Suuri matka pohjoiseen (ja vähän itäänkin) osa IV

Kuten varmaasti tuoreessa muistissa on edellisestä kirjoituksestani tämän reissun suhteen, olin heinäkuussa halkonut jo ison osan Suomea päästäkseni Yli-Iin kierikkikeskuksen kivikausimarkkinoille. Mutta matka ei suinkaan ollut vielä siinä. Loppuhuipennuksena oli saalis, jolla minut oltiin varsinaisesti matkaan houkuteltu: Suomussalmen Hossan Värikallion kalliomaalaus.

Limingan kirkon raput olivat aika kuluneet. Kuva: I.A.

Niinpä pakkasimme kimpsumme ja kampsumme Kierikissä ja teimme pienen pyhiinvaelluksen Oulun eteläpuolella sijaitsevaan Liminkaan, missä käväisimme taidekoululla, Hannin vanhalla opinahjolla. Retki oli hauska sen tähden, että myös äitini on aikoinaan opiskellut siellä kuvataidetta. Ympyrä sulkeutuu. Kävimme myös tarkistamassa Limingan kirkon, jonka hautausmaa vilisi hellyttäviä kirjoitusvirheitä.

Kirjainten säästöä? Kuva: I.A.

Limingasta palasimme pohjoisemmas Haukiputaalle keräämään voimia ja ihmettelemään valtavaa rankkasadetta. Seuraavana aamuna 31.7 lähdimme retkivarusteiden kera ajamaan kohti itää. Paikoitellen maisemissa oli aavistusta Lapista, vaikka killuimmekin hieman napapiirin eteläpuolella.

Kuva: I.A.

Suomussalmi on varsin lähellä itärajaa, ja rajavyöhykemerkkejä näkyi siellä täällä tienvarsilla. Siellä jalkauduimme Hossan ulkoilualueella, jonka sisään sulkeutuu peräti kaksi kalliomaalausta, Julma-Ölkky ja Värikallio. Julma-Ölkylle olisi päässyt vain veneellä, ja ajan- sekä rahanpuutteen takia päätimme käydä vain Värikalliolla. Sinne oli pysäköintipaikalta reipas neljän kilometrin vaellus näyttäviä harjuja pitkin.

Taival alkaa. Kuva: I.A.

Vesi oli lähellä. Kuva: I.A.

Metsä oli hyttysiä lukuun ottamatta idyllinen. Kuva: I.A.

Masterchefs. Kuva: I.A.

Pysähdyimme ruokatauolle kodalle hyvin vähän matkan päähän kalliomaalauksesta. Retkemme oli kokenut hieman epäonnea huonoista valmisteluista, ja esimerkiksi purkinavaaja ja aterimet olivat jääneet pois matkasta. Onneksi kirves ajoi purkinavaajan tehtävän ja haloista saatiin iskettyä hyviä syömäpuikkoja. Ruokaksi olikin sitten kermaista hirvipastaa. Mm!

Hyvää ruokaa oli! Kuva: Elina Helkala

Kylläisinä ja vähemmän ärtyisinä taivalsimme viimeisen etapin, joka ei ollut järin pitkä. Innostus alkoi kohota ja sydän pamppailla - joko maalaukset kohta näkyvät?

Punaista näkyy jo! Kuva: I.A.

Maalausalue koko laajuudessaan. Kuva: I.A.

 Värikallio oli juuri niin vaikuttava kuin saattoi odottaakin. Veden pinta ei siellä ollut juuri kivikaudesta muuttunut, joten huteralta ponttonisillalta kuvat näki juuri niin kuin ne olivat näkyneet vuosituhansia sitten (no, ehkä kivikaudella paikalla ei kuitenkaan ollut huteraa ponttonisiltaa). Mikä ihmeellisintä, olivat kuvat säilyttäneet punaisen loistonsa varsin hyvin verrattuna moniin muihin maalauksiin. Värikalliolla kuva-aiheet olivat pääasiassa tunnistettavia. Etenkin jos kohdetta vertasi alkumatkan surulliseen sotkettuun Pakanavuoren maalaukseen, oli näky vallan toinen.

Maalaukset heijastuivat taijanomaisesti tyynestä vedestä. Kuva: I.A.

Kuva: I.A.

Huomaa kuvan keskivaiheella Värikallion kuulut ihmisaiheet. Kuva: I.A.

Lähempi kuva ihmisistä, ympärillä eläimiä. Kuva: I.A.

Todella lähikuva kolmiopäisistä ihmisistä. Kuva: I.A.

Tietäjä? Kuva: I.A.

Yksi Värikallion kuva-aiheista on pitkään mietityttänyt minua. Siinä on kuvattuna viisiraajainen eläin. Ilmeisesti sama kuvio pelkistyneempänä on nähtävissä muutamissa muissakin maamme kalliomaalauksissa pelkkänä vaakaviivana, josta lähtee viisi pystysuoraa viivaa alaspäin. Kukaan ei ole osannut kertoa, mistä on kyse.

Viisijalkainen eläin. Kuva: I.A.

Kallionhalkeama. Kuva: I.A.

Vielä yksi mielenkiintoinen havainto kalliossa oli kuvakentän vasemmalla puolella oleva valtava kallionhalkeama, joka varmasti kivikaudellakin on herättänyt ohikulkijan huomion.
Kallionhalkeaman oikealla puolella on pystysuuntainen kuva-aihe, jossa alinna oleva ihmishahmo näyttää synnyttävän pitkän liudan eläimiä. Liittyykö tämä aihe kallionhalkeamaan? Ehkä tämä on paikka, missä maan on nähty synnyttävän...

Eläinketju jonka alinna oleva ihmihamo synnyttää.
Kuva: I.A.

Värikallio oli näyttävä kokemus ja hyvä lopetus pitkälle retkellemme. Sielä palasimme Ouluun, jossa minä hyppäsin junaan ja olin sopivasti aamukahdeksalta virkeänä töissä. Muu seurueeni, Elina, Hanni ja Mikke, jatkoivat vielä kiertuettaan Verlan aika -tapahtumaan Valkealaan. Alle kertyi reilusti kolmatta tuhatta kilometriä, mutta reissu kannatti tehdä. Suosittelen Suomi-matkailua lämpimästi jokaiselle!

Viikon sitaatti

Uskon, että tutkimuksen todellinen linja piilee pienimpien yksityiskohtien huolellisessa tarkastelussa ja vertailussa.

– Flinders Petrie

Lontoon Petrie Museum levittää perustajansa ajatuksia.
Kuva: I.A.

Vuoden museokasvo esittäytyy

Kuten Kaisa Kyläkoski jo edellisen päivityksen kommentissa vihjasikin, koin eilen maanantaina todellisen yllätyksen. Sain nimittäin keskellä Savoa sukuloidessani kuulla, että Aboa Vetus & Ars Nova -museo päätti kunnioittaa minua Vuoden museokasvo 2012 -tittelillä. Iso yllätys ja kunnianosoitus!

Kuva: Jari Nieminen

Olin kuitenkin erittäin kiitollinen valinnan perusteista. Kokonaisuudessaan juhlava perustelu kuului:

Aboa Vetus & Ars Novan vuoden museokasvo 2012 on arkeologian opiskelija
Ilari Aalto. Hän on työskennellyt Aboa Vetuksen alueen arkeologisella
kaivauksella vuoden 2012 kuluessa. Ilari Aalto on hyvin työhönsä
perehtyvä ja sitä intohimoisesti tekevä tuleva museoammattilainen.
Vuoden museokasvotunnustuksen hän saa onnistumisestaan asiakaspalvelun
ja arkeologian yhdistämisessä: arkeologia ja arkeologin työ on
välittynyt kaivauskohteessa kaikenikäisille museokävijöille
puoleensavetävänä. Ilari Aalto on omaehtoisesti kehittänyt tapoja,
joilla arkeologinen kaivaus tulee helpommin ymmärrettäväksi ja näkyväksi.

Sanoisin, että enemmän kuin minulle henkilönä tämä palkinto meni yleisöarkeologialle ja ennen kaikkea arkeologisen tiedon ja laajemman yleisön väliselle keskustelulle. Tätä asiaa ei voi liikaa painottaa, ja toivon että tämä arvonanto antaa minulle ja kaikille muillekin puhtia jatkaa arkeologisen tiedon laajemman saatavuuden tiellä. Menneisyys kuuluu kaikille!

20 000

Haluaisin täten ilmoittaa, että tällä blogilla on rekisteröitynä

katselukertaa! Suurkiitos kaikille lukijoille. Tiedän että todellisuudessa lukukertoja on vieläkin enemmän, mutta ikävä kyllä blogger ei tilastoi teitä jotka luette blogia syötteen kautta. On joka tapauksessa mukava tietää, ettei kirjoita vain itselleen.  Jatkakaa lukemista, minä jatkan kirjoittamista.

Kiitos ja kumarrus!

Viikon sitaatti

Mielestäni löytäminen on aina kivaa. On kuitenkin tilanteita, joissa löytäminen aiheuttaa poikkeuksellisen paljon iloa ja tyydytystä. Löytämisellä voidaan tarkoittaa niin esineiden kuin rakenteiden löytämistä, mutta myös analyyseissä tehtyjä löytöjä. Usein myös ajoitustulokset ilahduttavat. Jos puhutaan esinelöytötasossa ilon tuottamista, voidaan tekijöinä mainita löydön poikkeuksellisuus, harvinaisuus, yllätyksellisyys ja joskus jopa pelkkä löytöjen määrä. Myönnettäköön, että on myös tapauksia, joissa vähälöytöisyys on ollut ilon aiheena.

- Esa Mikkola artikkelissa Löytämisen ilo - esimerkkejä rautakauden kaivauksilta. Arkeologipäivät 2007.

Yksi ilahduttava löytö seulasta. Kuva: I.A.

Viiskyt' vuotta varetusta!

Kauan eläköön Vare!

Turun yliopiston arkeologian ainejärjestö Vare täyttää kunnioitettavat puoli vuosisataa. Tätä on juhlittu koko kuluva viikko baarikierroksella, Indiana Jones -elokuvaillalla ja perinteisessä keskiviikkokahvituksessa kakulla. Juhlaviikko huipentuu lauantaina vuosijuhliin, joita vietetään juhlaetiketillä Submarinassa Turussa.

Ennen kaikkea allekirjoittanut on kontribuoinut juhlahumuun toimimalla osana Vareen historiikin toimituskuntaa. 216-sivuinen historiikki Lapionpistoja. Kertomuksia Arkeologian yhdistys Vareesta vuosilta 1962-2012 julkaistiin virallisesti eilen torstaina. Yhtään vähättelemättä rohkenen sanoa, että kuusihenkinen toimituskuntamme on tehnyt ison ja näyttävän työn. Vuosi sitten en osannut arvata kuinka paljon työtunteja kirjan toimittaminen vaatisi, mutta tulipa siinä opittuakin yhtä sun toista.

Kirja koostuu 27 artikkelista, jotka ovat eri aikoina Vareessa vaikuttaneiden aktiivien kirjoittamia. Viiteenkymmeneen vuoteen mahtuu monenmoista tapahtumaa, joista osa on jo ehtinyt painua unhoon. Oli silti yllättävää, miten paljon muisti- ja muuta tietoa loppujen lopuksi löytyi. Kaikki tieto ei kuitenkaan ole sellaista, mikä olisi tullut kirjatuksi pöytäkirjoihin.

Historiikin toimittamisesta ei jännitystä puuttunut. Ahvenanmaalla vietettynä
toimitusviikonloppuna saimme peljätä hirmuista punkkia. Kuva: I.A.

Seuraavassa pari otosta julkaisutilaisuudesta, joka pidettiin yliopiston päärakennuksessa. Läsnä oli arkeologian henkilökuntaa, ystäviä ja opiskelijoita.

Toimituskuntalaiset Juhana ja Siiri valmistelevat tarjoiluja. Kuva: I.A.

Todistettavasti julkaisutilaisuudessa oli muitakin kuin tomituskunta.
Kuva: I.A.

 On ilo nähdä pitkän työn tulos konkreettisesti pöydällä pinossa. Kuva: I.A.

Ai niin, jos jollekulle on epäselvää mitä Vare tarkoittaa, on kyseessä lounaissuomalainen hautaröykkiötä tarkoittava murressana, joka taipuu samaan tapaan kuin päre. Knoppitietona historiikista: Vare voitti perustamiskokouksessa 19.11. 1962 nimiehdotuksena kilpailijansa Säleen äänin 5-2. Hyvä niin.

Lopuksi pakollinen mainos: kirjaa saa ostaa toimituskunnan jäsen Janne Haaralalta (jlshaa[at]utu.fi) huokeaan 30€ hintaan. Tarvittaessa veloitetaan myös postikulut.

Kuulumisia kellarista

Syyskylmä tuuli puhaltaa ja vettä vihmoo niskaan. Pimeä tulee niin aikaisin, että seulomisen kanssa saa olla nopea tai tarkkasilmäinen. Eipä siis ihme että Aboa Vetuksenkin kaivauskausi on aivan loppusuoralla. Enää viimeiset ämpärit täytettävänä ja seulottavana ennen kuin siistityn kaivausalueen voi jättää odottamaan ensi vuoden kaivauksia.

Pääasiallinen konservointikohde: holvinjalka. Kuva: I.A.

Viime viikolla kaivaukset kokivat jonkinlaisen loppuhuipentuman, kun rakennuskonservaattori Lasse Mattila oli koko viikon paikanpäällä tekemässä konservointitöitä. Tärkein konservointikohde oli varsin väliaikaisiksi tuiksi tarkoitetuilla pattingeilla vuonna 1995 tuettu holvinkanta. Kaivoimme, purimme, tuimme ja muurasimme. Viikkoa voi kuvailla ennen kaikkea sanalla "tehokas". Oli hienoa seurata Lassen osaavia toimia, ja toisaalta pelottavaa huomata miten pienellä tuella jotkin rakenteet olivat kiinni. Kesällä keventämääni seinästä irti lohjennutta tiiliholvin kantaa kannatteli enää varsin pieni laastinpala, ja kun se otettiin pois, raukesi holvi varsin pian itsestään. Halla oli hapertanut sen rakenteet ilmeisesti 1990-luvun kaivauksissa niin pahoin, ettei siitä enää olisi kalua tullut.

Kaivaustunnelmaa ensimmäisenä konservointipäivänä. Kuva: I.A.

Tiiliholvi ei ollut erityisen jämerällä perustalla. Kuva: I.A.

R26 tyystin poistettuna. Kuva: I.A.

Viikko tarkoitti myös ahkeraa dokumentointia. Mittauksessa aiemmin käyttämämme yliopiston uudempi takymetri oli alkanut näyttää järjestelmällistä mittavirhettä, joten otimme käyttöön vanhemman takymetrin ja tähän hankitun uuden tallentimen. Näiden kanssa ensimmäinen orientointi onnistui 0,000 m virheellä, mikä oli riemastuttavaa toisen kojeen kymmenen sentin virheeseen verrattuna. Voin kertoa että näin tarkkaa orientointia ei joka päivä näe. Liian hyvää ollakseen totta?

Arkeologian oppiaineen uusi Trimble-tallennin toimii kuin rasvattu.
Kuva: I.A.

Viikon jälkeen kuoppa näyttikin jo varsin erilaiselta:

Holvinjalka konservoinnin jäljiltä.

Hämeenkadun puoleinen seinä konservoinnin jäljiltä.

Kaivoimme myös esiin puretun tiiliholvin lounaispuolella piilossa olleen holvikomeron, joka vaikuttaa puhtaan arkkitehtoniselta tukirakenteelta. Se on ollut kivisen väliseinän takana, eli mistään säilytystilasta tuskin on kyse. Kellarin lounaisseinällä näitä komeroita on kaksi, joista toinen jätettiin piiloon odottamaan konservointia in futuro. Mielenkiintoista komeroissa on, että ne näyttävät nojaavan viereisen kivitalon kellariin. Näin ollen tämä naapuritalo, jota aiemmin on pidetty (syyttä?) nuorempana, vaikuttaisikin olevan vanhempi. Korostettakoon tässä vaiheessa, ettei tästä huomattavasti pienemmästä naapurikellarista ole saatu dendrokronologista ajoitusta. Kysymykseksi kuitenkin jää, kuinka paljon vanhempi tämä naapurikellari on - puhutaanko vain parista vuodesta vai vuosikymmenistä?

Kellarin lounaisseinusta ennen kuin komerot otettiin esiin. Kuva: I.A.

Mitäs sieltä löytyikään! Kaksi holvattua komeroa. Kuva: I.A.

Viikon sitaatti

Yliopistoväen haudanhäpäisijät ja muutkin kalmistojenmuinaistieteilijät voisivat jo hankkia itselleen elämän.

 – nimimerkki Totakamoon vastauksena Ilta-Sanomien uutiseen Sakkarasta löytyneestä koskemattomasta kuninkaallisesta haudasta

Sakkarasta vastikään löydettyjä 5. dynastian aikaisia patsaita.
Ministry of Antiquities/ Handout

 

Viikon sitaatti

Vaikkei kukaan arkeologi sitä myönnä, niin totta kai jokainen on kateellinen kollegalle, joka löytää kaivauksilla jotain poikkeuksellisen hienoa.

                                                                                                - Sami Raninen

Alkuperäisen kommentin ja muuta tietoa Tursiannotkon tavattoman mielenkiintoisista kaivauksista voit lukea Yle Tampereen uutisista täältä.

Brakteaatti!

Raha on kivaa. Niin ovat myös arkeologiset rahalöydöt. Varmaan jokaisen arkeologin kohdalle osuu joskus se hetki, kun löytää ensimmäisen kuluneen kolikkonsa. Omalla kohdallani se tapahtui viime vuoden kesänä, kun sateisena päivänä mudasta pilkisti Kaarle XI:n 1/6 äyri vuodelta 1666.

Ensimmäinen rahani viime vuodelta! Kuva: I.A.

Aboa Vetuksen kellari on ollut melko hiljainen rahalöytöjen suhteen, mutta muutamia sekin on tarjonnut. Aiemmin olen kertonut Juhana III:n kahden äyrin rahasta vuodelta 1573, Kustaa II Aadolfin yhden äyrin kolikosta vuodelta 1615 sekä Juhanan vuoden 1592 puolikaasta ½ äyrin rahasta.

Kustaa II Aadolfin 1615 äyri ja Juhana III 1573 kahden äyrin
kolikko. Kuva: I.A.

Tähän asti kellarista löytyneet rahat ovat siis mukavasti sijoittuneet samalle aikavälille, ja samaa ajoitusta on pitkälti muukin löytöaineisto tukenut. Tämän viikon keskiviikkona samasta kerroksesta kuin muutkin rahat tuli kuitenkin yllätys: keskiaikaiken brakteaatti eli vain toiselta puolelta lyöty raha. Raha on todennäköisesti ruotsalainen, vaikka kuviosta onkin vaikea saada selkoa. Brakteaatteja on pääasiassa lyöty 1300-luvulla, mutta Västeråsilaisia A-brakteaatteja on lyöty 1500-luvun alkuun asti. Oli kyseessä mikä hyvänsä, on raha joka tapauksessa vanhempi kuin löydöt sen ympärillä – ehkä. Kellarista on kuitenkin nyt muutama keskiaikainen löytö, joten esimerkiksi lukuisat kierretyt nuppineulat voivat hyvinkin olla 1600-luvun taitetta vanhempia.

Kuuluisa brakteaatti, joka ei kyllä näytä kummoiselta. Kuva: I.A.

Joka tapauksessa brakteaatti on ensimmäinen löytämäni keskiaikainen raha, ja sen kunniaksi tarjosin itselleni pullakahvit. Brakteaattipullaa!

Viikon sitaatti

Turha näitä on muiden kuin tutkijoiden penkoa, ei täältä mitään aarteita löydy. Jos sellaisia tämän aikakauden haudoista löytyisi, niin se olisi aivan ainutlaatuinen poikkeus.

                                                                  - Jari-Matti Kuusela

Alkuperäisen Oulun Hiirosen kalmistoon kajoamista koskevan jutun voit lukea Kalevasta.

Kuulumisia Vanhasta Turusta

Sitä mukaa kun ilmat viilenevät ja muuttuvat sateisemmiksi, olen entistä tyytyväisempi että saan suorittaa kaivauksia sisätiloissa. Viime aikoina minulla tosin on ollut kädet täynnä muuta työtä kuin kaivamista: näyttelynrakennus ja tulevan aarrenäyttelyn taustatyö ovat ottaneet aikansa.

Holvinkanta ennen tuoreinta käsittelyä. Kuva: I.A.

Kuopassa olen rakennuskonservaattorin vierailun jälkeen keskittynyt jatkamaan jo osittain puretun holvin purkamista. Työtä vaikeuttaa se, ettei holvi tunnu paikoitellen olevan missään kiinni. Turvakengistä osaa olla kiitollinen. Jos joku ihmettelee miksi me oikein puramme keskiaikaista rakennusjäännettä, löytyy syy kaiken katoavaisuudesta: holvin tukirakenteet ovat pettäneet, ja on parempi purkaa se hallitusti ja dokumentoida kaikki mahdollinen tieto sen sijaan, että antaisimme holvin sortua itsekseen – minkä se väistämättä tekisi.

Tiiliholvin R26 alainen profiili. Kuva: I.A.

Holvin kivirakenne paikoillaan... Kuva: I.A.

...ja purettuna. Kuva: I.A.

Yksi järisyttävä havainto joka holvia purkiessa ilmeni, oli että kellarin lounaispuoleinen mahdollinen kujanpätkä onkin kiviholvi, jonka alla on kaiken lisäksi tyhjää. Kun valaisimme tyhjyyteen, löysimme jotain minkä sijaintia olimme koko kesän ihmetelleet: talon lounaisseinän. Se oli tismalleen siellä missä kuuluukin, mutta kysymys on, miksi tiiliholvi ei ole kattanut koko kellaria? Miksi kellarin loppuosa on katettu hieman tiiliholvia matalammalla olevalla kiviholvilla? Vastaus piilee varmaan eurooppalaisessa (tarkemmin sanoen saksalaisessa) vertailuaineistossa.

"Ja kun tuijotat pitkään tyhjyyteen, katsoo tyhjyys myös sinuun,"
sanoi Nietzsche. Kuva: I.A.

 Vielä yhden huomion voisin tehdä: jokunen viikko takaperin huomasin ohuen palokerroksen todella kattavan koko kellarin ja näkyvän sen seinissäkin. Kellari on siis ollut jo osittain täytetty, kun jotakin on palanut, todennäköisesti vuoden 1656 suuressa kaupunkipalossa. Siinä on jo yksi tulos! Huomionarvoista kyllä, hiiltyneet tekstiililöytömme ovat tästä kerroksesta peräisin.

Väliseinän alaosassa näkyy selkeä palojälki. Kuva: I.A.

Suuri matka pohjoiseen (ja vähän itäänkin) osa III

Vielä näin syksyn edetessä palaan kesäisiin tunnelmiin ja jatkan matkertomusta heinäkuun lopun Suomen matkastani. Matkan varrella oli siis jo käyty katsastamassa tärvelty kalliomaalaus ja ryöstetty kalmisto, kun päädyimme Yli-Iin Kierikki-keskukseen.

Kuva: I.A.

Koska Kaisa Kyläkoski ruoti omassa blogissaan taannoin ahkerasti Kierikki-keskuksen sisältöä, jätän sen vähemmälle huomiolle. Olin itse paikan päällä ensimmäistä kertaa, mutta paikka tuntui tutulta. Olin nähnyt siitä niin paljon kuvia, että tiesin mitä odottaa. Silti autenttinen ympäristö teki vaikutuksen: kiitos Kierikin voimalan patojen oli vesi joessa samalla korkeudella kuin viitisentuhatta vuotta sittenkin. Kivikauden kylän rekonstruktio sijaitsee samoilla rannoilla kuin muinaiset esikuvansakin.

Perimmäinen syy Kierikkiin tulolleni olivat kaksipäiväiset kivikauden markkinat, jotka siellä tuona viikonloppuna (27.–29.7.) järjestettiin. Myyntiin en pahemmin ehtinyt perehtyä, kun keskityin seuraamaan ja auttelemaan kivikaudenelävöityspoppoo Kutteloa työnäytöksensä kanssa (Kuttelo löytyy Facebooksita täältä). Samaan aikaan Sami Viljanmaa veti paikalla asumuspainanteen arkeologisia kaivauksia, joihin yleisökin pääsi osallistumaan. Koska en osaa edes lomalla pitää näppejäni erossa työnteosta, menin mukaan kaivamaan. Sitten opetuskaivausten syksyllä 2010 en ole päässyt kivikautta kaivamaan, ja Ristimäen moreenikumpare oli jotakin aivan muuta kuin Kierikin hieno hiekkamaa. Siinä oli kaupunkiarkeologilla hetken aikaa ihmettelemistä kuinka tällaisella kaivauksella toimitaan. Viiden sentin tasoissa kaivaminen oli toisaalta varsin virkistävää verrattuna kaupunkikerrosten lapioimiseen. Kierikki-keskuksen ympäristössä sijaitsee paljon muitakin asumuspainanteita, joita piti tietysti päästä katsomaan. Ei sillä että ne juuri maan pinnalle erottuisivat.

Kaivausaluetta. Kuva: I.A.

Minuakin onnisti: Pyheensillan tyyppiä muistuttava liuskenuolenkärki.
Kuva: I.A.

Asumuspainanteen keskeltä löytyi hiomalaaka. Kuva: I.A.

Inga esitteli kaivauksen hienoimpia löytöjä, taltan katkelmaa ja saviastian
paloja. Kuva: I.A.

Majoituksemme Kierikkikeskuksen hotellissa oli varsin miellyttävä ja vielä lampinäköalan kanssa. Hirsisen majapaikan suojiin oli myös miellyttävä kömpiä sadetta pakoon.

Kierikki on syrjässä vähän kaikkialta, joten sinne on pakko tarkoituksella tulla. Siihen nähden olin yllättynyt kivikauden markkinoiden vetämästä yleisömäärästä. Yksi pariskunta oli tullut Kiinasta asti, en tullut kysyneeksi olivatko nämä tulleet varta vasten. Kuttelo veti kyllä esityksensä hyvin; näytös käsitteli tulentekoa, kivi- ja luutyökalujen käyttöä, kiven iskentää ja ruuanlaittoa. Yksi erityisen näyttävä ohjelmanumero oli paini. Tässä pieni kuvakooste kahden päivän markkinasadosta:

Tulentekoa ukontulikukan varresta tehdyllä tulikepillä. Kuva: I.A.

Ruuanlaittoa. Kuva: I.A.

Kuva: I.A.

Kuva: I.A.

Kivitaltan käyttelyä. Kuva: I.A.

Lisää ruuanlaittoa majavasta. (Hyvää oli!) Kuva: I.A.

Elina palvoo karhua. Kuva: I.A.

Tässä vaiheessa on kai myönnettävä, että allekirjoittanutkin päätyi kivikauden pauloihin:

Terveisiä Kierikistä! Kuva: Elina Helkala

Viikon sitaatti

Menneisyys olisi todella tylsää jos olisimme siitä kaikki samaa mieltä.

                                 – Clive Gamble, Archaeology. The basics. Routledge, 2008.

Mihin uhrikuppeja on oikeastaan käytetty? Kaikilla on oikeus omaan
tulkintaan. Kuvassa kuppeja Slagstassa Ruotsissa. Wikimedia Commons.