Kymmenen vuotta Ravattulan Ristimäen kirkon löytymisestä

Tutkijaryhmä on voinut rekonstruoida yhdestä hautalöydöstä Ravattulan muinaispuvun arkeologi Jaana Riikosen johdolla. Kuvassa mallina arkeologi Siiri Tuomenoja. Kuva: Anne-Mari Liira.

Suomen vanhimman tunnetun kirkon arkeologiset jäänteet löytyivät Ravattulan Ristimäestä Kaarinasta läheltä Turkua kymmenen vuotta sitten 2013, kuten tuoreeltaan blogissa kirjoitin. Tasavuotinpäivän kunniaksi Turun Aboa Vetus Ars Nova -museossa avautui viime viikolla Ravattulan Ristimäki -näyttely, joka esittelee värikkäästi kohteen löytöjä ja niiden pohjalta tehtyjä rekonstruktioita: näyttelyn keskiössä ovat aidot arkeologiset hautalöydöt ja ennen kaikkea vuonna 2021 valmistunut Ravattulan muinaispuku, jonka tutkijat valmistivat pikkutarkan tutkimuksen avulla yhden 1200-luvun alun naisen haudan perusteella.

Uuden näyttelyn ja yli kymmenen vuotta jatkuneiden tutkimusten kunniaksi julkaisen kokonaisuudessaan avajaispuheeni. Olkaapa hyvät!

 

Avajaispuhe Ravattulan Ristimäki -näyttelyn avajaisissa 28.9.2023

Kuva: Laura Isomäki.

 

Hyvä avajaisyleisö, menneisyyden ystävät. Olen arkeologi ja tietokirjailija Ilari Aalto, ja minulla on kunnia tänä iltana avata Ristimäki-näyttely sekä museon edustajana että arkeologina. Tämä on ensimmäinen kerta kun pääsen avaamaan taidemuseon näyttelyä, vaikka aiheeltaan Ars Novan puolella avautuva näyttely sukeltaakin syvälle Aurajokilaakson arkeologiaan. 

Hyvät kuulijat: Yhdeksänsataa vuotta sitten ei ollut Turkua. Oli joki, joen varressa peltoraivioita ja peltojen keskellä harmaiden hirsitupien muodostamia pihapiirejä. Vaikka maisema näytti uneliaalta, se oli käymässä läpi suuria muutoksia. Uusi uskonto, kristinusko, muokkasi ihmisten maailmankuvaa ja loi uusia valtarakenteita samaan aikaan kun Lounais-Suomi liittyi entistä vahvemmin osaksi pikkuhiljaa kehittyvää Ruotsin valtakuntaa. Ristimäki-näyttely kuljettaa meidät tähän muutosten maisemaan. 

Mitä tavallinen Aurajokivarren asukas ajatteli? Miten kauas hän oli matkustanut? Miten hän pukeutui? Yksikään tältä ajalta säilyneistä harvoista kirjallisista lähteistä ei anna vastauksia näihin kysymyksiin, joten tieto täytyy kaivaa esiin maan uumenissa säilyneistä arkeologisista löydöistä. Ristimäki onkin ollut 2000-luvun arkeologinen jymylöytö, joka tarjoaa ikkunan tähän kadonneeseen maailmaan, rautakauden ja keskiajan, esihistorian ja historian taitteessa. 

Ristimäki-näyttelyn keskiössä on upea Ravattulan muinaispukurekonstruktio. Kuva: Ilari Aalto.

Jos paikka ei ole tuttu, Ravattulan Ristimäki sijaitsee Kaarinassa, neljä kilometriä ylävirtaan Turun keskustasta, pienessä metsäsaarekkeessa joen länsipuolella. Ennen arkeologisia kaivauksia paikassa ei herättänyt huomiota mikään muu kuin kohteen nimi, ja matalat painanteiden rivit, jotka tarkkasilmäinen katsoja saattoi erottaa kasvuston seasta. 

Ristimäki on erinomainen esimerkki siitä, miten arkeologinen tieto muodostuu. Suomalaisen arkeologian kirkkaimmat tähdet ovat etsineet Aurajokilaakson muinaisjäännöksiä jo yli sadan vuoden ajan, ja silti Suomen vanhin tunnettu kirkonpaikka lymysi – ei edes piilossa, vaan keskellä maisemaa vuoteen 2010 asti, jolloin paikalla alkoivat arkeologi Juha Ruohosen johtamat tutkimuskaivaukset. Syyskuussa 2010 Turun yliopiston arkeologian oppiaineen nuoret arkeologinalut könysivät sadetakkeihin sonnustautuneina peltosaarekkeella kasvaneeseen umpimetsään.

Ravattulan kirkon pohja löytyi vuonna 2013. Kuva: Juha Ruohonen.

Sain itse olla parikymppisenä mukana Ristimäen ensimmäisillä kaivauksilla, muutaman asteen lämpötilassa ja kahden viikon yhtäjaksoisessa vesisateessa, ja kirjoitin silloin arkeologiablogiini näin innostuneen kuvauksen kaivausoloista: ”Harva ammatti on kirjaimellisesti yhtä maanläheinen kuin arkeologia. Ei ole maailman autuain tunne kontata märässä maassa litimärillä vaatteilla ja kaivaa mutaista kuoppaa.” Ihme kyllä, tästä kokemuksesta huolimatta jaksoin opiskella arkeologin opinnot loppuun. 

Kun tulimme ensimmäistä kertaa kaivauspaikalle, siellä oli vain umpeenkasvanutta pöheikköä eikä aavistustakaan Suomen vanhimmasta kirkonpaikasta. Aloitimmekin kaivaukset sahoilla ja kirveillä, että saimme edes harvennettua metsään alueen, jota kaivaa. Jo ensimmäisenä kaivausvuonna Ristimäki osoittautui merkittäväksi paikaksi, jossa oli 1100-luvulla ristiretkiajalla sijainnut varhaiskristillinen hautapaikka. Rautakaudella vainajat haudattiin polttamalla, mutta rautakauden päättyessä Aurajokilaakson asukkaat alkoivat haudata rakkaansa puisissa arkuissa, parhaisiin vaatteisiin puettuina.

Ristimäki-näyttelyssä on Ravattulan puvun lisäksi esillä lapsen haudan ja keihään kanssa haudatun miehen rekonstruktiot. Kuva: Ilari Aalto.

Ensimmäisen opetuskaivauksen jälkeen kaivaustutkimukset jatkuivat vuosittain, ja vuonna 2013 mäeltä paljastui rakennuksen kivijalka, jonka merkityksen tutkijat ymmärsivät nopeasti: vaatimaton, 10 metrin mittainen hirsirakennus oli vanhin kirkonpaikka, joka Suomesta on löydetty. Se oli käytössä vain muutaman vuosikymmenen 1100-luvun jälkipuolelta 1200-luvun alkuun. Kun kirkko purettiin, paikalle pystytettiin muistoristi, ja kauas näkynyt risti antoi paikalle sen tähän päivään asti säilyneen nimen. 

Ravattulan Ristimäestä on siis löydetty kalmisto, kirkko ja kirkkomaata kiertänyt aita, jonka perustukset ovat yhä nähtävissä. Ristimäen tutkijat ovat arvioineet, että mäellä on noin 400 hautaa, joista kuutisenkymmentä on tutkittu arkeologisesti. Haudat ovat vaikuttavia todistajia menneisyyden elämästä: vaikka vainajien luut ovat säilyneet huonosti, Ristimäen maaperä on säilyttänyt välkehtivistä lasihelmistä koottuja kaulakoruja, vainajien nutturalle kierrettyjä hiuksia ja erityisesti vaatteiden katkelmia, jotka ovat antaneet poikkeuksellisen mahdollisuuden rekonstruoida Suomen kymmenes muinaispuku, Ravattulan puku, ja tämä puku on myös tänään avautuvassa näyttelyssä pääosassa.

 

Kolme Ravattulan pukua rivissä. Kuva: Anne-Mari Liira.

  

Ristimäki-näyttely on sekä menneisyyden että nykypäivän käsityömestareiden ylistys. Tekstiileihin erikoistuneen arkeologi Jaana Riikosen johdolla työryhmä on seikkaperäisesti tutkinut ja rekonstruoinut vaatteisiin käytetyt materiaalit ja niiden valmistusmenetelmät. Asiantuntijalle Ristimäen tekstiilifragmentit ovat riemunkiljahdusten aihe, mutta rekonstruktioiden kautta kuka tahansa pääsee näkemään, miten kauniista materiaaleista, aikaa ja kaukomailta tuotuja raaka-aineita säästelemättä muotitietoiset Aurajokilaakson asukkaat laativat vaatteensa yli 800 vuotta sitten. 

Nyt olemme saaneet upean näyttelyn, josta arkeologit Juha Ruohonen ja Jaana Riikonen ansaitsevat lämpimän kiitoksen. Ilman teidän työtänne Ravattulan Ristimäen kirkkomaa odottaisi vielä löytymistään maan kätköissä, eikä meillä olisi mahdollisuutta tutustua Ravattulan puvun mukana Aurajokilaakson morsingonsiniseen ja krapinpunaiseen muinaismuotiin. Kiitän Aboa Vetus Ars Nova -museon puolesta myös Turun yliopiston arkeologian oppiainetta, jonka kokoelmista olemme saaneet lainaksi upeita alkuperäisiä löytöjä Ristimäeltä, sekä Suomen muinaistutkimuksen tuki ry:tä, joka on rahoittanut Ristimäen tutkimuksia sekä osallistunut kaikkien esillä olevien rekonstruktioiden tuottamiseen ja kustannuksiin. 

Lopuksi haluan kiittää kaikkia niitä taitavia käsityöläisiä, jotka ovat osallistuneet Ravattulan puvun toteutukseen. Kiitos siis Helena Honka-Hallila, Tuija Hukkanen, Hanna-Leena Juhola, Kristiina Juvas, Maikki Karisto, Heini Kirjavainen, Susanna Koskelo, Hannele Köngäs, Salla-Mari Latvala, Toive Lehtinen, Anne-Mari Liira, Johanna Marttila, Mizuki Miyoshi-Nissilä, Minna Paavola, Janita Palomäki, Veronika Paschenko, Annina Helmi Rokka, Sue Salminen ja Siiri Tuomenoja, sekä muut näyttelyn rekonstruktiot valmistaneet JT Pälikkö ja Jere Uurasmaa. Pitkä lista kiitettyjä kertoo, miten paljon taitoa näyttelyesineiden valmistus on vaatinut!

Ravattulan Ristimäki on avannut uusia näkökulmia historian alkuun Aurajokilaaksossa, ja se kätkee varmasti vielä monia löytöjä, jotka tarkentavat käsityksiämme kaukaisesta menneisyydestä, jos kaivaustutkimukset pääsevät jatkumaan. Olemme onnekkaita, että olemme saaneet kappaleen Turun kaupungin syntyhistoriaa ensimmäistä kertaa laajasti turkulaisten saataville keskelle kaupunkia. Nyt onkin aika juhlistaa yli 10 vuoden aikana tehtyä työtä, ja täten julistan näyttelyn Ravattulan Ristimäestä avatuksi. Skål!


Ristimäen kirkonpaikan kaivauksista löytyy lisää tietoa blogiin vuoden 2010 kaivauksilta kirjoittamastani kaivauskertomussarjasta, täältä oppikirjatekstistä ja tietysti täältä Ravattulan tutkimushankkeen sivuilta. Ravattulan muinaispuvusta on myös tänä vuonna ilmestynyt mainio kirja.

Oppikirja 16: Milloin Suomen keskiajan kivikirkot on rakennettu?

Osa 16. Näkökulma: Milloin Suomen keskiajan kivikirkot on rakennettu?

Hattulan Pyhän Ristin kirkkoa on pidetty tutkikimuksessa aikoinaan 1200-luvulla rakennettuna, mutta uusimman tutkimuksen mukaan kirkko on 1400-luvun jälkipuolelta. Kuva: Selim Lindqvist 1887/Museovirasto, CC BY 4.0.

Suomessa on säilynyt yli seitsemänkymmentä keskiaikaista kivikirkkoa, kuten Nousiaisten Pyhän Henrikin kirkko, Lohjan Pyhän Laurin kirkko tai Keminmaan kirkko. Ne ovat Suomen vanhimpia yhä pystyssä ja alkuperäisessä käytössä olevia rakennuksia. Historialliset kirkot ovat kiehtovia kulttuurikohteita, jotka kantavat tietoa kirkkojen rakentajista ja niistä sukupolvista, jotka ovat kirkkoja käyttäneet.

Keskiaikaisia kivikirkkoja on tutkittu tieteellisesti 1800-luvulta asti, mutta pitkään oli epäselvää, milloin kirkot on tarkalleen rakennettu. Vain yksittäisiä kirkkoja on mahdollista ajoittaa kirjallisten lähteiden tai kirkkomaalauksissa olevien vuosilukujen avulla. Melkein jokaista kivikirkkoa on edeltänyt vanhempi puukirkko, eikä asiakirjoista usein selviä, mistä materiaalista mainittu kirkko oli tehty. Varhaiset tutkijat ajoittivat suomalaisia kirkkoja vertaamalla niitä ruotsalaisiin kirkkoihin, ja alun perin monen mannersuomalaisen kirkon arveltiin tulleen rakennetuksi 1200- ja 1300-luvuilla.

 

Jos seurakunnilla oli varaa palkata taiteilija, kirkot koristeltiin pyhimyksiä ja Raamatun kertomuksia esittävillä kuva-aiheilla. Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalauskoristelu 1510-luvulta on yksi Suomen kuuluisimmista. Kuva: P. O. Welin/Museovirasto, CC BY 4.0.

 

Kirkkojen järjestelmällinen tutkimus osoitti kuitenkin, että suomalaiset kivikirkot ovat todellisuudessa nuorempia. Arkeologi Markus Hiekkanen kävi 1980-luvulla ensimmäistä kertaa systemaattisesti läpi kaikki Suomen keskiajan kivikirkot ja julkaisi niiden ajoitusperusteet väitöskirjssaan vuonna 1994. Hän onnistui todistamaan eri rakennuspiirteitä kuten ovien ja ikkunoiden muotoa ja ullakolle johtavien portaiden sijaintia vertaamalla, että keskiajan kivikirkot on mahdollista jakaa kolmeen ryhmään. Vanhimmat kirkot on rakennettu Ahvenanmaalle jo 1200-luvun lopulla, mutta Hiekkanen osoitti, että kaikki manner-Suomen kirkot on rakennettu vasta 1400- ja 1500-luvuilla. Myöhäisille kivikirkoille on tyypillistä, että ne ovat jääneet reformaation aiheuttaman rahapulan vuoksi kesken – kirkkoihin on jäänyt muuraamatta holvit ja asehuoneeksi kutsuttu eteishuone, eikä myöhäisiin kirkkoihin ole tehty maalauskoristelua. 

 

Isonkyrön vanhan kirkon ajoitus on herättänyt kiivaitakin tunteita. Aiemmin kirkon uskottiin olevan 1300-luvulta, mutta luonnontieteelliset ja tyylipiirteisiin pohjaavat ajoitukset osoittavat sen olevan 1500-luvun alusta. Kuva: Martti Jokinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Tyylillisten piirteiden ohella Hiekkanen perustaa ajoituksensa luonnontieteellisiin tuloksiin. Keskiaikaisissa kivikirkoissa on nimittäin säilynyt myös alkuperäisiä puurakenteita, joita on mahdollista ajoittaa puulustoajoituksella. Myös myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet Hiekkasen systemaattisen ajoituksen pitävän paikkansa. 

Kotiseutuaktiiveille Hiekkasen ajoitukset olivat pettymys, koska monen kirkon kohdalla se tarkoitti, että kirkko olikin vuosisadan tai pari oletettua nuorempi. Erityisen raskaasti kotikirkon nuoreneminen otettiin Isossakyrössä, jonka kirkkoa oltiin aiemmin pidetty 1300-luvulla rakennettuna, mutta jonka uusi tutkimus osoitti olevan 1500-luvun alkupuolelta. Ajoituksen varmistivat kirkon sakariston rakentamiseen käytetyt hirret, jotka oli kaadettu talvella 1513–1514.  Vanhoilla kirkoilla on tärkeä osa paikallisidentiteetin rakentajina, ja monelle suomalaiselle on tärkeää, että oma kirkkorakennus on mahdollisimman vanha.

 

Keminmaan kirkko on nuorin katolistyylinen keskiaikainen kirkko Suomessa, se rakennettiin 1550-luvulla. Se on myös yksi maailman pohjoisimmista keskiaikaisista kivikirkoista. Kuva: Estormiz/Wikipedia, Public domain.

 

Aiheesta lisää:

Hiekkanen, Markus 2014. Suomen keskiajan kivikirkot. Helsinki: SKS.

 

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Keskiaikaisia tiilimerkkejä Maarian kirkossa

 

Maarian kirkon länsipäädyssä huomio kiinnittyy
poikkeukselliseen torniin ja ullakon pyöreään valoaukkoon.
Kirkon edestä kulkee keskiaikainen Varkaantie. Kuva: Ilari Aalto.

 

Kerroin vähän aikaa sitten Vakka-Suomen keskiaikaisiin kirkkoihin tekemästäni tutkimusretkestä, jolla etsin keskiaikaisia tiilentekijöiden merkkejä. Nyt palaan yhteen kiinnostavaan kirkkoon, jonka kävin kartoittamassa helmikuussa 2021 väitösohjaajani Panun kanssa. 

 

Turussa sijaitseva Maarian keskiaikainen kivikirkko on mieleenpainuva kahdesta syystä: ensinnäkin sen goottilaisia ruusuikkunoita jäljittelevät pyöreät ullakonaukot ja länsipäädystä ulkoneva torni tekevät siitä poikkeuksellisen näköisen, ja toisekseen kirkkosalin maalauskoristelu hakee vertaa veikeydessään.

 

1440-luvulla rakennetun kivikirkon maalaukset ovat todennäköisesti kirkonrakentajien tekemiä, koska ne on tehty tuoreelle laastipinnalle ennen rakennustelineiden purkamista. Maalaukset avaavat ilmaisuvoimaisen ikkunan keskiajan tavallisen ihmisen mielikuvamaailmaan. Kirkon seinillä ja holveissa seikkailevat ketut, pyhimykset, dominikaaniveljet ja pirut suojaavien taikamerkkien, kasvikiemuroiden ja QR-koodeja muistuttavien neliömäisten abstraktien kuvioiden ympäröiminä. Maalaukset eivät olleet varsinainen tutkimuskohteeni, mutta niistä voi lukea lisää vaikkapa täältä.

 

Kirkon maalauskoristelu avaa huikean ikkunan keskiajan
ihmisten ajatusmaailmaan. Kuva: Ilari Aalto.

Tiilimerkit sijaitsevat kirkoissa siellä, missä tiiliä on käytetty: oviaukoissa, holvipilareissa, ullakolle johtavassa muurinportaassa ja päätykolmioissa. Jos kirkkojen tiilissä on merkkejä, osa niistä jää väistämättä piiloon muurauksen sisään ja seinärappauksen alle. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että merkit on usein tarkoituksella muurattu näkyviin pintoihin.

 

Kävin kirkkosalista läpi kaikki tiilipinnat, ja löysin yhdestä pilarista tiimalasin mallisen merkin. Se olikin mukava löytö, koska samaa merkkiä löytyy myös Turun tuomiokirkosta, Taivassalon kirkosta ja Ruskon kirkosta. Näissä kirkoissa samalla merkillä varustetut rakenteet on tehty hyvin samaan aikaan kuin Maarian kirkon holvit, joten kyseessä on todennäköisesti sama tiilimestari. Pienoisena yllätyksenä kirkkosalista löytyi myös tiili, johon on ennen polttoa piirretty kirjaimet BDA. Kirjaimet ovat erittäin harvinaisia keskiaikaisissa tiilissä, ja on vaikea sanoa, mihin juuri nämä kirjaimet viittaavat.

 

 

Kirkkosalin jälkeen jatkoimme dramaattisen jyrkkään, ullakolle johtavaan muurinportaaseen. Muurinporras on rakennettu kahdessa osassa: sen alaosa on tehty osana sakaristoa ennen kirkon runkohuoneen rakentamista, ja yläosa on tehty samaan aikaan kuin muu kirkko. Siksi olikin kiinnostavaa, ettei vanhemmasta alaosasta löytynyt yhtäkään tiilimerkkiä, mutta ylemmässä osassa niitä oli muutamia. Näitä olivat muun muassa hakaristimäinen puumerkki ja sakaramainen merkki, jota esiintyy myös hyvin samaan aikaan rakennetussa Pyhän Katariinan kirkossa, vain kivenheiton päässä Aurajoen toisella puolella.

 

Maarian kirkon tapauksessa merkkejä oli aivan turha edes etsiä 1500-luvun taitteessa muuratuista päätykolmioista, koska kirkon katto oli palanut salaman sytyttämänä vuonna 1876, ja päätykolmioiden tiilten pinnat olivat sulaneet kuumuudessa. Toisaalta en olettanutkaan löytäväni päädyistä merkkejä, koska niitä ei ole tullut kirkoissa vastaan mistään 1500-luvun taitteen jälkeen muuratusta rakennusosasta.

Kirkon vintillä tiilien pinnat ovat sulaneet tulipalon
kuumuudessa vuonna 1876. Vähän myöhempien aikojen
rakentajat ovat jättäneet merkkinsä kirkon ruusuikkunan
luukkuun. Kuva: Ilari Aalto.

Maarian kirkko oli siis merkkien suhteen antoisa etenkin siksi, että kirkossa on useita eri-ikäisiä rakennusosia, ja merkit puuttuvat sekä vanhimmista (sakaristo ja muurinporras) että nuorimmista (torni) rakenteista. Tämä vahvistaa muista kirkoista saamaani käsitystä, että tiilentekijämerkkien käyttö olisi alkanut Suomessa keskiajalla 1440-luvulla ja jatkunut 1480-luvulle. Itse asiassa Maarian muurinportaasta löytyneet merkit ovatkin tähän mennessä vanhimmat, mitä olen suomalaisista kirkoista löytänyt.

 

Onnistuneen tutkimusretken päätteeksi on helppo hymyillä!
Huomasimme Panun (oik.) kanssa, että kirkkomaan aita
sopii hyvin pöydäksi kirkkokahveille. Kuva: Elina Helkala.

Keskiaikaista käsityötä Perttelin kirkon vintillä

Kerroin jo aiemmin Keskiajan puurakennusperintö Suomessa -tutkimushankkeesta, jossa dokumentoimme ja tutkimme Suomen kivikirkoissa säilyneitä keskiaikaisia kattorakenteita. Tällaisia yli 500-vuotiaita hirsirakenteisia vesikattoja on Suomessa parikymmentä, ja viime vuonna ehdimme tehdä erimittaisia tutkimusretkiä yhdeksään kirkkoon, jossa alkuperäisiä kattorakenteita on säilynyt.

Kirjoitin viime keväänä heti tuoreeltaan kahden viikon tutkimuksistamme Pohjan ja Karjaan kirkkojen vinteillä. Korona sotki tietysti tutkimussuunnitelmamme, mutta saimme onneksi vielä syksyllä tehtyä kenttätutkimuksia Perttelin kirkossa Salon lähellä ja Sipoon vanhassa kirkossa. Perttelissä tehtäväni oli dokumentoida kirkon kattorakennetta digitaalisesti mittaamalla. Olen nyt viime viikot käynyt läpi syksyllä kerättyä aineistoa, ja päätin kirjoittaa havainnoista lyhyesti blogissa.

Perttelin kirkko nähtynä kaakosta. Kirkon päädyistä puuttuu
keskiajan kivikirkoille tavallinen tiilikoristelu, mikä tekee siitä
jylhän näköisen. Ulkoa on vaikea huomata, ettei kirkon seinissä
ole yhtään suoraa kulmaa. Kuva: Mia Puranen.

Perttelin kirkko kuuluu keskiajan lopun maaseutupitäjien kirkkoihin, ja se on todennäköisesti rakennettu aivan 1500-luvun alussa. Kirkko on omistettu apostoli Bartolomeukselle, minkä vuoksi koko pitäjä on saanut nimensä pyhimyksen mukaan. Legendan mukaan Bartolomeus koki marttyyrikuoleman elävältä nylkemällä, minkä vuoksi hänestä tuli katolisessa kirkossa nahkureiden suojeluspyhimys.

Apostoli Bartolomeus oli kuvattu
nylkyveitsineen Perttelin vaakunaan.
Kuva: Wikimedia Commons (Public domain).

Pertteli on todennäköisesti 1300-luvulla perustettu Uskelan kappeliseurakunnaksi, eli paikalla on ollut hirsikirkko ennen kivikirkon rakentamista. Silmämääräisesti asiaa ei huomaa, mutta kun katsoo nykyisen kivikirkon pohjapiirrosta, kirkon huomaa olevan viehättävästi vinksallaan vähän joka suuntaan. Seinien rakentajat eivät ole liikaa pingottaneet suorista kulmista, mutta katonrakentajilta on varmasti päässyt muutama kirosana, kun katolla on pitänyt paikata muurattujen seinien epäsuhtaisuutta. Ylipäätään kirkko on melko karkeaa tekoa kun vertaa vaikkapa moniin Varsinais-Suomen ja Uudenmaan hienostuneisiin kirkkorakennuksiin. Perttelistä saa vääjäämättä vaikutelman, että rakennustöistä on todennäköisesti vastannut kotimainen ennemmin kuin kansainvälinen rakennusryhmä.

Perttelin kirkon pohjakaava on sympaattisesti
vinksallaan. Kuva: Ilari Aalto.

Kirkkosali on tunnelmallisen valoisa. Kuva: Ilari Aalto.

Kun kömmimme ensimmäistä kertaa vintille, teimme kaksi havaintoa: ensinnäkin vuosisatoja vanhat hirsirakenteet olivat erinomaisessa kunnossa. Toisekseen niissä oli poikkeuksellisesti käytetty takonauloja; tavallisesti keskiaikaisten kirkkojen kattotuoli oli koottu tappiliitoksilla. Kun katselimme kitapuiden, saksien ja konttipuiden viidakkoa aikamme, selvisi myös, ettei hirsissä ollut juuri mitään numerointeja tai muita kirvesmiesten tekemiä merkintöjä. Tämä oli yllättävää, koska yleensä maassa rakennetut kattotuolit on numeroitu tukkimiehen kirjanpidolla, että ne on saatu koottua oikeassa järjestyksessä kirkon muurin harjalle.

Iloinen tutkimusryhmä saapuu kirkolle. Kuva: Mia Puranen.

Strategian hiomista ennen vintille kipuamista.
Kuva: Mia Puranen:

Vintille pääsi sakariston katossa olevasta luukusta.
Keskiaikainen, muurin sisällä kulkenut portaikko on muurattu
umpeen 1800-luvulla. Kuva: Mia Puranen.

Vaikka kirkko on pieni, kattotuolit ovat vaikuttavat.
Kuva: Mia Puranen.

Kattorakenteen liitokset ovat kiinni jykevillä keskiaikaisilla
takonauloilla. Kuva: Mia Puranen.

Kattorakenteen huipulta ei mielellään katso alas.
Kuva: Mia Puranen.

Vesikatolla on korkeutta peräti 14 metriä, ja turvallisuuden nimissä pysyin mielelläni rakenteen alimmilla tasoilla tekemässä mittauksia. Mittasin siis yksittäisillä pisteillä jokaisen kattotuolin selkäpuun reunat ja yksityiskohtaisemmin yhden kattotuolin kaikki osat. Mittaaminen näytti tältä:

Oma työni oli pääasiassa kattotuolien piirtämistä digitaalisesti
takymetri-nimisellä mittalaitteella. Kuva: Mia Puranen.

...ja mittauksen tuloksena katosta syntyi tämän näköinen pistepilvi:

Kuva: Ilari Aalto.

Sen pohjalta olen nyt jälkityövaiheessa piirtänyt puhtaaksi erilaisia karttoja kattorakenteesta, jota täytyy ehkä hieman avata tähän väliin. Suomen kivikirkoissa käytettiin järjestään konttikattotuoleja, 1100-luvun Euroopassa kehitettyä innovaatiota, joka sekä kestää tuuli- ja lumikuormia että ohjaa rakenteen painon sitä kannattelevalle muurille. Innovaation hienous on se, että se mahdollisti muurattujen holvien rakentamisen kirkkosaliin. Perttelin kirkossa vesikattoa kannattaa 25 tällaista konttikattotuolia, joista jokainen näyttää tältä:

Saimme siis oikein hyvän kuvan siitä, miten Perttelin katto on aikoinaan rakennettu. On ehkä lohdullista, että vaikka sekä kirkon muuraamisessa että kattotuolien rakentamisessa on vähän hutiloitu (mm. etelä- ja pohjoispuolen käpälät ovat eripituiset), rakenne on kestänyt pienellä huollolla priimakunnossa puolituhatta vuotta. Otimme rakenteesta myös puulustoajoitusnäytteen, joka toivottavasti auttaa tarkentamaan kirkon rakennusajankohtaa, mutta siitä selvinnee lisää myöhemmin.

Vaikka kirjoitin, ettei kirkosta löytynyt kovin paljon kaiverrettuja merkintöjä, niin muutama puumerkki sentään kertoo kirkon rakentaneista ihmisistä. Tässä loppukevennyksenä hauska, harakanvarpaan näköinen merkki:

Kuva: Mia Puranen.

Pyhiinvaelluksia Aurajokilaakson menneisyyteen

Tämän vuoden ensimmäinen puolisko on ollut kaikin puolin kummallinen, mutta kaikkien koronarajoitusten keskellä olen saanut olla mukana kahdessa kiinnostavassa hankkeessa: keskiaikaisten kirkkojen kattorakenteita tutkivassa projektissa ja kehittämässä Aurajoen pyhiinvaellusreittejä.

Liedon Vanhalinnan linnavuori hallitsee kahta vanhaa kulkureittiä, Hämeen Härkätietä (vas.) ja Aurajokea. Vanhalinna on yksi Aurajoen pyhiinvaellusten kohteista. Kuva: Ilari Aalto.

Joku voisi kysyä, mitä annettavaa pyhiinvaelluksilla on 2020-luvun ihmiselle. Ajatukset menevät helposti keskiajan massapyhiinvaelluksiin Roomaan ja Pyhälle maalle. Pyhiinvaellukset ovat kuitenkin elävä perinne, joka kuuluu useimpiin maailmanuskontoihin: islamiin kuuluu vaellus Qaaban kiven luo Mekkaan, juutalaiset tungeksivat vuosittain pääsiäiseksi Jerusalemiin ja buddhalaiset vierailevat muun muassa Buddhan valaistumisen paikalla Bodh Gayassa Intiassa. Ihmisille on yhteistä jano päästä pyhille paikoille, ja satojen ja jopa tuhansien vuosien saatossa pyhiinvaellusreiteistä on samalla tullut oikeita kulttuurireittejä, joita reunustavat kiinnostavat historialliset kohteet.

Lepäävä pyhiinvaeltaja kuvattuna keskiaikaiseen käsikirjoitukseen
1400-luvulta. Kuva: Wikimedia Commons CC BY 4.0.

Euroopassa pyhiinvaellusten huippuaikaa todella oli keskiaika, ja 1500-luvulla reformaation ja katolisen kirkon vastareformaation seurauksena pyhimysten haudoille ja muille pyhille paikoille matkustaminen joutui huonoon huutoon. Pyhiinvaellusperinteen uusi elpyminen alkoi 1980-luvulla, kun avautuvaan Eurooppaan alettiin avata maiden välisiä kulttuurireittejä. Yksi keskiajan tärkeimmistä pyhiinvaellusreitistöistä, apostoli Jaakobin oletetulle haudalle Espanjan Santiago de Compostelaan johtava Camiño de Santiago kaivettiin naftaliinista, ja nykyään hautakirkkoon tekee pyhiinvaelluksen yli 300 000 ihmistä vuodessa.

Keskiajan Suomessakin pyhiinvaellukset olivat jonkinlainen juttu, mistä todistavat yli 60 pyhiinvaelluksiin suoraan tai epäsuoraan viittaavaa kirjallista lähdettä sekä keskiaikaisten kirkkojen yksityiskohdat ja säilyneet esineet, kuten muutamat pyhiinvaelluskohteista muistoksi hankitut pyhiinvaellusmerkit. Suomesta tehtiin keskiajalla pyhiinvaelluksia kristikunnan trendikohteisiin, kuten Jerusalemiin, Roomaan, Santiago de Compostelaan ja Maria Magdalenan luolalle Saint Baumeen Ranskaan.

Vielä useammin lähdettiin kuitenkin pohjoismaisiin kohteisiin, kuten Pyhän Olavin haudalle Nidarosiin (nyk. Trondheim), Pyhän Birgitan luostariin Vadstenaan ja esimerkiksi Helga Lösen ihmeitätekevän ristin luokse Tukholmaan. Suomen puolella tärkeitä pyhiinvaelluskohteita olivat Turun tuomiokirkko, jossa säilytettiin muun muassa Pyhän Henrikin ja Autuaan Hemmingin pyhäinjäännöksiä, Henrikin hautakirkko Nousiaisissa ja Hattulan kirkko, jossa säilytettiin Kristuksen ristin kappaletta.

Turun tuomiokirkko oli keskiajalla tärkeä pyhiinvaelluskohde, ja uudet Aurajoen
pyhiinvaellusreitit alkavat kirkolta. Kuva: Ilari Aalto.

Palataan nykypäivään ja Aurajoen varteen: Turkuun ollaan perustamassa ensi vuonna Suomen ensimmäistä pyhiinvaelluskeskusta, ja keskuksen yhteyteen haluttiin avata kaksi uutta reittiä. Reitit kulkevat Aurajoen varressa, ja ne yhdistävät esikristillisiä, rautakautisia pyhiä paikkoja ja keskiaikaisia kirkkoja ja kirkonpaikkoja. Reitti kertoo kristinuskon saapumisesta Aurajokilaaksoon noin tuhat vuotta sitten ja siitä, mitä alueella oli aikaisemmin.

Pähkinämäen kansainvaellusaikainen hautaröykkiö 500-luvulta jaa. on
vaikuttava paikka. Kohde on ollut tärkeä pitkään, koska röykkiöön
on vielä viikinkiajalla (800–1050 jaa.) uhrattu aseita.
Kuva: Ilari Aalto.

Aurajokilaakso tarjoaa hyvät puitteet pyhiinvaelluksille. Alueella risteilee useita historiallisia kulkureittejä, joiden varrella on tasaisin välein kirkkoja, rautakautisia kalmistoja, kuppikiviä ja muita kiinnostavia kohteita. Päätimmekin rakentaa pyhiinvaelluspolut niin, että ne seuraavat mahdollisimman tarkkaan historiallisia reittejä, mutta tarjoavat myös luontoarvoja, kulttuurimaisemaa ja tilaa hengittää. Yksi lähtökohta reiteille on Uppsalan arkkipiispan vuonna 1396 antama anekirje, jossa luetellaan Turusta pyhiinvaellus kuudelle kirkolle, yhteen kirkkoon päivässä. Kirjeessä luetellut kirkot ovat Pyhän Yrjänän hospitaalikirkko, Turun tuomiokirkko, Pyhän Hengen kirkko, Pyhän Olavin dominikaanikirkko, Maarian kirkko ja Pyhän Katariinan kirkko.

Maarian keskiaikaista kivikirkkoa ympäröi tunnelmallinen hautausmaa.
Kuva: Ilari Aalto.

Aivan Turun ylioppilaskylän vieressä on Nummen keskiaikainen kirkonkylä,
jonka kylänraitti on säilyttänyt hienosti historiallisen hahmonsa. Kuva: Ilari Aalto.

Pyhän Pietarin kirkko Liedossa on pidemmän pyhiinvaellusreitin päämäärä.
Kuva: Ilari Aalto.

Päädyimme avaamaan kaksi reittiä, lyhyemmän 8 km mittaisen Helenan polun tuomiokirkolta Pyhän Katariinan kirkon ja Maarian kirkkojen kautta takaisin tuomiokirkolle ja pidemmän 34 km Pietarin polun tuomiokirkolta Liedon kirkolle ja takaisin. Pidempi reitti kulkee muun muassa keskiaikaisia Hämeen Härkätietä ja Varkaantietä pitkin. Kummallakin reitillä kulkee faktasisältöä, mietiskelytekstejä ja keskiaikaan sijoittuva fiktiivinen tarina, ja tarinoiden päähenkilöt ovat antaneet poluille nimensä.

Reitin varrelle mahtuu myös teollisuushistoriaa: Aurajoen Halistenkosken
vesimyllystä on ensimmäinen maininta vuodelta 1352, ja sen jälkeen koskessa on
vuosisadat pidetty myllyjä viljan jauhamiseen ja teollisuuden tarpeisiin.
Taustalla kohoaa Halisten keskiajalle palautuva ryhmäkylä. Kuva: Ilari Aalto.

Pidempi Pietarin polku kulkee Haagan kartanon kautta kohti Liedon
Vanhalinnaa. Kuvassa iloisia pyhiinvaeltajia testivaelluksella. Kuva: Ilari Aalto.

Kaikki pyhiinvaelluskohteet eivät ole suuria ja näyttäviä. Härkätien varrella
lähellä Vanhalinnaa on Kuninkaanlähde, jolla Kustaa Vaasan kerrotaan juottaneen
hevosiaan. Tarinan mukaan lähteellä myös kummittelee neidon haamu kesäöinä.
Kuva: Ilari Aalto.

Reitit sisältöineen löytyvät Nomadi-sovelluksesta, jonka voi ladata puhelimeensa. Nomadin kaikki tekstit voi joko lukea itse tai kuunnella meidän tekijöiden lukemina. Oikeaan pyhiinvaellusreittiin kuuluvat tietenkin myös leimat, ja Turun tuomiokirkon Dom cafésta saakin ilmaisen pyhiinvaelluspassin ja -kartan, johon voi kerätä leimoja reitin pysähdyspisteissä olevista mustista postilaatikoista.

Pyhiinvaelluspassi. Kuva: Ilari Aalto.

Pyhiinvaellusreitin suunnittelu on ollut hetkittäin intensiivistä, mutta meillä on ollut huipputaitava tekijätiimi, ja olen valtavan ylpeä lopputuloksesta. Kevään mittaan on myös ollut kiehtovaa kiertää samoja reittejä ja nähdä, miten nopeasti luonto on muuttunut kohteissa viikon tai parin aikana. Samojen reittien kiertäminen on tuonut elämään myös hyvää rytmiä ja auttanut ainakin vähän pääsemään menneisyyden pyhiinvaeltajien kenkiin.

Suomen kirjoitetun historian voi sanoa alkavan Koroistenniemeltä, 1200-luvulla
rakennetun Suomen ensimmäisen tuomiokirkon paikalta. Taustalla vasemmalla
näkyy Turun nykyinen tuomiokirkko, joka on perustettu vuoden 1300 tienoilla.
Kuva: Ilari Aalto.

Vaikka pyhiinvaellus saattaa kuulostaa vain pienen himouskovaisen porukan sisäpiiritouhulta, niin kyse on jostain ihan muusta. Päinvastoin polku on avoin kaikille, eikä vaeltajalta kysytä, uskooko johonkin jos ylipäätään mihinkään. Muinaisilla poluilla jokainen voi löytää puhuttelevia paikkoja ja ajatuksia. Joskus on hyvä kävellä ajatustensa kanssa monen jalkaparin aiemmin tallomaa uraa. Sitä paitsi omatoiminen lähimatkailu on paljon ajankohtaisempaa kuin osasimme keväällä arvatakaan.

Lisää tietoa Aurajoen pyhiinvaellusreiteistä, kohteista ja palveluista löydät täältä.

Kuulumisia kirkonvintiltä

Kerroin jo aikaisemmin aloittaneeni väitöstutkimuksen keskiaikaisista kirkonrakentajista, ja saimme juuri tutkimusryhmämme kanssa päätökseen ensimmäisen kahden viikon tutkimusjaksomme Länsi-Uudellamaalla Pohjan ja Karjaan kirkoissa. Korona-toimenpiteet alkoivat tutkimustemme aikana, ja äkkiä suojapuvuissa kivikirkon vintillä oleilu alkoi vaikuttaa järkevältä karanteenilta. Tässä mallia ajankohtaisesta pukeutumisesta (kun tutkimus nyt käsitteli muutenkin wanhoja aikoja, kuva on otettu 1950-luvun Belfoca-merkkisellä kameralla):

Kuva: Elina Helkala.

Suojapukuja todella tarvitaan, koska kirkonvintit ovat aika hurjia paikkoja: viiden-, kuudensadan vuoden aikana vinteille on kertynyt melkoiset määrät pölyä, lintujen ulosteita ja muumioituneita naakkoja. Etenkin Pohjan kirkossa edesmenneitä naakkoja tuntui olevan kaikkialla. Pahimmillaan vinteille on viritelty viime vuosikymmeninä myös lasivillaa ja asbestia.

Pohjan kirkko ulkoa. Kirkko on rakennettu 1470-luvulla. Kuva: Ilari Aalto.

Pohjan kirkon vinttiä sisältä. Kattotuolit ovat alkuperäiset. Kuva: Ilari Aalto.

Kirkonvintti ei ole maailman siistein paikka. Räystäslautojen päällä on
pölyä, tiilijätettä ja naakan muumio. Oman mausteensa tuovat kattolaudoista
törröttävät paanujen naulat. Kuva: Ilari Aalto.

Tutkimistamme vinteistä Karjaan vintti oli siistimpi ja avarampi:

Tutkimusryhmä saapuu Karjaan 1460-luvulla rakennetulle kirkolle.
Kirkko on todella kauniisti säilyneessä ympäristössä. Kuva: Ilari Aalto.

Karjaan kirkon kattorakenteita 1460-luvulta. Kulkusilta on moderni.
Kuva: Ilari Aalto.

Kummankin kirkon vintille noustaan kapeita, keskiaikaisia kierreportaita pitkin. Nämä ovat Karjaalta:

Karjaan kirkon kierreportaiden yläpää. Kuva: Ilari Aalto.

Kaiken pölyn ja roskan alla aika tuntuu pysähtyneen: kattoa kannattivissa selkäpuissa on edelleen paikallaan keskiaikaisia puolapuita, joita pitkin kirkonrakentajat ovat kiivenneet yli viisisataa vuotta sitten. Hirsissä näkyy kirveen työstöjälkiä, ja tarkkaan katsoessa kirkosta voi tunnistaa saman tekijän jälkiä. Hirsiin on lyöty numerointeja merkitsemään kokoamisjärjestystä, ja rakenteisiin on piirretty yksittäisiä puumerkkejä.

Alla olevassa kuvassa näkyy pentagrammi, joka on peräisin vanhemman rakennuksen kierrätetystä seinähirrestä. Nyt tutkimiemme kirkkojen katot on pystytetty 1460- ja 1470-luvuilla, mutta niihin on käytetty mahdollisesti paljon vanhempien hirsirakennusten osia. Näitä tutkimalla päästään siis ajassa taaksepäin vieläkin kauemmas, mahdollisesti 1400-luvun alkuun tai jopa 1300-luvulle.

Pentagrammikaiverrus kierrätetyssä rakenneosassa Karjaan kirkossa.
Kuva: Ilari Aalto.

Kahden viikon aikana dokumentoimme Pohjan ja Karjaan kirkkojen joka ikisen kattorakenteen omana yksikkönään, ja jälkitöissä tästä aineistosta muodostuu selkeä kuva siitä, miten ja missä järjestyksessä kattotuolit on koottu ja pystytetty ja mitä muutoksia niihin on myöhemmin tehty. Tämä vaati välillä akrobaattistakin liikkumista kattotuolien välissä, kun rakenteet piirrettiin käsin ja havainnot kirjattiin ylös. Oma työnkuvani oli pitkälti rakenteiden digitaalinen mittaaminen takymetri-mittalaitteella.

Kaksi viikkoa arkkitehtien seurassa oli minulle myös hyvää intensiivikoulutusta rakenneosien nimistä ja käyttötarkoituksista. Viimeistään nyt tiedän, mitä ovat jalasparru, kitapuu, selkäpuu, konttipuu, käpälä ja pönkkä.

Lopuksi laitan vielä vähän tunnelmakuvia työskentelystä kirkonvintillä.

Työnjakoa Pohjan kirkon vintillä. Kuva: Ilari Aalto.

Rakenteiden dokumentoimista Pohjan kirkossa. Kuva: Ilari Aalto.

Kierrätettyjen hirsirakenteiden tarkastelua Karjaan kirkossa. Kuva: Ilari Aalto.

Jatkoa seuraa! Tutkimuksiamme voi seurata myös hankkeen Facebook-sivuilla.