Aurorapäivät

Joskus tuntuu, että koko arkeologia on kuppikuntaisuudessaan menetetty tapaus. 4-5.3 Turussa järjestetyt arkeologian opiskelijoiden Aurorapäivät valoivat kuitenkin uskoa alan tulevaisuuteen. Opiskelijavetoisilla päivillä oli 16 tavattoman mielenkiintoista esitelmää, jotka käsittelivät aiheita Iin Haminan keskiaikaisten vainajien sukupuolidimorfologiasta Ryssänuuneihin ja Saarenmaan laivahautauksiin. Uskoisin, että tapahtuma hitsasi hyvällä tavalla yhteen oululaisia, helsinkiläisiä ja turkulaisia opiskelijoita. Arkeologian opiskelijoilla harvemmin on asiaa "vakavampiin" seminaareihin, vaikka potentiaalia löytyy varmasti yhtä paljon kuin vanhoilta patuiltakin.

Luennoin itsekin Aurorapäivillä yllättävästä aiheesta "Arkeologiset blogit - populaaria raapustelua?", ja olin ihan yllättynyt hyvästä vastaanotosta. Aihe oli ilmeisesti ajankohtainen, joten päätin tiivistää esitelmääni tännekin:

Arkeologisista blogeista - populaaria raapustelua?

Mikä on blogi? Tämän lukijalle se lienee lähes itsestään selvää, mutta blogilla tarkoitetaan nettipäiväkirjaa (väännös englannin sanasta weblog), 2000-luvulla suosituksi noussutta mediamuotoa, jossa kuka vain voi kirjoittaa mistä vain. Kaikkein suosituimmat blogit ovat muoti- ja lifestyleblogeja, mutta valtaosa lienee säännöllisen epäsäännöllisiä merkintöjä omasta elämästä ja ajatuksista. Blogit ovat sen verran uusi ilmiö, että ennusteita niiden kohtalosta riittää. Toiset ovat sitä mieltä, että blogit ovat vain ohimenevä villitys, mutta niitäkin löytyy, jotka uskovat blogien olevan aivan uudenlaisen viestinnän alkusoittoa, ja että niiden merkitys mediana on vain kasvamassa.

Blogit muodostavat mielenkiintoisen verkoston siinä mielessä, että bloggerit ovat usein tiiviisti yhteydessä toisiinsa, ja harrastavat blogien linkittämistä toisiinsa. Tämä hyödyttää sekä kirjoittajia että lukijoita, tuoden uusia vierailijoita kirjoittajien sivuille ja mahdollistaen lukijoille syvemmän, jopa wikipediamaisen tiedonhaun. Myös erilaiset yritykset ja poliittiset liikkeet ovat äkänneet ottaa bloggaamisen valttikorteikseen, joten miksei samaa voisi tapahtua arkeologiassa?

Tilastot ovat aina mukavia, joten otetaan silmäys niihin:
Suomen kattavimmalla blogilistalla (blogilista.fi) on 34 769 blogia (21.3.2011 klo. 21:24), ja hakusanalla "arkeologia" sivusto antaa 12 blogia, joista oikeasti arkeologiaa käsitteleviä on 4 - kaksi näistä on omiani. Onko tilanteessa kenties jokin epäkohta? Esimerkiksi vanhasta kunnon naapurimaastamme Ruotsista arkeologiblogeja löytyy helposti yli 20.

Miksi arkeoblogata?

Blogi on ilmainen media, jolla on periaatteessa mahdollista saavuttaa kaikki netinkäyttäjät. Blogit ovat myös kaikkein helpoin tiedonsaantiväylä tavalliselle ihmiselle: harva arkeologiasta kiinnostunut näkee niin paljon vaivaa, että lähtee kaivamaan yliopiston arkistojen kaivauskertomuksia tai ottaa itse yhteyttä arkeologeihin. Tästä syystä mielestäni blogikirjoittamiseen tulisi panostaa huomattavasti enemmän. Hakukoneilla on myös vaikea löytää arkeologiblogeja jos ei tarkalleen tiedä mitä etsii, joten ehdottaisin että koottaisiin sivusto, johon koottaisiin linkit kaikkiin suomenkielisiin arkeologiblogeihin, ja miksei viitattaisi myös ruotsalaisiin ja englanninkielisiinkin vastaaviin. Tämä palvelisi sekä arkeologian harrastajia että arkeologeja itseään, sillä tätä kautta olisi asiantuntijankin helpompi pysyä kärryillä mitä alalla tapahtuu.

Tietenkin täytyy muistaa, että tiedon julkisuudessakin piilee vaaransa. Pimeästä arkeologiasta ja piippariharrastajista on arkeologipiireissä kauhulla kuiskittu jo pidemmän aikaa, ja toissakesän Mankbyn tapaus osoittaa, ettei huoli ole aiheeton. Erityisesti ajankohtaisten kaivausblogien kautta on pelko, että ei-halutut henkilöt saavat tietää kohteesta ja tulevat luvatta tonkimaan. Tästä syystä jouduin syyskuussa jatkuvasti konsultoimaan kaivausjohtajaa, mitä tietoja uskallan blogissa julkaista. Kun huomasin jonkun löytäneen blogiini hakusanalla "metallinpaljastin", nousin varpailleni ja viittasin jatkossa laitteeseen sanalla "laite joka sanoo piip".

Arkeologisia blogeja on maailmalla onneksi enemmän kuin Suomessa, ja niistä on erotetavissa selvästi erilaisia ryhmiä. Kirkkaasti eniten on erilaisia uutisblogeja (kuten Archaeology in Europe), joissa päivitetään lyhyesti erilaisia arkeologisia uutisia. Toisen ryhmänsä muodostavat kaivauskertomukset, jotka kertovat yhdestä yksittäisestä projektista ja valaisevat sen etenemistä (mm. Seilin arkeologia ja Vrouw Maria veden alla). Kolmannen ryhmän muodostavat jotakin tiettyä teemaa tai arkeologisia teemoja ylipäätään käsittelevät blogit (esimerkiksi Bad Archaeology).

Lukeeko tätä kukaan?

Aina blogitekstiä kirjoittaessani joudun pohtimaan, kelle tätä oikein kirjoitan. Jos kohteenani olisi vain ammattimainen arkeologiyleisö, jäisi lukijakunta kovin pieneksi. Olenkin yrittänyt säilyttää "jokaiselle jotakin" -linjan, jossa tekstit ovat selkeitä tavalliselle lukijalle, mutta toivottavasti eivät liian itsestäänselviä ammattilaiselle. Ilokseni joku blogejani kuitenkin lukee: esimerkiksi tässä blogissa kuukausittainen kävijämäärä on puolisen tuhatta, ja syksyn opetuskaivausten aikaan päivittäin oli satoja lukukertoja. Vaikka valtaosa bloggaajista tilastojen perusteella kirjoittaa itselleen, saan olla tyytyväinen tasaisesta lukijakunnastani. Kiitos teille.

Blogspotilla on erinomainen ominaisuus tarkkailla blogin liikennettä ja ottaa muun muassa selvää, millä hakusanoilla blogiin löydetään. Pistänkin tähän loppuun pienen hakusanalistan, joka kertoo teidän kieroudestanne, rakkaat lukijat:

• roomalaisen pronssi rahan puhdistus
• kuvia tutankhamonista
• metallinpaljastin muinaismuisto
• keskiaikaiset luuesineet
• wrov maria
• 1700 luku dildo
• kaarina arkeologia
• kiinan muuri
• 1300 luvun tuliaseet
• arkeologia sade
• mullan koostumus suomi
• intiaaniveri
• naisveistokset
• laiva myytti -tajunnanvirta aavelaiva

Edit: Voisin vielä listata joitakin suomalaisia arkeoblogeja, joita tekstissä ei mainita. Jos tiedät lisää, kuulisin niistä mielelläni!

• Kalmistopiiri
• Fox tales without heads
• metaarchaeological nonsense
• Arkeologia Kiikala
• Kenttäpäiväkirja
• Tutkimusretkelle - yliopistolehden arkeologiaa käsittelevät blogitekstit
• Diggin n' kickin
  

Viikon sitaatti numero 10

Arkeologia on ainoa oppiaine, joka pyrkii tutkimaan ihmiskäytöstä ja -ajattelua ilman suoraa yhteyttä kumpaankaan.

- Bruce G. Trigger

Perin erikoinen pronssikautinen hautaus Ramsgatessa, Englannissa. Flickr, Wessex Archaeology.

Mithralaisuus ylsi Skotlantiin asti

Historia antaa aina herkullisen mahdollisuuden esittää "mitä jos" -kysymyksiä. Toisinaan tulee miettineeksi, mihin uskontokuntaan kuuluisimme jos kristinusko olisi jäänyt pieneksi lahkoksi kaltaistensa joukossa. Olisimmeko kenties mithralaisia? Tuskin. Oma veikkaukseni on, että pikemminkin buddhalaisia. Uusi löytö Skotlannista kertoo kuitenkin Mithran kultin olleen aikoinaan laajemmalle levinnyt kuin aiemmin on kuviteltu.

Mithralaisuudesta on säilynyt verraten vähän tietoa, sillä alkukirkko hävitti tehokkaasti tiedot tästä ilmeisen järjestäytymättömästä uskonnosta. Ensimmäisestä vuosisadasta lähtien voimakkaasti kasvanut kultti oli ilmeisesti esoteerinen; sen salaisuuksista pääsivät perille vain mysteeriin vihityt miehet. Usein mithralaiset palvontapaikat sijaitsivat luolissa, mikä oli omiaan lisäämään uskonnon mysteeriluonnetta.

Mithralaisuus liittyi läheisesti auringonjumala Solin kulttiin, ja se on liitetty myös Sol Invictukseen, Voittamattomaan Aurinkoon. 274 Aurelianus teki Sol Invictuksen kultista Rooman valtionuskonnon, ja kristinuskon viedessä tämän aseman 300-luvulla siihen sulautettiin ilmeisesti piirteitä valtauskonnosta. Mithralaisuuden ja kristinuskon välillä on yhtäläisyyksiä, mutta tuntuu lähes mahdottomalta sanoa, kumpaan suuntaan lainautuminen on tapahtunut.

Mithras tappaa härän, kultille keskeinen kuva-aihe. Wikimedia.

Musselburghista Skotlannista löydettiin jo viime vuonna kaksi alttarikiveä, jotka on nyt saatu puhdistettua niin että niiden kaiverrukset näkyvät. Toisessa kivessä on kuvia rituaaliesineistä, kannusta ja maljasta, joilla kaadettiin uhreja alttarille. Etusivu puolestaan omistaa alttarin Mithrakselle.

Toinen kivi kuvaa neljää vuodenaikoja edustavaa naista ja ilmeisesti myös Solia. Alttari on varmaan ollut aikoinaan vaikuttava näky, sillä se oli maalattu voimakkain värein, ja Solin silmät, suu ja tämän päätä ympäröivät auringonsäteet ovat aukkoja, joista taakse asetetun kynttilän valo loisti läpi. "Samaan tapaan kuin halloweenkurpitsassa", huomauttaa BBC:n artikkeli.

Löytö on merkittävä monessa mielessä. Se on ensinnäkin erittäin korkealaatuista työtä, mutta se kertoo myös aivan uutta tietoa roomalaisten uskontojen leviämisestä pohjoiseen. Mithras ei kuitenkaan ollut ainoa kaukainen jumala jota miehitykseen aikaan palvottiin Britanniassa.

Uutisen voit lukea täältä.

Suomen Tollundin mies?

Vielä ei Suomesta ole tanskalaisen kaltaisia suoruumiita löydetty, mutta meillä olisi siihen kaikki potentiaali. Suomessa on soita kuudenneksi eniten maailmassa, ja vaikka kaikkein parhaiten säilyneet arkeologiset löytömme ovat peräisin niistä, on ne jostakin syystä lähes täysin sivuutettu arkeologisessa tutkimuksessa. Esimerkiksi Yli-Iin Purkajasuosta on löytynyt niin paljon kivikautista kalastusvälineistöä, että kaiken talteen otto on sula mahdottomuus.

Tollundilainen ystävämme. Wikimedia.

Vaikka arkeologista suotutkimustamme kuvaakin hyvin sana olematon, on meillä kuitenkin löytöjä. Etenkin kun turpeet vielä nostettiin käsin, päätyi kansatieteellisiin kokoelmiin liuta muinaisia suksen osia, ruuhia, meloja, ja niin edelleen. Usein näitä ei ilmeisesti ole osattu pitää satoja tai tuhansia vuosia vanhoina hyvän säilyneisyytensä vuoksi, ja erilaisissa paikallismuseoissa ne ovat saaneet aika kovakouraista kohtelua. Kaikki eivät tietenkään esihistoriallisia olekaan. Tosiasia on, että soissamme edelleen lepää hapettomien olojen säilömänä arkeologista aineistoa vuosituhansien ajalta.

Suolampi. Wikimedia.

Tilanne on tietyssä mielessä sama kuin vaikkapa Norjan ja Alaskan jäätiköillä, mistä sulaminen paljastaa uusia löytöjä jatkuvasti: aika on käymässä vähiin. Ennen suomaaston leimaama Etelä-Suomi on hyvää vauhtia kuivaamassa viimeisiäkin soitaan, eikä tämä tiedä hyvää niin biodiversiteetin kuin arkeologiankaan näkökulmasta. Koneellistunut työ taas tarkoittaa sitä, että löydöt jäävät auttamatta huomaamatta. Harva ihminen nyt edes odottaa, että suosta voisi jotakin arvokasta tulla vastaan.Suomessa luonnontieteellinen suotutkimus on korkeatasoista, joten voisi olla helppo ottaa askel kokonaisvaltaiseen tutkimukseen, jossa kosteikoissa otettaisiin huomioon myös arkeologinen tekijä. Kuitenkaan tällä hetkellä soita ei huomioida edes arkeologisissa inventoinneissa, joten minkäänlaisten löytöjen tekeminen on tyystin sattuman varassa.

Bockstenin miesparka. Wikimedia.

Entäs ne suoruumiit? Leväluhdan vainajathan oli loppujen lopuksi haudattu sittemmin soistuneeseen järveen, mutta kuka tietää, ehkä Suomen soiden turpeet kätkevät ihan oikeita suoruumiita. Tässä asiassa ei tarvitse kuin kurkata Ruotsiin: 1936 löytyivät Bockstenin suosta 1300-luvulla väkivaltaisesti murhatun miehen jäänteet hyvinsäilyneine vaatteineen. Suo on ollut rajapaikka, johon on uhrattu, jota on pelätty, ja jonne ilmeisesti on ollut helppo piilottaa murhan todistusaineisto.

Roomalaiset tulevat!

Ne ovat jo Gotlannissa asti. Helmikuun alussa kertoi SverigesRadio gotlantilaishenkilön luovuttaneen museolle perinnöksi saamansa roomalaisen ratsuväen kypäränaamion. Aadvarchaeology-blogi arvelee, ettei se kuntonsa perusteella voi olla peräisin kynnetystä pellosta, mutta muuten löytöolosuhteet jäävät hämäriksi.

Titta på mig! Pohjanlahden toisella laidalla oli roomayhteyksiä. Kuva: Marie-Louise Hellqvist

Naamio päätyi Tukholman Medelhavsmuseetin asiantuntijan ihmeteltäväksi, mutta päätynee lopulta Gotlannin museoon.

Gotlannista on aiemmin löytynyt huomattavia määriä roomalaisia hopearahoja, jotka kertovat kaupankäynnistä imperiumin kanssa. Rooman valtakunnan hajottua Eurooppaan virtasi pääkaupungista valtavat määrät kultaa ja arvoesineitä, joista Pohjolan perukoille päätyi kuitenkin vain surkuteltava osa.

Laitilan Sonkilan roomalainen viinikauha. Kuva: Museovirasto

Vuoden sisään samanlaisia pronssinaamioita on löytynyt muualtakin maailmasta, ainakin Britanniasta. Jos trendi on tämä, olisiko odotettavissa että Suomesta tunnettujenkin roomalaisesineiden määrä nousee lähiaikoina? Tähän mennessä saldo jää laihahkoksi: muutama raha, roomalaisia juomasarven heloja Maariasta ja Laitilasta sekä ilmeisesti kaksi pronssista viinikauhaa; toinen Vähäkyröstä ja toinen Laitilasta. Vähäkyrön kauha oli saanut uuden funktion hautauurnana. Muualta Pohjoismaista on huomattavasti enemmän roomalaisia rahalöytöjä ja myös tarve-esineitä, joita meiltä ei tunneta. Viinikauha sen sijaan on status-esine, jollaista ei Skandinaviasta ole löydetty. Ei täälläkään sentään mitään barbaareita oltu.

Kaarinan Ravattulan Ristinmäki: Jälkinäytös

Aikaa on kulunut jo monta kuukautta siitä kun saimme kaivaukset Ristimäellä päätökseen. Vaikka kaivaukset olivat ohi, oli työ vasta edessä. Jälkityökurssin puitteissa pesimme ja putsasimme löydöt (lue: palaneen saven), ja ryhdyimme luetteloimaan. Emme käyttäneet puhdistukseen hammasharjaa, jos se jonkun mieltä askarruttaa, vaikka sellaistakin kerrotaan menneinä aikoina tehneen. Arkeologian vanhoina hyvinä aikoina haluttiin löydöistä tehdä putipuhtaita, ja jynssätä pois kaikki kuona ja värijäämät. Sittemmin on ymmärretty että näin on ehkä menetetty paljonkin arvokasta tietoa.

Jälkityökurssin puitteissa ei koko urakkaa saatu tehtyä, joten ilmoittauduin itse vapaaehtoisena luetteloimaan talven mittaan löydöt exceliin, antamaan löydöille arkistotunnukset ja tarvittaessa vaihtamaan ne uuteen siistiin minigrip-pussiin. Urakan jälkeen voin ilokseni kertoa, että löytöjä kahden viikon ajalta tuli 269 kappaletta sekä kaksi hiilimaanäytettä. En laskenut prosentteja, mutta valtaosa löydöistä on palanutta savea, 1g molemmin puolin. Joukossa on myös muutamia kvartsi-iskoksia, nauloja, punasaviastioiden paloja, yksi luunsiru (ei haudasta), kaksi pronssi(?)nappia, kiväärin hylsy sekä tietenkin kaksi tekstiilikeramiikan palaa. Tallessa on myös rautainen sarana sekä nauloja, joiden iästä on vaikea sanoa mitään, ja joille päätettiin olla antamatta arkistotunnusta. Konservoimisen arvoiset metalliesineet päätyivät röngteniin, ja tuloksia odotellaan.

Hauta 1. Kuva: Ilari Aalto.

Vielä yksi iloinen, joskin odotettu uutinen: 1998 inventoinnissa löydetystä pronssirenkaassa kiinni olleesta pirtanauhasta on saatu radiohiiliajoitus. Odotetusti sen keskiarvo osuu 1200-luvun alkuun, siis ristiretkiajan lopulle. Tämä paitsi ajoittaa kalmiston juuri sinne minne pitikin, myös antaa vanhimman maassa tähän asti tunnetun pirtanauhan ajoituksen. Tässä siis yksi syy riemuita muinaistekstiilien ystäville!

Nyt vain odottelemaan, että kaivausjohtaja saa kaivauskertomuksen tehtyä.

Viikon sitaatti numero 9

"Arkeologi on paras mies, mitä naisella voi olla: mitä vanhemmaksi nainen käy, sitä kiinnostuneempi mies tästä on."

- Agatha Christie

Agatha Christie Ninivessä 1931 tai -32. Kuva: Reginald Campbell Thompson

Viikon sitaatti numero 8

Halstatt-kulttuurin hautoja, 1800-luku. Wikimedia.

"Pieni turhuus toimii usein hiivana kulttuurien suuressa taikinakulhossa."
- Arkeologian emeritusprofessori Unto Salo, Suomen historia 1. Kivikausi, pronssikausi ja rautakauden alku, keski- ja myöhäisrautakausi

Vuoden kymmenen suurinta löytöä ja uutisia Amerikasta

Vuosi 2010 oli ja meni, ja Archaeology Magazine julkaisi nettisivuillaan perinteiseen malliin kymmenen merkittävintä viime vuoden aikana tehtyä löytöä. Mukana joukossa on ansaitusti myös ei-destruktiivinen radiohiiliajoitus, joka tullee helpottamaan esineiden ikäämistä ilman että näiden esteettisyys kärsii. Top 10 voit löytää täältä.

Rapakon takana on ollut menossa kaikenlaista kuluneen vuoden aikana, ja olen blogissani kiinnittänyt häpeällisen vähän huomiota Pohjois- ja Etelä-Amerikan tapahtumiin. Uudenvuoden kunniaksi ajattelin luoda katsauksen meren yli. Yhdysvaltalaiset ovat olleet innoissaan useamastakin vanhasta laivanraadosta, mutta Väli- ja Etelä-Amerikasta sen sijaan on tehty mielenkiintoisia esikolumbisia löytöjä.

Ehkäpä tärkeimpiä löytöjä on Guatemalasta löytynyt mayakuninkaan 1600 vuotta vanha ryöstämätön hauta. Arkeologit osasivat aavistaa jotakin erikoista, sillä kaivaessaan mayojen aurinkotemppelin jäänteitä he löysivät maahan kätkettyjä kirkkaanpunaisia astioita täynnä orgaaniseen aineeseen käärittyjä ihmissormia. Näiden alta löytyikin hautakammio, jossa vielä vuosisatojen jälkeenkin haisi mädäntyminen. Kammio oli siis tehokkaasti suljettu. Hauta oli täynnä keramiikkaa, puuta ja tekstiilejä. Vainaja oli ilmeisesti mies, mutta haudasta löytyi myös
vauvojen jäännöksiä. Vainajan asuun kuului simpukasta tehtyjä kelloja, ja ilmeisesti kädessään tällä oli ollut punaisen orgaanisen aineen peittämä rituaaliveitsi. Ei ehkä olisi kaukaa haettua ajtella sen olevan verta.

Lisää löydöstä voi lukea Discovery Newsiltä. Tietoa löytyy myös osoitteesta http://www.livescience.com/history/mayan-tomb-king-guatemala-100719.html, mutta varoitus: livescience on ilmoitettu hyökkäyssivustoksi. National Geographic on julkaissut löydöistä komean kuvasarjan.

Mayanaamio Mexico Cityn National Museum of Anthropologysta. Wikimedia.

Rikkaita hautoja on paljastunut muualtakin, kuten Perusta, mistä löytyi Huaca las Ventanasista 1200 vuotta vanha Sican-kulttuurin aatelismiehen hauta. Lootusasennossa haudatusta vainajasta voit lukea mm. täältä.

Mexico Citystä löytyi taidepalatsin putkitöiden yhteydessä viitisenkymmentä esikolumbiaanista esinettä sekä kymmenen hautaa, jotka liittyivät paikalle 1600-luvulla rakennettuun konventtiin. Esineiden joukossa oli esimerkiksi erilaisia keraamisia astioita, mortteleita ja hedelmällisyysriittiuhriin liittyviä esineitä. Osa haudoita oli peitetty laastilla, mikä vihjaa vainajien kuolleen johonkin kulkutautiin. Lisää löydöistä täällä.

Kualepin linnoituksesta (rakennettu noin 1000 jaa.) löydettiin restaurointitöiden yhteydessä muurien sisältä 79 ihmisen luut, joista vanhimmat ajoittuivat 700-luvulle. Linnoituksen rakentajat ovat ilmeisesti uudelleenhaudanneet esi-isiään linnoitukseen. Tapa oli laajalle levinnyt esikolumbiaanisena aikana. Kualepissa on lähemmäs 400 säilynyttä rakennusta, mutta Pohjois-Perussa sijaitseva kohde on hyvin vaikeasti saavutettavissa. Iso osa linnoituksesta oli romahtamisen partaalla, joten restaurointi tuli tarpeeseen. Artikkeli löydöstä täällä.

Viimeiseksi vielä iloinen osoitus arkeologian käytännön sovellutuksesta: fyysikot ovat tutkineet mayojen seinämaalausten hämmästyttävän hyvin säilynyttä sinistä maalia, ja onnistuneet kehittämään samanlaisen yhdisteen. Mayat käyttivät vuosisatoja viidakkoilmastoa kestävää väriainetta myös rituaaliesineiden ja ihmisuhrien maalaamiseen. Sateenjumala Chaakille uhratut ihmiset heitettiin syvään luonnolliseen kaivoon, jossa jumalan uskottiin asuvan. Väri kestää eroosiota, kuumuutta, valoa ja jopa vahvoja happoja. Sen koostumus selvitettiin käyttämällä röngtensäteitä. Lue lisää täältä.

Hyvää alkanutta vuotta! Toivottavasti uusi vuosi näkee paitsi uusia avartavia löytöjä, myös maailmanperintökohteiden konservoinnin tehostumisen ja arkeologian yleisen laskusuhdanteen kääntymisen.

Arkeologit löysivät Joulupukin

Julisteella ei ole tekemistä artikkelin kanssa. Wikimedia.

Otsikko saattaa tuoda jonkun mieleen vastikään ensi-iltansa saaneen suomalaisen Rare exports -elokuvan, mutta sen mittaluokan löydöstä ei kuitenkaan ole kyse. Ohion esikaupunkialue Akronissa kaivavat tutkijat löysivät nimittäin 1904 tulipalossa tuhoutuneen lelutehtaan jäännöksistä maailman vanhimman Joulupukkia esittävän hahmon. Pukki on jostakin 1890-luvun puolimaista, ja sen vaatteet ovat - eivät Coca Colan -punaiset, vaan taivaansiniset.

Pukin valmisti aikoinaan The American Marble & Toy Manufacturing Company, joka oli maailman ensimmäinen leluja massatuotantona valmistava yhtiö. Ennen sitä oli vain varakkaimmilla perheillä varaa kunnollisiin käsintehtyihin leluihin, mutta nyt siistejä leluja saattoivat äkkiä hankkia kaikki. Tässä hengessä American Toy Marble Museumin johtaja Michael Cohill on alkanut tuottaa uusia pukkeja vanhoilla menetelmillä. Pukkien myyntihinta ei kuitenkaan ole enää sama kuin ennen: toissa vuosisadanvaihteessa pennyllä sai ostettua kymmenittäin penny-leluja, joihin pukkikin lukeutui. Nyt siitä saa oheiskrääsän kera pulittaa $16.90. Onnellisia olivat nuo massatuotannon alkuajat.

Lisää sinisestä pukista voit lukea täältä. Museon siniselle pukille omistetuille sivuille pääset tästä.

Viikon sitaatti numero 7

Wikimedia.

"Kyllä, ihmeellisiä asioita."

- Howard Carterin vastaus Lordi Carnarvonin kysymykseen "näetkö mitään?" heidän avatessaan Tutankhamonin haudan 26.11.1922

Myöhemmin Carter kuvasi tapausta romanttisesti:
"Ensin en nähnyt mitään, koska kammiosta poistuva lämmin ilma sai kynttilän liekin lepattamaan, mutta ennen pitkää, kun silmäni tottuivat valoon, kammion yksityiskohdat alkoivat hitaasti hahmottua sumusta, omituisia eläimiä, patsaita ja kultaa - kaikkialla kullan kimallusta."

Harvinainen tuliaselöytö Britanniasta

Tewkesburyn taistelu. Wikimedia.

Tuntuuko joskus että asiat räjähtävät käsiin? Tuliaseiden vasta saavutettua Euroopan 1300-luvulla turvallisin tehtävä sodassa ei ollut toimia tykkimiehenä, sillä aseet räjähtivät helposti. Metallinpaljastinharrastaja löysi Isosta-Britanniasta Towtonista räjähtäneen 1400-luvun tuliaseen kappaleita. Tarkemmin ottaen vuoden 1461, jolloin Towtonissa käytiin eräs ruusujen sodan verisimmistä taisteluista. Kappaleiden metalliseokset poikkeavat toisistaan, joten ne ovat lähes varmasti peräisin kahdesta eri aseesta.

Löytö kertoo ikävällä tavalla siitä, ettei sodankäynti keskiajallakaan ollut mitään herkkua. Toisaalta se myös rikkoo käsitystä, että tykkejä olisi lähinnä käytetty piiritystaisteluissa. Aseet kuuluvat aikaan, jolloin ruutiaseet alkoivat syrjäyttää Englannin pitkään ylivoimaisesti hallitsemia pitkäjousia.

Vielä 1400-luvulla tuliaseet, etenkin käsikäyttöiset, pelottivat varmasti käyttäjiään yhtä paljon kuin vastustajia. Niiden etu lienee ollut lähinnä psykologinen, sillä etenkin alkeellinen valutekniikka tuotti ongelmia.

Towtonin taistelussa kuoli yhden päivän aikana noin 28 000 sotilasta, ja sitä pidetäänkin hurjimpana Ison-Britannian maaperällä käydyistä mittelöistä. Varmaan joukkoon mahtuu pari, jotka kaatuivat oman aseen päättäessä räjähtää väärässä paikassa.

Asiasta uutisoi BBC News.

Islantilaisissa virtaa intiaaniveri

...no, ei aivan kaikissa. Tuore islantilais-espanjalainen tutkimus kuitenkin vihjaa, että vuoden 1000 paikkeilla Amerikkaan Newfoundlandiin retken tehneet viikingit toivat intiaanin (siis korrektisti Amerikan alkuperäisasukkaan, muinaisnorjaksi skraeling) tai useammankin mukanaan.

Peruste? Noin 80 islantilaisella suoritettu DNA-tutkimus paljasti näiden perimästä C1e-nimetyn mitokondrionaalisen perimyksen, joka on yleinen Kauko-Aasiassa ja Amerikassa. Tutkitut perheet ovat ainakin 1700-luvulta asuneet samoilla sijoilla, joten kyseessä ei voi olla sekoittuminen moderniin aasialaisväestöön. Tämä yksin ei vielä aukottomasti todista intiaaniteoriaa, mutta puhuu vahvasti sen puolesta. Osassa islantilaisia siis virtaa paitsi norjalais- ja irlantilais-, myös amerikkalainen veri. Mielenkiintoista vielä on, että mitokondrionaalinen DNA periytyy matrilineaarisesti äidin kautta. Viikingit toivat siis mukanaan naisen; vapise, Pocahontas!

Tylsyyteenkin asti lainattu Christian Kroghin "Leif Eriksson löytää Amerikan". 1893. Wikimedia.

Yleisesti hyväksytyn teorian mukaan Erik Punaisen poika Leif Eriksson seilasi meren yli Amerikkaan, maahan, jolle antoi nimen Vinland. Tämä alue todennäköisesti oli nykyinen Newfoundland, josta L'Anse aux Meadowsista arkeologit löysivät 1960 viikinkiasutuksen jäänteitä.

Mitä Uudessa maassa sitten tapahtui 500 vuotta ennen kuin Kolumbuksen matematiikka petti ja tämä kuvitteli löytäneensä Intian? Kaksi 1200-luvulla kirjoitettua saagaa ovat tärkeimmät tietolähteemme viikinkien siirtokunnista Amerikan mantereella, vaikka Vinlandin mainitsee ensikertaa historioitsija ja maantieteilijä Adam Bremeniläinen jo vuoden 1075 paikkeilla. Saagojen mukaan alkuasukkaat kävivät viikinkien kanssa aluksi kauppaa punaisesta kankaasta, jota näillä oli mukanaan. Kangas ehtyi ja pohjanmiehet leikkasivat siitä pienempiä ja pienempiä paloja, kunnes se loppui kokonaan. Tehokkaina kauppamiehienä viikingit tarjoutuivat vaihtamaan lehmänmaitoa intiaanien nahkoihin, ja nämä suostuivat. Kun jonkin verran aikaa oli kulunut, kävivät paikalliset äkkiarvaamatta hyökkäykseen viikinkejä vastaan. Uudisasukkaat pitivät nipin napin pintansa jonkin aikaa, mutta päättivät lopulta suoria tiensä meren yli takaisin kotiin.

Historiantutkijat ovat kehittäneet loogiselta tuntuvan selityksen tapahtumien oudolle käänteelle: Koska alkuperäisten amerikkalaisten geeniperimä on Aasiasta, ei näille ollut kehittynyt mutaatiota jonka avulla heidän elimistönsä olisi pystynyt pilkkomaan laktoosia aikuisiällä. Intiaanit siis ilmeisesti tulkitsivat vieraiden yrittäneen myrkyttää heidät saatuaan maidosta vatsanväänteitä, ja näin päättyi viikinkien ekspansio länteen. Laktoosi-intoleranssi ei tosiaan ole mikään leikin juttu.

Beothuk-intiaaneja, joiden esi-isien kanssa viikingit mahdollisesti olivat kosketuksissa. Wikimedia

Sagat kertovat myös toista retkikuntaa johtaneesta Erik Punaisen äpärätyttärestä, joka haastoi riitaa paikallisten kanssa ja kotiin lähtiessä tapatutti toisen viikinkiryhmän miehet ja tappoi omin käsin tämän naiset saadakseen näiden laivat lasteineen. Mikä tapahtuu Viinimaassa, jää Viinimaahan, hän ajatteli, mutta toisin kävi.

Uutisen voit lukea mm. täältä.

Viikon sitaatti numero 6

"Arkeologia on ainoa antropologian haara, jossa tapamme informanttimme näitä tutkiessamme."

- Arkeologi ja antropologian professori Kent V. Flannery

Arkeologian informanttia tuhotaan Ostiassa. Joe Geranio, Flickr.

Ainutlaatuista välinpitämättömyyttä

Roomaa ei rakennettu viikossa, eivätkä sen monumentit ihan hetkessä tuhoudukaan. Edes mahtava Colosseum ei kuitenkaan voi väistää eroosiota, joka väistämättä luhistaa kaikki ihmisten saavutukset historian hämärään. Arkeologian tehtävä on paitsi kaivaa esiin ja tutkia, myös säilyttää kulttuuriperintöä jälkipolville.

Kulttuuriperinnön suojelemisen näkökulmasta Pompeiji on eräs uniikki esimerkki – sekä ainutlaatuisesta arkeologisesta kohteesta että ainutlaatuisesta laiminlyömisestä. Lyhyen ajan sisällä tässä arkeologisessa helmessä on sortunut jo kaksi rakennusta, eikä tilanne tunnu erityisesti kohentuvan. Ilman suojaavaa tuhkakerrosta rakennukset ovat alttiina luonnonvoimille, joita ironista kyllä voi kiittää koko kaupungin säilymisestä. Maailmanperintökohteen keskeinen ongelma on kuitenkin yleismaailmallinen: rahaa ei ole.

Mitä meidän pitäisi tehdä? Kenties Pompeiji pitäisi haudata uudelleen, kuten on ehdotettu? Tai sitten rakennukset tulisi suojata muilla tavoin, mutta maailman kulttuuriperinnön murenemisen seuraaminen sivusta on kestämätöntä. On myös valinta jättää mitään tekemättä, sillä vääjäämättä roomalainen kaupunki raunioituu lopullisesti.

Aiheesta voit lukea mm. täältä.