Hospitaalin varjot

Yhteysalus keikkui Airistolla kovassa aallokossa, ja laiha kahvi keinui Jonnan kupissa aluksen tahdissa. Epävakainen marraskuun sää harmitti häntä jo etukäteen, eikä kohteestakaan ollut odotettavissa mitään ihmeellistä. Pari liitupiipun pätkää ja tiilenpaloja, tuskin mitään rakenteita. Jonna oli saanut tehtäväkseen valvoa vanhan viemäriputken uusimista Seilissä Turunmaan saaristossa, vanhan leprahospitaalin ja houruinhuoneen alueella. Nauvosta lähteneellä yhteysaluksella oli melko hiljaista siihen aikaan vuodesta, Jonna oli melkein ainoa matkustaja. 

Jonna katseli aluksen kahvilasta ulos kohti lyijynharmaita pilviä, jotka riippuivat mäntyjen peittämien luotojen päälle. Hän ei voinut mitään sille, että aina Seiliin mennessä päässä alkoi soida Jenni Vartiaisen kappale Seili: ”…ja jos Seiliin ken joutuu hän Seiliin myös jää kuolemaan…”. Monelle saari olikin ollut viimeinen pysäkki, kun heidät lukittiin lopuksi ikäänsä hospitaaliaidan taakse tai houruinhuoneen selliin. Jonnan ajatukset harhailivat 1600-luvun kruunupäissä ja hospitaaliin lukituissa piruparoissa, kun äkkiä suurikokoinen lokki lensi päin aluksen ikkunaa. Jonna pelästyi ja vetäytyi vaistomaisesti poispäin. Lokki läiski vauhkoontuneesti siipiään ikkunaa vasten ennen kuin jatkoi lentoaan merelle päin. Hetken hölmistyksen jälkeen Jonna hörppäsi loput jäähtyneestä kahvistaan ja irvisti.

Kuva: Ilari Aalto.

Lopulta Seilin venelaiturin punaiset rakennukset ilmestyivät esiin saarten takaa. Jonna siirtyi autoonsa ja ajoi sen aluksen telakoiduttua rantaan. Satamassa oli vastassa työhousuihin ja huomioliiviin pukeutunut keski-ikäinen, jäntevärakenteinen mies. Jonna oli jo miehen nähdessään melko varma, ettei pitäisi hänestä. ”Lasse Leppänen,” mies esitteli itsensä laiskalla äänellä Jonnan noustua autosta. ”Jonna Tiirikka,” Jonna sanoi ja tarttui miehen löysään käteen. ”Sää olet nyt se Indiana Jones vai,” Lasse tokaisi ja mittaili Jonnaa katseellaan. ”Turha sun on täältä mittä kulta-aartei odotella, eiköhän sovita, että me tehdään poikien kanssa hommat ja sää häiritset niin vähän kun voit.” Jonnan ensivaikutelma todella piti paikkansa. Hänen olisi tehnyt mieli pitää saarna siitä, että arkeologia on kaikkea muuta kuin aarteenmetsästystä, mutta hän tyytyi huomauttamaan, että hän on paikalla vahtimassa muinaismuistolain noudattamista, ja tekee sen mitä laki vaatii. Insinööri Leppänen murahti jotakin vastaukseksi. Hän neuvoi, miten Jonna sai ajettua autonsa Saaristomeren tutkimuskeskuksen pihalle ja antoi hänelle tämän majoitustilan avaimen.

Jonna ajeli idyllisen saaristomiljöön läpi eikä voinut olla ihailematta maisemia, vaikka luonto ei ollut aivan uhkeimmillaan lokakuussa. Tutkimuskeskus oli komea kaksikerroksinen kivitalo keskellä saarta, vanha mielisairaalan rakennus. Siellä Jonnaa oli vastassa nuori naistutkija, joka antoi Jonnan käyttöön maitokärryn. ”Ai niin, sua varmaan kiinnostaa arkeologina käydä saaren vanhassa kirkossa,” tutkija totesi iloisesti. Hän kipaisi hakemassa työhuoneestaan kirkon avaimen. ”Palauta se mulle sitten kun ehdit.” Jonna kiitti avaimesta. Hän ei ollutkaan aiemmin käynyt Seilin kirkossa, mutta oli nähnyt sen valokuvissa. Niiden perusteella kirkko oli viehättävän pelkistetty. Jonna heitti kamppeensa kärryihin ja vei ne hieman alempana olevaan majapaikkaansa, sympaattiseen punamullalla maalattuun taloon.

Jonna poimi mukaan kaivauskamppeensa, lapion, lastan, läjän Amergrip-pusseja, kameran ja tarkkuus-GPS:n. Kaivinkoneoja oli jo merkitty maastoon lähelle pääsaaren ja Kirkkosaaren välistä niemeä. Paikalta oli suora näkymä Kirkkosaaren ikivanhalle, punaiseksi maalatulle kirkolle. Kirkko näytti viehättävältä, mutta jokin siinä myös puistatti Jonnaa. Hän otti viemärikaivannon paikasta valokuvat ennen kaivauksen aloittamista ja varmisti vielä kartoilta, ettei paikalla pitäisi olla rakennusjäänteitä. Sitten hän antoi kaivinkonekuskille luvan alkaa rouhia.

Jonnan ikäväksi Lasse oli ollut oikeassa. Ensimmäisten tuntien aikana ojasta löytyi yksi vuoden 1721 puolikas äyri, pullonkorkkeja ja toden totta, yksi pala savisen tupakkapiipun vartta. Maa näytti täysin sekoittuneelta. Jonna ei jaksanut erityisesti keskittyä jouhevasti sujuvaan kaivamiseen, kunnes äkisti kaivinkone kouraisi jotakin kiinteää. Oliko maassa pelkkä luontainen kivi vai jotain muuta? Jonnan arkeologivaistot terävöityivät ja hän käski kaivinkonekuskia lopettamaan. Hän kaivoi muutaman lapiollisen maata ja totesi kaivinkoneen raapaisseen tiiltä. Jonna tarttui lastaansa ja kyyristyi kaivamaan tiilen ympäriltä. Se ei ollut yksin, vaan sen ympärillä oli toinen tiili ja kolmas. Kaikki oli muurattu kiinni toisiinsa. Rakenne näytti kaarevalta, ikään kuin holvin katolta. ”Tässä näyttäisi olevan jotain,” Jonna kommentoi työporukalle. ”Hidastaako se hommia?” kysyi Lasse huolestuneena. Jonna kohautti olkiaan ja jatkoi kaivamista. Tiilirakenne jatkui tosiaan maassa vanhan viemäriputken alla. Jonna katsoi varmuudeksi vielä historiallisia karttojaan. Paikalla ei olisi pitänyt sijaita minään aikana rakennuksia. ”Mä dokumentoin tän, ei sitten tarvii mennä tosta rakenteesta läpi,” hän totesi kaivajille. 

Jonna jatkoi vielä tiilten raaputtamista esiin, ja hänen yllätyksekseen yksi löyhästi kiinni ollut tiili painui ja putosi syvälle maan alle, mistä kuului ontto kumahdus. Jonna säpsähti. Tämä todella oli kellarin katto! Hän kaivoi pienen taskulamppunsa esiin ja yritti kurkistaa sisään tiilen jättämästä reiästä. Alhaalla näkyi vain pimeää, eikä huoneen tiloja voinut päätellä.  Jonna näpsi tiilistä kuvat ja otti tarkkuus-GPS:llä ylös korkeudet. Sitten jatkettiin eteenpäin.

Illalla työpäivän jälkeen Jonnalla oli pelkkää vapaa-aikaa kierrellä saarta. Hän muisti, ettei ollut käynyt kirkolla ja kävi pyörähtämässä Kirkkoniemessä. Hospitaalin alkuaikaan Kirkkoniemi oli vielä ollut oma saarensa, jolle spitaaliset suljettiin. Muut hospitaalin asukkaat ja henkilökunta asuivat erillään vastarannalla. 

Jonna käänsi avainta lukossa ja asteli sisään. Rakennus oli ristinmallinen ja sen puinen holvikatto oli korkealla. Seinät olivat kokonaan maalaamatonta honkahirttä, ja kirkkosalin ainoat koristeet olivat tökerösti maalattu saarnatuoli ja pieni kirkkolaiva, joka riippui katosta. Alttaria vastapäätä oli aidalla erotettu alue. Jonna muisti lukeneensa, että hospitaalin aikaan se oli ollut spitaalisten nurkka, jossa sairaitten oli seurattava jumalanpalveluksia eristettyinä. Kirkossa oli myös viehättäviä yksityiskohtia, kuten puiset, ojennetun käden malliset kynttilätelineet ja kirkon nurkassa oleva pienen pieni jakkara. Jonna mietti mielessään, miten oli mahdollista, ettei puinen kirkko ollut koskaan palanut. Kynttilätelineet eivät näyttäneet paloturvallisilta. 

Jonna kävi käyskentelemässä myös kirkon hautausmaalla. Rinteessä olevaa kirkkomaata täplittivät valkoiset puuristit. Ne olivat mielisairaalan potilaiden hautoja. Jonna muisti, ettei kukaan tiennyt, minne leprasairaat oli haudattu. Niitä hautoja oli kai etsittykin pari vuotta aiemmin. Jonna katseli mielisairaalan potilaiden ja henkilökunnan hautojen nimiä. Naisia, joiden kohtaloita Jonna yritti kuvitella mielessään.

Kämpillä Jonna chattaili poikaystävänsä kanssa.

”Täällä ollaan Seilissä loukossa. Ei oo vielä näkynyt spitaalisia.”

”Ok. Varo punkkeja.”

Jonnan huone oli askeettinen: pöytä, pari sänkyä, kaappi ja ikkunoissa pellavaverhot. Uteliaisuuttaan Jonna kurkisti kaappiin ja löysi sieltä kulmistaan kuluneen kirjan Henkilöitä mielenterveyshoitolan historian varrelta. Hän selaili kirjaa melko mielenkiinnottomasti. Sitten vastaan tuli kiinnostava kohta, jossa oli otteita mielisairaalassa eläneen Maria Perssonin päiväkirjasta, joka oli löytynyt kätkettynä yhteen sairaalan patjoista. Otteet näyttivät lähinnä sekavilta, eikä Jonna ollut varma, johtuiko se henkilön sairaudesta vai hänen saamistaan sähköhoidoista: ”Ei enää sähköä -- pelkään ukkosta, ei salamoita -- hautakammion tiilinen käytävä jatkuu liian pitkälle -- ei saa seurata”. Jonna pysäytti lukemisen. Päiväkirjaotteet eivät jatkuneet enää pidemmälle, mutta maininta käytävästä sai hänet miettimään. Voisiko se pitää paikkansa? Voisiko kirkosta tosiaan lähteä käytävä, vai oliko maininta vain harhaisen mielen houretta? Jonna pinkaisi ulos huoneestaan ja meni viemärikaivannolle. Aiemmin päivällä löytynyt tiilirakenne tosiaan kulki kohti kirkkoa.

Illalla Jonna pyöri sängyssään. Ajatus salakäytävästä ei päästänyt häntä otteestaan. Viemärihankkeen puitteissa hänelle ei jäisi mahdollisuutta selvittää, oliko kaivinkoneen paljastama tiilirakenne tosiaan käytävän holvattu katto vai jotain arkisempaa. Jonkinlainen kellari se oli varmasti. Jonna muisti kuulleensa eräältä kirkossa kesäoppaana olleelta tutulta, että kirkon alla olevasta hautakammiosta olisi joskus pinkaissut ylös mäyrä. Olisiko se voinut päästä hautaan salakäytävää pitkin? Lopulta Jonna antoi uteliaisuudelleen vallan. Hän nappasi pöydältään kirkon avaimen ja otti mukaan lapion ja taskulampun.

Puolikuu paistoi kylmänä ja kirkkaana yötaivaalla ja sai Kirkkosaaren vanhat hongat luomaan pitkiä varjoja kirkkopihan yli. Näkymä oli aavemainen, juuri sellainen joka sopi hämäräperäiseen tutkimusretkeen vanhan kirkon lattian alle. Jonna käänsi avainta lukossa ja kirkon ovi aukesi naristen. Jotenkin yöaikaan narina tuntui kovemmalta ja pahaenteisemmältä kuin päivällä. Kirkkosalissa oli hämärää ja tuoksui kuivalle puulle. Lattia narisi Jonnan askelten alla kun hän käveli kirkon keskelle. Kuunvalo lankesi sisään pääalttarin ikkunasta ja heitti omituisia varjoja kirkon koruttomille seinille. 

Jonna hätkähti katsoessaan spitaalisten nurkkaan. Häviävän hetken hän oli näkevinään penkeissä istuvia tummia hahmoja, mutta osoittaessaan taskulampullaan pimeään nurkkaan penkit olivat tyhjiä.

Jonna pyyhki kauan sitten kuolleet leprasairaat mielestään ja keskittyi siihen mitä oli tekemässä. Hän asteli kirkon keskelle, missä oli lattiassa suuri, kaksiovinen luukku joka johti alapuolella olevaan hautaan. Museoammattilaisen ottein Jonna tarttui lattialuukkuun ja sai sen vaivattomasti avattua. Alapuolella näkyi pimeää. Hän ohjasi taskulamppunsa valokeilan monttuun. Hirsistä salvottu hautakammio oli yllättävän syvä. Taskulampun valo osui siisteihin pinoihin kasattuihin ruumisarkkuihin, jotka olivat vuosisataisen pölyn ja hämähäkinseittien peitossa. Niissä makasi joku hospitaalinjohtaja perheineen, Jonna muisteli. Näky muistutti häntä Turun tuomikirkon hautakammioista, joissa hän oli joskus vieraillut opiskeluaikoinaan.

Kuva: Elina Helkala/Ilari Aalto.

Hautakammioon johtivat tukevan näköiset puuportaat. Jonna kokeili varovasti portaiden kestävyyttä jalallaan. Portaat narisivat, mutta tuntuivat kantavilta. Koko ajatus oli alkanut taas arveluttaa häntä, mutta oli liian myöhäistä perääntyä. Askel kerrallaan Jonna asteli portaat kammion pohjalle. Kuopassa haisi ummehtuneelta. Ruumisarkkujen keskellä kammio oli varsin ahdas. Arkkujen takaa kammion hirsiseinää ei ollut kovin helppo erottaa, joten Jonna joutui kurkistelemaan arkkujen lomasta. Taskulampun valo heijastui kelmeänä ruumisarkkujen messinkilaatoista, mutta oli liian pimeää lukea niihin kirjoitettuja nimiä.

Jonna etsi katseellaan käytävään viittaavaa saumaa seinässä, mutta hirret näyttivät umpinaisilta. Turhautti. Ehkä kaikki olikin ollut vain Seilin omituisen ilmapiirin aiheuttamaa harhakuvitelmaa. Lopulta valokeila osui kuitenkin säännölliseen saumaan, joka oli ikäväksi onneksi ruumisarkun takana. Jonna kurotti kätensä saumaa vasten, ja tunsi selvän ilmavirran. Hän arvioi, ettei arkkua tarvitsisi siirtää kuin kaksi- tai kolmekymmentä senttiä. Hän tarttui molemmin käsin arkkuun ja kiskaisi. Arkku liikkui yllättävän helposti, mutta ontosta kolinasta päätellen myös sen sisältö liikkui. Jonna ei yleensä hätkähtänyt vähästä, mutta ajatus vainajan luiden hölskymisestä arkussa tuntui hänestä hyvin epämiellyttävältä. Samassa kammion toiselta laidalta kuului raapivaa ääntä, ja Jonna oli pudottaa arkun käsistään samalla kun hänen sydämensä jätti lyönnin väliin. Häviävän hetken hänen teki mieli ampaista portaat ylös ja juosta tuhatta ja sataa saaren rantaan, mutta hän sai itsensä rauhoiteltua. Varmaan kammiossa oli jokin jyrsijä.

Sykkeen tasaannuttua Jonna sai puskettua ruumisarkun sen verran sivuun, että pääsi käsiksi seinässä olevaan rakoon. Hän otti taskulampun hampaisiinsa ja kokeili vetää rakoa leveämmäksi sormillaan. Hän ei kuitenkaan saanut otetta kapeasta raosta, joten hänen täytyi tarttua lapioonsa ja käyttää sitä vipuvartena. Lapiolla kammion ovi avautui helpon tuntuisesti, ja Jonna tunsi olonsa helpottuneeksi. Kaikki vaivannäkö ja riskin ottaminen ei ollut turhaa, jos kammiosta todella johti ovi jonnekin.

Kapea ovi aukeni juuri sen verran, että Jonna mahtui työntämään taskulamppunsa sisään. Oven takana vaikutti olevan käytävä, jonka seinät oli Jonnan yllätykseksi muurattu tiilestä. Olisiko siellä vain toinen hautakammio? Jonna yritti nähdä miten pitkälle huone jatkui, mutta valo ei näyttänyt osuvan huoneen takaseinään. Niinpä Jonna änkesi itsensä ruumisarkkujen välistä ja ovesta läpi. 

Heti oviaukolla hän katsahti holvin kattoon. Hän muisti elävästi historiallisen ajan arkeologian tärkeimmän nyrkkisäännön: älä koskaan luota arkeologiseen kattoholviin. Huoneen katto oli melko matala tynnyriholvi, mutta se vaikutti kestävältä, vaikkakin rapisseelta. Varmuudeksi Jonna koetti holvia lapiollaan, mutta tiilet tuntuivat olevan tukevasti kiinni toisissaan. Varmistauduttuaan katon kestävyydestä Jonna näytti valoa eteenpäin, ja hänen yllätyksekseen käytävä oli varsin pitkä, ehkä kaksikymmentä metriä. Se johti siis varmuudella kirkon ulkopuolelle!

Jonna seisahtui oviaukkoon ja puntaroi kahden vaiheilla. Joko hän lopettaisi pähkähullun ja vaarallisen yöllisen seikkailunsa tähän, tai selvittäisi loppuun asti, mihin käytävä johti. Uteliaisuus sai hänestä voiton, vaikka pilkkopimeä ja homeelta haiseva käytävä ei erityisesti houkutellutkaan jatkamaan. Päättäväisesti Jonna otti askelen eteenpäin, ja totesi saman tien lattian olevan epämiellyttävän pehmeä. Valon kanssa hän huomasi, että lattia oli aivan seittien peitossa, ja kosteudesta kiiltelevillä seiteillä ryömi suomalaisittain valtavan kokoisia hämähäkkejä, joiden keskiruumis oli valehtelematta peukalon paksuinen. Jonnan niskakarvat nousivat kuvotuksesta pystyyn, mutta hän hillitsi halunsa kiljua ja herättää koko Saaristomeren tutkimuslaitoksen. Hammasta purren ja pitkin askelin hän harppoi käytävää eteenpäin. Hän tiesi kyllä hyvin, että Seilissä on poikkeuksellisen rikas luonto, mutta mistä sinne oli siunaantunut niin suuria hämähäkkejä? Olivatko ne jokin vieraslaji?

Käytävän perällä oli takorautainen ja umpiruosteinen ovi. Ovessa ei ollut kahvaa, mutta sitä hapuillessaan Jonna huomasi, että oven pintaan oli haalenneilla valkoisilla fraktuurakirjaimilla kirjoitettu jotain. Hän ymmärsi nopeasti tekstin olevan ruotsia, mutta häneltä meni hetki saada selvää kaikista kuluneista sanoista: ”Det är ej Död som för evigt hvilar: och i evigheten bryts äfven Dödens pilar.” Jostakin syystä Jonnaa kylmäsi kun hän luki sanat hiljaa ääneen. Teksti kuulosti etäisesti tutulta, mutta hän ei saanut päähänsä, missä olisi törmännyt siihen. Oliko se Raamatusta? Tai ehkä värssy oli joskus osunut silmään vanhassa hautakivessä. ”Se ei ole kuollut, joka ainiaan lepää: ja ikuisuus murtaa myös kuoleman nuolet,” hän käänsi vapaasti. Jonna kosketti oven karheaa pintaa, mutta vetäisi kätensä saman tien pois. Hänet valtasi sanaton kauhu, ikään kuin ovi ei tahtoisi tulla avatuksi.

Jonna yritti järkeillä itsensä kanssa. Hän oli jo osoittanut, että maanalainen käytävä oli olemassa. Hän ei tiennyt, ylsikö se viemärikaivantoon asti, mutta hän oli rikkonut jo tarpeeksi muinaismuistolakia ja sotinut tervettä järkeä vastaan. Hän tuskin saavuttaisi enempää murtautumalla syvemmälle maanalaiseen käytävään, ja murtautua hänen olisi todella pitänyt, sillä hän huomasi nyt rautaoven olevan pultattu kiinni. Jopa huojentuneena päätöksestään Jonna kääntyi palatakseen takaisin. Hän marssi pitkältä tuntuvan iljettävän ja tunkkaisen hämähäkkikäytävän takaisin hautakammion suulle ja tarttui oveen työntääkseen sen auki. Järkytyksekseen hän ei saanut ovea hievahtamaankaan. Ahtaan käytävän aiheuttama ahdistus muuttui pakokauhuksi. ”Helvetti!” Jonna huomasi huutavansa ääneen, ja hänen äänensä oli enemmän pelokas kuin suuttunut. Oliko hänen jäätävä nyt yöksi hautaan yhdessä hämähäkkien ja mätänevien luiden kanssa? Jonna ryskytti ovea, mutta se ei suostunut aukeamaan. Jonna kirosi itseään. Oliko hän asettanut ruumisarkun niin huonosti, että se oli pudonnut ja tukkinut oven?

Kuva: Ilari Aalto.

Todettuaan olevansa jumissa Jonna puntaroi vaihtoehtojaan. Hänellä oli työmaanjohtajan puhelinnumero, mutta hän ei halunnut jäädä kiinni kiusallisesta tilanteestaan. Minkä selityksen kukaan nielisi sille, että hän oli murtautunut yöllä suojellun kirkkorakennuksen hautakammioon ja siirrellyt omatoimisesti ruumisarkkuja? Toisaalta hänen toinen vaihtoehtonsa oli jatkaa käytävää eteenpäin ja selvittää, pääsisikö toisesta päästä ulos. Jonnekinhan käytävän oli johdettava. Rautaoven avaaminen ei houkutellut häntä lainkaan, mutta se alkoi tuntua ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Niinpä Jonna marssi ovelle ja iski lapionkärkensä sen saumaan. Ovi vastusteli, mutta alkoi vääntyä hitaasti auki. Se oli naulattu kiinni puukarmeihin, jotka olivat vuosisatojen saatossa lahonneet, eivätkä naulat enää pitäneet. Lopulta ovi kaatui rysähtäen lattialle, ja sen takaa tulvahtanut ilmavirta sai Jonnan kakomaan. Ilma haisi kuolemalta, mädältä ja homeelta. Ovi oli ollut sinetöitynä varmasti ainakin kaksisataa vuotta, Jonna päätteli. Tila kaipasikin jo tuuletusta.

Taskulampun sinisessä valossa käytävä näytti jatkuvan hieman leveämpänä oven toisella puolella. Sillä puolen käytävän seinät oli muurattu kivestä, ja ne kiilsivät kosteudesta. Vuosisataiset kalkkisaostumat olivat valuneet seinää pitkin. Jonna astui varovasti sisään ja oli kompastua johonkin. Tarkemmin katsottuna se oli ihmisen vaalennut sääriluu. Lattialla lojui siellä täällä irtonaisia luita, ja kun Jonna kohotti katseensa, hän huomasi käytävän seinien olevan täynnä syvennyksiä, joista pääkallojen tyhjät silmät katselivat häntä. Kirkkosaaren allahan oli varsinainen katakombi! Pelkonsa ja epäluulonsa keskellä Jonna tunsi pientä innostusta, koska hän tajusi välittömästi mistä oli kysymys. Arkeologit olivat turhaan etsineet leprasairaiden hautausmaata saarelta, koska hospitaalin asukit oli haudattu kammioon saaren alle.

Jonna käveli eteenpäin muinaista katakombia pitkin. Hän alkoi menettää ajan ja paikan tajunsa. Käytävä jatkui ja jatkui loputtomiin. Jonnan askeleet litisivät kostealla lattialla, ja kammion löyhkä alkoi käydä yhä sietämättömämmäksi. Jonna ei tiennyt kauanko oli kulkenut, kun hänen taskulamppunsa valo alkoi hiipua ja lopulta sammui. Sanoinkuvailematon kauhu ja pimeys ympäröivät arkeologin. Pelosta tärisevin käsin hän hamusi kännykkäänsä taskustaan. Jonnan kauhu syveni entisestään, kun hän huomasi senkin sammuneen. Hän oli varmasti pitänyt puhelimen ladattuna – vai oliko? Yrityksistä huolimatta laite ei reagoinut ja Jonna jäi kauhunsekaisin tuntein seisomaan sysimustaan käytävään.

Täydessä pimeydessä hänen kuulonsa terävöityi kuulemaan äänet voimakkaammin. Jossain tippui vettä. Jonnan sydän oli pysähtyä, kun jostain kuului koputtavaa ääntä. Peloissaan hän ei osannut keksiä äänelle järkevää selitystä. Hammasta purren hän päätti jatkaa käytävää eteenpäin, vaikka se tarkoitti etenemistä seiniä hapuillen. Pimeys hidasti hänen liikkumistaan ja häntä inhotti koskea hautakäytävän niljakkaisiin ja paikoin pehmeitten seittien peittämiin seiniin. Jonna ei ollut varma johtuiko se hänen kohoavasta sykkeestään ja pimeyden aiheuttamista aistiharhoista, mutta hän oli kuulevinaan enemmän ääniä käytävässä ympärillään. Laahaavaa ääntä, kuiskauksia. Hän ei uskaltanut pysähtyä.

Äkkiä Jonnan suusta purkautui kiljaisu, kun jokin kosketti hänen kylkeään. Samalla hetkellä jokin tarttui hänen seinää kurottavaan käteensä. Hyvä Luoja, se oli kylmä ja limainen kosketus, kuolleen kosketus! Jonna huusi ja iski suunnattomasti lapiollaan ympärilleen. Lapion terä iskeytyi jotakin vasten. Jonna lähti juoksemaan eteenpäin pohjattomassa pimeydessä, iskien lapiollaan sinne tänne. Käytävä täyttyi häntä kohti kurottelevista raajoista, joita hän ei voinut nähdä. Jonna itki ja huusi juostessaan, ja huudot kaikuivat kolkkoina pitkin käytävän seiniä. Yhtäkkiä Jonna näki edessään himmeää valoa, joka vaikutti kuitenkin kirkkaalta pimeään tottuneille silmille. Hän kiristi juoksuaan ja juoksi kohti valoa. Käytävän katossa oli pieni aukko – heidän viemärikaivannostaan pudonneen tiilen tekemä reikä! Jonna yritti kurotella kohti valokeilaa. Käytävä oli melko matala ja hän ylti kädellään tiilen reunaan. Pakokauhun suomin voimin hän riuhtoi ja iski lapiolla holvitiiliä, jotka lopulta alkoivat murtua irti. Jonna sai kuitenkin katkeran muistutuksen historiallisten holvien kestävyydestä, kun iso kappale kattoa sortui varoittamatta. Tiili kolahti Jonnaa päähän ja armelias tajuttomuus otti hänet valtaansa.

Jonna heräsi sairaalassa. Hänen kehoaan kivisti. Tajuttuaan missä hän oli, hän huomasi kauhukseen käsiensä olevan täynnä suuria valkoisia läikkiä. Lääkärit eivät kyenneet selittämään, miten perusterve nuori nainen oli voinut saada nopeasti pitkälle edenneen Hansenin taudin, jota ei ollut vuosikymmeniin esiintynyt Pohjoismaissa. Vielä vähemmän he kykenivät selittämään, miten lepran vaurioittama iho Jonnan oikeassa kädessä näytti muodostavan ikään kuin ruotsinkielisiä, fraktuuralla kirjoitettuja sanoja.

Novelli on julkaistu lehdessä Varelia 2/2017.

Kymmenen tapaa päästä hengestään keskiajan Suomessa

Populaarikulttuurista saa helposti kuvan, että keskiajan kulttuuri oli kyllästetty väkivallalla ja kuolemalla. Näin ei onneksi ollut, mutta väkivalta oli kuitenkin näkyvämpää kuin nykypäivänä. Esimerkiksi 1400-luvun lopun Tukholmassa kuolemaan johtanut väkivalta oli väkilukuun suhteutettuna sata kertaa yleisempää kuin 2000-luvulla. Keskiajan laeissa määrätyt rangaistukset rakentuivat pääasiassa sakkojen varaan, mutta tietyistä vakavista rikoksista seurasi ruumiillisia rangaistuksia käden läpäisemisestä veitsellä hirttotuomioon ja elävältä hautaamiseen.

 

Medievalists.netin inspiroimana keräsin keskiajan Ruotsin maanlaeista ja Suomea koskevista keskiaikaisista asiakirjoista hirtehisen listan keskiaikaisista tavoista päästä hengestään. Kannattaa pitää kuitenkin mielessä, että nämä ovat poikkeustapauksia, minkä takia ne ovat päätyneet asiakirjoihin ja säilyneet nykypäivään. Olkaapa hyvät!

1. Hirttäminen

Varkaan kaaren aloituskuva ruotsalaisessa
Maunu Eerikinpojan maanlain käsikirjoituksessa.
Hirttotuomio seurasi monista varkauksista.
Wikimedia Commons.

Kuolemantuomiot olivat keskiajalla suhteellisen harvinaisia. Yleisimmät tuomiot olivat sakko- ja häpeärangaistuksia. Kuolemantuomioistakin saattoi usein selvitä sakoilla. Joitakin rikoksia pidettiin kuitenkin niin pahoina, ettei niistä voinut päästä vähemmällä kuin hirttämisellä. Yleisin tällainen rikos oli varkaus – tosin varastettua tavaraa piti olla yli puolen markan arvosta (markka tarkoitti 212,5 g puhdasta hopeaa). Vanhan sanonnan mukaan naurisvarasta ei hirtetä. Hirteen pääsi paitsi omaisuuden, myös toisen miehen vaimon varastamisesta.

Hirttopaikkoja oli kaupunkien ja linnojen lähistöllä, kuten Turun Hirsipuunmäki (Kerttulinmäki), Hämeenlinnan Pyövelinmäki (Kaupunginpuisto) tai Raaseporin Galgaberget. Kuuluisin Raaseporissa hirtetty lienee piispa Hemming Gadh (k. 1520), joka eli ylellistä elämää Roomassa ja oli liian innokas kääntämään takkia Ruotsin ja Tanskan unionikiistassa.

2. Elävältä hautaaminen

Varsin ikävä tapa kuolla on elävältä hautaaminen, joka oli säädetty tuomioksi tietyistä vakavista rikoksista, useammin naisille kuin miehille. Laittomasti uusiin naimisiin menneet tai vieraan miehen matkaan lähteneet vaimot piti haudata elävältä. Elävältä haudattiin myös eläimiinsekaantujat ja tämän rikoksen uhriksi joutuneet eläimet, ellei tuomari päättänyt määrätä näitä roviolle.

Vuonna 1489 Tukholman raati tuomitsi kemiöläisen Gunilin haudattavaksi elävältä kattilan varastamisesta ja murhapoltosta. (DF 4243)

         
                

3. Roviolla polttaminen

Kahden sodomiitin polttaminen roviolla
Zürichissä vuonna 1482. Wikimedia Commons.

Noitaroviot kuuluvat mielikuvissa keskiaikaan, vaikka noitavainot olivat todellisuudessa uuden ajan ilmiö. Keskiajalla joistakin vakavista rikoksista seurasi kuitenkin roviolla polttaminen. Yksi tällainen rikos oli loogisesti tuhopoltto: jos tuhopolttaja jäi kiinni itse teosta, ”palavaisella kekäleellä”, hänen pitää ensin korvata tihutyönsä sakolla ja sitten tulla poltetuksi roviolla. ”Sen pitää liekissä polttaman, joka toiselle tulen sytytti.”

Keskiajan maanlaissa noituuden harjoittamisesta tuomio oli 40 markkaa sakkoa, siis keskikokoisen maatilan verran. Roviolle noituudesta päätyivät ainoastaan naispuoliset noidat ja vain, jos 12 todistajaa osoitti heidän tappaneen jonkun noituudellaan. Miespuolisia noitia odotti kyllä yhtä ikävä kohtalo, teilipyörä. Roviolla poltettiin myös itsemurhan tehneiden ruumiit. Keskiajalla itsemurha oli rikos Pyhää Henkeä, luontoa ja koko yhteiskuntaa vastaan, eikä itsemurhan tehneitä voinut haudata kirkkomaalle.

4. Kirveshippa

Olaus Magnus: Matkustamisesta pimeässä. Pohjoisten kansojen historia (1555).

Etenkin matkustaessaan suomalaiset pitivät keskiajalla aina kirvestä mukana puiden pilkkomiseen ja raivaamiseen. Toisinaan siitä oli myös lyömäaseeksi. Vatikaanin penitentiariaatin arkistoon on tallentunut keskiajan Suomesta neljä tapausta, joissa pappi on ollut osallisena kirveen heiluttelussa.

Vuonna 1494 entinen Lappeen kappalainen, Henningus Johannis kertoi Roomassa aiheuttaneensa Lappeen papin palvelijan kuoleman. Miehille oli tullut riitaa ja palvelija oli vetänyt Henninguksen renkiä turpaan. Kun Henningus kysyi seuraavana päivänä syytä tähän, aseistautunut palvelija kävi hänen kimppuunsa nuijalla, mutta muut paikalla olijat tulivat väliin. Sitten renki otti käsiinsä varsijousen ja yritti ampua pappia sillä, mutta sekin vietiin hänen käsistään. Henningus yritti paeta paikalta läheiseen taloon, mutta hän ei päässyt sisään. Niinpä hän nappasi läheisestä kärrystä turvakseen kirveen. Hänen kimppuunsa hyökännyt renki löysi myös kirveen toisesta kärrystä ja oli iskemässä Henningusta sillä, kun pappi puolustautui lyömällä hyökkääjää päähän. Puolustus toimi ja renki kuoli muutamaa päivää myöhemmin. (DF 6818)

5. Varsijousella ampuminen

Olaus Magnus: Gööttalaisten taikauskoisista
käsityksistä ukkosesta. Pohjoisten kansojen historia (1555).

Kirveen lisäksi suomalaiset kantoivat usein mukanaan varsijousta, joka sopi hyvin niin metsästykseen kuin itsepuolustukseen. Usein varsijousi oli osallisena myös väkivaltaisissa välikohtauksissa.

Franciscus Karoli oli 1470-luvulla fransiskaaniveljenä Viipurin fransiskaanikonventissa. Syystä tai toisesta raivostunut maallikko hyökkäsi Franciscuksen luostariveljen kimppuun miekan kanssa. Franciscus lähti heti apuun ja nappasi käteensä varsijousen, varmaankin kirkon asehuoneesta. Franciscus käski hyökkääjää lopettamaan, tai tämä saisi kärsiä. Mies hyökkäsikin Franciscuksen kimppuun, joka nosti varsijousen eteensä suojakseen ja (ainakin asiakirjan mukaan) vahingossa ampui hyökkääjää leukaan, ja hyökkääjä menehtyi lähietäisyydeltä ammuttuun vasamaan. (DF 6791)

6. Elävältä jäätyminen

Olaus Magnus: Hyytävästä kylmyydestä.
Pohjoisten kansojen historia (1555).

Suomalaiset ymmärsivät keskiajalla lämpimän pukeutumisen päälle ja olivat sopeutuneet selviämään ankarissa talviolosuhteissa. Toisiaan kylmyys kuitenkin yllätti. 

Eräs tapaus sattui Lohjan pappilassa 1510 tienoilla. Maallikko Johannes oli tullut kirkkoherra Thomas Martinin luokse illalliselle, mutta epäonnekseen joi liikaa ja tuli kauheaan humalaan. Thomas pyysi Johanneksen poikaa viemään isänsä sänkyyn lämmitettyyn huoneeseen, koska oli talvi. Jostakin syystä poika vei kuitenkin isänsä kylmään tupaan, mistä Johannes löytyi seuraavana päivänä puolikuolleena raajat paleltuneina. Miespoloinen otettiin sisään lämpimään, mutta hän kuoli hieman myöhemmin kylmettymiseensä. (DF 6845) 

7. Pakkokestitys

Keskiajan maanlaki määräsi jokaiselle matkalaiselle oikeuden pyytää talonpojilta yösijaa ja kestitystä maksua vastaan. Maksamatta jättäminen oli kuitenkin törkeä rikos ja kotirauhan rikkomista, ja laki sääti siitä rangaistukseksi teloittamisen kuninkaan miekalla. Jos pakkokestityksellä häpäisty talollinen kuitenkin intoutui ottamaan oikeuden omaan käsiinsä ja listiä pakkokestittäjän, tappo sai lain mukaan jäädä rangaistuksetta. Tätä taustaa vasten piispa Henrikin surmavirsi on täysin ymmärrettävä: kun Lalli kuuli piispan ottaneen hänen talostaan pakkokestitystä, hän teki vain velvollisuutensa tekemällä piispasta päänmitan verran lyhyemmän.

8. Rutto

Ei tiedetä, iskikö kolmanneksen Euroopan väestöstä 1300-luvulla tappanut paiseruttoepidemia Suomeen. 1400-luvulle tultaessa rutto oli kuitenkin jo tuttu, säännöllinen vieras täälläkin. Suomesta on tietoja noin 15 ruttoepidemiasta. Esimerkiksi 1495 Naantalin kaupungissa ja luostarissa riehui rutto, joka tappoi luostarin porvaritalossa 50 ihmistä. 1504 kaiken väen kerrotaan paenneen Turusta ruttoa, ja seuraavana vuonna venäläinen diplomaattiseurue kieltäytyi ylittämästä rajaa ruton riivaamaan Viipuriin. Rutossa pelottavinta oli, että se saattoi tappaa yhtäkkiä. Turun tai Viipurin dominikaanikirkon urkujenpolkija oli terve vuonna 1465, mutta kuoli kolme päivää myöhemmin kainaloonsa ilmestyneeseen paiseeseen. (DF 4705, 5071, 5109, 6741)

9. Teilaaminen

Hirttopuu, teilipyörä ja paloiteltava
rikollinen kuvattuna kölniläiseen
kirjeeseen 1460-luvulta.
Wikimedia Commons.

Teilaaminen on kaikin tavoin kamala tapa kuolla. Uhri sidotaan kärrynpyörään ja hänen raajansa murskataan yksitellen iskien pyörän puolien välissä olevia alueita niin, että raajat taittuvat napsahtaen. Teilaamista pidettiin keskiajalla oikeutetusti yhtenä hirveimmistä rangaistuksista, ja se oli varattu vain todella vakaviin rikoksiin – ja vain miehille. Lähisukulaisen murhaajat, velhoudella tappajat, isäntänsä surmaajat ja maanpetturit saivat tämän kohtalon. Näin kävi muun muassa nuijasotaa johtaneelle Jaakko Ilkalle, joka teilattiin Isonkyrön kirkon edustalla olevassa saaressa 1597, siis jo hieman keskiajan jälkeen.

10. Vahinkolaukaus tykistä

Tykki (vasemmalla) kuvattuna piispa Henrikin sarkofagiin
1420-luvulta. Aihe esittää ensimmäistä ristiretkeä Suomeen.
Wikimedia Commons.

Tuliaseet olivat keskiajan uutuus, ja ne herättivät sekä kauhua että uteliaisuutta. Ne olivat usein tehottomia ja yhtä vaarallisia käyttäjälleen kuin kohteelleen. Muun muassa tuomiorovasti Paulus Scheel menetti peukalonsa noin vuonna 1495 ampumaonnettomuudessa, kun oli antamassa merkkiä Kuusiston piispanlinnalle piispan saapumisesta. (DF 4781, 4782, 4783, 6830)

Viipuri oli jatkuvasti sotatantereena 1400-luvun lopussa ja 1500-luvun alussa. Vuoden 1500 tienoilla linnaan oli hankittu uusi hieno tykki, josta linnan kappalainen Ericus Balk kiinnostui kovin. Eräänä päivänä kun kukaan ei ollut näkemässä hän latasi tykin ja kokeeksi ampui sillä tarkistettuaan, ettei ketään ollut tiellä. Papin uteliaisuus kostautui kuitenkin mitä epätodennäköisimmällä tavalla: selvisi, että hän oli vahingossa tullut ampuneeksi 6-vuotiaan sukulaispoikansa. (DF 6839)

Lähteet:
Diplomatarium Fennicum (Kansallisarkisto)
 

Kristoffer kuninkaan maanlaki (1442) herra Martin suomeksi kääntämänä. Helsinki: SKS.

Kallioinen, Mika 2009. Rutto ja rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa. Jyväskylä: Atena.  

Salonen, Kirsi 2009. Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus. Suomalaisten rikkomuksista keskiajalla. Helsinki: SKS. 

Matka muinaiseen Suomeen: 11 000 vuotta ihmisen jälkiä

Suomalaiset lähtevät helposti ulkomaille ihastelemaan muinaisten kulttuurien jälkiä unohtaen kokonaan, että Suomessakin on kymmeniä tuhansia kiinnostavia muinaisjäännöskohteita. Niinpä halusimme puolisoni Elina Helkalan kanssa kirjoittaa niistä kirjan Matka muinaiseen Suomeen: 11 000 vuotta ihmisen jälkiä (Atena Kustannus 2017).

Hvitsin jatulintarha Nauvossa on yksi Suomen hienoimmista. Ei tiedetä
tarkkaan, miksi ja milloin näitä kivilabyrinttejä on rakennettu, mutta
ainakin osa niistä on keskiaikaisia. Kuva: Elina Helkala.

Suomalaiset muinaisjäännökset eivät ehkä ole yhtä mahtipontisia kuin Kreikan marmoritemppelit, mutta eivät kotimaisetkaan muinaisjäännökset jätä kylmäksi. Linnavuoren laelta avautuva maisema, pronssikautisen hiidenkiukaan monumentaalisuus tai kivikautisen kalliomaalauksen edelleen erottuva punainen väri sykähdyttävät. Parhaimmillaan suomalaisessa muinaisjäännöksessä ihmistoiminnan jäljet yhdistyvät kauniiseen luontoon.

Levänluhta Isossakyrössä on Suomen arvoituksellisimpia muinaisjäännöksiä.
Paikalla pulppuavasta lähteestä on löytynyt noin sadan merovingiajalla eläneen
ihmisen luut. Kuva: Elina Helkala.

Haapaniemen linnanraunio Salon Kiskossa on hieno esimerkki
myöhäiskeskiajan kartanolinnoista. Kuva: Elina Helkala.

Halusimme kertoa kirjassa, miten erilaisia ja eri-ikäisiä muinaisjäännöksiä Suomesta löytyy. Kirja ei etene kronologisesti kivikaudesta nykypäivään, vaan se on jaettu teemoihin, kuten pyhiin paikkoihin, asuinpaikkoihin, hautoihin ja sotakohteisiin. Kirjan tarkoitus on avata lukijalle kunkin muinaisjäännöksen taustalla vaikuttanutta maailmaa. Kuten kirjan alaotsikko vihjaa, halusimme näyttää koko muinaisjäännösten kirjon vanhimmista 11 000 vuoden takaisista asuinpaikoista II maailmansodan aikaisiin puolustuvarustuksiin.

Suomessa on satakunta rautakaudella ja keskiajalla varustettua linnavuorta.
Liedon Vanhalinna on yksi tunnetuimpia. Kuva: Elina Helkala.

Raaseporin linna tekee raunionakin vaikutuksen. Raaseporinjoen saarelle
1300-luvun lopulla rakennettu linna on nyt kokonaan kuivalla maalla.
Kuva: Elina Helkala.

Meillä oli kirjaa tehdessä selvä työnjako: arkeologina minä kirjoitin tekstin ja valitsin kohteet ja kuvataitelijana Elina vastasi näyttävästä kuvituksesta. Kirjan kirjoittaminen olikin meille hyvin konkreettinen matka Suomen muinaisuuteen. Reissasimme läpi Suomen Ahvenanmaalta Nuorgamiin historiallisten jälkien perässä. Matkalle mahtui monia vaikuttavia paikkoja, kuten saamelaisten pyhä Taatsinseidan seitakivi Kittilässä, Hakoisten linnavuoren ympäristö Janakkalassa ja Saraakallion kalliomaalaukset Laukaassa.

Rautakauden kalmistoista voi löytää kuppikiviä. Ei tiedetä tarkkaan,
mihin kuppeja on käytetty, mutta mahdollisesti niihin on uhrattu. Kuvan kivi
on Janakkalan Laurinmäeltä. Kuva: Elina Helkala.

Hirveä esittävä kivikautinen kalliomaalaus Laukaan Saraakalliossa.
Kuva: Elina Helkala.

Kirjassa on runsas valokuvakuvitus, mutta aina muinaisjäännösten kuvaaminen ei ollut helppoa. Museoviraston muinaisjäännösten hoito on lakkautettu joitakin vuosia sitten resurssisyistä, ja se näkyy. Monet näyttävätkin kohteet ovat alkaneet kasvaa umpeen. Elina onnistui kuitenkin löytämään haastavistakin kuvauskohteista kiinnostavia näkökulmia. Kirjassa on myös Elinan tekemiä rekonstruktiopiirroksia esimerkiksi eri aikakausien asumuksista ja rautakauden vaatteista.

Rautakauden lopulla asuttiin hirsisissä savupirteissä. Tällaisia
pirttejä on ollut esimerkiksi Hämeenlinnan Varikonniemessä.
Kuva: Elina Helkala.

Muinaiset paikat ovat kulttuuriaarteita. Niille voi pysähtyä kuvittelemaan mennyttä elämää ja muistelemaan kaikkia niitä menneitä sukupolvia, jotka elivät täällä ennen meitä, täysin erilaisessa maailmassa. Toivottavasti myös lukija saa kipinän lähteä tutkimusmatkalle muinaiseen!

Aseiden kalistelua myöhäiskeskiajan Hämeessä

1500-luvun alussa Hämeen linnan voudin Henrik Stenssonin lainaamista siemenviljoista kehittyi sotku, jonka piirteet ovat kuin mistäkin Game of Thronesin parodiasta. Yksityiskohtaisesti kirjatut tapahtumasarjan käänteet ovat säilyneet Henrikin valituskirjeessä.

Joskus ennen vuotta 1511 Hämeen linnan entinen vouti Henrik Stensson oli viettämässä adventtia vuokraviljelijänsä eli lampuotinsa luona Hauholla. Eräänä joulukuisena lauantaina Henrik oli vetäytynyt rukoilemaan Hauhon kirkkomaalle seuranaan vain keihästä kantanut renki. Kirkkomaalla ei ollut ketään muuta, "ei pakanaa eikä kristittyä", kuin vanha saksalainen palkkasoturi Jacob Lothernikht, joka oli pyhiinvaelluksella Pyhän Jaakon kirkolle Renkoon.

Hauhon kivikirkko saattoi olla juuri valmistunut Henrikin ja Lasse
kauppiaan selvitellessä sen kirkkomaalla välejään. Wikimedia Commons.

Rukousnauhaansa hypistellyt Henrik oli juuri astumassa ulos kirkosta, kun paikalle kurvasi reellään täyttä vauhtia vihainen Lasse kauppias. Lasse oli jo iäkäs mies, sillä ilmeisesti hänet mainitaan jo 1455 lautamiehenä Asikkalassa. Lasse ja hänen mukanaan ollut palvelija olivat varustautuneet kiireestä kantapäähän, ja heillä oli mukanaan miekka ja varsijousi. Kaksikko huusi Henrikille: "Täällähän sinä olet, maan ryöväri ja petturi!" Hyökkääjät yrittivät sitten ampua entistä voutia jousellaan, mutta Henrik tarttui palvelijansa keihääseen ja iski sen tylpällä päällä Lassea kolmesti harteille, ja kauppias lähti livohkaan.

Henrik Stenssonin sinetti.
Wikimedia Commons.

Hyökkäyksen syynä oli riita siemenviljasta. Joitakin vuosia aiemmin Hauholla oli ollut huono satovuosi, ja talonpojat olivat pyytäneet Henrikiä lainaamaan heille viljaa. Vilja oli lainattu ja kaikki muut paitsi Lassen lampuoti olivat maksaneet ajallaan takaisin. Henrikin palvelija oli käynyt vaatimassa isäntänsä saatavia takaisin, ja kun lampuoti ei ollut suostunut antamaan jyviä, palvelija oli omin lupinensa ottanut ne väkisin viljelijän aitasta. Tästä Lasse oli ryhtynyt kostonhimoiseksi.

Hyökkäystä seuraavana päivänä oli pyhä, ja Henrik oli taas Hauhon kirkossa viettämässä messua. Tällä kertaa Lasse kauppias tuli paikalle 14-vuotiaan poikansa Gudmundin kanssa, ja kumpikin oli pukenut ylleen täyden haarniskan.

Kostoretkeläiset ryntäsivät sisään kirkkoon, mutta Henrik olikin ehtinyt lähteä pappilaan kirkonmenojen jatkoille. Pahaksi onnekseen eräs Henrikin palvelija norkoili kuitenkin vielä kirkkomaalla. Lasse ja Gudmund mukiloivat palvelijan, raahasivat häntä pitkin kirkkomaata ja veivät häneltä hilparin, pitkävartisen taistelukirveen. Kun Lasse kauppiaan päällekarkaukset eivät olleet tuottaneet toivottua tulosta, hän lähti Viipuriin valittamaan linnanherra Erik Turessonille, että Henrik oli varastanut häneltä viljaa ja vielä hyökännyt kirkkotiellä hänen kimppuunsa.

1500-luvun hilpari Turun Museokeskuksen kokoelmista. Finna.

Lassen sotaretki huipentui vielä joulunpyhien lopulla loppiaisena, Pyhän kolmen kuninkaan päivänä. Hänen poikansa Gudmund ja joukko talonpoikia hyökkäsivät Henrikin maatilalle, pieksivät Henrikin lampuodin mustelmille, veivät kaikki aseet, varastivat viljavarastosta omakseen katsomansa määrän jyviä ja vieläpä ampuivat pyssyillä ja varsijousilla ikkunoista sisään kartanoon, jossa Peter Stenssonin nuori leski Margit oli lapsivuoteessa.

Sotilaita kuvattuna Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiassa (1555).
Wikimedia Commons.

Ei ole tiedossa, miten riita päättyi. Henrikille itselleen ei kuitenkaan käynyt kovin hyvin. 1520 tanskalaiset miehittivät Ruotsin ja Suomen ja Henrik oli yksi tanskalaisille uskollisuutta vannoneista rälssimiehistä. 1521 Kustaa Vaasan johtamat ruotsalaiset piirittivät tanskalaisten hallussa ollutta Turun linnaa, jolloin tanskalaiset kostivat kidnappaamalla joukon vastapuolen aatelisia. Osa heistä hirtettiin heti linnan muureille, mutta heidän joukossaan ollut Henrik teloitettiin vasta seuraavan vuoden tammikuussa.

Hauhon selkkauksesta kertonut asiakirja on monesta syystä kiinnostava. Sen perusteella kirkossa käydessä oli tavanomaista pitää mukana aseistettuja palvelijoita. Se kertoo myös kiinnostavalla tavalla myöhäiskeskiajan uskonnon harjoittamisesta: se todistaa omalle nimikkopyhimyksille omistetuille kirkoille tehdyistä pyhiinvaelluksista ja se on ainoa suomalainen ei-kirkollinen lähde, joka mainitsee rukousnauhan käytön hartausharjoituksessa. Lähde tarjoaa myös hyvän kuvan siitä, minkälainen asearsenaali rälssimiehellä saattoi olla käytössään.

Lähteet:

DF 6696 (noin 1505)
Suvanto, Seppo 1985. Keskiaika. Hauhon, Luopioisten, Tuuloksen historia 1: 741–746. Hauhon, Luopiositen ja Tuulosten kunnat. 

Kukkohanoista

Metallinilmaisinharrastajat ovat viime aikoina löytäneet useita pronssisia tynnyrinhanoja, joiden tapin kahvaa koristaa kukko tai kana. Tällaiset kukkohanat ajoittuvat keskiajalta uuden ajan alkuun, suurin piirtein aikavälille 1400–1600.

Turusta löytynyt keskiaikainen kukkohana. Kuva: Turun museokeskus.

Kukkohanat ovat yksi osoitus siitä, miten samanlaista esinekulttuuri on ollut ympäri Itämeren aluetta: tismalleen samanlaisia hanoja on käytetty Lyypekistä Tukholmaan ja Turusta Danzigiin. Niiden tarkkaa valmistuspaikkaa ei tiedetä, mutta hanoja on luultavasti tehty jossakin Itämeren etelärannikolla. Vanhemman, keskiaikaisen mallin (kuvassa) tunnistaa siitä, että olut on valunut suoraan tapista alas. Nuoremmissa malleissa tapista ulkonee kaatonokka.

Suomesta kukkohanoja on löytynyt kaupungeista, linnoista ja kartanoista, mutta myös maaseudulta. Löytöpaikkoja ovat esimerkiksi Turusta, Raumalta, Grabbackan kartanolinnasta Karjaalta ja Vantaalta Mårtensbyn Lillaksesta. Vesilahden Laukon kartanon keskiaikaisesta kellarista löytyi kaivauksissa peräti neljä kukkohanaa.

Kukko- ja muita oluthanoja Aboa Vetus & Ars Nova -museossa. Kuva: Ilari Aalto.

Miksi sitten juuri kukko? Aihe ei välttämättä ole niin viaton kuin miltä ensisilmäyksellä vaikuttaa. Kukko oli keskiajalla voimakkaan seksuaalinen symboli, eikä nykyenglannin sanan cock kaksoismerkitys ole sattumaa. Oikeastaan kukkohana sisälsi siis kaksimielisen vitsin, kun miehisyyttä symboloivasta kukosta laskettiin olutta tai simaa.

Kukkohanoihin liittyy myös hauska seikka, jota käytämme arkisesti usein tietämättä sen juuria. Suomen sana "hana" nimittäin juontaa juurensa keskialasaksan kukkoa tarkoittavasta sanasta Hahn, ilmeisesti siksi, että kukko oli keskiajalla niin yleinen hanojen koriste. Näin kauan sitten käytöstä jäänyt esinetyyppi elää edelleen nykykielessä.


Lähteet:

Jones, Malcolm 1991. Folklore Motifs in Late Medieval Art III: Erotic Animal Imagery. Folklore 2/1991. The Folklore Society, London: 192–219.

Majantie, Kirsi & Kari Uotila 2000. Laukon löydöt. Vesilahden Laukko. Linna, kartano, koti. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IV. Toim. Kari Uotila. Suomen keskiajan arkeologian seura, Turku.

Taavitsainen, Jussi-Pekka 2010. Sanoista sa. Hahn, ru. hane, sm. hana ja kulttuurivaikutteiden valumisesta. Sanoista kirjakieliin. Juhlakirja Kaisa Häkkiselle 17. marraskuuta 2010 . Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 259.  Suomalais-Ugrilainen Seura, Helsinki: 265–269.

Minidokkari Aboa Vetus & Ars Novan kaivaukselta

Kuvajournalisti Ville Kaakinen kävi kuvaamassa minidokkarin Aboa Vetus & Ars Nova -museon kaivaukseltamme. Alla katsottavissa oleva dokumentti näyttää välähdyksen arkeologien työstä:

Vaikka kaivaukset jatkuvat vielä elokuun loppuun, tämän kesän kaivauslöytöjä voi tulla jo ihastelemaan museon aulaan. Tervetuloa!

Turun vanhin röökinurkka?

Aboa Vetus & Ars Novan kesän kaivaukset ovat jatkuneet menestyksekkäästi jo yli kaksi kuukautta. Siinä ajassa tutkimusalueelle on avattu kaksi 2x6 metrin kokoista kaivantoa, joista toisessa on saatu esiin Turun palossa vuonna 1827 tuhoutuneen kivitalon seinä. Talo on kuitenkin paljon paloa vanhempi, koska se näkyy jo 1740-luvun alun kartalla. Löytöjen perusteella sama rakennus on ollut pystyssä jo 1600-luvulla.

Vuonna 1829 puretun kivitalon seinät paljastuivat metrin syvyydestä.
Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Rakennus on ollut L-kirjaimen muotoinen. Turun palon aikaan sen nurkassa on ollut puinen kuisti, josta oli jäänyt jäljelle vain suuri määrä rautanauloja ja hiiltä. Hieman yllättäen kuistin jäänteiden alta alkoi paljastua 1600-luvun löytöjä, siis ajalta kauan ennen Turun paloa. Ehkä kuisti on rakennettu jo 1700-luvun alkupuolella, eikä sen alle ole tipahtanut esineitä sataan vuoteen?

Yllätys oli sekin, että kuistin alta löytyy valtavasti savisten tupakkapiippujen eli liitupiippujen kappaleita. Piiput on valmistettu valkosavesta Goudassa Alankomaissa 1600-luvun puolivälissä. Ajoituksen ja valmistuspaikan kertovat piippujen koppien muoto ja koristelu ja koppien kannoissa olevat tekijöiden leimat. Kiinnostavinta on, että kymmenet piippujen kappaleet löytyivät hyvin pieneltä alueelta rakennuksen sisäpihan nurkasta. Ilmeinen johtopäätös oli, että nurkassa on tupakoitu ahkerasti.

Kaivauksissa löytyneitä goudalaisia 1600-luvun liitupiippuja. Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Tupakkanurkasta löytyi muitakin löytöjä, jotka alkoivat valaista arvoitusta. Piippujen seasta löytyi sarvesta tehty upea noppa ja useiden lasipikareiden sirpaleita. Löydöt vihjaavat ajanvietteestä ja huvittelusta. Piipuntupruttelun aikaan 1600-luvun puolivälissä talon omisti raatihuoneella kellarikapakkaa pitänyt Anders Merthen (k. 1666), ja on hyvin todennäköistä, että hänellä oli kotonaankin krouvi.

Sarvesta valmistettu pelinoppa. Uhkapelit kuuluivat krouveihin 1600-luvulla siinä missä aiemminkin. Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Tupakanpoltto rantautui 1600-luvun alkupuolella Ruotsiin kuuluneessa Suomessa ensiksi Turkuun, mistä se levisi nopeasti kansan syvien rivien harrasteeksi. Aboa Vetus & Ars Novan lähes neljänsadan vuoden takainen tupakkanurkkaus on siitä hauska löytö, että se on Suomen vanhimpia röökinurkkia. Joillakin nykyajan ilmiöillä on yllättävän pitkät juuret.

1800-luvun alun pihakiveys ja kauppiaan ikkuna

Kukaan ei luultavasti kiinnittänyt erityisemmin huomiota siihen, kun kauppias Semeniuksen ikkuna rämähti pihakiveykselle aamuyöstä 5. syyskuuta 1827. Turkulaisilla oli silloin muuta mietittävää, koska koko kaupunki oli liekeissä.

Pihakiveystä, jolle kivitalon ikkuna putosi Turun palossa. Keskellä erottuu
ikkunan kulmarauta. Kuva: Ilari Aalto.

Samainen ikkuna löytyi sattumalta lähes 190 vuotta myöhemmin Aboa Vetus & Ars Nova -museon kaivauksilla. Pieni kulmaus palon aikaista pihakiveystä löytyi kaivauskuopasta, jota aloimme kaivaa jo toukokuussa. Kulmaukseen osui pihakiveystä vain pieni kappale – 1920-luvulla vedetty viemäriputki oli tuhonnut siitä loput. Aivan kiveyksen päältä löytyi valtava määrä ikkunalasia ja ikkunan metallisia kappaleita. Talosta vuonna 1826 tehdyn palovakuutuksen mukaan ruuduista koostuneet ikkunat ovatkin olleet sekä korkeudeltaan että leveydeltään melkein 1,3 m. Kiveykselle paiskautunut ikkuna kertoo omalta osaltaan Turun palon dramaattisuudesta.

Katukiveykselle pudonnutta ikkunaa löytyi kaikkiaan yli 1,4 kiloa.
Kuva: Ilari Aalto.

Ikkunalasia ja ikkunan rautaosia. Osa laseista on sulanut.
Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Pihakiveyksen pätkä löytyi viime perjantaina, ja aloimme heti epäillä, että koko tontin pihamaa on luultavasti ollut kivetty. Tämä sai vahvistuksen seuraavalla viikolla, kun puolentoista metrin syvyydestä toisesta kaivannostamme löytyi sama kiveys koko kaivannon alueelta. Sitä kiveystä ovat astelleet mahdollisesti jo kirjanpainaja-Frenckellit, merimies-Dammertit ja kauppias Semenius piikoineen, renkeineen ja vuokralaisineen.

Silmälasien arkeologiaa

Silmälasit ovat niin arkinen esine, että niiden pitkää historiaa ei aina tule ajatelleeksi. Silmälasit on kuitenkin keksitty jo keskiajalla, ja niitä voi pitää yhtenä keskiajan Euroopan suurimmista innovaatioista. Ei tiedetä kuka kehitti ensimmäiset rillit, mutta vanhimmat tiedot silmälaseista ovat Italiasta 1200-luvun lopusta. Keskiajalla ei osattu vielä hioa likinäköä korjaavia linssejä, joten silmälasit olivat yksinomaan tarkkuustyöskentelyn ja lukemisen apuväline, kuin nenälle ripustetut suurennuslasit. Niiden kehykset olivat useimmiten luuta tai puuta, mutta halvoissa malleissa kehykset saattoivat olla paksua nahkaa.

Vanhimmassa silmälasimallissa on kaksi keskeltä yhteen niitattua kakkulaa.
Kuva: Ilari Aalto

Vanhin maininta silmälaseista Ruotsissa on vadstenalaisveli Johannes Hildebrandin 1400-luvun alussa Linköpingin piispa Knut Bossonille lähettämä kirje, jossa Johannes pyytää piispaa lähettämään rikkoutuneet lasinsa hänelle korjattavaksi. Silmälaseja on kuvattu myös ruotsalaisessa kirkkotaiteessa, kuten Torshällan kirkon Abrahamia esittävässä maalauksessa. Silmälasit tunnettiin siis näillä kulmilla viimeistään 1400-luvulla, mutta mikään yleinen näky ne eivät vielä olleet.

1300-luvun maalaus esittää dominikaanioppinut
Hugo de Saint-Cheriä (k. 1263) keskittyneenä kirjoitustyöhön.
Hänen aikanaan silmälasit eivät vielä olleet käytössä.
Kuva: Wikimedia Commons

Suomesta ei ole toistaiseksi löytynyt varmuudella keskiajalle ajoittuvia silmälasilinssejä tai -kehyksiä, mutta nuorempien aikojen rillejä tunnetaan arkeologisestikin. Esimerkiksi Vrouw Marian hylystä on löytynyt kokonainen lokerikko täynnä 1700-luvulle ajoittuvia linssejä. Aboa Vetus & Ars Nova -museon kokoelmissakin Turussa on yksi silmälasilinssi, joka ajoittunee 1700-luvulle.

Aboa Vetus & Ars Nova -museon tutkimuksissa löytynyt linssi.
Kuva: Ilari Aalto

1700- ja 1800-luvuilla suosittiin sangattomia kakkuloita, joiden kehykset olivat ohutta metallilankaa. Sangalliset lasit tulivat muotiin 1700-luvun lopulla. Kakkuloita on löytynyt erityisen paljon kirkkojen lattioiden alta, esimerkiksi Rengon ja Espoon kirkoista ja Turun tuomiokirkosta. On arveltu, että silmälaseja olisi laitettu vainajien mukana hautaan, mutta gradussaan aihetta tutkineen Sanna Ritari-Kallion mukaan ainoastaan yhdessä tapauksessa Pernajan kirkossa lasit ovat todella olleet haudassa, muuten ne ovat löytyneet irtolöytöinä. On kylläkin vaikea kuvitella, että lasit olisivat vahingossa hukkuneet kirkkojen perustuksiin.

Englannista löytyneet sangattomat kakkulat. Samanlaisia
on löytynyt vanhojen suomalaisten kirkkojen alta.
Kuva: Portable Antiquities Scheme

Silmälasit ovat kiinnostavia henkilökohtaisia esineitä, joita soisi löytyvän enemmänkin arkeologisissa tutkimuksissa. Keskiajalla laseja tarvittiin ennen kaikkea kirjalliseen työskentelyyn. Ehkä Suomestakin olisi mahdollista löytää jälkiä keskiajan silmälaseista esimerkiksi pappiloiden tai luostareiden yhteydestä?


Lähteet:

Hiekkanen, Markus 1993. Rengon historia. Rengon kunta ja seurakunta, Renko.

Ritari-Kallio, Sanna 2016. Viinapullo Pietarille? Hauta-antimia uuden ajan Suomessa. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.

Schnell, Ivar 1935. En anakronistisk detalj i den medeltida ikonografien. Fornvännen 19/1935: s. 19-34.

Kadonneen kivitalon metsästäjät

Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museolla  kaivetaan taas. Edellisvuosina kaivauksia on tehty maanalaisella museoalueella ja museon toimistorakennuksen alla, mutta nyt olemme harvinaista kyllä päässeet kaivamaan ulos, museon puutarhaan. Museo on perustettu vanhalle Rettigin tontille, jonka yksi nurkka toimi pitkään Linnateatterin näyttämönä. Nyt Linnateatteri keskitti toimintansa Linnankadulle, ja meille arkeologeille avautui uusi mahdollisuus tutkia, mitä paikalla aikoinaan seisoneista kivitaloista on jäljellä.

Ennen kaivauksen alkua tiesimme jo aika tarkkaan mitä hakea. Vuonna 1743 piirretty venäläinen kartta osoittaa, että tontilla on silloin ollut kaksi kivirakennusta:

Turun vanha keskusta vuoden 1743 kartassa. Etsimämme kivitalot on
merkattu punaisella kuvan oikeaan yläkulmaan. Kansallisarkisto.

Toinen tärkeä lähde tutkittavista taloista on palovakuutus, joka laadittiin vuonna 1826. Palovakuutus kertoo paljon kiinnostavaa tietoa taloista: muun muassa millaiset katot, ovet, ikkunat ja kaakeliuunit niissä on ollut. Ikävä kyllä näidenkin talojen maalatut ikkunanpuitteet ja ranskalaiset ovet paloivat savuna ilmaan Turun palossa vuosi palovakuutuksen laatimisen jälkeen, ja kaksi vuotta myöhemmin talojen rauniot purettiin Turun uuden asemakaavan tieltä.

Kaksihenkinen kaivaustiimimme aloitti kaivaukset toukokuun lopussa. Asemoimme vanhojen karttojen avulla etsimämme talot nykykartalle ja avasimme kaksi koekuoppaa kohdille, mistä raunioiden odotettiin löytyvän.
 
Aloitimme haravoinnilla ja ensimmäisen kaivauskuopan K0 asemoinnilla. Se sijoitettiin kohtaan, missä kartan mukaan pitäisi olla kivitalon kulma.

Kaivaus alkoi siivouksella. Kuva: Ilari Aalto.

Ensimmäinen kaivauskuoppa avattiin kohtaan, jossa kivitalon kulman
pitäisi karttatietojen mukaan olla. Kuva: Ilari Aalto

Kuten saattoi arvata, puutarhassa on paksu kerros puutarhamultaa ja täyttömaata. Puolen metrin syvyydessä tuli kuitenkin jo vastaan tiiliä ja kiviä, jotka ovat aika varmasti purkujätettä paikalla olleesta rakennuksesta.

Puutarhamullan alta paljastui kiviä ja tiiliä, jotka vihjasivat kivitalosta.
Kuva: Ilari Aalto.

Kun kuoppa syveni metriin, sitä piti alkaa jo laajentaa, että voimme kuoppaa porrastamalla kaivaa syvemmälle.

Kuoppaa laajennettiin... Kuva: Ilari Aalto.

.... ja syvennettiin. Kuva: Ilari Aalto.

Lopulta osuimme reilun metrin syvyydessä kivitalon seinäänkin, juuri siinä missä sen pitikin olla!

Ensimmäinen vilaus seinäistä! Kuva: Ilari Aalto

Ikävä kyllä kaivinkonekaivanto on rikkonut osan seinästä. Kaivanto näkyy tummana alueena alla olevan kuvan vasemmalla puolella.

Seinää vähän enemmän esillä. Kuva: Ilari Aalto.

Emme ole vielä juuri seuloneet kaivausmaata, koska toistaiseksi maakerrokset ovat olleet sekoittuneita. Olemme kuitenkin poimineet löytöjä talteen, ja tässä on niistä pieni otos:

Löydöt ovat tyypillisiä 1700- ja 1800-luvun taitteen esineitä. Kuva: Ilari Aalto

Vasemmassa reunassa on kattotiili, jollaisia löytyy paljon. Vuoden 1826 palovakuutuksen mukaan talossa onkin ollut tiilikatto. Keskellä tarjotinta on liitupiippujen pätkiä, nappi ja pari kolikkoa; toinen Fredrik I:n äyri vuodelta 1748 ja toinen on jokin 1600-luvun 1/4-äyri. Sulaneet ikkunalasin sirpaleet ja palaneet naulat kertovat dramaattisesti Turun palosta. Posliiniastioiden kappaleet ovat samalta ajalta.

Kaivaustamme saa muuten tulla vapaasti katsomaan arkisin klo 12–16.30. Meidät löytää Aboa Vetus & Ars Nova -museon kahvilan terassin vierestä. Tervetuloa! 

Erään kuppikallion löytö – tai sitten ei

En mahda sille mitään, mutta aina vanhoilla kulttuurialueilla liikkuessani koluan läpi kaikki kivet ja kalliot. Niistä voi nimittäin löytyä historiallisia kalliohakkauksia tai rautakautisia niin sanottuja uhrikuppeja.

Eräänä aurinkoisena maaliskuun sunnuntaina olin iltakävelyllä Turun Niuskalassa, missä olleesta tilasta on vanhin maininta jo vuodelta 1442. Niuskala on lähellä Halistenkoskea, ja tältä alueelta tunnetaan poikkeuksellisen paljon kuppikiviä. Ne liittyvät siellä rautakautiseen asutukseen, ja Turun ympäristön vanhojen kylien juuret ovat usein rautakaudessa. Niuskalasta vanhimmat merkit asutuksesta ovat jo kivikauden lopulta, noin 4 000 vuoden takaa.

Niuskalan vanhaa tonttia. Kuva: Ilari Aalto.

Laskevan auringon viisto valo loi täydelliset olosuhteet muinaisten merkkien etsimiseen, joten en voinut vastustaa kiusausta. Eipä aikaakaan kun huomasin kallion korkeimmalla kohdalla pyöreän kuopan. Ja toisen ja kolmannen.

Kuppimainen kuoppa kalliossa. Kuva: Ilari Aalto.

Katselin kuoppia hyvän tovin. Ne näkyivät hyvin, mutta ne olivat kovin hajallaan uhrikupeiksi. Varsinais-Suomen alueella kupit ovat usein kahdessa selvässä rivissä tai ainakin lähellä toisiaan, mutta näillä kuopilla oli väliä ainakin puoli metriä. Joka tapauksessa tein niistä kävelyltä palattuani ilmoituksen Turun maakuntamuseon arkeologeille.

Kuppimaiset syvennykset korostettuna kalliossa. Kuva: Ilari Aalto

Tarinan loppu on hyvä osoitus siitä, ettei muinaisjäännösten tunnistaminen ole aina helppoa. Kolmen arkeologin piti kahteen eri otteeseen käydä katsomassa paikkaa ennen kuin varmistui, että syvennykset kalliossa ovat todennäköisesti luonnonmuovaamia. Hyvä yritys kuitenkin! Suosittelen silti luonnossa liikkuessa silmäilemään kiviä ja kallioita, joskus voi löytyä ihmistenkin tekemiä jälkiä.

Muinaisia maisemia

Vuonna 2004 Esihistorian pauloissa ja Multimediatietopankki MMDB -hankkeet tuottivat yhdessä 3D-mallinnettuja muinaismaisemia Etelä-Hämeen ja Hyvinkään alueelta. Samoja mallinnuksia hyödynnettiin Esihistorian pauloissa -kirjassa (Heikki Matiskainen & Juha Ruohonen 2004).

Mallinnukset nousivat taannoin puheenaiheeksi Facebookissa, ja Juha Ruohonen latasi ne ystävällisesti kaikkien nähtäviksi. Videoiden syntikkasaundit eivät välttämättä ole omiaan luomaan muinaista tunnelmaa, mutta mallinnusten eduksi täytyy kuitenkin sanoa, että ne ovat kestäneet aikaa erittäin hyvin. Tässä koko kattaus, hyvää muinaismatkaa!

Silmäkenevan kivikautinen asuinpaikka, Riihimäki

Mommilanjärvi kivikaudella, Hausjärvi

Hakoisten linnavuori 1200-luvulla, Janakkala

Salon Kaartjärven rautakautinen asutus, Loppi

Santa Pirjon kirkko 1600-luvulla, Loppi