torstai 7. syyskuuta 2023

Oppikirja 15: Elämää keskiajan Itämaassa

Oppikirja 15. Elämää keskiajan Itämaassa

 Yhteiskunta jakautui neljään säätyyn

Keskiajan yhteiskunta jakautui säätyihin, joista papisto ja sotapalvelusta suorittanut rälssi oli vapautettu veroista. Suurin osa kansasta oli maata viljelleitä talonpoikia, ja kaupungeissa asui kaupankäyntiin ja käsityöammatteihin keskittyneitä porvareita. Kuva: Elina Helkala, kirjasta Vuosi keskiajan Suomessa.

Syntyperä ja sukupuoli määrittivät ihmisen elämänkaarta keskiajan Suomessa muun Euroopan tapaan. Keskiajan yhteiskunta jakautui neljään säätyyn eli työnjakoon perustuvaan yhteiskuntaryhmään. Säädyt olivat maanviljelystä ja karjanhoidosta vastanneet talonpojat, kauppaa harjoittaneet porvarit, sodankäynnistä vastannut maallinen rälssi eli aatelisto ja kirkollisesta elämästä vastannut hengellinen rälssi eli papisto. Pappien ja aatelisten ei tarvinnut maksaa veroja, ja sana rälssi juontuukin ruotsin sanasta frälse, ”vapautettu”. Useilla Euroopan alueilla, kuten Ranskassa, porvarit ja talonpojat luettiin yhdeksi säädyksi. Pohjolassa talonpoikien asema oli kuitenkin vahvempi kuin muualla.

Suurin osa Suomen asukkaista kuului talonpoikiin, mutta Ruotsissa eli myös säätyjen ulkopuolista maatonta väestöä. Sääty määritti pitkälti ihmisen elämää, mutta säätyjen rajat olivat myös joustavia. Varustamalla hevossotilaan aseineen ja haarniskoineen talonpojan oli mahdollista nousta rälssin jäseneksi. Koska opiskelu oli kallista, papiston jäsenet tulivat pääasiassa rälssistä ja porvareista, mutta myös riittävässä taloudellisessa asemassa olleet talonpojat saattoivat kouluttaa poikansa papeiksi.

 

Naimisiin vai ei?

Keskiajalla niin naisten kuin miesten oletettiin menevän naimisiin ja perustavan perheen, mutta jotkut valitsivat toisin ja saattoivat esimerkiksi lähteä luostariin. Suku ja perhe olivat ihmisille tärkein turvaverkko, joten perhesiteet olivat tärkeitä. Kuvassa on Pyhä perhe (Maria, Jeesus ja Joosef) kuvattuna 1400-luvun maalauksessa ruotsalaisessa Södra Rådan kirkossa, jonka tuhopolttaja poltti maan tasalle vuonna 2001. Kuva: Gabriel Hildebrand/Riksatikvarieämbetet, Public domain.

Naisen asema oli yhteiskunnassa miestä rajatumpi, sillä naisilla oli vähemmän päätösvaltaa kuin perheen miehillä, eivätkä he saaneet esimerkiksi itsenäisesti käydä kauppaa. Käytännössä naimisissa olleet naiset osallistuivat kuitenkin aktiivisesti taloutensa liiketoimiin, harjoittivat ammattia miehensä tavoin ja porvarisperheissä pitivät yhteyttä kauppakumppaneihin. Leskeksi jääneet vaimot saivat miesten tapaan hallita itse omaisuuttaan, ja näin ollen leskinaiset saattoivat harjoittaa myös ammattia hyvin itsenäisesti. Toisin kuin miehillä, naisilla ei ollut mahdollisuutta korkeampaan koulutukseen. 1400-luvulla Naantaliin perustettu birgittalaisluostari mahdollisti kuitenkin naisillekin kirjallisen koulutuksen, ja porvarisperheen tyttärillä saattoi olla kotiopettajia.

Keskiajalla avioitumiseen tarvittiin tulevien aviopuolisoiden suostumus, mutta itse vihkimiseen riitti, että morsiamen isä tai muu miespuolinen sukulainen liitti avioparin kädet yhteen ja lausui lyhyen vihkikaavan, usein sulhasen kotona. Kirkollinen vihkiminen oli tyypillisempää rälssille ja porvaristolle. Vaikka naimisiinmeno oli siis helppoa, eroaminen oli vaikeaa tai mahdotonta, ellei avioliitto paljastunut kirkollisen lain vastaiseksi.

Perheen perustaminen oli keskiajan ideaali, mutta kaikille se ei tuntunut omalta. Luostarilaitos tarjosi niin naisille kuin miehille toisenlaisen polun, jossa he saattoivat keskittyä opiskeluun, käsitöihin ja rukoukseen. Naantalin birgittalaisluostaria johti naispuolinen abbedissa, jolla oli asemansa vuoksi valtaa myös luostarin ulkopuolella.

 

Kylä, elämän keskus

Keskiajan Suomessa kylät oli yleensä rakennettu tiiviisti. Talonpojat asuivat yhden tai kahden huoneen hirsitaloissa, joita ympäröivät pihan talousrakennukset, kuten aitat, tallit ja navetat. Kuva: Elina Helkala, kirjassa Vuosi keskiajan Suomessa (2023).

Keskiajan lopussa Suomen alueella on arvioitu asuneen noin 200 000 ihmistä. Suurimmalle osalle keskiajan suomalaisia peltojen ja laidunmaiden ympäröimä kylä oli elämän keskipiste, jossa elämä rakentui vuodenaikojen vaihtelun sanelemien maataloustöiden ympärille.

Kylät muodostuivat keskiajan alussa hallinnon tarpeisiin, koska yhdessä paikassa asuvia talonpoikia oli helpompi verottaa kuin hajallaan asuvia. Esihistoriasta periytynyt yksivuoroviljely, jossa viljaa kasvatettiin samassa paikassa ravinteiden ehtymiseen asti, jatkui keskiajalle. Keskiajan mittaan sen korvasi kuitenkin kaksivuoroviljely, jossa vuorovuosin puolet peltoalasta oli viljelyssä ja puolet kesannolla. Toinen keskiajan viljelyuudistus oli sarkajako, jossa kylän viljelysmaat jaettiin talojen kesken kapeisiin sarkoihin niin, että jokainen talo sai sarkoja sekä hyviltä että huonoilta viljelymailta. Sarkajako tarkoitti, että yhden peltoalueen sarkojen omistajien piti viljellä samaa viljaa ja suorittaa kyntö-, kylvö ja sadonkorjuutyöt samaan aikaan.

Keskiajan kylät olivat vieri vieressä sijaitsevista taloista koostuneita ryhmäkyliä. Talonpoikien asumukset olivat yksi- ja kaksihuoneisia, matalia hirsitaloja, joissa oli suuri kiuasuuni tuomassa lämpöä. Uunit päästivät lämmitettäessä savun sisään, mistä se poistui räppänän tai katossa olleen lakeistorven kautta. Valoa pääsi sisään vain pienistä, vasikannahalla tai tervakankaalla suojatuista valoaukoista. Asumukset olivat yksinkertaisesti sisustettuja: tärkeimpiä huonekaluja olivat pöytä ja seiniä kiertäneet penkit, joilla saatettiin myös nukkua. Lämpöä saatiin eläinten taljoista ja seinille ripustetuista seinävaatteista.

Keskiajan asunnot olivat hämäriä. Käsitöissä tarvittavaa valoa saatiin polttamalla päreitä eli ohuita mäntylastuja. Päreen saattoi laittaa palamaan seinähirren väliin, mutta sitä oli myös mahdollista pitää suussa, jolloin valo oli lähellä, mutta kädet jäivät vapaaksi työskentelylle. Kuva: Olaus Madnus, Pohjoisten kansojen historia (1555). Public Domain.
 

Talonpojat valmistivat suuren osan tarvitsemistaan esineistä itse, mutta kaupankäynti oli välttämätöntä etekin suolan hankkimiseksi. Suolaa talonpojat tarvitsivat ruoan säilömiseen ja voin valmistamiseen. Kaupunkien kautta saatiin myös hienompia esineitä. Ainakin Uudenmaan talonpojat käyttivät saksalaista tuontikeramiikkaa ja jopa Keski-Euroopassa valmistettuja lasiastioita. Maanlain mukaan talonpojat saivat käydä kauppaa vain kotimaan kaupungeissa. Etenkin Uudenmaan talonpojat harjoittivat kuitenkin laitonta talonpoikaispurjehdusta suoraan Tallinnaan, jossa he saivat tuotteistaan paremman hinnan siellä kuin myymällä tuotteet välikäsien kautta. Kirkonkylissä pidettiin kyllä markkinoita, mutta niillä sai kaupata vain maataloustuotteita.

 

Ulkomaankauppa keskittyi kaupunkeihin


Turku oli keskiajalla Suomen ainoa kaupunki, johon rakennettiin kivisiä asuinrakennuksia. Arkeologit ovat kaivaneet niiden raunioita esiin Aboa Vetus Ars Nova -museossa. Kuva: Jari Nieminen/Aboa Vetus Ars Nova.

Antiikin aikana Euroopan kaupungit olivat keskittyneet Välimeren rannikolle, mutta keskiajalla kaupunkilaitos levisi nopeasti Alppien pohjoispuoliseen Eurooppaan. Erityisesti 1200-luvulla Pohjois-Euroopassa perustettiin enemmän kaupunkeja kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Samalla vuosisadalla perustettiin muun muassa Tukholma ja vuoden 1300 tienoilla myös Itämaan ensimmäinen kaupunki Turku. Keskiajan mittaan koko Ruotsin valtakuntaan perustettiin noin neljäkymmentä kaupunkia, joista kuusi sijaitsi Itämaassa. Turun lisäksi perustettiin Porvoo, Ulvila, Viipuri, Rauma ja Naantali. Kaikki kuusi kaupunkia perustettiin Suomen rannikolle vesireittien varrelle, mistä oli helppo purjehtia Itämeren tärkeisiin kauppakaupunkeihin, kuten Tallinnaan, Riiaan, Danzigiin (nykyinen Gdańsk) ja Lyypekkiin.

Suomen alueen kaupungeista vanhin ja tärkein oli Turku. Turku oli Tukholman jälkeen Ruotsin suurin kaupungin, ja sillä oli valtakunnassa tärkeä asema hiippakuntakaupunkina ja etenkin Danzigiin suuntautuneen kaupan väylänä. Itämaan kaupungit olivat pääasiassa pieniä, vain joidenkin satojen asukkaiden keskittymiä. Kaupungin keskiössä oli tori ja sen varrella raatihuone, jossa kaupungin porvareista valittu raati kokoontui päättämään kaupungin yhteisistä asioista. Kaupungissa oli myös vähintään yksi kirkko.

Kaupunkien oli tarkoitus toimia ennen kaikkea kaupan keskuksina: kruunu määräsi talonpojat kauppaamaan maataloustuotteensa kaupungeissa, ja vain osalla kaupungeista, etenkin Turulla, oli oikeus käydä ulkomaankauppaa Itämeren alueen muihin kaupunkeihin. Kaupankäynnin lisäksi kaupunkeihin keskittyi ammattimaista käsityötä ja palveluja, ja esimerkiksi Naantalin kaupunki perustettiin vuonna 1443 palvelemaan birgittalaisluostarissa vierailevien pyhiinvaeltajien tarpeita.

 

Keskiajan kaupungeista ja kylätonteilta löytyy usein Saksassa valmistettujen saviastioiden kappaleita. Suomessa käytettiin ennen kaikkea itse tehtyjä puuastioita, mutta metalli-, lasi- ja saviastiat olivat keskiajalla tuontitavaraa. Tämä kivisavikannu on löytynyt Turusta, ja ulkomainen tavara kulkeutuikin maahan kaupunkien kautta. Kuva: Turun museokeskus, CC BY 4.0.

 

Kirkollinen kalenteri rytmitti vuotta

Opettavaiset pyhimyskertomukset olivat keskiajan viihdettä. 200-luvulla elänyt Rooman diakoni Pyhä Laurentius oli jakanut kirkon omaisuuden köyhille, minkä takia roomalaiset grillasivat hänet elävältä. Laurentius eli suomalaisittain Lauri oli suomalaisten suosikkipyhimyksiä, jonka muistopäivä 10. elokuuta merkitsi myös viljankorjuun alkua. Tämä 1500-luvun alun maalaus on Lohjan kirkosta. Kuva: Ilari Aalto.


Keskiajalla kirkollinen kalenteri, kirkon toimitukset ja paastosäännöt olivat keskeisessä osassa suomalaisten elämässä. Karjalan alueella noudatettiin pitkälti ortodoksisia perinteitä ja Länsi-Suomessa katolisia perinteitä, mutta kahdella kirkkokunnalla oli paljon yhteistä, kuten kirkolliset juhlat, useimmat pyhimysten muistopäivät ja paastonajat. Tärkeimmät kirkolliset juhlat vuodessa olivat Raamatun Uuden testamentin tapahtumiin perustuvat joulu, pääsiäinen ja juhannus.

Pyhimyskultti oli keskeistä keskiajan kristillisyydelle. Pyhimykset, siis Jumalan tahdon mukaista elämää eläneet ja ihmeitä aikaansaaneet ihmiset olivat hyvin tärkeitä keskiajan suomalaisille: pyhimysten puoleen käännyttiin arjen murheissa, ja suomalaiset tekivät pyhiinvaelluksia eri pyhimyksille omistettuihin kirkkoihin sekä lähelle että kristikunnan tärkeimpiin kohteisiin, kuten Jerusalemiin, Roomaan ja Santiago de Compostelaan Espanjaan.

Joka viikko perjantait olivat paastopäiviä Kristuksen kärsimyksen muistolle, ja tärkeitä kirkollisia juhlia edelsi paasto. Näiden lisäksi vuodessa oli kaksi pitkää paastonaikaa, neljänkymmenen päivän pääsiäispaasto keväällä ja joulua edeltänyt, hieman lyhyempi adventtipaasto. Paaston aikaan eläinkunnan tuotteiden paitsi kalan nauttiminen oli kielletty, ja päivän aikana syötiin vain yksi suurempi ateria. Paastot rytmittivät siis ihmisten elämää.

Katolisen kirkon laki edellytti, että jokaisen kristityn tuli ripittäytyä ja käydä ehtoollisella vähintään kerran vuodessa. Asutuksen ydinseuduilla talonpojilla oli tapana käydä joka viikon sunnuntaina kirkossa messussa, mutta syrjäisemmillä seuduilla tämä ei ollut mahdollista. Esimerkiksi Turun piispa Lauri Suurpää valitti 1500-luvun alussa, että savolaiset ja karjalaiset elivät lähes kristinuskosta tietämättöminä, ja monet syrjäseuduilla elävät käyvät kirkossa vain joidenkin vuosien välein jos koskaan. Kirkollisen organisaation ydinalueillakin kansanusko eli käsi kädessä kirkon opetusten kanssa. Suomalaiset uskoivat yleisesti tonttuihin ja haltioihin.

Tämä saamelaisen noitarummun vasara on löytynyt kaivauksissa keskeltä Turkua, tuomiokirkon lähellä sijainneen keskiaikaisen hirsitalon lattian alta, jonne joku on sen kätkenyt. Kansanusko ja kansantaikuus kukoistivat keskiajalla koko kansan keskuudessa. Kuva: Turun museokeskus CC BY 4.0.

 

 

Luostarit olivat kulttuurikeskuksia

Naantalin birgittalaisluostari perustettiin 1438 kaksoisluostariksi nunnille ja munkeille. Se oli myöhäiskeskiajalla tärkeä pyhiinvaelluskohde ja Suomen ainoa laitos, jossa naiset saattoivat saada opetusta luku- ja kirjoitustaidossa. Ainoastaan Naantalin luostarin ja Rauman fransiskaanikonventin kirkot ovat enää nykyään pystyssä Suomen kuudesta keskiaikaisesta katolisesta luostarista. Kuva: Ilari Aalto.

Luostareilla oli keskeinen osa kristinuskon vakiinnuttamisessa ja oppineen kulttuurin levittämisessä. Siinä missä muualla Pohjoismaissa luostarilaitoksen olivat tuoneet sisterssiläiset, myöhään kristillistyneeseen Suomeen ehtivät ensimmäisenä uudet katoliset kerjäläissääntökunnat dominikaanit ja fransiskaanit. Perinteisesti luostarit oli sijoitettu syrjäisiin paikkoihin eroon maailmasta, mutta kerjäläisveljestöjen toiminta-ajatus oli liikkua ja saarnata ihmisten parissa, ja heidän konventtinsa perustettiinkin yleensä kaupunkeihin. Suomeen perustettiin kuitenkin myös yksi varsinainen luostari, Naantalin birgittalaisluostari, jossa nunnat ja munkit viettivät elämänsä luostarin muurien sisällä
opiskellen, rukoillen ja tehden työtä. Sääntökuntien jäsenet erotti erilaisista asuista.

Luostareissa ja konventeissa elettiin kirkollisen päivärytmin mukaan, johon kuului päivän aikana kahdeksan hetkipalvelusta, joiden sisällöt seurasivat kirkkovuotta. Luostareissa ja konventeissa valmistettiin myös käsitöitä, kuten tekstiilejä, ja kopioitiin käsikirjoituksia. Kerjäläisveljeskuntien toimintaan kuului myös opetus, ja dominikaanikonventeissa sekä Rauman fransiskaanikonventissa toimi oma koulu. Lisäksi kaikissa hengellisissä laitoksissa pidettiin omaa yrttitarhaa ja hoidettiin sairaita. Naantalin luostarista on säilynyt käsin ruotsiksi kirjoitettu Naantalin luostarin kirja, johon sisältyy lääkeaineiden vaikutuksia kuvaava lääke- ja yrttikirja. Se on vanhin säilynyt ruotsinkielinen lääketieteellinen teksti.

 

Olibaanihartsisuitsukkeen lääketieteellisiä ominaisuuksia käsittelevä sivu kuuluu Naantalin luostarin lääke- ja yrttikirjaan, jonka joku luostarin asukkaista kokosi 1400-luvun puolivälissä. Kuva: Andrea Davis Kronlund/Kungliga biblioteket, CC BY 4.0.

 

Lue lisää:

Aalto, Ilari & Elina Helkala 2023: Vuosi keskiajan Suomessa. Jyväskylä: Atena.

Aalto, Ilari & Elina Helkala 2023: Matkaopas keskiajan Suomeen. (Päivitetty laitos). Jyväskylä: Atena.

Kolbe, Laura; Tuomas M. S. Lehtonen, Timo Joutsivuo & Seppo Aalto 2002: Suomen kulttuurihistoria 1. Taivas ja maa. Helsinki: Tammi.


Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti