Mick Aston on kuollut

Mick Aston Tony Robinsonin ja Guy de la
Bédoyèren välissä. Wikimedia Commons.

Taas yksi Time Team -guru on poissa, kun professori Mick Aston menehtyi 24.kesäkuuta 66 vuoden iässä. Mies tullaan muistamaan sotkuisesta hiuspehkostaan ja psykedeelisen värisistä villapaidoistaan, mutta hänen ensisijainen ansionsa taitaa olla arkeologian popularisoinnissa. Mick, joka oli oleellinen osa Britannian Channel 4:n Time Teamin ryhmää 1994-2011 oli oikeastaan koko konseptin isä: ohjelman nettisivujen mukaan juuri Mick oli vakuuttanut tuottaja Tim Taylorille, että arkeologinen kohde on mahdollista arvottaa kolmessa vuorokaudessa. Sarjan konsepti siis perustuu siihen, että arkeologit aloittavat kohteella salamakaivaukset, ja viikonlopun aikana pyrkivät selvittämään mistä tutkimuskohteessa on kyse. Mukana on yleensä myös elävöittäjiä ja kokeellista arkeologiaa, ja vaikka konsepti on herättänyt kritiikkiä, ovat tulokset olleet erinomaisia. Jotain kertoo sekin, että miltein kaikki ryhmän kaivauskohteet on raportoitu asianmukaisesti.

Mickin akateemiset ansiot käsittelevät ennen kaikkea luostareiden arkeologiaa.

The Telegraphin muistokirjoituksen voi lukea täältä.

Antaa Mickin vielä opastaa meitä koekuoppien teossa:

Viikon sitaatti

Lidar on kaukokarkoituslaite, joka mittaa kohteen etäisyyttä laservalon avulla.

- Suvi Turtiainen loi uutta terminologiaa kertoessaan Helsingin Sanomissa 18.6.2013 Mahendraparvatan kaupungin löytymisestä

Myös Ilta-Sanomat kertoi "ihmelaitteella" tehdystä löydöstä.

Ankor Wat, Mahendraparvatan tunnetumpi sisarkaupunki.
Wikimedia Commons.

Turistimatkalta Lahdesta

Tänään ohikulkumatkalla otin tilaisuudesta vaarin ja pyörähdin Lahdessa nyt sitten katsomassa sitä Suomen suurinta arkeologista kaivausta. Avaraltahan se näytti, ainakin avarammaltani kuin oma kuoppani Vetuksessa. Kaivausten työväki oli jo laittanut lastansa kasaan, mutta kaikeksi onneksi yksi tuttu kaivaja käveli vastaan kadulla. Kaivausten vastuullinen johtajakin näytti matkalla Turkuun istuvan samassa linja-autossa.

Alla kuva todisteeksi visiitistäni:

Lahden kaivausta. I.A.

Lahden kaivaus on varmaan läpikotaisin tuttu juttu lukijoilleni, mutta kyseessä on siis toriparkkia varten tehtävä kaivaus, joka pureutuu historiallisen Lahden kylän ytimeen. Median antamista välähdyksistä päätellen vastaan on tullut ainakin 1877 tulipalon jäänteitä ja ainoa Suomesta arkeologisesta kontekstista tunnettu kasvimaa. Saadaan jännätä onko samaisessa tulipalossa hylätty maa kasvattanut perunoita vai lanttuja. Kiinnostaa myös, löytyykö syvemmältä keskiaikaisia kerroksia 1400-luvulla ensi kertaa mainitusta kylästä. Tulipalossa tuhoutunut Lahti on pitkälti jäänyt palon jälkeen rakennetun torin suojaamaksi, joten mahdollisuudet päästä vanhempiin kerroksiin lienevät hyvät. Peukut pystyyn!

Muutama uutisotsikko Lahden työmaalta:
Yle 20.5. Lapio heiluu torikaivauksissa, arkeologista sipsuttelua tuskin nähdään
Yle 22.5. Suomen suurimmissa arkeologisissa kaivauksissa paljastui hiiltynyt Lahti
Yle 19.6. Historiallinen kasvimaa hämmästyttää ja kummastuttaa arkeologeja Lahdessa

Ensikäden tietoja kannattaa metsästää Lahden torikaivauksen viralliselta Facebook-sivulta. Yleisöarkeologisesti sivusto ansaitsee ison plussan!

Viikon sitaatti

Niillä (rosvoilla) jotka kaivavat on aseenaan konekiväärit, vartijoilla on vain pistoolit. 

 - Nadia Ashou El Hibehin ryöstelystä Egyptissä

Viikon sitaatti

Tunkiotiede tai roskatiede voisi aivan perustellusti olla arkeologian nimi, sillä arkeologit ovat vastuussa ihmislajin varhaisimmasta historiasta, joka on rekonstruoitu lähes tulkoon vain jätteen perusteella.

- Jussi-Pekka Taavitsainen artikkelissa Roska ei valehtele: nuoret ajat ja arkeologia

1900-luvun taitteen tunkiojätettä penkomassa.
East End Dump Diggers. Wikimedia Commons.

Plombi ja hvid

Ensimmäinen kaivausviikko ei alkanut ihan huonosti. Saimme jonkun verran siistittyä kaivausaluetta, ja seulasta tuli mukavasti löytöjä. Odotettavissa olleiden eläintenluiden, piikivien, kolmijalkapadan jalan ja passglasin sirunkin lisäksi tuli kaksi yllättävämpää löytöä: Kristian I:n hvid-raha 1400-luvun puolivälistä ja kangaspakan sinetöimiseen käytetty lyijyplombi.

Onnellinen löytäjä plombinsa kanssa. I.A.

Plombeissa esiintyy usein kankaan valmistuskaupungin vaakuna, ja pienen tiirailun jälkeen tästä plombista löytyi kaksikerroksinen torni jossa on iso portti. Kuva esiintyy molemmin puolin. Pienen tietokantojen ja artikkeliselailun jälkeen vaikuttaisi siltä, että flanderilainen nykyisessä Belgiassa sijaitseva Tournain kaupunki voisi olla potentiaalinen plombin valupaikka. Katsotaan saammeko vastausta Tournain arkeologiselta museolta. Yhtä kaikki on hienoa, että plombi on säilynyt täysin ehjänä - usein löytyy vain toinen puoli.

Plombi edestä. I.A.

Plombi takaa. I.A.

Tämän vuoden ensimmäinen rahalöytö vaati jo hieman enemmän tiirailua, mutta lopulta siitä paljastui vaakuna, jonka läpi kulkee rahan reunoihin yltävä risti. Alakulmassa oli myös mielikuvituksen kanssa erotettavissa kirjaimet MA. Tämä riitti kertomaan että kyseessä on neljän penningin arvoinen hvid, ja jäljelle jäi kaksi vaihtoehtoa: joko Kristian I:n hvid vuosilta 1448-1481 tai Juhana II:n vastaava raha noin vuodelta 1490. Tekstin tyyppi ja kolikon halkaisija ratkaisivat arvoituksen Kristian I:n hyväksi. Rahan paremmin säilyneellä sivulla lukee MON(ETA) MA(L)MOIENS(IS) - lyöty Malmössa. Mikäs sen parempi näin Euroviisujen jälkeisissä tunnelmissa!
Raha oli myös hauska lisä kokonaisuuteen, koska aiemmat rahalöydöt kellarista olivat 1300-luvulta ja 1500-1600-luvun taitteesta.

Kristian I:n hvid. I.A.

Hämeen viikingeistä

Hämeen Sanomat uutisoi jokunen aika sitten Janakkalasta löytyneestä viikinkien kalmistosta. Aika rohkea päätelmä alueen rautakautisten asukkaitten etnisyydestä, mutta on aika arkipäiväistä, että toimittajalla menevät viikingit ja viikinkiajan suomalaiset/hämäläiset/muut ihmisryhmät sekaisin. Mutta miksi vain viikingit? En ole koskaan kuullut että merovingiajan kalmistossa väitettäisiin lepäävän merovingeja. Syynä on varmaan se, että viikingit ovat käsite. Niissä on jotain samaa raflaavuutta kuin samuraissa ja ninjoissa. Siksipä pohjolan soturiuroita halutaan väen vängällä Vanajaveden laaksoonkin. Tässä nationalistisessa fantasiassa Helsingin Sanomat on tehnyt valtavan karhunpalveluksen.

Länttä vastaan. Aarno Karimon teoksesta
Kumpujen yöstä. Osa I Muinaiskansaa.

18.11.2001 Helsingin Sanomat julkaisi aukeaman jutun viikinkien vuonna 1050 tekemästä ryöstöretkestä otsikolla Häpeällinen retki Hämeeseen. Kirjoituksen mukaan Freygeir, Brusi ja Egil -nimiset viikingit johtivat lähes 200 laivaa ja 2000 miestä ryöstöretkellä Nokialle, mutta hämäläiset puuttuivat peliin ja rökittivät hyökkääjät. Tekstin voi kokonaisuudessaan lukea Kansanperinne-blogista. Artikkeli vihjaa, että tämä murskatappio olisi päättänyt viikinkiretket.

Lukijalle jää herkästi kuva, että koko juttu on totta. Lehtijutussa oli jopa kartan avulla yksityiskohtaisesti esitetty retken eteneminen. Tämä siitä huolimatta, että lopussa todetaan kirjoituksen perustuvan "filosofian tohtori, historioitsija Erkka Maulan haastatteluun ja hänen näytelmäänsä Teponlinna." Mistä lähtien nykypäivänä kirjoitettu näytelmä on ollut pätevä historiallinen lähde? Mikä melkein vielä pahempaa, esittää Maula jutun yhteydessä Hauhon Hyömäestä löytämiensä kallioon hakattujen "laivakuvien" todistavan tarinan puolesta. Jo artikkelin yhteydessä olevasta kuvasta näkee "laivojen" olevan luonnollisia kalkkikonkreetioita.

Maula höystää tarinaansa toisellakin arkeologisella elementillä, joka ei kuitenkaan kestä päivänvaloa: tarinassa Brusin johtamat joukot kokevat rajuja tappioita Suolijärven Haaksivalkamassa. Artikkelissa todetaan:

Viikingit selvisivät Suolijärvelle, mutta Haaksivalkaman rannalta on löydetty nuolenkärkiä, keihäitä, miekkoja, kypäriä ja luita enemmän kuin mistään samankokoiselta alalta Hämeestä.

Niin kenen mukaan? Paikkaa ei ole koskaan arkeologisesti tutkittu, ja väite pohjaa kansanperinteeseen. Sitä paitsi Suomesta ei museokokoelmiin ole päätynyt ainuttakaan rautakautista kypärää, joten yhdenkin löytyminen olisi sensaatio. Museoviraston rekisteriportaali antaakin kohteesta varsin erilaisen kuvan, eikä alueelta ole talletettu kuin yksi miekka, muutama nuolenkärki ja kirves.

Pisteenä iin päälle viikinkilaivasto ehtii tarinassa pakomatkallaan vielä pysähtyä hävittämään kahta fiktiivistä kaupunkia: surullisenkuuluisaa "Vanain kaupunkia" ja Porvoon kaupunkia, joka tiettävästi on saanut kaupunginoikeudet vasta 1380.

Asiallisesti tarkasteltuna artikkelin faktat ovat harvassa. Jonkinasteinen isompi sotaretki Hämeeseen on tehty, se selviää Brusin Egilille pystyttämästä riimukivestä Gävlessä:

Brusi antoi pystyttää tämän kiven veljensä Egilin muistolle. Ja hän kuoli Hämeessä (a Tafæistalandi) kun Brusi johti maan ledungia veljensä jälkeen. Hän matkasi Freygerin kanssa. ...

Egilin muistokivi.
Wikimedia Commons.

Henkilöt ovat siis oikeat, eikä Egil selvästikään kuollut mehukesteillä. Muistokirjoituksen mainitsema sotajoukkokaan ei ollut vallan pieni: ledung-armeija koostui sadoista miehistä. Mutta tähän faktat loppuvat. Lyhyestä maininnasta on mahdotonta koostaa yksityiskohtaista historiallista kertomusta.

En yritä kritisoida sitä, että esihistoriasta yritetään tehdä mielenkiintoista ja herättää suomalaiset tajuamaan, että meilläkin on kunniakas menneisyys. Fiktion ja faktan välille pitäisi vain tehdä selvä rajanveto. Mutta tarina elää edelleen: mm. Janakkalan teatteriseurueen lastenryhmät esittivät sitä vuonna 2012 osana näytelmää Janakkala-Stoori, ja nyt kertomus elää Hämeenlinnassa motorisoidun viikinkiveneen muodossa.

Eikö tässäkin tapauksessa totuus olisi tarua ihmeempää?

Viikon sitaatti

Missä ne ovat,     
jotka olivat maailmassa ennen meitä?     
Mene ylös taivaisiin     
tai astu alas helvettiin,     
jos haluat heidät nähdä.      

- De Brevitate Vitae (Gaudeamus igitur)     

Ubi sunt qui ante   
nos in mundo fuere?     
Vadite ad superos,   
transite ad inferos,    
hos si vis videre.       

- De Brevitate Vitae    

Onnea uusille ylioppilaille!

Turun akatemian vihkiäiset (osa 1). Albert Edefelt 1902.
Wikimedia Commons.

Liitupiippu, laatupiippu, liitupipari...

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja kaupunkiarkeologiassa liitupiiput tuntuvat olevan harvinaisen rakastettavia. Ainakin itselläni on näihin veikeisiin, toisinaan koristeltuihin valkoisesta savesta valmistettuihin esineisiin (tai useimmin niiden pieniin katkelmiin) jonkinasteinen fiksaatio. Näiden varrenpätkien fanittaminen on kai aika sama kuin että parinsadan vuoden päästä joku olisi innoissaan nykypäivän tupakantumpeista.

1700-luvun laatup- eikun liitupiippuja Saksasta.
Wikimedia Commons.

Liitupiipuissa on arkeologian kannalta se hyvä puoli, että aikamoisena kertakäyttötavarana niiden käyttöikä oli lyhyt ja niitä käytettiin paljon. Koska myös niiden muoti muuttui tiuhaan, ovat liitupiiput erinomaisia ajoittajia, ja ennen kaikkea ne kertovat, että niiden kontekstin on pakko olla ajalta keskiajan jälkeen - piipunpoltto alkoi Suomessakin vasta 1600-luvun alussa.

Päätin purkaa liitupiippurakkauttani kirjoittamalla niistä artikkelin wikipediaan - ainakin näin liitupiippumaanin näkökulmasta sellaisen puuttuminen oli tavatonta. Artikkelin voi lukea täältä.

Liitupiiput käytössä. David Teniers, Piippua
polttava muurari (1630-1660). Wikimedia
Commons.

Monttu auki!

Tänään iskettiin käyntiin Aboa Vetus & Ars Novan kesän 2013 kaivaus. Meitä on tällä kertaa kaivauspuuhissa kaksi, minä ja tutkijasivari Kim. Ensi töiksemme kaivoimme kaivauksen nurkkaan jääneen sekoittuneen maakasan pois, ja niin se kuoppa vain siistiytyi:

Tästä lähtee! I.A.

Reilu 30 ämpärillistä myöhemmin. I.A.

Maasta puski esiin luita ja yksi kivisavikeramiikan pala, mutta myös yksi yllätys. Viime vuonna löytyi kaksi tiiltä, joihin oli piirretty ikään kuin roomalaisilla numeroilla VII. Tämänkertaisessa tiilissä 7:n toinen viiva on karannut V:n sisään, ja lopputulos näyttää melkoisen erilaiselta. Ehkä sittenkään ei ole kyse numeroista...?

Kryptisiä kuvioita tiilessä. I.A.

Erityiskiitos tältä päivältä japanilaiselle pariskunnalle, joka tarjosi suklaata!
チョコレートでありがとうございました！

Viikon sitaatti

Yhtäkään kaivausta ei tulisi sallia muutoin kuin vastuullisen ja luotettavan valvojan välittömän katseen alla... Keramiikka on ihmisfossiili, niin laajalle se on levinnyt.

- Augustus Henry Lane-Fox Pitt-Rivers (k.1900), Excavations in Cranborne Chase, 1887

Lane-Fox Pitt-Rivers, järjestelmällisen
arkeologian isä. Wikimedia Commons.

Hyvää Pyhän Helenan päivää!

Tänään 21.5. on suomalaisessa nimikalenterissa Konstan nimipäivä, mutta ortodoksit viettävät tänään Pyhän keisari Konstantinuksen ja tämän äidin Pyhän keisarinna Helenan muistopäivää. Katolinen kirkko juhlii tänään pelkkää Konstantinusta, ja Helenaa vasta 18.8. Meitä muinaistutkijoita päivä koskettaa sen tähden, että Helena sattuu olemaan arkeologien suojeluspyhimys.

Pyhän Helenan kunniaksi julkaisen tässä hieman lyhennetyn version Arkeologia Nyt! -lehteen (2/2012) kirjoittamastani artikkelista Pyhä Helena - arkeologien suojelija. 
 

Pyhä Helena, arkeologien suojelija

Helena Konstantinopolilainen on katolilaisuudessa valikoitunut arkeologian suojelijaksi selkeästä syystä: hän suoritti legendan mukaan kaivauksia Palestiinassa 300-luvun alkupuolella etsiäkseen kristinuskon reliikkejä. Pyhän Haudan ohella keisarinnan tärkeimmäksi löydöksi on laskettu ennen kaikkea Tosi Ristin, Jeesus Nasaretilaisen teloitusvälineen, löytäminen – inventio crucis.

Tarina Kristuksen ristin löytämisestä on myöhäisantiikin tunnetuimpia ihmekertomuksia. Tarinan myötä Helenasta tuli suosittu esimerkki hyveellisestä naispuoleisesta hallitsijasta, jota kunnioitettiin ja kunnioitetaan niin itäisessä kuin läntisessä kirkossa. Tarina on innoittanut taiteilijoita antiikin ajoista renessanssiin. Tunnetuimpiin kuvauksiin ristin löytämisestä kuuluu italialaisen Piero della Francescan kuvasarja 1400-luvulta Arezzon Pyhän Franciskuksen kirkossa Italiassa. 

Tosi Ristin löytäminen ja tunnistaminen. Piero della Francesca, Arezzon Pyhän
Franciskuksen kirkko. Wikimedia Commons.

Sama aihe on päätynyt Suomenkin kirkkoihin, missä hienoin esimerkki on Hattulan Pyhän Ristin kirkon runkohuoneen keskellä kertomus kirkon nimikkopyhäinjäännöksen etsimisestä, löytämisestä ja aidoksi paljastamisesta. Myös Turun tuomiokirkon Agricolan kuorin (ent. Ristinkuori) ulkoseinässä ikkunan vasemmalla puolella on maalaus kruunupäisestä Helenasta yllään musta viitta ja kädessään Tosi Risti. Toisin kuin itäisessä kirkkotaiteessa, jossa Helena usein kuvataan poikansa keisari Konstantinus Suuren rinnalla, on hänet lännessä usein kuvattu yksinään.

Tärkein tietolähde keisarinnan elämästä on Helenan aikalaisen Eusebius Kesarealaisen kirjoittama Vita Constantini, Konstantinuksen elämä, jonka kirjoittaja ei kuitenkaan mainitse Tosi Ristin löytämistä. Helenan suurimpana saavutuksena pidetäänkin siis löytöä jota hän ei ilmeisesti koskaan tehnyt. Lähemmin tarkasteltuna hänen koko ”pyhiinvaellukselleen” itäisiin provinsseihin on muutenkin löydettävissä paljon maallisempia tavoitteita kuin Eusebius antaa ymmärtää. Mutta kuka loppujen lopuksi oli tämä nainen, joka korotettiin arkeologien suojelijaksi?

Ryysyistä keisarilliseen purppuraan

Helenan alkuperästä tiedetään vähän, mutta hänen oletetaan syntyneen vuoden 248 jaa. tienoilla Drepanumin kaupungissa Bithynian provinssissa Vähässä-Aasiassa. Muiksi synnyinkaupungeiksi on ehdotettu muun muassa Trieriä Saksassa ja Colchesteria Englannissa. Helenan alkuperän arvellaan yhtä kaikki olleen alhainen; hän työskenteli nuorena naisena majatalossa, kenties prostituoituna. Tästä huolimatta Helena sotkeutui Rooman valtakuvioihin olemalla suhteessa tulevan keisarin Constantius I Chloruksen kanssa. Ei tiedetä tarkalleen kuinka he tapasivat tai kauanko he olivat yhdessä. Parille syntyi kuitenkin vuosien 272–274 välillä poika Konstantinus, myöhemmin Suuri, jolla oli suuri merkitys Rooman tulevalle historialle.

Joskus ennen vuotta 289 Constantius erosi Helenasta mennäkseen naimisiin keisari Maximianuksen tyttären Theodoran kanssa, epäilemättä periäkseen keisarikunnan. Samalla Helena muutti poikansa kanssa Maximianuksen kanssahallitsijakseen nimittäneen keisari Diocletianuksen hoviin Nicomediaan. Tämä varmasti lähensi äitiä ja poikaa, joiden välit pysyivät aina hyvin sydämellisinä.

Pyhän Helenan ikoni Moskovassa.
Wikimedia Commons.

Constantiuksen äkisti kuoltua Britanniassa vuonna 306 julistettiin Konstantinus Suuri keisariksi, mikä johti myös Helenan palaamiseen keisarilliseen hoviin. Ratkaiseva käänne sekä Konstantinuksen että Helenan kannalta oli Konstantinuksen voitto vastustajastaan Maxentiuksesta legendaarisessa Mulviuksen sillan taistelussa vuonna 312. Konstantinuksen kerrotaan tuolloin nähneen taivaalla ”Jumalan merkin” ja kuulleen sanat ”tässä merkissä olet voittava”. Voitto teki Konstantinuksesta ainoan keisarin Rooman imperiumin länsipuolella, ja toimi myös työkaluna politiikassa, jossa Konstantinus hyödynsi kristinuskon organisaatiota valtakunnan yhdistämiseksi. Helena julistettiin vuonna 324 Augustaksi, kunnianarvoisaksi keisarinnaksi, ja hänesta alettiin propagoida kuvaa hallitsijasuvun kantaäitinä.

Rooma koki suuren aatteellisen muutoksen, kun vuonna 313 Milanon ediktissä valtakunnan kaksi tuolloin jäljellä ollutta keisaria, Konstantinus ja Licinius, tekivät kristinuskosta sallitun uskonnon. Vuonna 325 Konstantinus jatkoi politiikkaansa ja kutsui kokoon Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen, jossa käytännössä päätettiin kristinuskon tärkeimmistä opinkappaleista. Helena itse lienee kääntynyt kristityksi Mulviuksen sillan taistelun aikoihin.

Tosi Ristin jäljillä

Pyhäinjäännösmetsästyksellään vuosina 326–328 iäkäs keisarinna perusti ison liudan luostareita ja kirkkoja. Tunnetuimpien joukossa ovat Pyhän Katariinan luostari Siinailla, Pyhän Haudan kirkko Jerusalemissa ja Kristuksen syntymän kirkko Betlehemissä. Myöhempi tutkimus on kuitenkin suhtautunut kriittisesti retken uskonnolliseen luonteeseen: pyhiinvaelluksen ideologia ei vielä ollut vakiintunut, ja Helenalla oli kaikki syy Augustan auktoriteetillaan rauhoittaa itäisten provinssien Konstantinuksen vastaisia mielipiteitä. Uusien kirkkojen perustaminen palveli myös keisarin politiikkaa vakiinnuttaa kristinusko koko valtakunnassa, ja ilmeisesti keisarin suunnitelmiin kuului myös muovata Palestiinasta Pyhä maa, tulevan valtionuskonnon keskus. Yksi matkan syistä saattoi liittyä myös keisariperheen sisäiseen katastrofiin: Konstantinus tapatutti suositun poikansa Crispuksen ja vaimonsa Faustan vuonna 326 epäselvistä syistä, ja voi olla että Helenalla oli osansa tapahtumissa.

Venäläinen Tosi Ristin ikoni vuodela 1662.
Wikimedia Commons.

Jerusalem oli Helenan idänmatkan aikaan vielä palautumassa keisari Hadrianuksen vuonna 135 aiheuttamasta tuhosta, joten on suorastaan arveluttavaa miten helposti Pyhä Hauta löytyi raunioituneen kaupungin ja Venuksen temppelin alta. Vaikka varhaisin aikalaislähde Eusebius ei mainitse Tosi Ristin löytymistä, on tarina ilmeisesti ollut laajalle levinnyt jo 400-luvulla, jolloin siitä oli olemassa kolme legendaversiota: Helenan legenda, Protoniken legenda ja Juudas Kyriakoksen legenda. Kertomus Helenan löydöstä muodostaakin yhden tärkeimmistä kristinuskon varhaisista myyteistä. Vielä 300-luvulla löytöä ei kuitenkaan laitettu hänen nimiinsä, vaan esimerkiksi Jerusalemin piispa Kyrillos kertoo ristin löytyneen vain Konstantinuksen aikana. Tämän maininnan aikaan vuonna 351 risti oli ainakin jo fyysisesti läsnä.

Lännessä tarinan keisarinnan osuudesta kristinuskon tärkeimmän reliikin löytymisessä teki kuolemattomaksi ennen kaikkea vuoden 1260 tienoilla koottu Legenda aurea. Niin tämän kuin myöhäisantiikin toisintojenkin mukaan Helena löysi paitsi Jeesuksen haudan, myös kolme ristiä, ristiinnaulitsemisessa käytetyt naulat sekä kyltin (titulus), jossa oli evankeliumien mainitsema lyhenne INRI. Kertomusten mukaan Jeesuksen murhaajiksi ymmärretyt juutalaiset olivat tarkoituksella kätkeneet ristin ja muut reliikit, jotteivät Jeesuksen seuraajat alkaisi kunnioittaa niitä. Tarinoiden mukaan Helena kuulusteli Juudas-nimistä juutalaista miestä, joka paljasti ristien kätköpaikkana olevan kaivon ja tietenkin kääntyi kristityksi. Hänestä tuli myöhemmin marttyyripatriarkka Kyriakos.

Tarinat kertovat, ettei Helena kuitenkaan ollut täysin kritiikitön löytönsä suhteen, vaan suoritti kokeen selvittääkseen, mikä kolmesta rististä on se oikea. Eri versioiden mukaan tämä selvitettiin koskettamalla joko sairasta naista tai peräti kuollutta miestä kaikilla risteillä vuoron perään, ja kun tämä virkosi viimeisen ristin kosketuksesta, ei ollut epäselvää mikä näistä oli oikea reliikki.

Jo varhaisessa vaiheessa Tosi Ristin kappaleet levisivät ympäri maailmaa. Kyrillos mainitsee vuonna 348 kuinka ”koko maa on täynnä Kristuksen ristin pyhäinjäännöksiä”. Osa rististä päätyi Konstantinopoliin, missä se sai olla rauhassa vuoteen 1204 asti. Tuolloin ristiretkeläiset ryöstivät kaupungin taideaarteet ja reliikit, ja pyhäinjäännökset levisivät ympäri Eurooppaa, Tosi Risti mukaan lukien. Ainakin yksi ristin kappale (tai sellaiseksi uskottu) päätyi Suomeen asti, Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon.

Myytti ja tosi

Kriittisesti tarkasteltuna tuntuu epäilyttävältä, että kukaan olisi Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen nähnyt tärkeäksi tehdä teloitusvälineelle yhtään mitään. Vaatisi myös pienimuotoisen ihmeen, että risti kolmesataa vuotta maan alla lojuttuaan olisi ollut iskemättömässä kunnossa. Pyhimystarinoissa logiikalla ei kuitenkaan usein ole sijaa – oikeastaan niiden tarkasteleminen rationaalisin silmälasein menee aiheen ohi, sillä tärkeintä ei keskiajan ihmiselle ollut tarinoiden todenmukaisuus, vaan niiden kuvastama jumalallinen maailma. Totta kai koko kristillisen pelastushistorian tärkeimmän työkalun, ristin, oli oltava jotakin erikoislaatuista, jota normaalit luonnonprosessit eivät koskeneet.

Helenan pään reliikki Trierissä.
Wikimedia Commons.

Historiallisen Helenan tarina päättyi varsin pian hänen idänretkensä jälkeen. Hän kuoli vuonna 330 noin kahdeksankymmenen ikäisenä ja haudattiin edelleen jäljellä olevaan mausoleumiin Roomaan. Keskiajalla hänenkin reliikkinsä päätyivät ympäri Eurooppaa, ja esimerkiksi keisarinnan päätä säilytetään Trierin katedraalissa Saksassa.

Helena eli aikana, jolloin tieteellisestä arkeologiasta ei oltu kuultukaan. Hänen kaivauksiaan ohjasivat aivan muut motiivit kuin nykyarkeologeja, vaikka politiikan sekaantuminen arkeologiaan ei nykyajallekaan ole täysin vieras ilmiö. Silti näin sekulaarissakin maailmassa on hauska ajatella, että joku tuonpuoleinen voima on kallistanut katseensa nimenomaan muinaistutkimuksen puoleen. Helena kiehtoo kahdella tavalla, jotka ovat toisistaan erottamattomia: vaikutusvaltaisena historian hahmona, ja myyttisenä pyhimyksenä.

Internet-lähteet:

Wikipedia – The Free Encyclopedia: True Cross

Eusebius Kesarealainen: The Life of the Blessed Emperor Constantine.

Kirjallisuus:

Drijvers, J.W. 2000: Evelyn Waugh, Helena and the True Cross. Classics Ireland 7. 25–50

Drijvers, J.W. 2011: Helena Augusta: Cross and Myth. Some new Reflections. Millennium 8. Yearbook on the Culture and History of the First Millennium C.E. 125–174

Herbermann, C., & Grupp, G. 1908: Constantine the Great. Catholic Encyclopedia.

Kirsch, J.P. 1910: St. Helena. Catholic Encyclopedia.

Litzen, V. 2009: Tie Nikeaan : roomalaisten ja kristittyjen yhteinen matka ajanlaskumme alusta valtiokirkon syntyyn. Kirja-Aurora, 2009.

Peltokävelyllä

Kevät on mukavaa aikaa muun muassa sen takia, että kynnetyille pelloille pääsee kurkistamaan menneisyyteen. Pellot ovat useimmiten täynnä tavaraa, joka on peräisin pelloille levitetyltä tunkiomaalta, mutta myös kyntämisen hajottamista vanhemman asutuksen jäänteistä. Peltokävely on järjestelmällisesti suoritettuna ihan pätevä arkeologinen prospektointimenetelmä, mutta on se käy myös hyödyllisestä ajanvietteestä. Minun puolestani löydöt saavat jäädä pellolle, on turha ryöstää kulttuurimaisemaa sen jäljistä. Alla pari makupalaa Metsäkylän pelloilta Turusta Kuninkojan tienoilta:

Pullonkauloja, liitupiipunvarsia ja punasavea. I.A.

Rauta- ja masuunikuonaa. I.A.

Pellon yhdestä päästä tuli niin paljon rautakuonaa ja lasimaista vihreää masuunikuonaa, että paikalla lienee ollut teollisessa mittakaavassa raudantyöstöä. Mutta koskakohan? Pelloilta nousi myös pari piikiveä, paljon posliinia ja ilahduttava määrä liitupiipun varsia, mutta vain yksi piipunkopan katkelma 1800-luvun puolelta.

Samalla kävelyretkellä tuli käytyä myös Länsikeskuksen eteläpuolella, missä on mielenkiintoista vanhan Suikkilan säilynyttä maisemaa. Syksyllä kaupungin on tarkoitus rakentaa paikalle kerrostaloja. Paikalla on kylämäki, joka on täynnä talonpohjia ja talousjätettä, siis arkeologisia aarteita. Talot lienee hylätty joskus 1970-luvulla, ja luonto on vallannut ne äkkiä takaisin. Paikalla ei näy 1700-luvun lopun Kuninkaan kartastossa rakennuksia, mutta koska vieressä on ainakin 1400-luvulta asti ollut Suikkilan kartanotila, voi paikalla olla pitkät juuret.

Rakennuksen kivijalkaa Suikkilassa. I.A.

Peltoa ja autioitunutta kyläkumparetta Suikkilassa. I.A.

Rakennuksen kivijalkaa Suikkilassa. I.A.

Kävimme myös käyskentelemässä kartanontakaisessa rinteessä, mistä kappas vain löytyi kaksi valtavaa neliskulmaista rakennuksen kivijalkaa. Nämäkään rakennukset eivät näy Kuninkaan kartastossa eivätkä myöhemmissäkään kartoissa, eli ne taitavat olla aika vanhoja. Alla kuva toisesta kivijalasta.

Suurikokoinen kivijalka Suikkilan kartanon mailla. I.A.

Toisen kivijalan vierestä löytyi tuulenkaadosta hauska, joskaan ei varmaan kovin vanha lusikka.

Lusikka. I.A.

Löytyihän sitä tietysti muitakin kevään merkkejä kuin muinaisjäännöksiä!

Kevät on täällä! I.A.

Viikon sitaatti

Kysymysten kuuntelemisen, vastausten muotoilemisen ja laadukkaan kirjoittamisen osaaminen ovat kulttuurintutkijan työvälineinä vähintään yhtä oleellisia kuin lapio ja takymetri.

- Mervi Suhonen Arkeologipäivät 2005:ssä

Takymetri, tärkeä työkalu.
Wikimedia Commons.

Aboa Vetuksen kaivaukset taas lähtökuopissa

Tuntuu että viime vuoden kaivauksesta on hädin tuskin päästy, kun on jo aika aloittaa uutta. Odottelemme vielä kaivauslupaa Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellariin, mutta taustatyö on jo täydessä tohinassa. Viimevuotiseen malliin kuoppaa on kasteltava reippaasti ennen kuin siihen voi lapiolla kajota. On vaikea kuvitella paljon epäterveellisempää kuin suljettua museotilaa täynnä laastipölyä!

Tänä kesänä on toive ja tarkoitus päästä pureutumaan kellarin alimpaan täyttömaakerrokseen ja paljastaa koko tila lattiaan asti. Oikeastaan kyseessä on tunkiokerros, jota kellariin näyttäisi kasatun jo talon käyttöaikana. Mitä mieltä termistä "jätearkeologia" sitten onkin, on mielenkiintoista päästä kurkistamaan tällainen läpileikkaus kaupunkitalon elämästä 1500- ja 1600-lukujen taitteessa. Kuten Tarton keskiaikaisista latriineista on opittu, voi kaiken maailman käymäläkuopista löytää mitä tahansa.