkeämmiksi. Hirvellä oli kuitenkin myöhempinäkin aikoina tärkeä symbolinen rooli, koska se oli neoliittisella kivikaudella yleisin kalliomaalauksissa kuvattu eläin. Hirveä pyydettiin talvisin hangilta, joilla paina eläin ei päässyt niin helposti pakoon. Peuran metsästyksessä kivikauden ihmiset käyttivät maahan kaivettuja pyyntikuoppia, joihin peurat ajettiin ansaan. Jo varhaisimmilla asukkailla oli metsästyksessä apuna kesytetty eläin, koira. Talvisin koiravaljakot ajoivat yksijalkaisia rekiä, joiden kappaleita on löytynyt soista.

Sorkkaeläinten pyydystäminen oli tärkeää, koska ihmiset saivat niistä ruokaa, luita työkalujen raaka-aineiksi ja koruiksi ja nahkaa vaatteiden ja asumusten valmistamiseen. Iso osa arkeologien kivikautisilta asuinpaikoilta löytämistä esineistä on pieniä kvartsikivestä iskettyjä säleitä, joita on käytetty rasvan ja kudosten kaapimiseen eläinten nahoista. Koska mesoliittisen kivikauden ihmiset eivät tunteneet muita tekstiileitä kuin kasvikuiduista punotut nyörit ja köydet, kankaita ei vielä ollut, vaan kaikki vaatteet tehtiin nahoista ja turkiksista. Vaatteita koristeltiin toisinaan luista, eläinten hampaista ja meripihkasta tehdyillä koristeilla. Myös vesilintujen nahoista tehtiin vaatteita ja koristeina käytettiin lintujen sulkia, mistä todistavat kivikautisista haudoista löytyneet mikroskooppisen pienet sulkien ja untuvan kappaleet.

Mesoliittisella kivikaudella ihmiset asuivat helposti liikuteltavissa, nahasta valmistetuissa kodissa, jotka pystytettiin mieluiten suojaisille hiekkarannoille. Joutsenon Kuurmanpohjasta tunnetaan kuitenkin jo mesoliittisen asutuksen varhaisvaiheesta hirsistä rakennetun majan jäännökset, eli jo varhaisilla pyyntiyhteisöilläkin on ollut pysyvämpiä asumuksia, joihin on palattu pitkiltä pyyntiretkiltä. Niitä voi pitää Suomen vanhimpina taloina.

Neoliittinen kivikausi muuttaa elintapoja

Moderni tulkinta neoliittisista, hirsirunkoisista asumuksista Yli-Iin Kierikissä. Miten tarkkaan arkeologit voivat päätellä rakennusten ulkonäön maan alla säilyneistä jäljistä? Kuva: Ninaras/Wikimedia Commons, CC BY 4.0.

Etelämpänä Euroopassa maanviljelys levisi Lähi-idästä Turkin kautta nopeasti mesoliittisen kivikauden lopulla. Suomen alueella muutos ei ollut yhtä nopea, mutta noin 5200 eaa. vesistöjen rantojen asutus muuttui pysyvämmäksi, ja hirsirunkoisesta majasta tuli tavallinen eränkävijäväestön asumus. Samaan aikaan Suomen alueen asukkaat oppivat taidon valmistaa savesta poltettuja astioita, mitä käsiteltiin luvussa 3.

Neoliittisella kivikaudella etenkin Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla hylkeen pyynti kasvoi merkittäväksi elinkeinoksi, mistä muistuttavat lukuisat hylkeenrasvan eli traanin keittämisestä syntyneet palaneiden kivien röykkiöt. Rannikon pyyntiyhteisöt valmistivat traania yli oman tarpeen, ja rannikoiden asukkaat vaihtoivat sitä Baltiasta peräisin oleviin himottuihin meripihkaesineisiin.

Närpiöstä on löytynyt kivikautinen grönlanninhylkeen luuranko, joka on vajonnut meren pohjaan kyljessään luuharppuuna. Tämä saalis karkasi metsästäjiltä, mutta hylje oli yksi kivikauden tärkeimmistä pyyntieläimistä. Hylkeestä sai ravitsevaa lihaa, vettäpitävän turkin ja traania, joka sopi valaisuun ja nahankäsittelyyn. Kuva: Museovirasto (1949), CC BY 4.0.

Kaksi Yli-Iin Kierikistä Pohjois-Pohjanmaalta löytynyttä neoliittista meripihkakorua. Meripihkaa ei löydy Suomesta, vaan se on tuotu Baltiasta. Arkeologit ovat löytäneet meripihkaesineitä paljon Pohjanmaan kivikautisilta asuinpaikoilta, ja tutkijat arvelevat, että paikalliset asukkaat saivat niitä vaihtamalla traaniin ja muihin hylkeenpyynnistä saatuihin hyödykkeisiin. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

Vaikka neoliittisen kauden alku vaikuttanut radikaalisti pyyntiväestön elinkeinoon, kivikauden jälkipuolella n. 2800 eaa. Suomen alueelle levittäytynyt vasarakirveskulttuuri toi mukanaan myös kesytettyjä maatalouseläimiä, ainakin lampaan ja vuohen ja mahdollisesti naudan, ja myös taidon viljellä maata. Uudet elinkeinot pysyivät kuitenkin sivuosassa kalastuksen ja metsästyksen rinnalla. Ahvenanmaalta on löytynyt vasarakirveskulttuurin ajalta ohranjyviä, mutta Manner-Suomen vanhimmat merkit maanviljelyksestä ovat vasta kivi- ja pronssikauden taitteesta, noin vuodelta 1500 eaa. Sisämaahan maanviljelys levisi hiljalleen.

Osa tutkijoista on arvioinut maatalouden heikentäneen ihmisten elämänlaatua. Metsästäjä-keräilijäyhteisöissä ravinnon hankkimiseen riitti huomattavasti lyhyempi aika kuin mitä pellon kyntämiseen ja lannoittamiseen, sadon korjaamiseen ja viljanjyvien käsittelyyn kului. Pyyntikulttuurin elinkeinot eivät myöskään olleet yhtä vahvasti kiinni säätilan vaihtelusta kuin maanviljelyskulttuurissa, missä huonot olosuhteet saattoivat tuhota koko sadon. Maanviljely pystyi kuitenkin elättämään isomman yhteisön, ja hyvinä satovuosina saatu ylijäämä oli mahdollista käyttää kaupankäyntiin. Yksi maanviljelyä edistäneistä asioista saattoi olla taito valmistaa päihdyttävää olutta, jolla oli tutkijoiden arvelun mukaan tärkeä osa yhteisön rituaaleissa.

Kivikauden uskomusmaailma

Astuvansalmen kallio Ristiinassa on yksi Suomen suurimmista kalliomaalauskohteista. Astuvansalmen kalliossa, kuten monissa muissakin kalliomaalauskohteissa, on mahdollista nähdä ihmismäisiä tai eläinmäisiä piirteitä. Tällaiset piirteet saattoivat tehdä paikasta pyhän kivikauden ihmisille. Kuva: Helena Taskinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Kivikaudelta säilyneiden eläinaiheisten esineiden ja kalliotaiteen perusteella kivikauden ihmisten maailmankuva vaikuttaa muistuttaneen myöhempien siperialaisten kansojen samanistisia käsityksiä, joiden mukaan kaikella elollisella ja elottomalla on henki. Tällaista maailmankuvaa kutsutaan animistiseksi. Kivikautisen maailmankuvan näkyvin ilmentymä ovat vesistöistä kohoavat pystysuorat kallioseinämät, joihin kivikauden ihmiset ovat maalanneet punamullalla kalliomaalauksia. Kalliomaalausten aiheet esittävät yksinkertaisesti maalattuja ihmisiä, veneitä, kämmenen kuvia, hirviä ja muita eläimiä. Vaikka maalausten viesti on ollut kivikauden ihmisille selvä, sitä on vuosituhansia myöhemmin vaikea tulkita. Yleisesti hyväksytyn näkemyksen mukaan kuvat liittyvät kuitenkin samanistiseen maailmankuvaan. Monilla maalausten ihmishahmoilla on eläinten piirteitä, kuten sarvet, ja niiden uskotaan esittävän näkyvän ja näkymättömän maailman välillä matkustavia samaaneja. Suomesta tunnetaan yli sata kalliomaalauskohdetta, joista Astuvansalmen kallio Ristiinassa on kuuluisin.

Astuvansalmen kalliomaalauskalliossa on sukupolvien ajan punamullalla maalattuja kuvia ihmisistä, hirvistä ja veneistä. Haalistuneita maalauksia on tässä kuvassa vahvistettu digitaalisesti. Kuva: Ismo Luukkonen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Punainen väri oli muutenkin tärkeässä asemassa kivikauden kulttuureille. Kampakeramiikan ajalta (5200–3200 eaa.) on säilynyt punamultahautoja, joissa maahan haudatun vainajan päälle on siroteltu punamultaa tai vainaja on esimerkiksi kääritty punaiseksi maalattuun tuoheen. Punainen oli veren ja elämän väri, jonka on ehkä uskottu auttavan vainajaa syntymään uuteen elämään. Punamultahaudoissa ei ole säilynyt luita, mutta niistä saattaa löytyä hammaskiillettä ja heikosti erottuva vainajan hahmo.

Neoliittinen vasarakirveskulttuuri sai nimensä näistä sileäksi hiotuista kirveenteristä. Näitä kirveitä löytyy usein haudoista, ja arkeologit ovat arvelleet, että esineellä olisi ollut jokin uskonnollinen merkitys. Osa tutkijoista ajattelee, että kirveet kytkeytyivät indoeurooppalaisiin uskomuksiin kirvestä käyttävästä ukkosenjumalasta. Miten paljon ajattelet arkeologien voivan tietää esihistoriallisista uskomuksista? Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

Noin 2800 eaa. Suomen rannikolle levinneen nuorakeraamisen kulttuurin mukana levisi uudenlaisia uskomuksia.  Vasarakirveskulttuurin haudoissa ei käytetty punamultaa, mutta vainajat haudattiin sikiöasennossa hautalahjojen kanssa. Kulttuuri antoi paljon merkitystä kivestä hiotuille vasarakirveille, joita on löydetty Euroopassa yksinomaan miesten haudoista, vaikka naistenkin haudoissa saattoi olla toisenlaisia työkirveitä. Arkeologit ovat pitkään pitäneet vasarakiveitä soturiuden symboleina, mutta niissä olevien käyttöjälkien on havaittu viittaavan enemmän kirveisiin metsänraivaustyökaluina. Vasarakirveskulttuurin aikaan metsiä raivattiinkin Euroopassa laajamittaisesti viljelysmaaksi. Joka tapauksessa hautalöydöt antavat arkeologeille syyn olettaa, että vasarakirveskulttuurissa uskottiin elämän jatkuvan kuoleman jälkeen melko samanlaisena kuin tämänpuoleisessa, koska vainajat tarvitsivat mukaan hautaan astioita, ruokaa ja työkaluja.