Käsikranaatteja keskiajan Suomessa

Turun piispan sihteerillä Paulus Scheelillä oli huono onni vuonna 1497, hän nimittäin menetti peukalonsa räjähysonnettomuudessa. Pauluksen epäonni tarjoaa kuitenkin historiantutkimukselle ainutkertaisen välähdyksen heitettävien räjähteiden käytöstä keskiajan Suomessa.

Piispa Maunu Särkilahti ja hänen sihteerinsä olivat olleet itärajalla hoitamassa hiippakunnan asioita, luultavasti liittyen käynnissä olleeseen sotaan. Ruotsin valtakunta oli ollut pari vuotta sodassa Moskovan ruhtinaskunnan kanssa, ja sodan aikana Viipurin linna ja Olavinlinna olivat olleet piiritettyinä. Edellisenä vuonna venäläiset olivat tehneet onnistuneen hävitysretken Hämeeseen asti, mikä oli herättänyt paniikkia Turussa ja muissa rannikon kaupungeissa.

Taiteilijan näkemys Kuusiston piispanlinnasta keskiajan lopulla. Wikimedia Commons.

Karjalassa asiat olivat sujuneet ilmeisesti suunnitelmien mukaan, ja piispan laiva oli palaamassa Turkuun ja piispan kotilinnaan Kuusistoon. Oli jo myöhäinen ilta, ja piispa Maunu ajatteli, että olisi hyvä antaa linnan väellä merkki, etteivät nämä pelästyisi odottamattoman seurueen saapumista. Piispa käski sihteeriään ampumaan joitakin räjähteitä (bombarda) merkiksi heidän laivansa saapumisesta – ilmeisesti räjähteiden ampuminen pimenevässä illassa ei ollut linnan palvelusväelle yhtä pelottavaa kuin laivan saapuminen varoittamatta.

1600-luvun saksalaisia käsikranaatteja. Paulus Scheelin onnettomuuden
aiheuttanut pommi saattoi näyttää tältä. Wikimedia Commons.

Latinan sana bombarda saattoi viitata mihin vain tuliaseisiin, mutta tapahtumien kulku paljastaa, että kyseessä oli itse asiassa käsikranaatti. Epäonnekseen Paulus ei ollut kovin kätevä tuliaseiden kanssa: hänen sytyttäessään vasemmassa kädessään ollutta kranaattia se ("kuten Onnetar nurjasti tahtoi"*) räjähti hänen kädessään pieniksi sirpaleiksi, minkä seurauksena sihteerin peukalo silpoutui irti. Kuten asiakirja mainitsee, Paulus oli kokematon räjähteiden käsittelyssä. Piispan laiva oli täynnä sotilaita, jotka varmasti olisivat osanneet käsitellä räjähdettä pappismiestä paremmin – herääkin väistämättä kysymys, miksi piispa ei antanut merkinantotehtävää heille.

Tuomiokapitulin (?) kirjeluonnos vuodelta 1498.
Kirje kuvailee tarkasti onnettomuuden. Kansalliskirjasto.

Varhaisin maininta tuliaseista Suomessa on vuodelta 1434, jolloin Raaseporin tanskalaissyntyinen linnanherra Otto Pogwisch pyysi Räävelin eli Tallinnan raatia lähettämään linnaan muutamia pyssyjä (siis pieniä käsitykkejä) ja miehen, joka osasi käyttää niitä. Tuliaseita oli kuvattu myös vuoden 1420 tienoilla hankittuun Pyhän Henrikin sarkofagiin Nousiaisten kirkossa, joten ne eivät varmaankaan olleet täysin vieraita kirkkokansalle.

Katolisen kirkon oikeuden mukaan pappi ei saanut olla fyysisesti vajavainen. Niinpä Paulus Scheel haki seuraavana vuonna paavin kansliasta erityisvapautta toimia virassaan puuttuvasta peukalosta huolimatta, mikä hänelle myönnettiinkin. Tämän hakemusruljanssin ansiosta meille on säilynyt tieto Pauluksen onnettomuudesta ja myös varhaisesta räjähteiden käytöstä Suomessa. Kiintoisana yksityiskohtana lopullisessa hakemuksessa sormen irtoamishetkeä hieman kaunisteltiin: sen mukaan sihteerin sormi ei olisikaan irronnut merkkiä antaessa piispan kotiovella, vaan sodassa kerettiläisiä venäläisiä vastaan itärajalla.

Tietääkseni Suomesta ei ole arkeologisesti tunnistettu keskiaikaisten kranaattien jäänteitä. Ainakin sellaisia makaa Paulus Scheelin tapauksen perusteella Kuusistonlahden pohjassa, kenties yhdessä sihteerin peukalon kanssa.


Lähteet:

Salonen, Kirsi 2003. Paulus Scheelin puuttuvan peukalon tapaus. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 92, 17–24.

DF 4781  (Piispa Maunu Särkilahden kirje legaatti Hemming Gadhille)

DF 4782  (Turun hiippakunnan tuomiokapitulin(?) luonnos onnettomuutta kuvaavasta kirjeestä)
DF 4783  ( Piispa Maunu Särkilahden luonnos paaville tarkoitetusta kirjeestä)
DF 6830  (Dispensaatioasiakirja Rooman penitentiariaatin arkistossa)