Museovirasto leikkausten kohteeksi

Eilen saatiin kuulla ikävä uutinen, että Museovirastoon kohdistuu leikkauksia, jotka johtavat irtisanomisiin ja lomautuksiin. Tulevan vuoden budjetissa Museovirastoon kohdistuu lähes 900 000 euron leikkaus.

Mitä tämä nyt sitten tarkoittaa, ja mitä siitä pitäisi ajatella? Viestinä tämä kertoo selkeästi nykyisen hallituksen arvopohjasta, johon oman historian, arkeologian ja kulttuuriperinnön arvostus ei näytä kuuluvan. Käytännössä tämä tarkoittaa irtisanomisia noin 10 % Museoviraston henkilökunnasta. Museoviraston erikoisuus on, että sen hallintaan kuuluu kalliita ja kansallisesti arvokkaita kiinteistöjä, kuten Hämeen linna, Olavinlinna, Louhisaaren kartanolinna ja Kansallismuseo. Koska niistä on mahdotonta karsia, leikkaukset kohdistuvat henkilöstöön ja sitä kautta Museoviraston kykyyn suorittaa tehtäväänsä tutkia, säilyttää ja hoitaa Suomen aineellista kulttuuriperintöä.

Suomen Kansallismuseo on Museoviraston alaisuudessa toimivista museoista ikonisin, mutta vain yksi monista kalliista arvokiinteistöistä. Kuva: Public domain.

Tilanne on nurinkurinen siihenkin nähden, että juuri nyt Museovirastolla on suuria kuluja Kansallismuseon peruskorjauksesta ja laajentamisesta, ja tällä hetkellä käsittelyssä oleva uusi muinaismuistolaki tulee vain entisestään lisäämään Museoviraston tehtäviä, joita tullaan siis tekemään kutistuvilla resursseilla. Museovirastoa kuritettiin jo kymmenen vuotta sitten leikkauksilla, joiden seurauksena virasto irtisanoi 40 % henkilöstöresursseistaan. Museovirasto toimii siis jo nyt ennen tulevia leikkauksia "laihasti trimmattuna", kuten viraston pääjohtaja Tiina Merisalo kuvaili leikkauksia koskevassa tiedotteessa. 

Näin ohuella henkilökunnalla olen huolissani monesta asiasta: pystyykö Museovirasto tulevaisuudessa huolehtimaan viranomaistehtävistään ja aidosti valvomaan, ettei maankäyttö ja rakentaminen tuhoa korvaamattomia muinaisjäännöksiä? Miten virasto tulee selviämään tuhansista kansalaisten vuosittain ilmoittamista muinaislöydöistä, jotka ovat jo nykyisellään ruuhkautuneet eriyisesti metallinilmaisinharrastuksen takia? Mistä löytyvät resurssit löytöjen konservointiin? Pystytäänkö löytäjille maksamaan jatkossa lain edellyttämiä löytöpalkkioita? Entä miltä Suomen muinaisjäännösten hoito ja esimerkiksi opaskyltitykset näyttävät leikkausten jälkeen? Muinaisjäännösten hoitoyksikkö lakkautettiin jo yli kymmenen vuotta sitten, ja sinä aikana monet tärkeätkin muinaiskohteet ovat valitettavasti saaneet pusikoitua. Tilalle on sitoutettu kansalaisia, mutta nähdäkseni Suomen muinaisjäännösten pitäminen saavutettavina ei voi olla yksinomaan kansalaisten innostuksen varassa.

Kansalaisten vuosittain ilmoittavat tuhannet metallinilmaisinlöydöt vaativat Museovirastolta paljon käsittelevää henkilökuntaa. Miten leikkaukset vaikuttavat esineiden vastaanottamiseen ja säilyttämiseen? Onko vaarana, että käsittelyjonojen pituus rohkaisee harrastajia olemaan ilmoittamatta löytöjään, kuten laki vaatii? Kuvassa metallinilmaisinlöytö Nokialta. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo, CC BY 4.0.

En ole ennustaja, mutta yhtenä mahdollisena leikkauskohteena näyttäytyy Museoviraston arkeologiset kenttäpalvelut. Jos Museoviraston kaivaustoiminta päätyisi saksittavaksi, eräs vaihe arkeologisen kenttätutkimuksen historiassa Suomessa tulisi päätökseensä: vuosikymmenten ajan Museovirasto ja sitä edeltänyt Muinaistieteellinen toimikunta oli pääasiallinen arkeologisten kaivausten toteuttaja Suomessa ennen kuin ala avautui laajemmmin kilpailulle 2000-luvulla.

Olen lukuisia kertoja kuullut jupinaa siitä, miksei Museovirasto tutki sitä tai tätä, miksi löytöilmoitusten käsittelyssä kestää niin paljon, tai miksi löytöpalkkioihin ei ole varattu tarpeeksi resursseja. Joka kerta olen sanonut, että jokainen meistä voi itse vaikuttaa tähän äänestämällä poliitikkoja, jotka kokevat yhteisen menneisyytemme vaalimisen tärkeäksi. Nyt ehkä nähdään, kuinka käy, kun vallan käytävillä puhaltavat toisenlaiset tuulet. Ymmärrän täysin tarpeen nipistää resursseja sieltä, missä nipistettävää on, mutta onko Museoviraston valmiiksi leikelty toiminta oikea paikka säästää?

Kymmenen vuotta Ravattulan Ristimäen kirkon löytymisestä

Tutkijaryhmä on voinut rekonstruoida yhdestä hautalöydöstä Ravattulan muinaispuvun arkeologi Jaana Riikosen johdolla. Kuvassa mallina arkeologi Siiri Tuomenoja. Kuva: Anne-Mari Liira.

Suomen vanhimman tunnetun kirkon arkeologiset jäänteet löytyivät Ravattulan Ristimäestä Kaarinasta läheltä Turkua kymmenen vuotta sitten 2013, kuten tuoreeltaan blogissa kirjoitin. Tasavuotinpäivän kunniaksi Turun Aboa Vetus Ars Nova -museossa avautui viime viikolla Ravattulan Ristimäki -näyttely, joka esittelee värikkäästi kohteen löytöjä ja niiden pohjalta tehtyjä rekonstruktioita: näyttelyn keskiössä ovat aidot arkeologiset hautalöydöt ja ennen kaikkea vuonna 2021 valmistunut Ravattulan muinaispuku, jonka tutkijat valmistivat pikkutarkan tutkimuksen avulla yhden 1200-luvun alun naisen haudan perusteella.

Uuden näyttelyn ja yli kymmenen vuotta jatkuneiden tutkimusten kunniaksi julkaisen kokonaisuudessaan avajaispuheeni. Olkaapa hyvät!

 

Avajaispuhe Ravattulan Ristimäki -näyttelyn avajaisissa 28.9.2023

Kuva: Laura Isomäki.

 

Hyvä avajaisyleisö, menneisyyden ystävät. Olen arkeologi ja tietokirjailija Ilari Aalto, ja minulla on kunnia tänä iltana avata Ristimäki-näyttely sekä museon edustajana että arkeologina. Tämä on ensimmäinen kerta kun pääsen avaamaan taidemuseon näyttelyä, vaikka aiheeltaan Ars Novan puolella avautuva näyttely sukeltaakin syvälle Aurajokilaakson arkeologiaan. 

Hyvät kuulijat: Yhdeksänsataa vuotta sitten ei ollut Turkua. Oli joki, joen varressa peltoraivioita ja peltojen keskellä harmaiden hirsitupien muodostamia pihapiirejä. Vaikka maisema näytti uneliaalta, se oli käymässä läpi suuria muutoksia. Uusi uskonto, kristinusko, muokkasi ihmisten maailmankuvaa ja loi uusia valtarakenteita samaan aikaan kun Lounais-Suomi liittyi entistä vahvemmin osaksi pikkuhiljaa kehittyvää Ruotsin valtakuntaa. Ristimäki-näyttely kuljettaa meidät tähän muutosten maisemaan. 

Mitä tavallinen Aurajokivarren asukas ajatteli? Miten kauas hän oli matkustanut? Miten hän pukeutui? Yksikään tältä ajalta säilyneistä harvoista kirjallisista lähteistä ei anna vastauksia näihin kysymyksiin, joten tieto täytyy kaivaa esiin maan uumenissa säilyneistä arkeologisista löydöistä. Ristimäki onkin ollut 2000-luvun arkeologinen jymylöytö, joka tarjoaa ikkunan tähän kadonneeseen maailmaan, rautakauden ja keskiajan, esihistorian ja historian taitteessa. 

Ristimäki-näyttelyn keskiössä on upea Ravattulan muinaispukurekonstruktio. Kuva: Ilari Aalto.

Jos paikka ei ole tuttu, Ravattulan Ristimäki sijaitsee Kaarinassa, neljä kilometriä ylävirtaan Turun keskustasta, pienessä metsäsaarekkeessa joen länsipuolella. Ennen arkeologisia kaivauksia paikassa ei herättänyt huomiota mikään muu kuin kohteen nimi, ja matalat painanteiden rivit, jotka tarkkasilmäinen katsoja saattoi erottaa kasvuston seasta. 

Ristimäki on erinomainen esimerkki siitä, miten arkeologinen tieto muodostuu. Suomalaisen arkeologian kirkkaimmat tähdet ovat etsineet Aurajokilaakson muinaisjäännöksiä jo yli sadan vuoden ajan, ja silti Suomen vanhin tunnettu kirkonpaikka lymysi – ei edes piilossa, vaan keskellä maisemaa vuoteen 2010 asti, jolloin paikalla alkoivat arkeologi Juha Ruohosen johtamat tutkimuskaivaukset. Syyskuussa 2010 Turun yliopiston arkeologian oppiaineen nuoret arkeologinalut könysivät sadetakkeihin sonnustautuneina peltosaarekkeella kasvaneeseen umpimetsään.

Ravattulan kirkon pohja löytyi vuonna 2013. Kuva: Juha Ruohonen.

Sain itse olla parikymppisenä mukana Ristimäen ensimmäisillä kaivauksilla, muutaman asteen lämpötilassa ja kahden viikon yhtäjaksoisessa vesisateessa, ja kirjoitin silloin arkeologiablogiini näin innostuneen kuvauksen kaivausoloista: ”Harva ammatti on kirjaimellisesti yhtä maanläheinen kuin arkeologia. Ei ole maailman autuain tunne kontata märässä maassa litimärillä vaatteilla ja kaivaa mutaista kuoppaa.” Ihme kyllä, tästä kokemuksesta huolimatta jaksoin opiskella arkeologin opinnot loppuun. 

Kun tulimme ensimmäistä kertaa kaivauspaikalle, siellä oli vain umpeenkasvanutta pöheikköä eikä aavistustakaan Suomen vanhimmasta kirkonpaikasta. Aloitimmekin kaivaukset sahoilla ja kirveillä, että saimme edes harvennettua metsään alueen, jota kaivaa. Jo ensimmäisenä kaivausvuonna Ristimäki osoittautui merkittäväksi paikaksi, jossa oli 1100-luvulla ristiretkiajalla sijainnut varhaiskristillinen hautapaikka. Rautakaudella vainajat haudattiin polttamalla, mutta rautakauden päättyessä Aurajokilaakson asukkaat alkoivat haudata rakkaansa puisissa arkuissa, parhaisiin vaatteisiin puettuina.

Ristimäki-näyttelyssä on Ravattulan puvun lisäksi esillä lapsen haudan ja keihään kanssa haudatun miehen rekonstruktiot. Kuva: Ilari Aalto.

Ensimmäisen opetuskaivauksen jälkeen kaivaustutkimukset jatkuivat vuosittain, ja vuonna 2013 mäeltä paljastui rakennuksen kivijalka, jonka merkityksen tutkijat ymmärsivät nopeasti: vaatimaton, 10 metrin mittainen hirsirakennus oli vanhin kirkonpaikka, joka Suomesta on löydetty. Se oli käytössä vain muutaman vuosikymmenen 1100-luvun jälkipuolelta 1200-luvun alkuun. Kun kirkko purettiin, paikalle pystytettiin muistoristi, ja kauas näkynyt risti antoi paikalle sen tähän päivään asti säilyneen nimen. 

Ravattulan Ristimäestä on siis löydetty kalmisto, kirkko ja kirkkomaata kiertänyt aita, jonka perustukset ovat yhä nähtävissä. Ristimäen tutkijat ovat arvioineet, että mäellä on noin 400 hautaa, joista kuutisenkymmentä on tutkittu arkeologisesti. Haudat ovat vaikuttavia todistajia menneisyyden elämästä: vaikka vainajien luut ovat säilyneet huonosti, Ristimäen maaperä on säilyttänyt välkehtivistä lasihelmistä koottuja kaulakoruja, vainajien nutturalle kierrettyjä hiuksia ja erityisesti vaatteiden katkelmia, jotka ovat antaneet poikkeuksellisen mahdollisuuden rekonstruoida Suomen kymmenes muinaispuku, Ravattulan puku, ja tämä puku on myös tänään avautuvassa näyttelyssä pääosassa.

 

Kolme Ravattulan pukua rivissä. Kuva: Anne-Mari Liira.

  

Ristimäki-näyttely on sekä menneisyyden että nykypäivän käsityömestareiden ylistys. Tekstiileihin erikoistuneen arkeologi Jaana Riikosen johdolla työryhmä on seikkaperäisesti tutkinut ja rekonstruoinut vaatteisiin käytetyt materiaalit ja niiden valmistusmenetelmät. Asiantuntijalle Ristimäen tekstiilifragmentit ovat riemunkiljahdusten aihe, mutta rekonstruktioiden kautta kuka tahansa pääsee näkemään, miten kauniista materiaaleista, aikaa ja kaukomailta tuotuja raaka-aineita säästelemättä muotitietoiset Aurajokilaakson asukkaat laativat vaatteensa yli 800 vuotta sitten. 

Nyt olemme saaneet upean näyttelyn, josta arkeologit Juha Ruohonen ja Jaana Riikonen ansaitsevat lämpimän kiitoksen. Ilman teidän työtänne Ravattulan Ristimäen kirkkomaa odottaisi vielä löytymistään maan kätköissä, eikä meillä olisi mahdollisuutta tutustua Ravattulan puvun mukana Aurajokilaakson morsingonsiniseen ja krapinpunaiseen muinaismuotiin. Kiitän Aboa Vetus Ars Nova -museon puolesta myös Turun yliopiston arkeologian oppiainetta, jonka kokoelmista olemme saaneet lainaksi upeita alkuperäisiä löytöjä Ristimäeltä, sekä Suomen muinaistutkimuksen tuki ry:tä, joka on rahoittanut Ristimäen tutkimuksia sekä osallistunut kaikkien esillä olevien rekonstruktioiden tuottamiseen ja kustannuksiin. 

Lopuksi haluan kiittää kaikkia niitä taitavia käsityöläisiä, jotka ovat osallistuneet Ravattulan puvun toteutukseen. Kiitos siis Helena Honka-Hallila, Tuija Hukkanen, Hanna-Leena Juhola, Kristiina Juvas, Maikki Karisto, Heini Kirjavainen, Susanna Koskelo, Hannele Köngäs, Salla-Mari Latvala, Toive Lehtinen, Anne-Mari Liira, Johanna Marttila, Mizuki Miyoshi-Nissilä, Minna Paavola, Janita Palomäki, Veronika Paschenko, Annina Helmi Rokka, Sue Salminen ja Siiri Tuomenoja, sekä muut näyttelyn rekonstruktiot valmistaneet JT Pälikkö ja Jere Uurasmaa. Pitkä lista kiitettyjä kertoo, miten paljon taitoa näyttelyesineiden valmistus on vaatinut!

Ravattulan Ristimäki on avannut uusia näkökulmia historian alkuun Aurajokilaaksossa, ja se kätkee varmasti vielä monia löytöjä, jotka tarkentavat käsityksiämme kaukaisesta menneisyydestä, jos kaivaustutkimukset pääsevät jatkumaan. Olemme onnekkaita, että olemme saaneet kappaleen Turun kaupungin syntyhistoriaa ensimmäistä kertaa laajasti turkulaisten saataville keskelle kaupunkia. Nyt onkin aika juhlistaa yli 10 vuoden aikana tehtyä työtä, ja täten julistan näyttelyn Ravattulan Ristimäestä avatuksi. Skål!


Ristimäen kirkonpaikan kaivauksista löytyy lisää tietoa blogiin vuoden 2010 kaivauksilta kirjoittamastani kaivauskertomussarjasta, täältä oppikirjatekstistä ja tietysti täältä Ravattulan tutkimushankkeen sivuilta. Ravattulan muinaispuvusta on myös tänä vuonna ilmestynyt mainio kirja.

Oppikirja 16: Milloin Suomen keskiajan kivikirkot on rakennettu?

Osa 16. Näkökulma: Milloin Suomen keskiajan kivikirkot on rakennettu?

Hattulan Pyhän Ristin kirkkoa on pidetty tutkikimuksessa aikoinaan 1200-luvulla rakennettuna, mutta uusimman tutkimuksen mukaan kirkko on 1400-luvun jälkipuolelta. Kuva: Selim Lindqvist 1887/Museovirasto, CC BY 4.0.

Suomessa on säilynyt yli seitsemänkymmentä keskiaikaista kivikirkkoa, kuten Nousiaisten Pyhän Henrikin kirkko, Lohjan Pyhän Laurin kirkko tai Keminmaan kirkko. Ne ovat Suomen vanhimpia yhä pystyssä ja alkuperäisessä käytössä olevia rakennuksia. Historialliset kirkot ovat kiehtovia kulttuurikohteita, jotka kantavat tietoa kirkkojen rakentajista ja niistä sukupolvista, jotka ovat kirkkoja käyttäneet.

Keskiaikaisia kivikirkkoja on tutkittu tieteellisesti 1800-luvulta asti, mutta pitkään oli epäselvää, milloin kirkot on tarkalleen rakennettu. Vain yksittäisiä kirkkoja on mahdollista ajoittaa kirjallisten lähteiden tai kirkkomaalauksissa olevien vuosilukujen avulla. Melkein jokaista kivikirkkoa on edeltänyt vanhempi puukirkko, eikä asiakirjoista usein selviä, mistä materiaalista mainittu kirkko oli tehty. Varhaiset tutkijat ajoittivat suomalaisia kirkkoja vertaamalla niitä ruotsalaisiin kirkkoihin, ja alun perin monen mannersuomalaisen kirkon arveltiin tulleen rakennetuksi 1200- ja 1300-luvuilla.

 

Jos seurakunnilla oli varaa palkata taiteilija, kirkot koristeltiin pyhimyksiä ja Raamatun kertomuksia esittävillä kuva-aiheilla. Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalauskoristelu 1510-luvulta on yksi Suomen kuuluisimmista. Kuva: P. O. Welin/Museovirasto, CC BY 4.0.

 

Kirkkojen järjestelmällinen tutkimus osoitti kuitenkin, että suomalaiset kivikirkot ovat todellisuudessa nuorempia. Arkeologi Markus Hiekkanen kävi 1980-luvulla ensimmäistä kertaa systemaattisesti läpi kaikki Suomen keskiajan kivikirkot ja julkaisi niiden ajoitusperusteet väitöskirjssaan vuonna 1994. Hän onnistui todistamaan eri rakennuspiirteitä kuten ovien ja ikkunoiden muotoa ja ullakolle johtavien portaiden sijaintia vertaamalla, että keskiajan kivikirkot on mahdollista jakaa kolmeen ryhmään. Vanhimmat kirkot on rakennettu Ahvenanmaalle jo 1200-luvun lopulla, mutta Hiekkanen osoitti, että kaikki manner-Suomen kirkot on rakennettu vasta 1400- ja 1500-luvuilla. Myöhäisille kivikirkoille on tyypillistä, että ne ovat jääneet reformaation aiheuttaman rahapulan vuoksi kesken – kirkkoihin on jäänyt muuraamatta holvit ja asehuoneeksi kutsuttu eteishuone, eikä myöhäisiin kirkkoihin ole tehty maalauskoristelua. 

 

Isonkyrön vanhan kirkon ajoitus on herättänyt kiivaitakin tunteita. Aiemmin kirkon uskottiin olevan 1300-luvulta, mutta luonnontieteelliset ja tyylipiirteisiin pohjaavat ajoitukset osoittavat sen olevan 1500-luvun alusta. Kuva: Martti Jokinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Tyylillisten piirteiden ohella Hiekkanen perustaa ajoituksensa luonnontieteellisiin tuloksiin. Keskiaikaisissa kivikirkoissa on nimittäin säilynyt myös alkuperäisiä puurakenteita, joita on mahdollista ajoittaa puulustoajoituksella. Myös myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet Hiekkasen systemaattisen ajoituksen pitävän paikkansa. 

Kotiseutuaktiiveille Hiekkasen ajoitukset olivat pettymys, koska monen kirkon kohdalla se tarkoitti, että kirkko olikin vuosisadan tai pari oletettua nuorempi. Erityisen raskaasti kotikirkon nuoreneminen otettiin Isossakyrössä, jonka kirkkoa oltiin aiemmin pidetty 1300-luvulla rakennettuna, mutta jonka uusi tutkimus osoitti olevan 1500-luvun alkupuolelta. Ajoituksen varmistivat kirkon sakariston rakentamiseen käytetyt hirret, jotka oli kaadettu talvella 1513–1514.  Vanhoilla kirkoilla on tärkeä osa paikallisidentiteetin rakentajina, ja monelle suomalaiselle on tärkeää, että oma kirkkorakennus on mahdollisimman vanha.

 

Keminmaan kirkko on nuorin katolistyylinen keskiaikainen kirkko Suomessa, se rakennettiin 1550-luvulla. Se on myös yksi maailman pohjoisimmista keskiaikaisista kivikirkoista. Kuva: Estormiz/Wikipedia, Public domain.

 

Aiheesta lisää:

Hiekkanen, Markus 2014. Suomen keskiajan kivikirkot. Helsinki: SKS.

 

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Oppikirja 15: Elämää keskiajan Itämaassa

Oppikirja 15. Elämää keskiajan Itämaassa

 Yhteiskunta jakautui neljään säätyyn

Keskiajan yhteiskunta jakautui säätyihin, joista papisto ja sotapalvelusta suorittanut rälssi oli vapautettu veroista. Suurin osa kansasta oli maata viljelleitä talonpoikia, ja kaupungeissa asui kaupankäyntiin ja käsityöammatteihin keskittyneitä porvareita. Kuva: Elina Helkala, kirjasta Vuosi keskiajan Suomessa.

Syntyperä ja sukupuoli määrittivät ihmisen elämänkaarta keskiajan Suomessa muun Euroopan tapaan. Keskiajan yhteiskunta jakautui neljään säätyyn eli työnjakoon perustuvaan yhteiskuntaryhmään. Säädyt olivat maanviljelystä ja karjanhoidosta vastanneet talonpojat, kauppaa harjoittaneet porvarit, sodankäynnistä vastannut maallinen rälssi eli aatelisto ja kirkollisesta elämästä vastannut hengellinen rälssi eli papisto. Pappien ja aatelisten ei tarvinnut maksaa veroja, ja sana rälssi juontuukin ruotsin sanasta frälse, ”vapautettu”. Useilla Euroopan alueilla, kuten Ranskassa, porvarit ja talonpojat luettiin yhdeksi säädyksi. Pohjolassa talonpoikien asema oli kuitenkin vahvempi kuin muualla.

Suurin osa Suomen asukkaista kuului talonpoikiin, mutta Ruotsissa eli myös säätyjen ulkopuolista maatonta väestöä. Sääty määritti pitkälti ihmisen elämää, mutta säätyjen rajat olivat myös joustavia. Varustamalla hevossotilaan aseineen ja haarniskoineen talonpojan oli mahdollista nousta rälssin jäseneksi. Koska opiskelu oli kallista, papiston jäsenet tulivat pääasiassa rälssistä ja porvareista, mutta myös riittävässä taloudellisessa asemassa olleet talonpojat saattoivat kouluttaa poikansa papeiksi.

 

Naimisiin vai ei?

Keskiajalla niin naisten kuin miesten oletettiin menevän naimisiin ja perustavan perheen, mutta jotkut valitsivat toisin ja saattoivat esimerkiksi lähteä luostariin. Suku ja perhe olivat ihmisille tärkein turvaverkko, joten perhesiteet olivat tärkeitä. Kuvassa on Pyhä perhe (Maria, Jeesus ja Joosef) kuvattuna 1400-luvun maalauksessa ruotsalaisessa Södra Rådan kirkossa, jonka tuhopolttaja poltti maan tasalle vuonna 2001. Kuva: Gabriel Hildebrand/Riksatikvarieämbetet, Public domain.

Naisen asema oli yhteiskunnassa miestä rajatumpi, sillä naisilla oli vähemmän päätösvaltaa kuin perheen miehillä, eivätkä he saaneet esimerkiksi itsenäisesti käydä kauppaa. Käytännössä naimisissa olleet naiset osallistuivat kuitenkin aktiivisesti taloutensa liiketoimiin, harjoittivat ammattia miehensä tavoin ja porvarisperheissä pitivät yhteyttä kauppakumppaneihin. Leskeksi jääneet vaimot saivat miesten tapaan hallita itse omaisuuttaan, ja näin ollen leskinaiset saattoivat harjoittaa myös ammattia hyvin itsenäisesti. Toisin kuin miehillä, naisilla ei ollut mahdollisuutta korkeampaan koulutukseen. 1400-luvulla Naantaliin perustettu birgittalaisluostari mahdollisti kuitenkin naisillekin kirjallisen koulutuksen, ja porvarisperheen tyttärillä saattoi olla kotiopettajia.

Keskiajalla avioitumiseen tarvittiin tulevien aviopuolisoiden suostumus, mutta itse vihkimiseen riitti, että morsiamen isä tai muu miespuolinen sukulainen liitti avioparin kädet yhteen ja lausui lyhyen vihkikaavan, usein sulhasen kotona. Kirkollinen vihkiminen oli tyypillisempää rälssille ja porvaristolle. Vaikka naimisiinmeno oli siis helppoa, eroaminen oli vaikeaa tai mahdotonta, ellei avioliitto paljastunut kirkollisen lain vastaiseksi.

Perheen perustaminen oli keskiajan ideaali, mutta kaikille se ei tuntunut omalta. Luostarilaitos tarjosi niin naisille kuin miehille toisenlaisen polun, jossa he saattoivat keskittyä opiskeluun, käsitöihin ja rukoukseen. Naantalin birgittalaisluostaria johti naispuolinen abbedissa, jolla oli asemansa vuoksi valtaa myös luostarin ulkopuolella.

 

Kylä, elämän keskus

Keskiajan Suomessa kylät oli yleensä rakennettu tiiviisti. Talonpojat asuivat yhden tai kahden huoneen hirsitaloissa, joita ympäröivät pihan talousrakennukset, kuten aitat, tallit ja navetat. Kuva: Elina Helkala, kirjassa Vuosi keskiajan Suomessa (2023).

Keskiajan lopussa Suomen alueella on arvioitu asuneen noin 200 000 ihmistä. Suurimmalle osalle keskiajan suomalaisia peltojen ja laidunmaiden ympäröimä kylä oli elämän keskipiste, jossa elämä rakentui vuodenaikojen vaihtelun sanelemien maataloustöiden ympärille.

Kylät muodostuivat keskiajan alussa hallinnon tarpeisiin, koska yhdessä paikassa asuvia talonpoikia oli helpompi verottaa kuin hajallaan asuvia. Esihistoriasta periytynyt yksivuoroviljely, jossa viljaa kasvatettiin samassa paikassa ravinteiden ehtymiseen asti, jatkui keskiajalle. Keskiajan mittaan sen korvasi kuitenkin kaksivuoroviljely, jossa vuorovuosin puolet peltoalasta oli viljelyssä ja puolet kesannolla. Toinen keskiajan viljelyuudistus oli sarkajako, jossa kylän viljelysmaat jaettiin talojen kesken kapeisiin sarkoihin niin, että jokainen talo sai sarkoja sekä hyviltä että huonoilta viljelymailta. Sarkajako tarkoitti, että yhden peltoalueen sarkojen omistajien piti viljellä samaa viljaa ja suorittaa kyntö-, kylvö ja sadonkorjuutyöt samaan aikaan.

Keskiajan kylät olivat vieri vieressä sijaitsevista taloista koostuneita ryhmäkyliä. Talonpoikien asumukset olivat yksi- ja kaksihuoneisia, matalia hirsitaloja, joissa oli suuri kiuasuuni tuomassa lämpöä. Uunit päästivät lämmitettäessä savun sisään, mistä se poistui räppänän tai katossa olleen lakeistorven kautta. Valoa pääsi sisään vain pienistä, vasikannahalla tai tervakankaalla suojatuista valoaukoista. Asumukset olivat yksinkertaisesti sisustettuja: tärkeimpiä huonekaluja olivat pöytä ja seiniä kiertäneet penkit, joilla saatettiin myös nukkua. Lämpöä saatiin eläinten taljoista ja seinille ripustetuista seinävaatteista.

Keskiajan asunnot olivat hämäriä. Käsitöissä tarvittavaa valoa saatiin polttamalla päreitä eli ohuita mäntylastuja. Päreen saattoi laittaa palamaan seinähirren väliin, mutta sitä oli myös mahdollista pitää suussa, jolloin valo oli lähellä, mutta kädet jäivät vapaaksi työskentelylle. Kuva: Olaus Madnus, Pohjoisten kansojen historia (1555). Public Domain.

 

Talonpojat valmistivat suuren osan tarvitsemistaan esineistä itse, mutta kaupankäynti oli välttämätöntä etekin suolan hankkimiseksi. Suolaa talonpojat tarvitsivat ruoan säilömiseen ja voin valmistamiseen. Kaupunkien kautta saatiin myös hienompia esineitä. Ainakin Uudenmaan talonpojat käyttivät saksalaista tuontikeramiikkaa ja jopa Keski-Euroopassa valmistettuja lasiastioita. Maanlain mukaan talonpojat saivat käydä kauppaa vain kotimaan kaupungeissa. Etenkin Uudenmaan talonpojat harjoittivat kuitenkin laitonta talonpoikaispurjehdusta suoraan Tallinnaan, jossa he saivat tuotteistaan paremman hinnan siellä kuin myymällä tuotteet välikäsien kautta. Kirkonkylissä pidettiin kyllä markkinoita, mutta niillä sai kaupata vain maataloustuotteita.

 

Ulkomaankauppa keskittyi kaupunkeihin

Turku oli keskiajalla Suomen ainoa kaupunki, johon rakennettiin kivisiä asuinrakennuksia. Arkeologit ovat kaivaneet niiden raunioita esiin Aboa Vetus Ars Nova -museossa. Kuva: Jari Nieminen/Aboa Vetus Ars Nova.

Antiikin aikana Euroopan kaupungit olivat keskittyneet Välimeren rannikolle, mutta keskiajalla kaupunkilaitos levisi nopeasti Alppien pohjoispuoliseen Eurooppaan. Erityisesti 1200-luvulla Pohjois-Euroopassa perustettiin enemmän kaupunkeja kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Samalla vuosisadalla perustettiin muun muassa Tukholma ja vuoden 1300 tienoilla myös Itämaan ensimmäinen kaupunki Turku. Keskiajan mittaan koko Ruotsin valtakuntaan perustettiin noin neljäkymmentä kaupunkia, joista kuusi sijaitsi Itämaassa. Turun lisäksi perustettiin Porvoo, Ulvila, Viipuri, Rauma ja Naantali. Kaikki kuusi kaupunkia perustettiin Suomen rannikolle vesireittien varrelle, mistä oli helppo purjehtia Itämeren tärkeisiin kauppakaupunkeihin, kuten Tallinnaan, Riiaan, Danzigiin (nykyinen Gdańsk) ja Lyypekkiin.

Suomen alueen kaupungeista vanhin ja tärkein oli Turku. Turku oli Tukholman jälkeen Ruotsin suurin kaupungin, ja sillä oli valtakunnassa tärkeä asema hiippakuntakaupunkina ja etenkin Danzigiin suuntautuneen kaupan väylänä. Itämaan kaupungit olivat pääasiassa pieniä, vain joidenkin satojen asukkaiden keskittymiä. Kaupungin keskiössä oli tori ja sen varrella raatihuone, jossa kaupungin porvareista valittu raati kokoontui päättämään kaupungin yhteisistä asioista. Kaupungissa oli myös vähintään yksi kirkko.

Kaupunkien oli tarkoitus toimia ennen kaikkea kaupan keskuksina: kruunu määräsi talonpojat kauppaamaan maataloustuotteensa kaupungeissa, ja vain osalla kaupungeista, etenkin Turulla, oli oikeus käydä ulkomaankauppaa Itämeren alueen muihin kaupunkeihin. Kaupankäynnin lisäksi kaupunkeihin keskittyi ammattimaista käsityötä ja palveluja, ja esimerkiksi Naantalin kaupunki perustettiin vuonna 1443 palvelemaan birgittalaisluostarissa vierailevien pyhiinvaeltajien tarpeita.

 

Keskiajan kaupungeista ja kylätonteilta löytyy usein Saksassa valmistettujen saviastioiden kappaleita. Suomessa käytettiin ennen kaikkea itse tehtyjä puuastioita, mutta metalli-, lasi- ja saviastiat olivat keskiajalla tuontitavaraa. Tämä kivisavikannu on löytynyt Turusta, ja ulkomainen tavara kulkeutuikin maahan kaupunkien kautta. Kuva: Turun museokeskus, CC BY 4.0.

 

Kirkollinen kalenteri rytmitti vuotta

Opettavaiset pyhimyskertomukset olivat keskiajan viihdettä. 200-luvulla elänyt Rooman diakoni Pyhä Laurentius oli jakanut kirkon omaisuuden köyhille, minkä takia roomalaiset grillasivat hänet elävältä. Laurentius eli suomalaisittain Lauri oli suomalaisten suosikkipyhimyksiä, jonka muistopäivä 10. elokuuta merkitsi myös viljankorjuun alkua. Tämä 1500-luvun alun maalaus on Lohjan kirkosta. Kuva: Ilari Aalto.

Keskiajalla kirkollinen kalenteri, kirkon toimitukset ja paastosäännöt olivat keskeisessä osassa suomalaisten elämässä. Karjalan alueella noudatettiin pitkälti ortodoksisia perinteitä ja Länsi-Suomessa katolisia perinteitä, mutta kahdella kirkkokunnalla oli paljon yhteistä, kuten kirkolliset juhlat, useimmat pyhimysten muistopäivät ja paastonajat. Tärkeimmät kirkolliset juhlat vuodessa olivat Raamatun Uuden testamentin tapahtumiin perustuvat joulu, pääsiäinen ja juhannus.

Pyhimyskultti oli keskeistä keskiajan kristillisyydelle. Pyhimykset, siis Jumalan tahdon mukaista elämää eläneet ja ihmeitä aikaansaaneet ihmiset olivat hyvin tärkeitä keskiajan suomalaisille: pyhimysten puoleen käännyttiin arjen murheissa, ja suomalaiset tekivät pyhiinvaelluksia eri pyhimyksille omistettuihin kirkkoihin sekä lähelle että kristikunnan tärkeimpiin kohteisiin, kuten Jerusalemiin, Roomaan ja Santiago de Compostelaan Espanjaan.

Joka viikko perjantait olivat paastopäiviä Kristuksen kärsimyksen muistolle, ja tärkeitä kirkollisia juhlia edelsi paasto. Näiden lisäksi vuodessa oli kaksi pitkää paastonaikaa, neljänkymmenen päivän pääsiäispaasto keväällä ja joulua edeltänyt, hieman lyhyempi adventtipaasto. Paaston aikaan eläinkunnan tuotteiden paitsi kalan nauttiminen oli kielletty, ja päivän aikana syötiin vain yksi suurempi ateria. Paastot rytmittivät siis ihmisten elämää.

Katolisen kirkon laki edellytti, että jokaisen kristityn tuli ripittäytyä ja käydä ehtoollisella vähintään kerran vuodessa. Asutuksen ydinseuduilla talonpojilla oli tapana käydä joka viikon sunnuntaina kirkossa messussa, mutta syrjäisemmillä seuduilla tämä ei ollut mahdollista. Esimerkiksi Turun piispa Lauri Suurpää valitti 1500-luvun alussa, että savolaiset ja karjalaiset elivät lähes kristinuskosta tietämättöminä, ja monet syrjäseuduilla elävät käyvät kirkossa vain joidenkin vuosien välein jos koskaan. Kirkollisen organisaation ydinalueillakin kansanusko eli käsi kädessä kirkon opetusten kanssa. Suomalaiset uskoivat yleisesti tonttuihin ja haltioihin.

Tämä saamelaisen noitarummun vasara on löytynyt kaivauksissa keskeltä Turkua, tuomiokirkon lähellä sijainneen keskiaikaisen hirsitalon lattian alta, jonne joku on sen kätkenyt. Kansanusko ja kansantaikuus kukoistivat keskiajalla koko kansan keskuudessa. Kuva: Turun museokeskus CC BY 4.0.

 

 

Luostarit olivat kulttuurikeskuksia

Naantalin birgittalaisluostari perustettiin 1438 kaksoisluostariksi nunnille ja munkeille. Se oli myöhäiskeskiajalla tärkeä pyhiinvaelluskohde ja Suomen ainoa laitos, jossa naiset saattoivat saada opetusta luku- ja kirjoitustaidossa. Ainoastaan Naantalin luostarin ja Rauman fransiskaanikonventin kirkot ovat enää nykyään pystyssä Suomen kuudesta keskiaikaisesta katolisesta luostarista. Kuva: Ilari Aalto.

Luostareilla oli keskeinen osa kristinuskon vakiinnuttamisessa ja oppineen kulttuurin levittämisessä. Siinä missä muualla Pohjoismaissa luostarilaitoksen olivat tuoneet sisterssiläiset, myöhään kristillistyneeseen Suomeen ehtivät ensimmäisenä uudet katoliset kerjäläissääntökunnat dominikaanit ja fransiskaanit. Perinteisesti luostarit oli sijoitettu syrjäisiin paikkoihin eroon maailmasta, mutta kerjäläisveljestöjen toiminta-ajatus oli liikkua ja saarnata ihmisten parissa, ja heidän konventtinsa perustettiinkin yleensä kaupunkeihin. Suomeen perustettiin kuitenkin myös yksi varsinainen luostari, Naantalin birgittalaisluostari, jossa nunnat ja munkit viettivät elämänsä luostarin muurien sisällä
opiskellen, rukoillen ja tehden työtä. Sääntökuntien jäsenet erotti erilaisista asuista.

Luostareissa ja konventeissa elettiin kirkollisen päivärytmin mukaan, johon kuului päivän aikana kahdeksan hetkipalvelusta, joiden sisällöt seurasivat kirkkovuotta. Luostareissa ja konventeissa valmistettiin myös käsitöitä, kuten tekstiilejä, ja kopioitiin käsikirjoituksia. Kerjäläisveljeskuntien toimintaan kuului myös opetus, ja dominikaanikonventeissa sekä Rauman fransiskaanikonventissa toimi oma koulu. Lisäksi kaikissa hengellisissä laitoksissa pidettiin omaa yrttitarhaa ja hoidettiin sairaita. Naantalin luostarista on säilynyt käsin ruotsiksi kirjoitettu Naantalin luostarin kirja, johon sisältyy lääkeaineiden vaikutuksia kuvaava lääke- ja yrttikirja. Se on vanhin säilynyt ruotsinkielinen lääketieteellinen teksti.

 

Olibaanihartsisuitsukkeen lääketieteellisiä ominaisuuksia käsittelevä sivu kuuluu Naantalin luostarin lääke- ja yrttikirjaan, jonka joku luostarin asukkaista kokosi 1400-luvun puolivälissä. Kuva: Andrea Davis Kronlund/Kungliga biblioteket, CC BY 4.0.

 

Lue lisää:

Aalto, Ilari & Elina Helkala 2023: Vuosi keskiajan Suomessa. Jyväskylä: Atena.

Aalto, Ilari & Elina Helkala 2023: Matkaopas keskiajan Suomeen. (Päivitetty laitos). Jyväskylä: Atena.

Kolbe, Laura; Tuomas M. S. Lehtonen, Timo Joutsivuo & Seppo Aalto 2002: Suomen kulttuurihistoria 1. Taivas ja maa. Helsinki: Tammi.

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Kuinka kauan Suomessa on kasvatettu mehiläisiä?

Minulta kysyttiin hiljattain keskiaikaisesta mehiläistenhoidosta Suomessa. Keskiajalla mehiläisvahaa tarvittiin huomattavat määrät katolisen kirkon kynttilöihin, ja mehiläisvahasta on paljon mainintoja kirkkojen lahjoitusasiakirjoista. Hunajaa käytettiin keskiajalla myös yleisesti usein ainoana saatavilla olevana makeutusaineena, lääkkeenä ja kalliin juhlajuoman, siman, raaka-aineena. Hunajaa ja mehiläisvahaa tarvittiin siis paljon, mutta mistä se oli peräisin?

Punottuja mehiläispesiä kuvattuna 1300-luvun italialaisessa Tacuinum sanitatis -käsikirjoituksessa. Kuva: Wikimedia Commons, Public domain.

Aivan yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei ole. Suomesta ei ole keskiajalta yhtäkään mainintaa mehiläistenpidosta, mutta koko Ruotsin valtakunnan kattanut maanlaki antoi kyllä määräyksiä, joiden mukaan metsistä löytyneet mehiläispesät kuuluivat maanomistajalle, ja pienimuotoista mehiläisten pitoa on voitu harjoittaakin.

Vuonna 1442 laadittu kuningas Kristofferin maanlaki (rakennuksen kaari, luku 39) määrää, että löytäjä sai pitää villin kimalaispesän, jos sellainen löytyi yhteisomistusmetsästä tai muulta maalta, josta löytäjä oli osakas, mutta jos pesä löytyi toisen omistamalta maalta, löytäjä ansaitsi vain kiitoksen.

Pieter Bruegel vanhemman kuuluisa piirros mehiläistenhoitajista ja munien kerääjästä noin vuodelta 1568 näyttää yhden tavan suojautua mehiläisten pistimiltä. Kerääjillä on kasvojensa suojana punottu verkko. Kuva: Wikimedia Commons, Public domain.

 

Sama laki määrää, että jos mehiläiset (lain 1500-luvun suomennos muuten puhuu kimalaisista) karkasivat pesästä (eli hulikasta) ja tekivät uuden pesän metsään, omistajan piti merkata mehiläisten valtaama puu ja kuuluttaa kyläläisille, että pesä oli hänen omaisuuttaan. Jos mehiläiset lensivät polttopuuksi kelpaavaan puuhun, sen sai vapaasti kaataa, mutta tammen kaatamisesta mehiläisten omistaja joutui maksamaan sakkoa.

Laki mainitsee kertaalleen myös suorasanaisesti mehiläistarhan ("että ne olit hulikoissa ja kimalaisastioissa, hänen kimalaistarhassans"), ja määräsi hirttotuomion sille, joka on jäänyt rysän päältä kiinni varastamassa mehiläispesää toisen tarhasta. Laki määräsi myös erisuurusuisia rahasakkoja mehiläistenhoitajalle, jonka mehiläiset olivat hyökänneet toisen kasvattajan pesään ja tappaneet sieltä mehiläiset.

Maanlaissa mainittu "kimalaisten hulikka" oli mahdollisesti katkaistu puunrunko, jonka kolossa mehiläiset pesivät. Tällaisia perinteisiä mehiläispesiä voi nähdä edelleen esimerkiksi Puolassa. Kuva: Pudelek/Wikimedia Commons, CC BY 2.5.

Kaikki lain yksityiskohtaiset määräykset mehiläisiin liittyen viittaavat siihen, että villimehiläisiä tosiaan siirrettiin metsistä mehiläistarhoihin, mutta on mahdotonta sanoa, kuinka yleistä se oli keskiajan Suomessa. Todennäköisesti suurin osa käytetystä mehiläisvahasta ja hunajasta oli peräisin Venäjältä, Baltiasta ja Puolasta – yksinomaan Venäjältä vietiin keskiajan lopulla Eurooppaan satoja tonneja mehiläisvahaa vuodessa.

Tästä kysymyksestä juolahti mieleen selvittää, kuinka kauas suomalaisen hunajankäytön juuret itse asiassa yltävät. Ymmärrettävästi arkeologiset löydöt pystyvät kertomaan varsin vähän maatuvista aineista, mutta muutamat onnekkaat löydöt valaisevat hunajan historiaa. Vanhin mehiläisiin liittyvä löytö Suomesta on Yli-Iin Kierikistä löytynyt, nuoremmalle kivikaudella ajoittuva kovettunut pala koivuntuohitervaa, johon on jäänyt painaumana hunajakennon kuvio. Radiohiiliajoitus osoitti löydön olevan yli 5 300 vuotta vanha.

Lisää mehiläistenhoidon historiasta voit lukea tästä kattavasta artikkelista (englanniksi).

Oppikirja 14: Ravattulan Ristimäki, Suomen vanhin kirkonpaikka

Osa 14. Näkökulma: Ravattulan Ristimäki, Suomen vanhin kirkonpaikka

Ristimäki on pieni peltosaareke Turun lähellä Kaarinassa. Arkeologit löysivät sielä Suomen vanhimman kirkonpaikan vuonna 2013. Kuva: Ilari Aalto

Vuonna 2010 Turun yliopiston arkeologit aloittivat tutkimuskaivaukset Ristimäki-nimisellä peltosaarekkeella Kaarinan Ravattulassa, aivan Turun lähellä. Tutkijoita houkuttelivat paikalle mäeltä löytyneet painanteet, jotka muistuttivat epäilyttävästi hautapainanteita. Arkeologisissa kaivaustutkimuksissa löytyikin rautakauden ja keskiajan taitteeseen 1100-luvulle ajoittuva ruumiskalmisto, ja vuonna 2013 löytyi kalmiston keskelle rakennetun puukirkon kivijalka. Se vahvisti tutkijoiden oletuksen, että vanhimmat kirkot oli rakennettu jo ennen seurakuntien perustamista.

Ristimäen kirkko näytti todennäköisesti tältä. Kirkossa oli leveämpi kirkkosali ja kapeampi kuori, jossa sijaitsi alttari. Kirkkoon käytiin sisään eteläpuolella olleesta ovesta. Kuva: Elina Helkala, Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita: Nuoren arkeologin käsikirja (Atena)

Ravattulan Ristimäen kirkko on ollut kooltaan pieni. Se on koostunut kirkkosalista, jonka itäpäädyssä oli pienempi kuorihuone, jossa oli kirkon alttari. Kirkkomaata kiersi todennäköisesti puinen aita, jonka jykevä kiviperustus näkyy edelleen. Ristimäen kirkko ei ollut aikanaan yksinäinen kummajainen, vaan se kuului ilmeisesti Aurajoen varteen pystytettyyn kirkkojen sarjaan. Suurin osa vanhoista kyläkirkoista jäi pois käytöstä 1200-luvun alussa, kun ensimmäinen piispankirkko perustettiin Koroisiin vain parin kilometrin päähän Ristimäestä. Kirkko järjestettiin seurakuntiin ja pitäjänkirkkoihin, eikä kyläkirkoille ollut enää tarvetta. 

Naiselle kuuluneesta haudasta löydetyt punaisen sukan ja hienon lautanauhan jäänteet. Hautojen tutkimukset ovat syventäneet tutkijoiden ymmärrystä keskiajan alun muodista. Kuva: Sue Salminen.

 

Kirkko oli käytössä noin sata vuotta, ja sinä aikana hautausmaahan on haudattu parisataa vainajaa. Arkeologit ovat tutkineet osan haudoista, jotka ovat paljastaneet tietoa kirkkomaan käyttäjien pukeutumisesta. Monen naisvainajan kaulaan oli puettu värikkäistä, Lähi-idästä tuoduista lasihelmistä tehty kaulakoru. Itämaiset lasihelmet ja kirkosta löytyneet gotlantilaiset hopearahat kertovat kauppaverkostosta sekä itään että länteen. Yhdessä haudassa vainajan vaatteita oli säilynyt niin hyvin, että tutkijat pystyivät rekonstruoimaan naisvainajan vaatteet. Ne paljastuivat kiinnostavaksi yhdistelmäksi rautakautisia suomalaisia piirteitä ja keskiaikaista eurooppalaista muotia. Uutta olivat muun muassa perinteistä lyhyemmän hameen alta näkyneet syvänpunaiset, pitkävartiset sukat. Hauta osoittaa, miten uuden uskonnon leviäminen liittyi myös muuhun kulttuurin muuttumiseen.

Yhden hautalöydön perusteella tutkijoiden oli mahdollista rekonstruoida Ravattulan muinaispuku, jossa rautakautiset elementit (kuten sininen, pronssispiraalikoristeinen viitta) yhdistyivät uuteen keskiaikaiseen muotiin. Kuva: Anne-Mari Liira.

Ravattulan Ristimäen tutkimukset ovat auttaneet ymmärtämään paremmin keskiajan alkua, jota kirjalliset lähteet valaisevat huonosti. Suomen vanhin keskiaikainen asiakirjalähde on paavi Aleksanteri III:n Gravis admodum eli “ylen raskas” -nimellä tunnettu kiertokirje vuoden 1170 tienoilta. Kirjeen alussa paavi valittaa, että suomalaiset kyllä vihollisten sotajoukon uhatessa lupaavat pitää kristillisen uskon ja pyytävät lähettämään kristinopin saarnaajia ja selittäjiä, mutta vaaran väistyttyä he kieltävät uskon sekä halveksivat ja vainoavat saarnaajia. Ristimäen löydöt kertovat, että ainakin Aurajokilaaksossa kristinusko oli jo vakiintuneempaa kuin kirje antaa ymmärtää. Samalta ajalta on kylläkin merkkejä myös vastareaktioista kristinuskoa kohtaan: esimerkiksi Nousiaisissa Myllymäen kalmistossa yhteisö on omaksunut kristillisen hautaustavan, mutta palannut vanhaan polttohautaukseen.

Aiheesta lisää:
Ravattula.fi – sivusto Suomen vanhimman kirkon tutkimuksista

Turun yliopisto: Tutkimukset paljastivat uutta tietoa 1100- ja 1200-lukujen haudoista – Ravattulan Ristimäellä arkkuja pehmustettiin karhuntaljoin ja höyhenpeittein

Ravattulan Ristimäen kaivauksia käsittelevät blogipostaukset tässä blogissa

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.