Suuri matka pohjoiseen (ja vähän itäänkin) osa I

Torstaina 27.7. astuin Turku-Hämeenlinna-Lahti-bussiin Tuomiokirkon pysäkiltä tietäen, että seuraavan viiden päivän aikana kokisin monia enemmän tai vähemmän arkeologisia elämyksiä ja näkisin kolmatta tuhatta kilometriä Suomea ristiin rastiin. Retken pääasiallinen tarkoitus oli Elinan kanssa matkata Yli-Iin Kierikkikeskuksen kivikausimarkkinoille, missä Elinan kivikaudenelävöittäjäporukka Kuttelo oli esiintymässä, sekä samalla tekosyyllä käväistä itärajalla Suomussalmen Hossassa katsomassa Värikallion kalliomaalausta.

Turusta köröttelimme bussilla tuttua tietä Hämeenlinnaan. Kymppitien varteen mahtuu jos monenmoista muinaisjäännöstä ja kulttuurimaisemaa, ja Aurajokilaaksoahan silmäilee ihan ilokseen. Hämeenlinnan päässä taas on aina yhtä sykähdyttävää kun eteen levittäytyy Hattelmalan harju koko komeudessaan kivikautisine asuinpaikkoineen ja rautakautisine kalmistoineen. Harjun jälkeen näkyvät kolme linnavuorta: Mantereenlinna, Hakovuoren Linnanpää ja Aulanko. Metsän keskeltä pilkistää keskiaikaisen Vanajan kirkon valkea torni, ja vasemmalle käännyttäessä näkyvät 1798 valmistunut pääkirkko ja tietysti Hämeen linnan tornit. Aivan Innoparkin edessä ehtii nähdä vilaukselta Vankan suuren uhrilähteen, jonka ympäristö ikävä kyllä on tuhottu.

Muinaisjäännösten runsautta 10- ja 3-teiden risteyksessä. Kulttuuriympäristön
karttasealain.

Koska meillä oli aikaa, kävimme vanhempieni luona kääntymässä ja syömässä. Siitä jatkui matkamme junalla Lahteen. Ehdimme junasta ihailla Janakkalassa Isohiiden harjua Kiianlinnan muinaislinnoineen ja Kalpalinnan laskettelukeskuksineen.

Lahden juna-asemalla taisi olla kuvauksellista. Kuva: I.A.

Kymijoki ja Pakanavuoren kalliomaalauskallio. Kuva: I.A.

Lahdesta matka jatkui Kouvolaan ja Kuusaalle, missä oli ensimmäisen päivän pysäkkimme Elinan äidin luona. Ennen kuin asetuimme taloksi kävimme kuitenkin tarkastamassa Pakanavuoren kalliomaalauksen Kymijoen rannalla. Paikka on Elinalle tärkeä, ja olin itsekin käynyt siellä lähes kymmenkunta vuotta sitten. Maalauspaikalla minua odotti kuitenkin ikävä näky, jota en osannut odottaa: maalaus oli tärvelty.

Pakanavuoren maalauspintaa. Edustalla punaväriläiskän yllä sinistä maalia,
keskellä nuotion nokeama kallio ja oikealla sinisellä töhritty ihmishahmo.
Kuva: I.A.

Ensinnäkin kalliolipan alla oltiin pidetty nuotiota, joka oli saanut kallion lohkeilemaan ja mustannut osan maalausalueesta. Kahdessa kohti maalauspintaa oltiin sotattu sinisellä maalilla. Pahin vahinko oli kalliomaalauksen selkeimmän ja näkyvimmän tanssivan ihmishahmon tärveleminen. Kuvan päälle oltiin maalattu sen muotoja seuraillen. Tuollainen ilkivalta on jotakin, mitä arkeologin on mahdoton käsittää. Mikä saa ihmisen turmelemaan sellaista, joka on onnistunut säilymään meidän päiviimme vuosituhanten läpi? Luulin että kalliomaalausten sottaaminen oli vain yhdsyvaltalainen ilmiö, ja vaikka olin lukenutkin Pakanavuoren kurjasta kohtalosta, oli se painunut minulta unhoon.

Mustunutta maalauspintaa ja töhritty ihmishahmo. Kuva: I.A.

Sydämeni itki verta. Miten joku voi olla näin ajattelematon? Kuva: I.A.

Vaikka ilkivalta saikin sapen kiehumaan, kapusimme silti vuoren laelle erittäin jyrkkää ja liukasta rapautunutta rinnettä pitkin. Vuoren laella on kallio, jossa pakanat tarinan mukaan ovat tanssineet ja antaneet paikalle nimensä. Sieltä aukeni kaunis näkymä laajalle Kymijoelle. Paikassa tuntui edelleen olevan jotakin pyhää, jota edes nuorison töhryt eivät olleet poistaneet.

Näkymä kesäöiselle Kymijoelle Pakanavuoren laelta. Kuva: I.A.

Lopuksi vielä kuva Pakanavuoresta koko komeudessaan. Se oli hyvä lähtökohta seikkailullemme kivikauteen.

Pakanavuori. Kuva: I.A.

Lisää aarteita Aboa Vetuksesta

Tuntuu että viime aikoina kaivamani kellarin täytemaa on ollut selvästi aiempaa löydökkäämpää. Tällä viikolla alkoi vahvistua myös uskoni siihen, että kesäkoululaiset tekevät parhaat löydöt.

Kesäkoululaisia kaivamassa. Kuva: I.A.

Keskiviikkona oli viimeisen kesäkouluryhmän arkeologipäivä, joten tietyssä mielessä voin huokaista helpotuksesta. Kesäkoulupäivät, niin hauskoja kun ne ovat voineet ollakin, ovat kuitenkin olleet kuluttavia ja vieneet aikaa varsinaiselta työnteolta, lapset kun eivät yleensä ole olleet kovin tehokkaita kaivajia. Kesäkoululaiset olivat kuitenkin todella tarkkasilmäisiä ja (useimmiten) pitkäpinnaisia, mistä oli hyötyä etenkin seulomisessa. Keskiviikkona lapset löysivät seulasta taas uuden kolikon, tällä kertaa puolikkaan sellaisen. Kyseessä on ilmeisesti Juhana III:n vuoden 1592 "inflaatiofyrkka" kuten raha-asiantuntijani Nina sitä kuvaili, siis puolen äyrin kolikko. Raha on huonokuntoinen, mutta siitä erottuu toiselta puolen Vaasa-lyhde ja toiselta puolen kolme kruunua vaakunakilvellä.

Puolikas Juhana III:n puoliäyrisestä. Kuva: I.A.

Raha ei suinkaan jäänyt ainoaksi hienoksi löydöksi. Lapset löysivät myös toistaiseksi ainoan tästä kellarista vastaan tulleen kolmijalkapadan jalan. Maasta paljastui myös lasiastian pala ja iso määrä luita. Lisäksi löytyi ilmeisesti kirstun lukko, lajitelma hiiltyneitä hasselpähkinänkuoria sekä jälleen nuppineula, joka nostaa niiden määrän jo kahdeksaan. Voivatko ne kaikki olla vain hukattuja?

Kolmijalkapadan jalka. Kuva: I.A.

Lukko? Kuva: I.A.

Hienoin löytö tuli kuitenkin eilen kun seuloin keskiviikkona kaivettua maata: tiilenpalasten ja laastipurun seasta paljastui lyijyinen ristiriipus. Yhtä puuttuvaa sakaraa lukuun ottamatta riipus on hyvässä kunnossa. Se on todella kotikutoisen näköinen, risti on ilmeisesti valettu melko huolimattomasti tehtyyn muottiin.

Ristiriipus. Kuva: I.A.

Kiviä, röykkiöitä ja kantarelleja Mynämäellä

16. heinäkuuta sain ehdotuksen lähteä tutustumaan minulle melko eksoottisen Mynämäen kulttuuriperintöön. Sateisesta säästä huolimatta en empinyt lähteä matkaan kun tyttöystäväni Elina sai autonkin lainaksi. Pääsin myös tutustumaan Mynämäen käsi- ja taideteollisuusopiston muinaistekniikkalinjan tiloihin, joissa en - häpeä myöntää - ollut aiemmin vieraillut.

Varsinaisiksi muinaiskohteiksi valikoituivat todella näyttävä Hiittiönmäki ja siitä etelämpänä oleva Sunila 1:n kivikautinen asuinpaikka sekä Kallasvuoren alue.

Joku oli valinnut Hiittiönmäen veneensä viimeiseksi leposijaksi. Kuva: I.A.

Hiittiönmäki oli jo luonnonmuodoiltaan mieleenpainuva: paikoitellen jyrkkäseinäisen mäen rinteet olivat täynnä isoja siirtolohkareita. Muinaisjäännösrekisteri ei mäestä osaa paljon kertoa; sitä pidetään mahdollisena linnavuorena (mitä epäilen) ja rautakautisena asuinpaikkana tai kalmistona. Oli miten oli, mäen laelta löytyi eriskummallisia kivirakenteita. Siirtolohkareista oli muodostettu kivikehiä, joista näyttävimmässä oli silmäkiven ympärillä peräti kolme kivikehää. Lähinnä tulevat mieleen tuomarinympyrät, kyse lienee siis jonkinlaisista rautakautisista hautarakenteista.

Kolmikehäinen - niin, mikä? Tällaiseen silmäkivelliseen jäännökseen en ole
ennen törmännyt. Kuva: I.A.

Pienempi kivikehä. Kuva: I.A.

Rinteessä kivikehien alapuolella kulki useampi peräkkäinen lohkareista kasattu kivivalli. Joko vallit liittyvät linnavuoreen (mitä epäilen edelleen), tai sitten kyseessä on kalmistorakenne.

Kivivalleja Hiittiönmäellä. Kuva: I.A.

Mäellä oli myös nuorempia jäännöksiä, löysimme ainakin vanhan virstanpylvään. Kivien lomassa loikkiessa tuli nautittua iso määrä mustikoita, joita mäellä kasvoi valtavasti.

Virstanpylväs tai rajamerkki. Kuva: I.A.

Hiittiömäeltä jatkoimme Turkua kohti hiekanottoalueelle, mistä löysimme Sunila 1:n kivikautisen asuinpaikan. Lähistöllä olisi sijainnut myös Sunila 2:n asuinpaikka, mutta koska ilta alkoi hämärtyä jätimme sen väliin. Kuten arvata saattaa, ei asuinpaikka näyttänyt kovin kummoiselta:

Sunila 1: kivikautinen asuinpaikka. Kuva: I.A.

Vaikka kohde oli pahasti myllätty, oli läsnä kuitenkin joitakin merkkejä muinaisesta asutuksesta. Tarkemmin katsoessa maaperä oli väärällään kvartsi- ja kivilaji-iskoksia, joita keräsimme näytteeksi. Pienimuotoisen moraalisen kamppailun jälkeen jätimme iskokset paikoilleen. Mikään ei ole tylsempää kuin täysin putsattu arkeologinen kohde.

Sunilan iskoksia. Kuva: I.A.

Sunilasta jatkoimme läheiselle mäelle, jonka laella oli paljon erikokoisia hiidenkirnuja.

Hiidenkirnu Kallavuoren alueella. Kuva: I.A.

Hiidenkirnut unohtuivat kuitenkin pian kun vastaan tuli todellinen yllätys, joka on vaivannut minua retkestä asti. Rauhaisassa notkelmassa jäämassojen sulavesivirtojen muovaamien outojen kalliomuotojen keskellä solisevan veden ääreltä löytyi aivan pyöreäksi hioutunut uurteellinen kivi. Osittain jäkälän peitossa ollut kivi oli nostettavaa kokoa ja näytti ikään kuin asetetun kivitasanteelle missä se makasi. Siitä asti kun aloin tehdä proseminaarityötäni miekanhiontakivistä viime syksynä olen usein nähnyt unia joissa löydän hiomauurteellisia kiviä. Nyt olin ensi kertaa todellisuudessa aiemmin tuntemattoman tällaisen kiven äärellä.

Kuvan keskellä laakean kiven päällä makaa uurteellinen kivi. Kuva: I.A.

Uurrehan siinä on, mutta kenen tekemä? Kuva: I.A.

Uurteen toinen sivu oli rosoinen ja näytti luonnolliselta, mutta toinen sivu oli hiottu tai hioutunut aivan peilisileäksi. Äkkiseltään en keksinyt kuinka sellainen hiomajälki syntyisi luonnostaan. Mikäli uurre olisi jossain muualla kuin mynämäkeläisen mäen päällä olevassa pienessä kivessä, olisin oitis ollut valmis sanomaan kyseessä olevan "miekanhiontauurteen". Ympäristö on kuitenkin hämmentävä, eikä läheltä tunneta ainuttakaan rautakauden jäännöstä, kun taas Suomesta vain Hämeestä tunnetut hiomauurrekivet ovat pääosin selvän rautakautisessa ympäristössä. Suomesta tunnetut yksilöt ovat myös aina vesistön rannalla, kun taas tämä kivi on mäen laella - joskin hyvin vetisessä ympäristössä.

Näkymä Kallavuorelta. Kuva: I.A.

Uurrekiven aiheuttamasta hämmennyksestä huolimatta jatkoimme matkaa läheisen Kallavuoren laelle, missä sijaitsee osittain hajotettu pronssikautinen röykkiö. Todellisuudessa röykkiö on hieman selkeämpi kuin valokuvassa.

Kallavuoren röykkiö. Kuva: I.A.

Kallavuorelta palasimme autollemme ja lähdimme kohti kotia. Aivan saaliittomaksi ei retkemme jäänyt, sillä uusien kokemusten ja löytömme aiheuttaman päänvaivan lisäksi mukaan tarttui kasa kantarelleja, joista kehkeytyi varsin herkullinen iltapala.

Retken kruunanneet kantarellit. Kuva: I.A.

Viikon sitaatti

Tämän viikon sitaattina ajattelin jakaa Aboa Vetus & Ars Novan kesäkoululaisilta kuultuja kysymyksiä ja kommentteja:

– Kuinka monta luuta sä oot löytäny? Mä oon löytäny jo ainakin kakstoista.

– Mä haluan tuhota nää rauniot!

– Yäk, kaivetaanko me vanhoja roskia? Mitä jos täältä löytyy mätä omena?

– Mä haluan löytää alastoman naisen!

– Ai kui täältä ei saa ottaa mitään kotiin? Mitä te näillä luilla muka teette?

– Saanko mä ottaa luita mukaan? Mä antaisin ne kaverille synttärilahjaks.

Erään keramiikanpalan tarina

Tämän viikon Arkeologinen löytö Aboa Vetus & Ars Novan aulassa on saksalaisen kivisavikeramiikan pala, josta kerroin aikaisemmin. Asiaan syvemmin perehtynyt Maija Helamaa kävi yhtenä päivänä kertomassa siitä lisää, joten ajattelin jakaa tietoa täälläkin.

Sirpale on ensinnäkin valmistettu Raerenissa nykyisen Belgian alueella, missä kivisavikeramiikkateollisuus kukoisti 1500-luvun loppupuolella. Astian valmistusajankohta menee suurinpiirtein aikavälille 1570–1620, mikä jälleen kerran sopii hyvin kellarin muiden ajoitusten kanssa. Palassa näkyy tanssivan miehen jalat, ja se onkin osa yleistä talonpoishäiden tanssia kuvaavaa aihetta.Vastaava löytyy esimerkiksi Raerenin museon typologiasivulta täältä.

Viereinen kaavakuva esittää friisin sijaintia oluttuopissa. Palassa näkyvät jalat kuuluvat loikkaavalle ja kättään ojentavalle miehelle kuva-aiheen vasemmalla puolella. Hupaisa yksityiskohta joka ei kaavakuvassani näy, on oksentava mies tanssikulkueen toisessa päässä. Epäonninen juhlija näkyy ylempänä olevassa Raerenin museon linkissä.

Talonpoikaishäät eivät teemana rajoittuneet pelkästään keramiikkaan, vaan toistuvat myös ajan taiteessa. Tunnetuimmat esimerkit ovat varmasti Pieter Brueghel Vanhemman teokset Häätanssi (1566), Talonpoikaistanssi (1568) ja Talonpoikaishäät (1568).

Pieter Brueghel Vanhempi: Häätanssi. Wikimedia Commons.

Pieter Brueghel Vanhempi: Talonpoikaistanssi. Wikimedia Commons.

Astia on valmistettu muotin avulla. Tällaiset muotit saattoivat periytyä suvussa, joten astian tarkka ajoittaminen ei välttämättä ole aukotonta vaikka kannussa lukisikin valmistajan nimi ja valmistusvuosi. Aboa Vetuksen kellarista löytyneessä palassa näkyy juuri ja juuri tekstikehyksen yläreunaa, muttei lainkaan kirjaimia. Jos paloja löytyisi lisää, saattaisivat nämä tekijän tiedotkin löytyä.

Vaikka pienestä keramiikanpalasta voi saada näinkin paljon irti, jää paljon silti tavoittamatta. Emme saa koskaan tietää, kuka oluttuopin on omistanut ja kuinka se on rikkoutunut. Putosiko se juomingeissa lattialle, iskikö joku sen tarkoituksella säpäleiksi vai oliko jollakin Turun kaupunkipaloista osuutta asiaan? Todennäköisesti tinakannella varustettu oluttuoppi ei tuontitavarana ole ollut halvimmasta päästä. Ehkä se on saattanut kuulua jopa paraisten kirkkoherralle Elias Espingille, joka asui Aboa Vetuksen suuressa kivitalossa 1500-luvun lopussa. Yksi asia on kuitenkin varma: kuka tahansa kyseisen tuopin omistikaan, ei varmasti osannut arvata sirpaleen päätyvän neljäsataa vuotta myöhemmin viikon Arkeologin löydöksi.

Rahoja, nuppineuloja ja kaikkea mahdollista

Aboa Vetuksella tiiliholvi R26 on muisto vain (joskin hyvin dokumentoitu sellainen), ja olen päässyt kaivamaan sen alla olevaa täyttömaata. Alkuun purkaminen kävi helposti hapertuneen laastin ansiosta, mutta lähempänä holvin kantaa laasti oli paljon paremmassa kunnossa ja työkaluksi piti ottaa laastihakku.

Tiiliholvi R26 puolessavälissä purkamista.

Purkaminen kannatti paitsi työturvallisuuden myös löytöjen suhteen. Holvin alla olleesta täyttömaasta on tullut verraten paljon löytöjä, muun muassa ensimmäiset ja kauan odotetut rahat koko kellarista.

Iloinen yllätys seulassa.

Viime viikolla tulleet kaksi kolikkoa ovat kumpikin Vaasa-ajalta ja osuvat mukavasti yhteen kellarin muiden ajoitusten kanssa. Vanhempi raha on kahden äyrin kolikko Juhana III:n tai suomalaisille ehkä tutummin Juhana-herttuan ajalta vuodelta 1573, ja nuorempi taas on 30-vuotisessa sodassa kunnostautuneen Kustaa II Aadolfin lyöttämä äyri vuodelta 1615. Kumpikin rahoista on lyöty Tukholmassa, ja ne olivat niin hyvässä kunnossa ettei tunnistaminen tuottanut paljoakaan vaikeuksia. Juhanan aikainen raha on kaiken lisäksi virhepainos: sen toisen puolen kuva on eri päin kuin toisen.

Löysin netin syövereistä tiedon, että 1500-luvun loppupuolella kyseisellä kahdella äyrillä on saanut lounaan ja oluen. Tieto löytyi täältä.

Piirsin rahoista selventävät kaavakuvat:

Rahojen lisäksi holvin alaisesta täyttömaasta on löytynyt jo kaksi ja puoli nuppineulaa, mikä tarkoittaa että kokonaissaldo on tällä hetkellä neljä ja puoli neulaa. Villimpi mieli voisi jo alkaa laskea asioita yhteen: hmm, aiemmilta kaivauksilta siro sormustin, nyt nuppineuloja ja tekstiiliä... Odotan seuraavaksi löytäväni sakset ja ompeluneuloja.

Kolikot ja uusimmat nuppineulat.

Etteivät löydöt loppuisi tähän, alkoi hyvinkin pian holvin purkamisen jälkeen tulla taas tekstiilinpaloja, joskaan kovin isoista kappaleista ei voi puhua. Kankaankappaleiden seassa oli myös punottua nyöriä. Minkähänlainen vaatekappale kellarin täyttömaahan on mahtanut päätyä? Olisiko kyseessä jotakin yhtä mullistavaa kuin itävaltalaiset keskiaikaiset alusvaatelöydöt?

Tekstiiliä melkein in situ.

Eilen lähetettiin museolta lehdistötiedote kaivausten tähänastisesta etenemisestä. Tiedotteen voi lukea täältä. Siinä on muun muassa kuva ihmisen jalan- ja sormenjäljellisistä tiilistä, joita puretusta holvista paljastui.

Löytömme ovat toki hienoja, mutta ilmassa on kilpailua: museon seinän takaa jokirannasta Turun museokeskuksen kaivauksilta on huhujen mukaan löytynyt keskiaikainen savinen madonna-patsas, 1500- ja 1600-lukujen taitteen kaakeliuunin perusta ja kultasormus. Täytyy yrittää pistää paremmaksi!

Allekirjoittanut kaivaa varovasti esiin tekstiiliä päässään
hieno uusi suojakypärä. Kuva: Elina Helkala

Lisää kertomuksia Aboa Vetuksen kaivauksilta

Ennen kuin kerron mitään kaivausten etenemisestä museolla haluaisin välittää mitä suurimmat kiitokset Kaisa Kyläkoskelle viime viikolla saapuneesta lahjasta. Olin varsin otettu kun selasin museon postia läpi ja löysin itselleni osoitetun paketin:

Museoon palatakseni kaivaus on edennyt varsin hitaanlaisesti sitten Kronobystä palaamiseni. Syynä ei ole mikään spitaalitartunta tai laiskuus jonka olisin sieltä saanut, vaan tosiasia että keskellä kaivantoani oleva tiiliholvi tekee etenemisestä vaikeaa ellei mahdotonta. Osittain säilynyt holvikaari nimittäin nojaa käytännössä tyhjän päälle; sen alla on epämääräinen kasa kiviä ja tiiliä, joitten välissä on isojakin ilmataskuja. Kuten kerroin taannoisessa videobloggauksessani, oli konservaattori myötämielinen sen purkamiseen, ja viime viikolla tuli asialle Museovirastonkin hyväksyntä. Haluan kuitenkin odottaa huomiseen jolloin kaivausjohtaja Hannele tulee paikalle ennen kuin lähden tekemään tuhojani. Kuten tunnettua, arkeologiahan on tuhoava tiede.

Holvi on tietysti dokumentoitu tarkoin ennen kuin se voidaan purkaa. Tiilet on piirretty, mitattu takymetrilla ja vielä ikuistettu skannaamalla ne laserkeilaimella. Numeroin vielä kaikki tiilet yksitellen, jotta tiedetään mistä kohti holvia ne ovat.

Koska kaivamista on ollut varsin vähän, olen tehnyt sitäkin enemmän jälkitöitä. Käytännössä olen pessyt ja lajitellut löytöjä joita seulasta on tullut. Ollessani Kronobyssä oli Vetuksen kuopastani tullut yksi hieman päänvaivaa aiheuttanut löytö, jonka tapaus ei vielä ole suljettu. Kyseessä on violetti käsintehty lasihelmi, joka näyttäisi olevan vähän liian hyvässä kunnossa ollakseen 1600-luvulta. Toisaalta samasta kellarista on useampiakin hyväkuntoisia lasihelmiä 1990-luvun kaivauksilta. Helmen ongelmallisuutta lisää se, että kesäkoululaiset ovat tehneet koruja tismalleen samannäköisistä helmistä. Ei ole mahdottoman vaikea kuvitella kuinka sellainen kesäkoululaisen mukana olisi kulkeutunut kaivantoon.

Ongelmallinen lasihelmi. Kuva: I.A.

Kävimme viime viikolla museotyöntekijöiden kesken sivistämässä itseämme melkein naapurissa Luostarinmäen käsityöläismuseossa, jossa on esillä uusi näyttely Rettigin tupakkasuvusta. Näyttely kosketti meitä, sijaitseehan Aboa Vetus & Ars Nova -museo Rettigin palatsissa. Tässä muutama tunnelmakuva Luostarinmäeltä:

Museaalista menoa Luostarinmäellä. Kuva: I.A.

Tupakkasato on tänä vuonna kuulemma ollut laihanlainen. Kuva: I.A.

Jotta olisin täysin rehellinen museon arjesta, kerron vielä yhden havainnon. Museon vakiohenkilökunta vakiokahvinjuojineen on selvästi kesälomalla, sillä viime viikolla huomasin useaan otteeseen jonkun jättäneen kahvinkeittimeen paahtumaan onnettoman lirun keittämättä uutta kahvia. Tämä siitäkin huolimatta, että graafikkomme Jari on askarrellut keittimen viereen kauniin moralistisen runon oikeaoppisesta toiminnasta. O tempora o mores.

Vetuksen apilasolki

Aiemmin julkaisemani kuva Aboa Vetuksesta löytyneestä apilasoljesta saattoi jäädä vähän epämääräiseksi, joten tein soljesta myös 1:1 piirroksen. Piirroksesta erottuu paremmin soljen nyppyläkoristelu.

Näkemiin Kronoby, hei taas Turku

Niin kului viikko äkkiä parhaimmillaan viisitoistatuntisten työpäivien ääressä, ja tuntuu aika miellyttävältä olla taas normaalipituisten työpäivien parissa Aboa Vetuksessa. Paluumatkalla etenkin Porin jälkeen satoi kaatamalla niin ettei autosta tietä nähnyt, joten oli ehkä hyvä että spitaalihospitaalin kaivaukset saatiin kunnialla loppuun ennen sadetta.

Korpholmenin kuopat kaivettaessa...

...ja täytettyinä. Kuvat: I.A.

Ilmeisesti minun kannattaisi olla useamminkin poissa museolta, sillä rehkiessäni Kronobyssä tekivät kesäkoululaiset viime keskiviikkona hienoja löytöjä. Museolla minua odotti tällainen yllätys:

Saapasjalkaisen miehen kuvalla varustettua saksalaista
kivisavikeramiikkaa. Kuva: I.A.

Viikon sitaatti

    Tämä ei ole mitään rakettifysiikkaa.        

                 - Mikko Helmisen näkemys arkeologiasta Kronobyn Korpholmenin kaivauksilla 2012

Ensimmäisenä yleisökaivauspäivänä Korpholmenilta löytynyt
muutaman vuosikymmenen ikäinen kello. Kuva: I.A.

Korpholmen, Kronoby - lauantai

Päivä 5
Lauantai 7.7.2012

Viimeinen kaivauspäivämme sujui yllättävänkin mutkattomasti. Siinä missä viime vuonna ahkeroimme ylityötunteja keskiyöhön aski saadaksemme kuopat kaivettua pohjaan, saimme tänään lopetettua jo kuudelta. Kolme kaivantoamme oli kaivettu jo lähes puhtaaseen pohjamaahan, joten päätimme avata vielä yhden kuopan alueella olevan kolmannen kumpareen kohdalle. Oletimme sen olevan kolmas spitaalisten talon liesi. Kaivannosta paljastui runsaasti tiilimurskaa ja kivijalka, jotka vaikuttivat lupaavilta. Kuoppa oli kuitenkin liian pieni että rakenteesta voisi sanoa mitään varmaa. Turhaa sen kaivaminen ei kuitenkaan ollut, saimmehan sentään tietää että kumpareessa todella on jotain.

Kruunupyyssä vietettiin tänään Krombi-päivää, ja kahvitauolla saimme lahjaksi päivillä myytyjä "Korpholmenin sekoitus" -karkkipusseja. Mahtavan kekseliäissä minigrip-pusseissa oli kaivauksen hienoimmat löydöt: sokerista, marsipaanista ja karkkimassasta tehtyä ikkunalasia, ruostuneita nauloja ja liitupiipun pesä ynnä muita murusia. Hyviä olivat!

Kaivausten aikana ei samassa määrin kuin viime vuonna tullut ajatelleeksi paikkaa itseään. Viime kesänä jatkuvasti oli ajatellut spitaalisia ja spitaalisten suljettua elämää aitansa takana, mutta näissä kaivauksissa ajatukset keskittyivät vain tekniseen työskentelyyn. Vasta kun kuopat oli täytetty ja jäin yksin katselemaan kaivausaluetta, jossa viikon tallaamisen jälkeen spitaalisten talon jäännökset olivat selvästi esillä, palasivat mieleen ne elämänkohtalot jotka juuri sillä paikalla oli vuosisatoja sitten koettu. Jotkut hospitaaliin suljetuista kuolivat varsin pian tultuaan, toiset taas sinnittelivät toistakymmentä vuotta. Yhtä kaikki Korpholmenille tultiin kuitenkin vailla toivoa paluusta. Näissä oloissa oli vain tehtävä elämästään niin miellyttävää kuin mahdollista. Lähdin alueelta pois hiljaisena.

Tässä taas ja viimeisen kerran tältä kaivaukselta päivän videobloggaus. Tack och hej!

Kronoby, Korpholmen - perjantai

Päivä 4
Perjantai 6.7.2012

Päivämme alkoi melkein verisesti, kun Mikko roiskaisi erehdyksessä mustikkakeitot Jannen päälle. Näytti siltä että mökkiä olisi kohdannut pahempikin verilöyly, mutta ikävä kyllä hirmuteon yhteydessä emme saaneet otetuksi valokuvaa.
 
Tänään putsasimme, valokuvasimme ja mittasimme eilen löytämiämme lattiarakenteita. Saimme makoisat naurut kun huomasimme Keskipohjalaisen nimenneen kaivausjohtajamme Mikon ja Jannen "Turun yliopiston professoriksi" ja tämän kollegaksi. Äkkiä meillä olikin siis kaksi professoria kaivauksella.

Löytöinä saimme luita, isojakin paloja keramiikkaa, kummallista paksua lasiastiaa johon törmäsimme viime vuonnakin ja hauskan vaatehakasen. Taistelimme irti myös erään tuulenkannon.

Tässä bloggaus villistä päivästämme:

Kronoby, Korpholmen - torstai

Päivä 3
Torstai 5.7.2012

Päivä oli antoisa jos ei suoranaisesti löytöjen niin ainakin rakenteiden suhteen. Kaivamamme kumpareen alta alkoi paljastua laastinsekaista tiilirakennetta, joka oletettavasti on peräisin liedestä. Sen juuresta puolestaan löytyi jälkiä puisesta lattiasta, joka paljasti meidän kaivavan spitaalisten rakennuksen sisäpuolella.

Päivän hienoimpiin löytöihin lukeutui koristeellinen 1600-luvun tyypin liitupiipun koppa.

Mutta pidemmittä puheitta, tässä tulee videobloggaus:

Seuraava päivä

Edellinen päivä

Kronoby, Korpholmen - keskiviikko

Päivä 2
Keskiviikko 4.7.2012

Korpholmenilla aloitettiin tänään itse kaivaminen. Yleisökaivajia oli parhaimmillaan kuusi kappaletta, ja saimme avattua kaksi parin metrin pituista kaivantoa. Tarkoituksemme on selvittää, miten viime vuonna tutkimamme uuni on sijoittunut suhteessa spitaalisten asumukseen. Toisin sanoen yritämme parhaamme mukaan löytää rakennuksen rajat ja selvittää, mitä kaksi uunin ympärillä olevaa kivi- ja tiilipitoista röykkiötä pitävät sisällään.

Löytöjä tuli suorastaan yllättävän paljon; pääasiassa luuta mutta myös keramiikkaa, lasiesineen paloja, veitsi ja täydellisesti säilynyt ongenkoukku.

Tänään löytynyt ongenkoukku. Kuva: I.A.

Tässä päivän videobloggaus:

Seuraava päivä

Edellinen päivä

Kronoby, Korpholmen - tiistai

Päivä 1
Tiistai 3.7.2012

Så här börjar det igen!

Lähdimme aamulla Turusta nelihenkisen kaivajaporukan kanssa jälleen Kronobyhyn, Korpholmenin spitaalihospitaalille loppuviikoksi suorittamaan tutkimuksia. Paikan päällä seuraamme liittyi viime vuonnakin mukana ollut Therese. Raivasimme alueen muun muassa moottorisahaa käyttäen ja testasimme laserkeilainta. Ehdimme myös tehdä ensimmäisen löydön jo kaivamatta lapion lapiollista: uuniröykkiön päällä olevasta tuulenkaadosta löytyi hioinkiven kappale.

Seuraava päivä