Viikon sitaatti numero 15

Väitöskirjansa kirjoittaneet arkeologit toimivat joko opetustehtävissä, muinaismuistohallinnon virkamiestehtävissä tai työttömyyskortistossa.

- Mika Lavento

Aarteenetsijöiden ryöstelyn jälkiä Huauran laaksossa Perussa. Alueella vaikutti n. 1200-1450 jaa. vähän tutkittu Chancay-kulttuuri. Wikimedia.

Viikon sitaatti numero 14

Nettiyhteyteni toimii taas, joten yritän saada sitaattien lisäämisen uudelleen viikottaiseksi. Seuraavaksi siis Välimeren arkeologian professori James Whitleyn näkemys nykyarkeologiasta:

Tämänhetkiset arkeologian teoreetikot ovat kuin kalaparvi, joka seuraa kääntyileviä virtauksia: kun yksi kääntyy kääntyvät kaikki, ei yleensä mihinkään erityiseen suuntaan.

- James Whitley

Minolainen kalastajafresko Akrotirilta, Santorinilta. N. 1500 eaa. Wikimedia.

Muinaisjäännöksistä

Euran Luistarin kalmisto ja sitä halkova voimalinja. Luistari on maamme suurin tunnettu rautakautinen kalmisto: siihen on tehty noin 1000 hautausta. Kuva: Ilari Aalto

Istun bussissa ja mutustan neoliittisen vallankumouksen hedelmiä, tuc-keksejä. Tai minkä vallankumouksen, siirtyminen maanviljelykseenhän vei ihmiskunnalta tuhansia vuosia ennen kuin kasvien tarkkailusta ja yksinkertaisesta hyödyntämisestä päästiin lainehtiviin emmervehnäpeltoihin. Nyt maailma on kokemassa aivan uudenlaista murrosvaihetta, kun viimeisetkin kulttuurit ovat siirtymässä metsästäjä-keräilystä maanviljelykseen tai ainakin riippuvaisuuteen siitä.

Vaikka ulkona on jo pimeää, näen maisemassa asioita joita kaikki eivät näe edes päivänvalossa: Aurajokilaakso on täynnä historiaa ja sen merkkeinä kiinteitä muinaisjäännöksiä. Tuota kalmistoa, tuota röykkiötä, tuota asuinpaikkaa ei moni ohikulkija tunne tai ymmärrä. Mutta pitäisikö tämän ymmärtää?

Suomen muinaismuistolaki velvoittaa suojelemaan kiinteää kulttuuriperintöämme, mutta kumma kyllä Muinaismuistovirasto on perinteisesti tulkinnut tämän niin, että muinaisjäännökset tulee salata. Ajatushan on sinänsä looginen, jos oletamme suurimman osan suomalaisista haluavan tuhota kollektiivista menneisyyttämme, mutta aivan järjenvastainen jos haluamme ihmisten voivan ymmärtää kulttuuriperintöämme. Salailu ei ole mikään tae jäännösten säilymisestä, sillä metsätyön koneellistumisen myötä järkyttävän monet metsissämme olevista jäännöksistä on tuhottu, eikä tässä tapauksessa ole ollut mitään merkitystä sillä, oliko ne merkitty museoviraston kyltillä vai ei. Ilman metsäkoneitakin jäännöksiämme uhkaavat luonnonvoimat, kuten rapautuminen. Ei mikään, ei edes pronssikautinen hiidenkiuas, ole ikuinen.

Muinaisjäännöksiin liittyy yksi aivan perustavanlaatuinen kysymys: miksi me niitä suojelemme? Säilytämmekö me röykkiöitä, linnavuoria ja maisemia vain niiden itsensä takia, tutkimuksellisista syistä vai kokemuksellisina paikkoina, joissa ihmiset voivat kohdata juurensa? Muinaisjäännösten arvottamisessa kansallisesti merkittävät jäännökset on ehdottomasti suojeltava osittain juuri tutkimuspotentiaalinsa vuoksi, mutta tässä jokin menee pahasti vikaan: näiden ykkösluokan jäännösten tutkimiseen on nimittäin lähes mahdotonta saada lupaa. Usein urbaanissa ympäristössä säilytettävät muinaisjäännöksetkin taas ovat vain irvikuvia itsestään: vaikka jäännökseen ei kajottaisi, sen informaatioarvo ja elämyksellisyys kärsivät pahasti kun jäännöksen ympäristö on tuhottu.

Muinaisjäännöksiä on kaikkialla, vaikkei sitä aina uskoisi. Tienviitta Kiukaisista. Kuva: I.A.

Monille muinaisjäännökset tuntuvat olevan vain tikku silmässä, koska ne haittaavat maankäyttöä. Muinaisjäännöksiin, kuten arkeologiaankin, on usein kahtalaista suuntautumista: niistä ei joko tiedetä mitään, tai niitä suorastaan vihataan. Onneksi aitoa mielenkiintoakin on, mutta se tuntuu usein jäävän vähälle. Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka moni suomalainen on käynyt ihailemassa kauniita kalliomaalauksiamme tai nähnyt eläessään uhrikiven. Esihistorian opetuksemme vain sattuu koulussa olemaan niin perusteellisen olematonta, ettei ole mikään ihme etteivät ihmiset usein tiedä jäännöksestä vaikka asuisivat sen vieressä. Ihme ei siis ole sekään, että ihmiset usein yllättyvät kuullessaan että Suomessa on asuttu jo kivikaudella, 10 000 vuotta sitten! Osattiinkohan silloin vielä puhua, uteli erään radion keskusteluohjelman soittaja.

Voi hyvällä syyllä kysyä, onko pari tuhatta vuotta vanhalla kalmistolla merkitystä nykypäivänä, jos se ei anna kokijalleen mitään. Jos ihmisten historiatietämys taas jatkuisi hieman talvisotaa kauemmas, voisivat esihistorialliset maiseman merkit palvella tietolähteenä, linkkinä nykyisen ja menneen välillä. Muinaisjäännös ei nimittäin ikinä ole vain fyysiset puitteensa: se on läjä merkityksiä, joita esi-isät sille antoivat, ja toisaalta niitä, joita me sille nyt annamme. Muinaisjäännöksen kohtaaminen on keskustelua menneen kanssa, missä emme saavuta menneisyyttä täysin, mutta ehkäpä ymmärrämme sitä ja itseämme taas vähän enemmän. Yhtä asiaa on hyvä kysyä itseltään kuin katselee samaa järvimaisemaa, jota kivikauden asukaskin joskus katseli: haluaisimmeko me, että tuhannen vuoden päästä meidät muistettaisiin?

Kaivauskesä

Huomenna, jos Jumala suo, aloitan omalta osaltani kenttäkauden kuopassa Turun tuomiokirkon viereisessä puistossa. Puistoon on tulossa uusia puuistutuksia, minkä tähden Turun maakuntamuseo selvittää mitä niiden juuret tulevat rikkomaan. Kaupunki on Turun paloon 1827 asti ympäröinyt tiiviisti tuomiokirkon, joten raunioita pitäisi tulla vastaan pian. Pahoittelen viimeaikaista vaiteliaisuuttani blogin suhteen, mutta nettiyhteyteni on ollut kesälomalla jo pari viikkoa, joten kaikenlainen päivittäminen on vaikeaa. Ikävä kyllä en siis pidä tuomiokirkon kaivauksista yhtä intensiivistä kaivauspäiväkirjaa kuin syksyllä Ristimäeltä, mutta lupaan silloin tällöin tarjota täällä ajatuksiani. Aiheita lienevät erinäiset erinäiset maalajit, löydöt, turistit ja yleinen uupumus.

Hannu Takalan Arkeologian maastotöiden kenttäopas kainalossa on hyvä taas alkaa harjoitella ranneliikettä lastan käyttöön!

Viikon sitaatti numero 13

Niin merkittävää kuin tämä ns. "typologinen tutkimus" onkin ja niin tärkeihin tuloksiin kuin sen avulla on päästykin, on kuitenkin muistettava, että sen käyttämisessä on noudatettava suurta varovaisuutta. Typologiseen kehitykseen nojautuminen on kaavamainen, sanoisinko teoreettinen käsitystapa. On luonnollista, että ihmistyössä kehitys ei kulje luonnontieteellisten sääntöjen vaan inhimillisen ja yksilöllisen luomisen "lakien" mukaan.

- M.A. Tallgren teoksessa Suomen muinaisuus, 1931

Arkeologitkaan eivät ole ikuisia

Elämään kuuluu uuden alku ja vanhan loppu. Nyt on hyvä muistella kahta arkeologian suuruutta, jotka ovat poistuneet keskuudestamme ja aloittaneet henkilökohtaisen arkeologisoitumisensa, toinen vuonna 1945 ja toinen aivan äskettäin.

11.4.2011 arkeologimaailma sai kuulla suru-uutisen, kun uutena arkeologiana tai prosessualismina tunnetun arkeologisen suuntauksen vetovoimainen keulakuva, amerikkalainen professori Lewis Binford siirtyi ajasta ikuisuuteen. Binford ja prosessualismi ovat jakaneet mielipiteitä muinaistutkimuksen maailmassa, mutta joka tapauksessa positivismia ja arkeologisen tutkimuksen tieteellisyyttä korostanut suuntaus otti ison harppauksen pois vanhoista kulttuurihistoriallisista esinekeskeisistä käsityksistä luettelointeineen. Binford teki eläessään 150 arkeologista julkaisua, joista monella on ollut todellista merkitystä alan muovautumisessa.

Lyhyen englanninkielisen muistokirjoituksen voit lukea täältä.

Vanhempiakin arkeologeja on hyvä joskus muistella. Tänään, 13.4. on arkeologi Aarne Michaël Tallgrenin kuolemasta kulunut päivälleen 66 vuotta. Tallgren oli kansainvälisestikin tunnettu suuruus aikana, jolloin Suomi oli vielä arkeologian kärkikastia. Hän mm. käytännössä aloitti Viron arkeologisen tutkimuksen, ja käänsi venäläisiä artikkeleita eurooppalaiseen levikkiin, kun idän tieteenteosta oltaisiin muuten oltu pimennossa. Tallgrenista on sanottu, että tämä oli roimasti aikaansa edellä arkeologisessa tutkimuksessa, ja hänen julkaisunsa ovat paljolti päteviä edelleen. Aarne ei myöskään katsonut hyvällä ajalleen tyypillistä arkeologian valjastamista (ääri)nationalismin käyttöön.
Kaiken muun ohella Tallgren oli pasifisti ja vegetaristi.

Tallgren on haudattu Turun Maarian kirkon multiin, ja Muinaismuistoyhdistys on pystyttänyt hänen haudalleen kiven, jossa seisoo sanat "Tehty työ elää.". Tallgren teki ison työn, mutta nuorempien sukupolvien olisi aika toden teolla jatkaa samalla kansainvälisellä otteella.
Asiaan kuuluvasti kävin tänään parin arkeologian opiskelijan kanssa kunnioittamassa Tallgrenia Maariassa, kuten edellisvuonnakin. Pitää kai kaikilla sukupolvilla ja tieteenaloilla olla omat esikuvansa.

Levätkööt rauhassa kaikki tuonpuoleisen suurelle totaalikaivaukselle siirtyneet.

Viikon sitaatti numero 12

"Arkeologia on uskontomme, mutta olemme kumpikin lipsuneet puhtaammasta uskosta."

- René Belloq elokuvassa "Kadonneen aarteen metsästäjät"

Arkeologian suojeluspyhimys, Pyhä Helena Konstantinopolilainen löytää Pyhän Ristin. Käsikirjoitus noin vuodelta 825, Wikimedia.

Viikon sitaatti numero 11

Olen saanut palautetta siitä, että viikon sitaattieni ilmestymisnopeudesta päätellen viikkoni ovat keskivertoviikkoja pidempiä. Myönnän, että otteeni alkoi lipsua maailmanmatkailuni myötä, mutta lupaan pyhästi parantaa tapani! Korvauksena menetetyistä viikoista pistän siis vähän pidemmän sitaatin:

Mikä on arkeologinen "tosiasia"? Perusrakennuspalikka arkeologiselle tulkinnalle on, että tietty esine löydettiin tietyssä kontekstissa tai tietystä kerroksesta. Mutta emme voi itse olla läsnä jokaisella löytöhetkellä. Vaikka tekisimme löydön itse, voimmeko olla aina varmoja tarkastelleemme sitä oikein, tai ettei joku ole vetänyt meitä nenästä ja haudannut sitä edellisyönä, tai ettei se ole sekundaarissa sijainnissa, jonne ihminen tai luonnon prosessit kuten eroosio ovat sen sijoittaneet? Välittömästi meidän on tehtävä arvovalintoja. Mihin ja kehen voimme luottaa?

- Graeme Barker, arkeologian professori

Istanbulin arkeologinen museo. j.o.h.n. walker, flickr.

Aurorapäivät

Joskus tuntuu, että koko arkeologia on kuppikuntaisuudessaan menetetty tapaus. 4-5.3 Turussa järjestetyt arkeologian opiskelijoiden Aurorapäivät valoivat kuitenkin uskoa alan tulevaisuuteen. Opiskelijavetoisilla päivillä oli 16 tavattoman mielenkiintoista esitelmää, jotka käsittelivät aiheita Iin Haminan keskiaikaisten vainajien sukupuolidimorfologiasta Ryssänuuneihin ja Saarenmaan laivahautauksiin. Uskoisin, että tapahtuma hitsasi hyvällä tavalla yhteen oululaisia, helsinkiläisiä ja turkulaisia opiskelijoita. Arkeologian opiskelijoilla harvemmin on asiaa "vakavampiin" seminaareihin, vaikka potentiaalia löytyy varmasti yhtä paljon kuin vanhoilta patuiltakin.

Luennoin itsekin Aurorapäivillä yllättävästä aiheesta "Arkeologiset blogit - populaaria raapustelua?", ja olin ihan yllättynyt hyvästä vastaanotosta. Aihe oli ilmeisesti ajankohtainen, joten päätin tiivistää esitelmääni tännekin:

Arkeologisista blogeista - populaaria raapustelua?

Mikä on blogi? Tämän lukijalle se lienee lähes itsestään selvää, mutta blogilla tarkoitetaan nettipäiväkirjaa (väännös englannin sanasta weblog), 2000-luvulla suosituksi noussutta mediamuotoa, jossa kuka vain voi kirjoittaa mistä vain. Kaikkein suosituimmat blogit ovat muoti- ja lifestyleblogeja, mutta valtaosa lienee säännöllisen epäsäännöllisiä merkintöjä omasta elämästä ja ajatuksista. Blogit ovat sen verran uusi ilmiö, että ennusteita niiden kohtalosta riittää. Toiset ovat sitä mieltä, että blogit ovat vain ohimenevä villitys, mutta niitäkin löytyy, jotka uskovat blogien olevan aivan uudenlaisen viestinnän alkusoittoa, ja että niiden merkitys mediana on vain kasvamassa.

Blogit muodostavat mielenkiintoisen verkoston siinä mielessä, että bloggerit ovat usein tiiviisti yhteydessä toisiinsa, ja harrastavat blogien linkittämistä toisiinsa. Tämä hyödyttää sekä kirjoittajia että lukijoita, tuoden uusia vierailijoita kirjoittajien sivuille ja mahdollistaen lukijoille syvemmän, jopa wikipediamaisen tiedonhaun. Myös erilaiset yritykset ja poliittiset liikkeet ovat äkänneet ottaa bloggaamisen valttikorteikseen, joten miksei samaa voisi tapahtua arkeologiassa?

Tilastot ovat aina mukavia, joten otetaan silmäys niihin:
Suomen kattavimmalla blogilistalla (blogilista.fi) on 34 769 blogia (21.3.2011 klo. 21:24), ja hakusanalla "arkeologia" sivusto antaa 12 blogia, joista oikeasti arkeologiaa käsitteleviä on 4 - kaksi näistä on omiani. Onko tilanteessa kenties jokin epäkohta? Esimerkiksi vanhasta kunnon naapurimaastamme Ruotsista arkeologiblogeja löytyy helposti yli 20.

Miksi arkeoblogata?

Blogi on ilmainen media, jolla on periaatteessa mahdollista saavuttaa kaikki netinkäyttäjät. Blogit ovat myös kaikkein helpoin tiedonsaantiväylä tavalliselle ihmiselle: harva arkeologiasta kiinnostunut näkee niin paljon vaivaa, että lähtee kaivamaan yliopiston arkistojen kaivauskertomuksia tai ottaa itse yhteyttä arkeologeihin. Tästä syystä mielestäni blogikirjoittamiseen tulisi panostaa huomattavasti enemmän. Hakukoneilla on myös vaikea löytää arkeologiblogeja jos ei tarkalleen tiedä mitä etsii, joten ehdottaisin että koottaisiin sivusto, johon koottaisiin linkit kaikkiin suomenkielisiin arkeologiblogeihin, ja miksei viitattaisi myös ruotsalaisiin ja englanninkielisiinkin vastaaviin. Tämä palvelisi sekä arkeologian harrastajia että arkeologeja itseään, sillä tätä kautta olisi asiantuntijankin helpompi pysyä kärryillä mitä alalla tapahtuu.

Tietenkin täytyy muistaa, että tiedon julkisuudessakin piilee vaaransa. Pimeästä arkeologiasta ja piippariharrastajista on arkeologipiireissä kauhulla kuiskittu jo pidemmän aikaa, ja toissakesän Mankbyn tapaus osoittaa, ettei huoli ole aiheeton. Erityisesti ajankohtaisten kaivausblogien kautta on pelko, että ei-halutut henkilöt saavat tietää kohteesta ja tulevat luvatta tonkimaan. Tästä syystä jouduin syyskuussa jatkuvasti konsultoimaan kaivausjohtajaa, mitä tietoja uskallan blogissa julkaista. Kun huomasin jonkun löytäneen blogiini hakusanalla "metallinpaljastin", nousin varpailleni ja viittasin jatkossa laitteeseen sanalla "laite joka sanoo piip".

Arkeologisia blogeja on maailmalla onneksi enemmän kuin Suomessa, ja niistä on erotetavissa selvästi erilaisia ryhmiä. Kirkkaasti eniten on erilaisia uutisblogeja (kuten Archaeology in Europe), joissa päivitetään lyhyesti erilaisia arkeologisia uutisia. Toisen ryhmänsä muodostavat kaivauskertomukset, jotka kertovat yhdestä yksittäisestä projektista ja valaisevat sen etenemistä (mm. Seilin arkeologia ja Vrouw Maria veden alla). Kolmannen ryhmän muodostavat jotakin tiettyä teemaa tai arkeologisia teemoja ylipäätään käsittelevät blogit (esimerkiksi Bad Archaeology).

Lukeeko tätä kukaan?

Aina blogitekstiä kirjoittaessani joudun pohtimaan, kelle tätä oikein kirjoitan. Jos kohteenani olisi vain ammattimainen arkeologiyleisö, jäisi lukijakunta kovin pieneksi. Olenkin yrittänyt säilyttää "jokaiselle jotakin" -linjan, jossa tekstit ovat selkeitä tavalliselle lukijalle, mutta toivottavasti eivät liian itsestäänselviä ammattilaiselle. Ilokseni joku blogejani kuitenkin lukee: esimerkiksi tässä blogissa kuukausittainen kävijämäärä on puolisen tuhatta, ja syksyn opetuskaivausten aikaan päivittäin oli satoja lukukertoja. Vaikka valtaosa bloggaajista tilastojen perusteella kirjoittaa itselleen, saan olla tyytyväinen tasaisesta lukijakunnastani. Kiitos teille.

Blogspotilla on erinomainen ominaisuus tarkkailla blogin liikennettä ja ottaa muun muassa selvää, millä hakusanoilla blogiin löydetään. Pistänkin tähän loppuun pienen hakusanalistan, joka kertoo teidän kieroudestanne, rakkaat lukijat:

• roomalaisen pronssi rahan puhdistus
• kuvia tutankhamonista
• metallinpaljastin muinaismuisto
• keskiaikaiset luuesineet
• wrov maria
• 1700 luku dildo
• kaarina arkeologia
• kiinan muuri
• 1300 luvun tuliaseet
• arkeologia sade
• mullan koostumus suomi
• intiaaniveri
• naisveistokset
• laiva myytti -tajunnanvirta aavelaiva

Edit: Voisin vielä listata joitakin suomalaisia arkeoblogeja, joita tekstissä ei mainita. Jos tiedät lisää, kuulisin niistä mielelläni!

• Kalmistopiiri
• Fox tales without heads
• metaarchaeological nonsense
• Arkeologia Kiikala
• Kenttäpäiväkirja
• Tutkimusretkelle - yliopistolehden arkeologiaa käsittelevät blogitekstit
• Diggin n' kickin
  

Viikon sitaatti numero 10

Arkeologia on ainoa oppiaine, joka pyrkii tutkimaan ihmiskäytöstä ja -ajattelua ilman suoraa yhteyttä kumpaankaan.

- Bruce G. Trigger

Perin erikoinen pronssikautinen hautaus Ramsgatessa, Englannissa. Flickr, Wessex Archaeology.

Mithralaisuus ylsi Skotlantiin asti

Historia antaa aina herkullisen mahdollisuuden esittää "mitä jos" -kysymyksiä. Toisinaan tulee miettineeksi, mihin uskontokuntaan kuuluisimme jos kristinusko olisi jäänyt pieneksi lahkoksi kaltaistensa joukossa. Olisimmeko kenties mithralaisia? Tuskin. Oma veikkaukseni on, että pikemminkin buddhalaisia. Uusi löytö Skotlannista kertoo kuitenkin Mithran kultin olleen aikoinaan laajemmalle levinnyt kuin aiemmin on kuviteltu.

Mithralaisuudesta on säilynyt verraten vähän tietoa, sillä alkukirkko hävitti tehokkaasti tiedot tästä ilmeisen järjestäytymättömästä uskonnosta. Ensimmäisestä vuosisadasta lähtien voimakkaasti kasvanut kultti oli ilmeisesti esoteerinen; sen salaisuuksista pääsivät perille vain mysteeriin vihityt miehet. Usein mithralaiset palvontapaikat sijaitsivat luolissa, mikä oli omiaan lisäämään uskonnon mysteeriluonnetta.

Mithralaisuus liittyi läheisesti auringonjumala Solin kulttiin, ja se on liitetty myös Sol Invictukseen, Voittamattomaan Aurinkoon. 274 Aurelianus teki Sol Invictuksen kultista Rooman valtionuskonnon, ja kristinuskon viedessä tämän aseman 300-luvulla siihen sulautettiin ilmeisesti piirteitä valtauskonnosta. Mithralaisuuden ja kristinuskon välillä on yhtäläisyyksiä, mutta tuntuu lähes mahdottomalta sanoa, kumpaan suuntaan lainautuminen on tapahtunut.

Mithras tappaa härän, kultille keskeinen kuva-aihe. Wikimedia.

Musselburghista Skotlannista löydettiin jo viime vuonna kaksi alttarikiveä, jotka on nyt saatu puhdistettua niin että niiden kaiverrukset näkyvät. Toisessa kivessä on kuvia rituaaliesineistä, kannusta ja maljasta, joilla kaadettiin uhreja alttarille. Etusivu puolestaan omistaa alttarin Mithrakselle.

Toinen kivi kuvaa neljää vuodenaikoja edustavaa naista ja ilmeisesti myös Solia. Alttari on varmaan ollut aikoinaan vaikuttava näky, sillä se oli maalattu voimakkain värein, ja Solin silmät, suu ja tämän päätä ympäröivät auringonsäteet ovat aukkoja, joista taakse asetetun kynttilän valo loisti läpi. "Samaan tapaan kuin halloweenkurpitsassa", huomauttaa BBC:n artikkeli.

Löytö on merkittävä monessa mielessä. Se on ensinnäkin erittäin korkealaatuista työtä, mutta se kertoo myös aivan uutta tietoa roomalaisten uskontojen leviämisestä pohjoiseen. Mithras ei kuitenkaan ollut ainoa kaukainen jumala jota miehitykseen aikaan palvottiin Britanniassa.

Uutisen voit lukea täältä.

Suomen Tollundin mies?

Vielä ei Suomesta ole tanskalaisen kaltaisia suoruumiita löydetty, mutta meillä olisi siihen kaikki potentiaali. Suomessa on soita kuudenneksi eniten maailmassa, ja vaikka kaikkein parhaiten säilyneet arkeologiset löytömme ovat peräisin niistä, on ne jostakin syystä lähes täysin sivuutettu arkeologisessa tutkimuksessa. Esimerkiksi Yli-Iin Purkajasuosta on löytynyt niin paljon kivikautista kalastusvälineistöä, että kaiken talteen otto on sula mahdottomuus.

Tollundilainen ystävämme. Wikimedia.

Vaikka arkeologista suotutkimustamme kuvaakin hyvin sana olematon, on meillä kuitenkin löytöjä. Etenkin kun turpeet vielä nostettiin käsin, päätyi kansatieteellisiin kokoelmiin liuta muinaisia suksen osia, ruuhia, meloja, ja niin edelleen. Usein näitä ei ilmeisesti ole osattu pitää satoja tai tuhansia vuosia vanhoina hyvän säilyneisyytensä vuoksi, ja erilaisissa paikallismuseoissa ne ovat saaneet aika kovakouraista kohtelua. Kaikki eivät tietenkään esihistoriallisia olekaan. Tosiasia on, että soissamme edelleen lepää hapettomien olojen säilömänä arkeologista aineistoa vuosituhansien ajalta.

Suolampi. Wikimedia.

Tilanne on tietyssä mielessä sama kuin vaikkapa Norjan ja Alaskan jäätiköillä, mistä sulaminen paljastaa uusia löytöjä jatkuvasti: aika on käymässä vähiin. Ennen suomaaston leimaama Etelä-Suomi on hyvää vauhtia kuivaamassa viimeisiäkin soitaan, eikä tämä tiedä hyvää niin biodiversiteetin kuin arkeologiankaan näkökulmasta. Koneellistunut työ taas tarkoittaa sitä, että löydöt jäävät auttamatta huomaamatta. Harva ihminen nyt edes odottaa, että suosta voisi jotakin arvokasta tulla vastaan.Suomessa luonnontieteellinen suotutkimus on korkeatasoista, joten voisi olla helppo ottaa askel kokonaisvaltaiseen tutkimukseen, jossa kosteikoissa otettaisiin huomioon myös arkeologinen tekijä. Kuitenkaan tällä hetkellä soita ei huomioida edes arkeologisissa inventoinneissa, joten minkäänlaisten löytöjen tekeminen on tyystin sattuman varassa.

Bockstenin miesparka. Wikimedia.

Entäs ne suoruumiit? Leväluhdan vainajathan oli loppujen lopuksi haudattu sittemmin soistuneeseen järveen, mutta kuka tietää, ehkä Suomen soiden turpeet kätkevät ihan oikeita suoruumiita. Tässä asiassa ei tarvitse kuin kurkata Ruotsiin: 1936 löytyivät Bockstenin suosta 1300-luvulla väkivaltaisesti murhatun miehen jäänteet hyvinsäilyneine vaatteineen. Suo on ollut rajapaikka, johon on uhrattu, jota on pelätty, ja jonne ilmeisesti on ollut helppo piilottaa murhan todistusaineisto.

Roomalaiset tulevat!

Ne ovat jo Gotlannissa asti. Helmikuun alussa kertoi SverigesRadio gotlantilaishenkilön luovuttaneen museolle perinnöksi saamansa roomalaisen ratsuväen kypäränaamion. Aadvarchaeology-blogi arvelee, ettei se kuntonsa perusteella voi olla peräisin kynnetystä pellosta, mutta muuten löytöolosuhteet jäävät hämäriksi.

Titta på mig! Pohjanlahden toisella laidalla oli roomayhteyksiä. Kuva: Marie-Louise Hellqvist

Naamio päätyi Tukholman Medelhavsmuseetin asiantuntijan ihmeteltäväksi, mutta päätynee lopulta Gotlannin museoon.

Gotlannista on aiemmin löytynyt huomattavia määriä roomalaisia hopearahoja, jotka kertovat kaupankäynnistä imperiumin kanssa. Rooman valtakunnan hajottua Eurooppaan virtasi pääkaupungista valtavat määrät kultaa ja arvoesineitä, joista Pohjolan perukoille päätyi kuitenkin vain surkuteltava osa.

Laitilan Sonkilan roomalainen viinikauha. Kuva: Museovirasto

Vuoden sisään samanlaisia pronssinaamioita on löytynyt muualtakin maailmasta, ainakin Britanniasta. Jos trendi on tämä, olisiko odotettavissa että Suomesta tunnettujenkin roomalaisesineiden määrä nousee lähiaikoina? Tähän mennessä saldo jää laihahkoksi: muutama raha, roomalaisia juomasarven heloja Maariasta ja Laitilasta sekä ilmeisesti kaksi pronssista viinikauhaa; toinen Vähäkyröstä ja toinen Laitilasta. Vähäkyrön kauha oli saanut uuden funktion hautauurnana. Muualta Pohjoismaista on huomattavasti enemmän roomalaisia rahalöytöjä ja myös tarve-esineitä, joita meiltä ei tunneta. Viinikauha sen sijaan on status-esine, jollaista ei Skandinaviasta ole löydetty. Ei täälläkään sentään mitään barbaareita oltu.

Kaarinan Ravattulan Ristinmäki: Jälkinäytös

Aikaa on kulunut jo monta kuukautta siitä kun saimme kaivaukset Ristimäellä päätökseen. Vaikka kaivaukset olivat ohi, oli työ vasta edessä. Jälkityökurssin puitteissa pesimme ja putsasimme löydöt (lue: palaneen saven), ja ryhdyimme luetteloimaan. Emme käyttäneet puhdistukseen hammasharjaa, jos se jonkun mieltä askarruttaa, vaikka sellaistakin kerrotaan menneinä aikoina tehneen. Arkeologian vanhoina hyvinä aikoina haluttiin löydöistä tehdä putipuhtaita, ja jynssätä pois kaikki kuona ja värijäämät. Sittemmin on ymmärretty että näin on ehkä menetetty paljonkin arvokasta tietoa.

Jälkityökurssin puitteissa ei koko urakkaa saatu tehtyä, joten ilmoittauduin itse vapaaehtoisena luetteloimaan talven mittaan löydöt exceliin, antamaan löydöille arkistotunnukset ja tarvittaessa vaihtamaan ne uuteen siistiin minigrip-pussiin. Urakan jälkeen voin ilokseni kertoa, että löytöjä kahden viikon ajalta tuli 269 kappaletta sekä kaksi hiilimaanäytettä. En laskenut prosentteja, mutta valtaosa löydöistä on palanutta savea, 1g molemmin puolin. Joukossa on myös muutamia kvartsi-iskoksia, nauloja, punasaviastioiden paloja, yksi luunsiru (ei haudasta), kaksi pronssi(?)nappia, kiväärin hylsy sekä tietenkin kaksi tekstiilikeramiikan palaa. Tallessa on myös rautainen sarana sekä nauloja, joiden iästä on vaikea sanoa mitään, ja joille päätettiin olla antamatta arkistotunnusta. Konservoimisen arvoiset metalliesineet päätyivät röngteniin, ja tuloksia odotellaan.

Hauta 1. Kuva: Ilari Aalto.

Vielä yksi iloinen, joskin odotettu uutinen: 1998 inventoinnissa löydetystä pronssirenkaassa kiinni olleesta pirtanauhasta on saatu radiohiiliajoitus. Odotetusti sen keskiarvo osuu 1200-luvun alkuun, siis ristiretkiajan lopulle. Tämä paitsi ajoittaa kalmiston juuri sinne minne pitikin, myös antaa vanhimman maassa tähän asti tunnetun pirtanauhan ajoituksen. Tässä siis yksi syy riemuita muinaistekstiilien ystäville!

Nyt vain odottelemaan, että kaivausjohtaja saa kaivauskertomuksen tehtyä.

Viikon sitaatti numero 9

"Arkeologi on paras mies, mitä naisella voi olla: mitä vanhemmaksi nainen käy, sitä kiinnostuneempi mies tästä on."

- Agatha Christie

Agatha Christie Ninivessä 1931 tai -32. Kuva: Reginald Campbell Thompson