Kuulumisia kellarista

Syyskylmä tuuli puhaltaa ja vettä vihmoo niskaan. Pimeä tulee niin aikaisin, että seulomisen kanssa saa olla nopea tai tarkkasilmäinen. Eipä siis ihme että Aboa Vetuksenkin kaivauskausi on aivan loppusuoralla. Enää viimeiset ämpärit täytettävänä ja seulottavana ennen kuin siistityn kaivausalueen voi jättää odottamaan ensi vuoden kaivauksia.

Pääasiallinen konservointikohde: holvinjalka. Kuva: I.A.

Viime viikolla kaivaukset kokivat jonkinlaisen loppuhuipentuman, kun rakennuskonservaattori Lasse Mattila oli koko viikon paikanpäällä tekemässä konservointitöitä. Tärkein konservointikohde oli varsin väliaikaisiksi tuiksi tarkoitetuilla pattingeilla vuonna 1995 tuettu holvinkanta. Kaivoimme, purimme, tuimme ja muurasimme. Viikkoa voi kuvailla ennen kaikkea sanalla "tehokas". Oli hienoa seurata Lassen osaavia toimia, ja toisaalta pelottavaa huomata miten pienellä tuella jotkin rakenteet olivat kiinni. Kesällä keventämääni seinästä irti lohjennutta tiiliholvin kantaa kannatteli enää varsin pieni laastinpala, ja kun se otettiin pois, raukesi holvi varsin pian itsestään. Halla oli hapertanut sen rakenteet ilmeisesti 1990-luvun kaivauksissa niin pahoin, ettei siitä enää olisi kalua tullut.

Kaivaustunnelmaa ensimmäisenä konservointipäivänä. Kuva: I.A.

Tiiliholvi ei ollut erityisen jämerällä perustalla. Kuva: I.A.

R26 tyystin poistettuna. Kuva: I.A.

Viikko tarkoitti myös ahkeraa dokumentointia. Mittauksessa aiemmin käyttämämme yliopiston uudempi takymetri oli alkanut näyttää järjestelmällistä mittavirhettä, joten otimme käyttöön vanhemman takymetrin ja tähän hankitun uuden tallentimen. Näiden kanssa ensimmäinen orientointi onnistui 0,000 m virheellä, mikä oli riemastuttavaa toisen kojeen kymmenen sentin virheeseen verrattuna. Voin kertoa että näin tarkkaa orientointia ei joka päivä näe. Liian hyvää ollakseen totta?

Arkeologian oppiaineen uusi Trimble-tallennin toimii kuin rasvattu.
Kuva: I.A.

Viikon jälkeen kuoppa näyttikin jo varsin erilaiselta:

Holvinjalka konservoinnin jäljiltä.

Hämeenkadun puoleinen seinä konservoinnin jäljiltä.

Kaivoimme myös esiin puretun tiiliholvin lounaispuolella piilossa olleen holvikomeron, joka vaikuttaa puhtaan arkkitehtoniselta tukirakenteelta. Se on ollut kivisen väliseinän takana, eli mistään säilytystilasta tuskin on kyse. Kellarin lounaisseinällä näitä komeroita on kaksi, joista toinen jätettiin piiloon odottamaan konservointia in futuro. Mielenkiintoista komeroissa on, että ne näyttävät nojaavan viereisen kivitalon kellariin. Näin ollen tämä naapuritalo, jota aiemmin on pidetty (syyttä?) nuorempana, vaikuttaisikin olevan vanhempi. Korostettakoon tässä vaiheessa, ettei tästä huomattavasti pienemmästä naapurikellarista ole saatu dendrokronologista ajoitusta. Kysymykseksi kuitenkin jää, kuinka paljon vanhempi tämä naapurikellari on - puhutaanko vain parista vuodesta vai vuosikymmenistä?

Kellarin lounaisseinusta ennen kuin komerot otettiin esiin. Kuva: I.A.

Mitäs sieltä löytyikään! Kaksi holvattua komeroa. Kuva: I.A.

Viikon sitaatti

Yliopistoväen haudanhäpäisijät ja muutkin kalmistojenmuinaistieteilijät voisivat jo hankkia itselleen elämän.

 – nimimerkki Totakamoon vastauksena Ilta-Sanomien uutiseen Sakkarasta löytyneestä koskemattomasta kuninkaallisesta haudasta

Sakkarasta vastikään löydettyjä 5. dynastian aikaisia patsaita.
Ministry of Antiquities/ Handout

 

Viikon sitaatti

Vaikkei kukaan arkeologi sitä myönnä, niin totta kai jokainen on kateellinen kollegalle, joka löytää kaivauksilla jotain poikkeuksellisen hienoa.

                                                                                                - Sami Raninen

Alkuperäisen kommentin ja muuta tietoa Tursiannotkon tavattoman mielenkiintoisista kaivauksista voit lukea Yle Tampereen uutisista täältä.

Brakteaatti!

Raha on kivaa. Niin ovat myös arkeologiset rahalöydöt. Varmaan jokaisen arkeologin kohdalle osuu joskus se hetki, kun löytää ensimmäisen kuluneen kolikkonsa. Omalla kohdallani se tapahtui viime vuoden kesänä, kun sateisena päivänä mudasta pilkisti Kaarle XI:n 1/6 äyri vuodelta 1666.

Ensimmäinen rahani viime vuodelta! Kuva: I.A.

Aboa Vetuksen kellari on ollut melko hiljainen rahalöytöjen suhteen, mutta muutamia sekin on tarjonnut. Aiemmin olen kertonut Juhana III:n kahden äyrin rahasta vuodelta 1573, Kustaa II Aadolfin yhden äyrin kolikosta vuodelta 1615 sekä Juhanan vuoden 1592 puolikaasta ½ äyrin rahasta.

Kustaa II Aadolfin 1615 äyri ja Juhana III 1573 kahden äyrin
kolikko. Kuva: I.A.

Tähän asti kellarista löytyneet rahat ovat siis mukavasti sijoittuneet samalle aikavälille, ja samaa ajoitusta on pitkälti muukin löytöaineisto tukenut. Tämän viikon keskiviikkona samasta kerroksesta kuin muutkin rahat tuli kuitenkin yllätys: keskiaikaiken brakteaatti eli vain toiselta puolelta lyöty raha. Raha on todennäköisesti ruotsalainen, vaikka kuviosta onkin vaikea saada selkoa. Brakteaatteja on pääasiassa lyöty 1300-luvulla, mutta Västeråsilaisia A-brakteaatteja on lyöty 1500-luvun alkuun asti. Oli kyseessä mikä hyvänsä, on raha joka tapauksessa vanhempi kuin löydöt sen ympärillä – ehkä. Kellarista on kuitenkin nyt muutama keskiaikainen löytö, joten esimerkiksi lukuisat kierretyt nuppineulat voivat hyvinkin olla 1600-luvun taitetta vanhempia.

Kuuluisa brakteaatti, joka ei kyllä näytä kummoiselta. Kuva: I.A.

Joka tapauksessa brakteaatti on ensimmäinen löytämäni keskiaikainen raha, ja sen kunniaksi tarjosin itselleni pullakahvit. Brakteaattipullaa!

Viikon sitaatti

Turha näitä on muiden kuin tutkijoiden penkoa, ei täältä mitään aarteita löydy. Jos sellaisia tämän aikakauden haudoista löytyisi, niin se olisi aivan ainutlaatuinen poikkeus.

                                                                  - Jari-Matti Kuusela

Alkuperäisen Oulun Hiirosen kalmistoon kajoamista koskevan jutun voit lukea Kalevasta.

Kuulumisia Vanhasta Turusta

Sitä mukaa kun ilmat viilenevät ja muuttuvat sateisemmiksi, olen entistä tyytyväisempi että saan suorittaa kaivauksia sisätiloissa. Viime aikoina minulla tosin on ollut kädet täynnä muuta työtä kuin kaivamista: näyttelynrakennus ja tulevan aarrenäyttelyn taustatyö ovat ottaneet aikansa.

Holvinkanta ennen tuoreinta käsittelyä. Kuva: I.A.

Kuopassa olen rakennuskonservaattorin vierailun jälkeen keskittynyt jatkamaan jo osittain puretun holvin purkamista. Työtä vaikeuttaa se, ettei holvi tunnu paikoitellen olevan missään kiinni. Turvakengistä osaa olla kiitollinen. Jos joku ihmettelee miksi me oikein puramme keskiaikaista rakennusjäännettä, löytyy syy kaiken katoavaisuudesta: holvin tukirakenteet ovat pettäneet, ja on parempi purkaa se hallitusti ja dokumentoida kaikki mahdollinen tieto sen sijaan, että antaisimme holvin sortua itsekseen – minkä se väistämättä tekisi.

Tiiliholvin R26 alainen profiili. Kuva: I.A.

Holvin kivirakenne paikoillaan... Kuva: I.A.

...ja purettuna. Kuva: I.A.

Yksi järisyttävä havainto joka holvia purkiessa ilmeni, oli että kellarin lounaispuoleinen mahdollinen kujanpätkä onkin kiviholvi, jonka alla on kaiken lisäksi tyhjää. Kun valaisimme tyhjyyteen, löysimme jotain minkä sijaintia olimme koko kesän ihmetelleet: talon lounaisseinän. Se oli tismalleen siellä missä kuuluukin, mutta kysymys on, miksi tiiliholvi ei ole kattanut koko kellaria? Miksi kellarin loppuosa on katettu hieman tiiliholvia matalammalla olevalla kiviholvilla? Vastaus piilee varmaan eurooppalaisessa (tarkemmin sanoen saksalaisessa) vertailuaineistossa.

"Ja kun tuijotat pitkään tyhjyyteen, katsoo tyhjyys myös sinuun,"
sanoi Nietzsche. Kuva: I.A.

 Vielä yhden huomion voisin tehdä: jokunen viikko takaperin huomasin ohuen palokerroksen todella kattavan koko kellarin ja näkyvän sen seinissäkin. Kellari on siis ollut jo osittain täytetty, kun jotakin on palanut, todennäköisesti vuoden 1656 suuressa kaupunkipalossa. Siinä on jo yksi tulos! Huomionarvoista kyllä, hiiltyneet tekstiililöytömme ovat tästä kerroksesta peräisin.

Väliseinän alaosassa näkyy selkeä palojälki. Kuva: I.A.

Suuri matka pohjoiseen (ja vähän itäänkin) osa III

Vielä näin syksyn edetessä palaan kesäisiin tunnelmiin ja jatkan matkertomusta heinäkuun lopun Suomen matkastani. Matkan varrella oli siis jo käyty katsastamassa tärvelty kalliomaalaus ja ryöstetty kalmisto, kun päädyimme Yli-Iin Kierikki-keskukseen.

Kuva: I.A.

Koska Kaisa Kyläkoski ruoti omassa blogissaan taannoin ahkerasti Kierikki-keskuksen sisältöä, jätän sen vähemmälle huomiolle. Olin itse paikan päällä ensimmäistä kertaa, mutta paikka tuntui tutulta. Olin nähnyt siitä niin paljon kuvia, että tiesin mitä odottaa. Silti autenttinen ympäristö teki vaikutuksen: kiitos Kierikin voimalan patojen oli vesi joessa samalla korkeudella kuin viitisentuhatta vuotta sittenkin. Kivikauden kylän rekonstruktio sijaitsee samoilla rannoilla kuin muinaiset esikuvansakin.

Perimmäinen syy Kierikkiin tulolleni olivat kaksipäiväiset kivikauden markkinat, jotka siellä tuona viikonloppuna (27.–29.7.) järjestettiin. Myyntiin en pahemmin ehtinyt perehtyä, kun keskityin seuraamaan ja auttelemaan kivikaudenelävöityspoppoo Kutteloa työnäytöksensä kanssa (Kuttelo löytyy Facebooksita täältä). Samaan aikaan Sami Viljanmaa veti paikalla asumuspainanteen arkeologisia kaivauksia, joihin yleisökin pääsi osallistumaan. Koska en osaa edes lomalla pitää näppejäni erossa työnteosta, menin mukaan kaivamaan. Sitten opetuskaivausten syksyllä 2010 en ole päässyt kivikautta kaivamaan, ja Ristimäen moreenikumpare oli jotakin aivan muuta kuin Kierikin hieno hiekkamaa. Siinä oli kaupunkiarkeologilla hetken aikaa ihmettelemistä kuinka tällaisella kaivauksella toimitaan. Viiden sentin tasoissa kaivaminen oli toisaalta varsin virkistävää verrattuna kaupunkikerrosten lapioimiseen. Kierikki-keskuksen ympäristössä sijaitsee paljon muitakin asumuspainanteita, joita piti tietysti päästä katsomaan. Ei sillä että ne juuri maan pinnalle erottuisivat.

Kaivausaluetta. Kuva: I.A.

Minuakin onnisti: Pyheensillan tyyppiä muistuttava liuskenuolenkärki.
Kuva: I.A.

Asumuspainanteen keskeltä löytyi hiomalaaka. Kuva: I.A.

Inga esitteli kaivauksen hienoimpia löytöjä, taltan katkelmaa ja saviastian
paloja. Kuva: I.A.

Majoituksemme Kierikkikeskuksen hotellissa oli varsin miellyttävä ja vielä lampinäköalan kanssa. Hirsisen majapaikan suojiin oli myös miellyttävä kömpiä sadetta pakoon.

Kierikki on syrjässä vähän kaikkialta, joten sinne on pakko tarkoituksella tulla. Siihen nähden olin yllättynyt kivikauden markkinoiden vetämästä yleisömäärästä. Yksi pariskunta oli tullut Kiinasta asti, en tullut kysyneeksi olivatko nämä tulleet varta vasten. Kuttelo veti kyllä esityksensä hyvin; näytös käsitteli tulentekoa, kivi- ja luutyökalujen käyttöä, kiven iskentää ja ruuanlaittoa. Yksi erityisen näyttävä ohjelmanumero oli paini. Tässä pieni kuvakooste kahden päivän markkinasadosta:

Tulentekoa ukontulikukan varresta tehdyllä tulikepillä. Kuva: I.A.

Ruuanlaittoa. Kuva: I.A.

Kuva: I.A.

Kuva: I.A.

Kivitaltan käyttelyä. Kuva: I.A.

Lisää ruuanlaittoa majavasta. (Hyvää oli!) Kuva: I.A.

Elina palvoo karhua. Kuva: I.A.

Tässä vaiheessa on kai myönnettävä, että allekirjoittanutkin päätyi kivikauden pauloihin:

Terveisiä Kierikistä! Kuva: Elina Helkala

Viikon sitaatti

Menneisyys olisi todella tylsää jos olisimme siitä kaikki samaa mieltä.

                                 – Clive Gamble, Archaeology. The basics. Routledge, 2008.

Mihin uhrikuppeja on oikeastaan käytetty? Kaikilla on oikeus omaan
tulkintaan. Kuvassa kuppeja Slagstassa Ruotsissa. Wikimedia Commons.

Viikon sitaatti

Sanotaan että keskiaika oli pimeä, ja sitä se olikin. Kirjaimellisesti pimeä, jos nyt ei pimeä kuvainnollisessa merkityksessä. Sama koskee 1500- 1600- ja 1700-lukua, sekä valtaosaa 1800-luvusta. Vanhassa herraskais- ja talonpoikaisyhteiskunnassa oli hämärää ja pimeää, eikä tämä riippunut siitä osattiinko lukea tai kirjoittaa, oltiinko kristittyjä vai pakanoita, asuttiinko palatsissa vai köyhäintuvassa, oltiinko porttoja vai prinsessoja. Me rikkaat, etuoikeutetut länsimaalaiset elämme Valon valtakunnassa, mutta meidän esi-isämme eivät eläneet.

– Dick Harrison, Jarlens sekel. En berättelse om 1200-talets Sverige. Ordfront Förlag, 2002.

Keskiajalla oli pimeää. Kuva: Wikimedia Commons.

Mitä menneisyys on?

Pohdin menneisyyden olemusta blogissani Lähdekritiikki. Käyhän lukemassa!

Ajan jumala Khronos nukkuu saksalaisella haudalla.
Kuva: Wikimedia Commons.

Viikon sitaatti

Ammatillisena kaivajana oleminen ei tarkoita, että äärivakavan ilmapiirin pitäisi hallita kaikkea toimintaa. Tosiaan, pieni kevytmielisyys saattaa auttaa pääsemään yli vaikeista työolosuhteista ja huonosta palkasta joka koituu monille kaivajille.

– Steve Roskams, Excavation. Cambridge manuals in Archaeology. Cambridge University Press, 2001.

Käytännön pila Brahenpuiston kaivausten lopuksi 2011. Kuva: I.A.

Viikon sitaatti

Eikö EU-rahalle muuta reikää löydy? Tuntuu siltä, kun sitä laitetaan kaivauksiin. Mitä hyötyä siitä on jos nyt ruukun kappaleita löytyykin. Tietäväthän ihmiset että kyllä näillä niemillä ja rannoilla on asuttu tuhansia vuosia. Ei tarvitse kalliita kaivauksia ja rahan pyörittämistä.

Vielä kalmiston tutkijoille- älkää houkutelko nuoria ihmisiä sinne kaivamaan vanhoja hautoja, eihän sitä tiedä minkä taudin sieltä saa. Tutkijat kaivakoon itse.

 - Nimimerkki Järkeä tutkijoiden touhuun Uutisvuoksissa 13.5. 2001

Hovinsaaren Tontinmäen hauta 1.
Teoksesta Tietoja Karjalan
rautakaudesta.
 Theodor Schwindt, 1893.

Näyttelyn purkua ja muita museokuulumisia

Maanantaina loppui Aboa Vetuksen Tiedon taustalla -näyttely, joka kokosi yhteen alueen vanhempaa tutkimushistoriaa ja arkeologian metodeja sekä nyt että vuosisata takaperin. Tämän kesän kaivaus on oleellisena osana kuulunut näyttelyyn, mutta se jatkuu vaikka näyttely onkin ohi. Päätimmekin maanantain palaverissa jatkaa kaivauksia niin kauan kuin mahdollista, eli kunnes kylmä ja lumi alkavat haitata maan kuljetusta ja seulomista.

Tiedon taustalla -näyttelyssä ollut kuva kolmesta kovasta arkeologista.
Vasemmalta oikealle A.M. Tallgren, Hjalmar Appelgren-Kivalo ja Juhani Rinne.

Viime lauantaina olin poikkeuksellisesti töissä kiitos Turun Sanomien perhepäivän, jota museolla vietettiin. Kävijöitä oli paljon, ja kesän kaivausta haluttiin nostaa esiin. Kävijöiltä tulikin paitsi kiitosta myös teräviä kysymyksiä. Vieraita oli sen verran tiheään tahtiin, etten pahemmin ehtinyt poistua kaivannostani. Onneksi olin ymmärtänyt varautua ottamalla termarillisen kahvia seurakseni.

Maanantaina pääsin itse purkamaan näyttelyä, mikä oli ihan tervetullutta vaihtelua.  Tässä muutama tunnelmakuva:

Allekirjoittanutta alkoi lapsettaa kun pääsi repimään näyttelytekstejä.
Kuva: I.A.

Museolehtori Jannan ja minun tehtäviin kuului purkaa vitriineissä olevat arkeologiset näyttelyesineet. Yhdessä vitriinissä oli 227 palaa kivisavikeramiikkaa vuoden 1901 kaivauksilta - kaikki yhden löytönumeron alla.

Runsaahkosti kivisavikeramiikkaa. Kuva: I.A.

Kaivauskuvia Aboa Vetuksesta

Kuoppa sen kuin syvenee. Olen pikkuhiljaa saanut poistettua purkumaakerroksen, ja lattiaan on (niiltä osin kuin se ei ole jo esillä) matkaa noin metri.

Purkumaasta ei ole muita varsinaisia löytöjä kuin muutama rotanluu, mutta jotkut tiilet ovat olleet varsin mielenkiintoisia. Eläinten jäljellisiä tiiliä on edelleen löytynyt tasaiseen tahtiin, ja eilen sekä tänään löytyi lattiatiili, oikeaa ylellisyyttä siis. Lattiatiilten lisäksi löytyneet pari muototiiltä vihjaavat, että kyseessä on ollut varsin näyttävä rakennus tiililattioineen ja muotoiltuine ikkunakaarineen. Täytemaasta on vielä lisäksi muutamia mustalasitteisten kattotiilten palasia, jotka saattavat olla peräisin rakennuksesta itsestään.

Vuohen/lampaan astuma tiili sekä lattiatiilen katkelma, jotka löytivät tänään.
Kuva: I.A.

EAA-terveisiä

Kysymys: missä voit tavata 1200 kansainvälistä arkeologia, kuunnella 70 eri luentosessiota ajankohtaisista muinaistutkimuksellisista aiheista ja törsätä rahasi laadukkaaseen arkeologiseen kirjallisuuteen?

EAA-konferenssissa tietysti. Viime viikolla Helsinki täyttyi arkeologeista, kun kauan kohistu European Association of Archaeologistsin (EAA) vuoden 2012 konferenssi avasi ovensa. Torstaista lauantaihin oli tarjolla monenemoisia luentoja tutkimuksen uudesta kärjestä. Tapahtumaan oli sulautunut myös Medieval Europe Research Congress (MERC), eli mukana oli myös monia luentosarjoja keskiajan arkeologiasta.

Tapahtuma oli aivan ainutlaatuinen Suomessa, joten olisi ollut paha virhe jättää se väliin. Niinpä osallistuin sinne opiskelija-avustajana, mikä tarkoitti että autoin kirjamyynnissä, olin infopisteellä kertomassa missä sijaitsee Porthanian vessa ja olin valvomassa sessioita. Tästä kaikesta kiitoksena me opiskelijat saimme EAA-paidan ja kassin täynnä hyödyllistä oheiskrääsää, sekä kahden vuoden ilmaisen jäsenyyden, mikä ei ole aivan vähän.

Koska sessioita oli niin paljon, oli luonnollinen ongelma ettei kaikkiin haluaamiinsa päässyt. Kuitenkin siitäkin annista mitä ehti nähdä jäi yhtä sun toista käteen. Ainakin pääsi kuulemaan paljon huonoa englantia. Mutta tieteellisessä mielessä oli kiehtovaa kuulla laastitutkimuksen mahdollisuuksista tai siitä, miten kajoamattomien prospektointimenetelmien käyttö on viimevuosina räjäyttänyt käsityksen Slovenian rautakaudesta. Erityisen mielenkiintoinen ja ajan hermolla ollut luentosarja käsitteli kuitenkin sosiaalisen median käyttöä arkeologiassa. Luennoissa pohdittiin kysymyksiä, joita olen bloggerina itsekin käynyt läpi. Entä onko loppujen lopuksi merkitystä sillä, kuinka monta tykkäysmerkintöä arkeologinen viesti saa facebookissa? Uudessa brittikokeilussa kokonainen kaivaus onnistuttiin rahoittamaan yleisölahjoituksin.

Käväisin myös kuuntelemassa pari luentoa kalliotaiteesta, ja oli hämmentävää huomata, miten identtisille kohteille on maalattu samanlaisia aiheita sekä Suomessa että Kanadassa. Alueitten välillä ei kuitenkaan pitäisi olla muinaista kulttuuriyhteyttä, ja kalliomaalauksetkin on ajoitettu aivan eri ikäisiksi. Konferenssissa oltiin myös huolissaan Syyrian kulttuuriperinnön tuhoutumisesta ja paikallisten arkeologien ahdingosta.

Tapahtuma kruunautui lauantaina illallisella Helsingin Ritarihuoneella, missä saimme nauttia hyvää ruokaa ja juomaa hyvässä seurassa. Koko tapahtuman ajan minusta oli todella virkistävää, että kaikkialla ympärillä oli pelkkiä arkeologeja, ja vieläpä ei-suomalaisia sellaisia. Ilmassa oli uusia ajatuksia ja trendejä.

Tapahtumasta jäi käteen tukku uusia ajatuksia, hyödyllisiä kontakteja ja iso kasa kirjoja. Luulenpa, että ensi vuonna EAA:n 19. tapaaminen kutsuu Plzeňissä Tšekissä. Huhutaan lisäksi, että tapahtuman pääsponsori olisi paikallinen panimo...