Kuinka kauan Suomessa on kasvatettu mehiläisiä?

Minulta kysyttiin hiljattain keskiaikaisesta mehiläistenhoidosta Suomessa. Keskiajalla mehiläisvahaa tarvittiin huomattavat määrät katolisen kirkon kynttilöihin, ja mehiläisvahasta on paljon mainintoja kirkkojen lahjoitusasiakirjoista. Hunajaa käytettiin keskiajalla myös yleisesti usein ainoana saatavilla olevana makeutusaineena, lääkkeenä ja kalliin juhlajuoman, siman, raaka-aineena. Hunajaa ja mehiläisvahaa tarvittiin siis paljon, mutta mistä se oli peräisin?

Punottuja mehiläispesiä kuvattuna 1300-luvun italialaisessa Tacuinum sanitatis -käsikirjoituksessa. Kuva: Wikimedia Commons, Public domain.

Aivan yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei ole. Suomesta ei ole keskiajalta yhtäkään mainintaa mehiläistenpidosta, mutta koko Ruotsin valtakunnan kattanut maanlaki antoi kyllä määräyksiä, joiden mukaan metsistä löytyneet mehiläispesät kuuluivat maanomistajalle, ja pienimuotoista mehiläisten pitoa on voitu harjoittaakin.

Vuonna 1442 laadittu kuningas Kristofferin maanlaki (rakennuksen kaari, luku 39) määrää, että löytäjä sai pitää villin kimalaispesän, jos sellainen löytyi yhteisomistusmetsästä tai muulta maalta, josta löytäjä oli osakas, mutta jos pesä löytyi toisen omistamalta maalta, löytäjä ansaitsi vain kiitoksen.

Pieter Bruegel vanhemman kuuluisa piirros mehiläistenhoitajista ja munien kerääjästä noin vuodelta 1568 näyttää yhden tavan suojautua mehiläisten pistimiltä. Kerääjillä on kasvojensa suojana punottu verkko. Kuva: Wikimedia Commons, Public domain.

 

Sama laki määrää, että jos mehiläiset (lain 1500-luvun suomennos muuten puhuu kimalaisista) karkasivat pesästä (eli hulikasta) ja tekivät uuden pesän metsään, omistajan piti merkata mehiläisten valtaama puu ja kuuluttaa kyläläisille, että pesä oli hänen omaisuuttaan. Jos mehiläiset lensivät polttopuuksi kelpaavaan puuhun, sen sai vapaasti kaataa, mutta tammen kaatamisesta mehiläisten omistaja joutui maksamaan sakkoa.

Laki mainitsee kertaalleen myös suorasanaisesti mehiläistarhan ("että ne olit hulikoissa ja kimalaisastioissa, hänen kimalaistarhassans"), ja määräsi hirttotuomion sille, joka on jäänyt rysän päältä kiinni varastamassa mehiläispesää toisen tarhasta. Laki määräsi myös erisuurusuisia rahasakkoja mehiläistenhoitajalle, jonka mehiläiset olivat hyökänneet toisen kasvattajan pesään ja tappaneet sieltä mehiläiset.

Maanlaissa mainittu "kimalaisten hulikka" oli mahdollisesti katkaistu puunrunko, jonka kolossa mehiläiset pesivät. Tällaisia perinteisiä mehiläispesiä voi nähdä edelleen esimerkiksi Puolassa. Kuva: Pudelek/Wikimedia Commons, CC BY 2.5.

Kaikki lain yksityiskohtaiset määräykset mehiläisiin liittyen viittaavat siihen, että villimehiläisiä tosiaan siirrettiin metsistä mehiläistarhoihin, mutta on mahdotonta sanoa, kuinka yleistä se oli keskiajan Suomessa. Todennäköisesti suurin osa käytetystä mehiläisvahasta ja hunajasta oli peräisin Venäjältä, Baltiasta ja Puolasta – yksinomaan Venäjältä vietiin keskiajan lopulla Eurooppaan satoja tonneja mehiläisvahaa vuodessa.

Tästä kysymyksestä juolahti mieleen selvittää, kuinka kauas suomalaisen hunajankäytön juuret itse asiassa yltävät. Ymmärrettävästi arkeologiset löydöt pystyvät kertomaan varsin vähän maatuvista aineista, mutta muutamat onnekkaat löydöt valaisevat hunajan historiaa. Vanhin mehiläisiin liittyvä löytö Suomesta on Yli-Iin Kierikistä löytynyt, nuoremmalle kivikaudella ajoittuva kovettunut pala koivuntuohitervaa, johon on jäänyt painaumana hunajakennon kuvio. Radiohiiliajoitus osoitti löydön olevan yli 5 300 vuotta vanha.

Lisää mehiläistenhoidon historiasta voit lukea tästä kattavasta artikkelista (englanniksi).

Oppikirja 14: Ravattulan Ristimäki, Suomen vanhin kirkonpaikka

Osa 14. Näkökulma: Ravattulan Ristimäki, Suomen vanhin kirkonpaikka

Ristimäki on pieni peltosaareke Turun lähellä Kaarinassa. Arkeologit löysivät sielä Suomen vanhimman kirkonpaikan vuonna 2013. Kuva: Ilari Aalto

Vuonna 2010 Turun yliopiston arkeologit aloittivat tutkimuskaivaukset Ristimäki-nimisellä peltosaarekkeella Kaarinan Ravattulassa, aivan Turun lähellä. Tutkijoita houkuttelivat paikalle mäeltä löytyneet painanteet, jotka muistuttivat epäilyttävästi hautapainanteita. Arkeologisissa kaivaustutkimuksissa löytyikin rautakauden ja keskiajan taitteeseen 1100-luvulle ajoittuva ruumiskalmisto, ja vuonna 2013 löytyi kalmiston keskelle rakennetun puukirkon kivijalka. Se vahvisti tutkijoiden oletuksen, että vanhimmat kirkot oli rakennettu jo ennen seurakuntien perustamista.

Ristimäen kirkko näytti todennäköisesti tältä. Kirkossa oli leveämpi kirkkosali ja kapeampi kuori, jossa sijaitsi alttari. Kirkkoon käytiin sisään eteläpuolella olleesta ovesta. Kuva: Elina Helkala, Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita: Nuoren arkeologin käsikirja (Atena)

Ravattulan Ristimäen kirkko on ollut kooltaan pieni. Se on koostunut kirkkosalista, jonka itäpäädyssä oli pienempi kuorihuone, jossa oli kirkon alttari. Kirkkomaata kiersi todennäköisesti puinen aita, jonka jykevä kiviperustus näkyy edelleen. Ristimäen kirkko ei ollut aikanaan yksinäinen kummajainen, vaan se kuului ilmeisesti Aurajoen varteen pystytettyyn kirkkojen sarjaan. Suurin osa vanhoista kyläkirkoista jäi pois käytöstä 1200-luvun alussa, kun ensimmäinen piispankirkko perustettiin Koroisiin vain parin kilometrin päähän Ristimäestä. Kirkko järjestettiin seurakuntiin ja pitäjänkirkkoihin, eikä kyläkirkoille ollut enää tarvetta. 

Naiselle kuuluneesta haudasta löydetyt punaisen sukan ja hienon lautanauhan jäänteet. Hautojen tutkimukset ovat syventäneet tutkijoiden ymmärrystä keskiajan alun muodista. Kuva: Sue Salminen.

 

Kirkko oli käytössä noin sata vuotta, ja sinä aikana hautausmaahan on haudattu parisataa vainajaa. Arkeologit ovat tutkineet osan haudoista, jotka ovat paljastaneet tietoa kirkkomaan käyttäjien pukeutumisesta. Monen naisvainajan kaulaan oli puettu värikkäistä, Lähi-idästä tuoduista lasihelmistä tehty kaulakoru. Itämaiset lasihelmet ja kirkosta löytyneet gotlantilaiset hopearahat kertovat kauppaverkostosta sekä itään että länteen. Yhdessä haudassa vainajan vaatteita oli säilynyt niin hyvin, että tutkijat pystyivät rekonstruoimaan naisvainajan vaatteet. Ne paljastuivat kiinnostavaksi yhdistelmäksi rautakautisia suomalaisia piirteitä ja keskiaikaista eurooppalaista muotia. Uutta olivat muun muassa perinteistä lyhyemmän hameen alta näkyneet syvänpunaiset, pitkävartiset sukat. Hauta osoittaa, miten uuden uskonnon leviäminen liittyi myös muuhun kulttuurin muuttumiseen.

Yhden hautalöydön perusteella tutkijoiden oli mahdollista rekonstruoida Ravattulan muinaispuku, jossa rautakautiset elementit (kuten sininen, pronssispiraalikoristeinen viitta) yhdistyivät uuteen keskiaikaiseen muotiin. Kuva: Anne-Mari Liira.

Ravattulan Ristimäen tutkimukset ovat auttaneet ymmärtämään paremmin keskiajan alkua, jota kirjalliset lähteet valaisevat huonosti. Suomen vanhin keskiaikainen asiakirjalähde on paavi Aleksanteri III:n Gravis admodum eli “ylen raskas” -nimellä tunnettu kiertokirje vuoden 1170 tienoilta. Kirjeen alussa paavi valittaa, että suomalaiset kyllä vihollisten sotajoukon uhatessa lupaavat pitää kristillisen uskon ja pyytävät lähettämään kristinopin saarnaajia ja selittäjiä, mutta vaaran väistyttyä he kieltävät uskon sekä halveksivat ja vainoavat saarnaajia. Ristimäen löydöt kertovat, että ainakin Aurajokilaaksossa kristinusko oli jo vakiintuneempaa kuin kirje antaa ymmärtää. Samalta ajalta on kylläkin merkkejä myös vastareaktioista kristinuskoa kohtaan: esimerkiksi Nousiaisissa Myllymäen kalmistossa yhteisö on omaksunut kristillisen hautaustavan, mutta palannut vanhaan polttohautaukseen.

Aiheesta lisää:
Ravattula.fi – sivusto Suomen vanhimman kirkon tutkimuksista

Turun yliopisto: Tutkimukset paljastivat uutta tietoa 1100- ja 1200-lukujen haudoista – Ravattulan Ristimäellä arkkuja pehmustettiin karhuntaljoin ja höyhenpeittein

Ravattulan Ristimäen kaivauksia käsittelevät blogipostaukset tässä blogissa

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.  

Oppikirja 13: Mitä piispa Henrikistä voidaan tietää?

Osa 13. Näkökulma: Mitä piispa Henrikistä voidaan tietää?

Sääksmäen kirkon alttarikaapin Pyhä Henrik istuu piispanistuimella kaikkien piispan tunnusten kanssa. Keskiajan kirkollinen perinne piti Henrikiä Uppsalan piispana, mutta mikään aikalaislähde ei kerro Henrikin olleen piispa sen enempää Suomessa kuin Uppsalassa. Kuva: Suomen kansallismuseo CC BY 4.0.

Perimätiedon mukaan piispa Henrik oli englantilaissyntyinen Uppsalan piispa, joka saapui Ruotsin kuningas Erik Pyhän mukana ristiretkelle Suomeen vuonna 1155. Suomessa ollessaan Henrik koki marttyyrikuoleman paikallisen talonpojan käsissä, ja kuolemaa seuranneiden ihmeiden takia häntä alettiin kunnioittaa Suomen suojeluspyhimyksenä.

Hyvä tarina, mutta miltä osin se on totta? Piispa Henrikin hahmoa voidaan lähestyä kahden lähdeaineiston kautta: kirjallisten kertomusten ja Henrikin reliikkeinä eli pyhäinjäännöksinä kunnioitettujen luiden arkeologisen tutkimuksen. On selvää, että luut ovat kuuluneet jollekulle varhaiskeskiajalla eläneelle henkilölle, mutta oliko hän todella englantilaissyntyinen piispa?

1100-luvun Suomea koskevia tekstilähteitä on säilynyt vain kourallinen, eikä piispa Henrikiä koskevia aikalaislähteitä ole olemassa. 1200-luvun lopulla Henrikistä laadittiin kuitenkin latinankielinen legenda eli virallinen pyhimyselämäkerta Henrikin pyhimyskulttia varten. Legendateksti on hyvin yleisluontoinen ja idealisoitu, eikä anna paljon tietoja piispan henkilöstä. Se on myös kirjoitettu yli vuosisata Henrikin oletetun kuoleman jälkeen. Legendan mukaan piispan tappoi murhamies, jota piispa oli nuhdellut – legenda ei siis mainitse murhaajan nimeä, vaikka kansanperinne tuntee hänet Lallina. Joku Naantalin luostarin veljistä täydensi legendaa 1400-luvulla lisäten yksityiskohtia, kuten maininnan, että Henrik olisi tullut Ruotsiin maanmiehensä, paavin lähettilään Nicolaus Albanolaisen kanssa. Toisin kuin Henrikistä, myöhemmin paaviksi nousseesta Nicolauksesta on olemassa aikalaislähteitä, ja tieto on sinänsä mahdollinen.

Ilmeisesti legendaa myöhemmin syntynyt kansanomainen Henrikin surmavirsi kertoo piispan surmaan johtaneista tapahtumista paljon yksityiskohtaisemmin: sen mukaan piispa seurueineen aterioi Köyliössä tilalla, jonka isäntä Lalli oli poissa. Piispa maksoi kestityksestä, mutta Lallin petollinen vaimo Kerttu valehteli miehelleen piispan seurueen heittäneen vain kiviä maksuksi. Lalli suuttui, hiihti piispan kiinni ja löi tämän kuoliaaksi. Henrikin kuoleman jälkeen hänet haudattiin Nousiaisiin. Yksityiskohtaisista tiedoista huolimatta surmavirsi on enemmän taiteellinen tuote kuin historiallinen lähde. Se pyrki selittämään ja laajentamaan asioita, jotka jäävät virallisessa legendassa epäselviksi.

Akaan kirkosta peräisin olevassa veistoksessa piispa Henrikn on kuvattuna polkemassa jalkoihinsa Lallia. Legendan mukaan murhaaja sai murhatyönsä jälkeen jumalallisen rangaistuksen, kun hänen päänahkansa irtosi Lallin kiskaistessa päästään piispalta ryöväämänsä lakin. Kuva: Suomen kansallismuseo, CC BY 4.0.

Keskiajalla Henrik nousi Suomessa tärkeäksi pyhimykseksi, jonka kultti kytkeytyi kiinteästi kuningas Erikin kulttiin. Henrikiin liittyneistä pyhistä paikoista muodostui tärkeitä pyhiinvaelluskohteita, ja esimerkiksi Henrikin haudan merkityksestä Nousiaisten kirkossa kielii 1420-luvulla kirkkoon teetetty Henrikin sarkofagi, joka on Suomen keskiajan tärkeimpiä taideaarteita. Sarkofagin messinkikaiverruksiin on kuvattu Henrikin legenda ja ihmetekoja. Henrikin kuoleman muistopäivä tammikuussa ja luiden Nousiaisista Turun tuomiokirkkoon siirtämisen muistopäivä kesäkuussa olivat suuria kansanjuhlia, joiden yhteydessä pidettiin myös suuret markkinat.

Piispa Maunu Tavast teetti Pyhän Henrikin sarkofagin Nousiaisten kirkkoon 1420-luvulla. Alkuperäisenä säilyneen sarkofagin kanteen on kuvattu Pyhä Henrik, ja sarkofagin sivuja kiertävät sarjakuvamaiset kuvat Henrikin elämästä ja ihmeteoista. Kuva: Ilari Aalto.

Tuomiokirkossa on säilynyt nykypäivään asti pääkallo ja joukko muita luita, jotka kuuluvat luonnontieteellisten tutkimusten perusteella samalle, iäkkäälle miehelle. Radiohiiliajoituksen perusteella mies eli 1100-luvulla. Tulosten perusteella ei voida sanoa, että luut kuuluvat juuri englantilaiselle lähetyspiispalle, mutta luiden ajoitus sopii kuitenkin yhteen legendan kanssa. Voidaan siis päätellä, että ainakin jonkun oikeaan aikaan eläneen henkilön luita kunnioitettiin tuomiokirkossa Henrikin reliikkeinä. Yrityksistä huolimatta henkilön alkuperää tai perimää ei kuitenkaan ole saatu selville. Henrikin kohtalonhetkiin liittyvä perinne on myös alusta asti kytkeynyt Köyliöön ja Nousiaisiin, ja arkeologisten löytöjen valossa nämä paikat todella liittyivät kristinuskon varhaiseen historiaan Suomessa. On siis hyvin mahdollista, että Henrikin hahmon taustalla on joku todella elänyt ja Köyliössä surmattu lähetystyöntekijä. Lopullista varmuutta Henrikin elämän yksityiskohdista on kuitenkin mahdoton saada.

Aiheesta lisää:

Kuuntele Ensemble gamut! -yhtyeen tulkinta Henrikin surmavirrestä täältä.

Heikkilä, Tuomas 2005. Pyhän Henrikin legenda. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Juusela, Pauli 2009. 850 vuotta vanha pääkallo. Kirkko ja kaupunki 6.8.2009.

 

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön. 

Oppikirja 12: Ruotsin Itämaa muotoutuu

Osa 12: Ruotsin Itämaa muotoutuu

Kristinusko leviää Itämeren alueella

Keskiajan alussa 1100- ja 1200-luvuilla Itämeren ympäristössä tapahtui paljon. Tanskalaiset tekivät valloituksia Virossa ja Pohjois-Saksassa, ja suuntasivat ilmeisesti retkiä Suomeenkin. Kalparitarit ja sittemmin Saksalainen ritarikunta valloittivat muut osat Baltiasta, ja askel askelelta yhtenäiseksi kuningaskunnaksi muotoutunut Ruotsi tiivisti otettaan Länsi-Suomesta. Kuva: MasterOfHisOwnDomain/Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0.

Suomessa keskiajan alku lasketaan kahdesta tärkeästä muutoksesta: kristinuskon vakiintumisesta ja Suomen alueen kytkeytymisestä Ruotsin valtakuntaan. Rautakauden ja keskiajan taitteessa ei ollut olemassa mitään yhtenäistä Suomea, vaan nykyisen Suomen alue jakautui karkeasti kolmeen kulttuuripiiriin: Keski- ja Pohjois-Suomen saamelaisten ja muiden eränkävijöiden alueeseen, Karjalan ortodoksiseen kulttuuripiiriin ja Etelä- ja Länsi-Suomen katoliseen maanviljelykulttuuriin. Tämä jako säilyi koko keskiajan.

Minkälainen yhteiskunta Suomessa sitten sijaitsi keskiajan kynnyksellä? Tästä ei ole varmuutta, koska aikalaislähteitä ei juuri ole säilynyt, ja arkeologian kautta on haastavaa vastata kysymyksiin yhteiskunnan järjestäytymisestä. On kuitenkin viitteitä siitä, että rautakauden lopulla ainakin Etelä-Suomessa olisi toiminut varhaisia muinaispitäjiä, joissa yhteisiä asioita hoidettiin kokoontumalla käräjille, ja joissa vuodenkierron merkkipäiviä juhlittiin yhteisissä pyhissä lehdoissa, hiisissä. 

Rikkaat hopea- ja aselöydöt kertovat siitäkin, että keskiajan alkumetreillä Suomen alueen asukkaat liikkuivat ahkerasti Itämerellä sekä käymässä kauppaa että tekemässä ryöstöretkiä. Kaupunkäynti olikin avainasemassa alkavaan muutokseen. 1100-luvulla Novgorod kasvoi merkittäväksi turkisten ja vahan tuottajaksi, ja Itämeren kauppiaat alkoivat kilpailla siitä, kuka sai hallita Novgorodin tuotteiden kauppaa eteenpäin. Tällä oli varmasti merkitystä suomalaisille, joille turkikset olivat läpi esihistorian olleet tärkeä vientituote.

Joku hautasi kolme massiivista ristiriipusta ja hopeahelmistä tehdyn kaulakorun saviruukussa maahan Halikossa Lounais-Suomessa 1100-luvulla. Kirkolliset korut ovat voineet kuulua jollekin lähetyspiispalle, ja ne voivat olla kirkonmieheltä varastettua ja kätkettyä ryöstösaalista. Aarteen omistajaa ei kuitenkaan voida tarkalleen tietää, ja korut ovat voineet kuulua rikkaalle naisellekin. Aarre löytyi sattumalta vuonna 1887. Kuva: Esa Suominen/Museovirasto, CC BY 4.0.

 

Kauppareittejä pitkin kulkivat paitsi ihmiset, myös ideat. Kristinusko alkoi 800-luvulta alkaen levitä Itämeren rannoille, ja suomalaiset kohtasivat kristittyjä kauppamatkoillaan. Samoin Pohjolaan saapuneet kauppiaat tekivät varhaista lähetystyötä, ja heidän mukanaan saattoi liikkua kristittyjä lähetyssaarnaajia. Suomen kieleen protovenäjästä lainautuneet kristilliset käsitteet, kuten pappi, pakana ja raamattu kertovat, että varhaiset kristityt kontaktit tulivat kenties viikinkien idäntien välityksellä Venäjältä.

Suomalaisilla oli ehkä orastavaa omakohtaista kiinnostusta kristinuskoon, jonka keskeisten hahmojen sovittaminen osaksi muinaisuskon maailmankuvaa kävi melko saumattomasti, kuten myöhempi kansanusko osoittaa. Kristinuskon lopullinen omaksuminen liittyi kuitenkin myös käytännöllisiin asioihin: kasteen ottaminen helpotti pääsyä kristittyjen markkinoille, ja se mahdollisti myös aseellisen avun saamisen kristityiltä liittolaisilta.

Suomen kristillistyminen oli satoja vuosia kestänyt tapahtumaketju, jonka voi katsoa alkaneen saksalaisten ja englantilaisten lähetyspiispojen Skandinaviaan suuntaamasta lähetystyöstä 800-luvulla. Vuoden 1000 tietämillä ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuivat Suomeen asti sekä lännestä että idästä. Tilanne muuttui ristiretkiajaksi kutsululla ajalla 1050–1200, kun kristinuskoa alettiin levittää myös aseellisesti. Ensimmäiset ristiretket suunnattiin Pyhälle maalle Jerusalemin valtaamiseksi, mutta pian niitä alettiin suunnata myös ei-kristillisten kansojen käännyttämiseen Itämeren alueella. 

Baltian ristiretket olivat todellista miekkalähetystä, jossa saksalaiset ristiretkeläiset pakottivat valtaamansa kansat ottamaan kasteen. Näiden ristiretkien seurauksena Viron ja Latvian alueelle syntyi 1200-luvulla Saksalaisen ritarikunnan ja Riian arkkipiispan hallitsema Liivinmaa. Samaan aikaan myös tanskalaiset olivat kiinnostuneita valtansa laajentamisesta Itämerellä, missä he valloittivat Pohjois-Viron ja perustivat Tallinnan kaupungin. Tanskalaiset tekivät sotaretkiä myös Suomen etelärannikolle, mutta siellä he eivät saaneet pysyvää jalansijaa. Suomeen ei vaikuta suunnatun varsinaista miekkalähetystä, vaan arkeologiset löydöt todistavat ennemmin kristinuskon rauhanomaisesta omaksumisesta pitkän ajan kuluessa.

 

Ensimmäiset kirkot rakennetaan Varsinais-Suomeen

Turun yliopiston arkeologit löysivät Ravattulan Ristimäen varhaiskeskiaikaisen kirkon perustukset kaivauksissa vuonna 2013. Paikan merkityksestä kertoi enää nimi Ristimäki. Kuva: Ilari Aalto.

Kristinuskon leviämisen ajoilta ei ole säilynyt kirjallisia aikalaislähteitä, mutta arkeologiset löydöt todistavat uskomusten muutoksesta. Kristinuskon omaksuminen näkyy konkreettisesti hautaustavan muuttumisessa polttohautauksesta kristilliseen ruumiishautaukseen Länsi-Suomessa 1000- ja 1100-luvuilla. Aluksi vainajat haudattiin edelleen runsaiden hautalahjojen kanssa parhaissa pukimissaan, mutta 1200-luvulle tultaessa suomalaiset luopuivat esineiden laittamisesta hautaan. Monissa kalmistoissa tehtiin sekaisin poltto- ja ruumishautauksia, ja kristillisten ristiriipusten ja esikristillisten hautalahjojen esiintyminen yhdessä kertoo, ettei uusi uskonto ollut vielä vakiintunutta.

1100-luvun puolivälissä Lounais-Suomessa Aurajokilaakson asukkaat alkoivat rakentaa ensimmäisiä puisia kirkkoja. Vanhin tunnettu kirkko on Ravattulan Ristimäen kirkon paikka Turun lähellä Kaarinassa. Ristimäen kirkko on rakennettu noin vuonna 1150, ja se on ollut osa Aurajoen rantaan rakennettujen kirkkojen ketjua. Kirkkojen perustaminen osoittaa kristinuskon saavuttaneen ristiretkiajan lopulla vakiintuneen aseman. Tärkein askel Suomen kristillistymisessä oli kuitenkin oman piispanistuimen perustaminen. Jonkinlainen lähetyskeskus toimi Nousiaisissa viimeistään 1200-luvun alussa, mutta vuonna 1229 paavi Gregorius IX myönsi luvan siirtää piispanistuin parempaan paikkaan, nykyisin Turkuun kuuluvaan Koroisiin. Seuranneiden vuosikymmenten aikana Koroisiin rakennettiin Suomen ensimmäinen tuomiokirkko, ja lähialueen kirkollinen hallinto organisoitiin seurakunniksi. Kunkin seurakunnan keskukseksi perustettiin pitäjänkirkko, ja vanhat kyläkirkot, kuten Ravattulan Ristimäki, hylättiin.

Suomen ensimmäinen tuomiokirkko rakennettiin 1200-luvulla Koroistenniemelle Turun läheisyyteen. Tuomiokirkon perustamisen myötä alue jaettiin seurakuntiin ja pienet kyläkirkot menettivät merkityksensä. Koroistenniemi oli keskuspaikka vain muutaman vuosikymmenen, ennen kuin uutta tuomiokirkkoa alettiin 1200-luvun lopulla rakentaa nykyiselle paikalleen ja Turun kaupunki perustettiin sen yhteyteen. Kuva: Ilari Aalto.

Koroisten aika oli lyhyt, ja uusi tuomiokirkko rakennettiin Turkuun ja vihittiin vuonna 1300. Turun piispat olivat keskiajan Suomen vaikutusvaltaisimpia henkilöitä, jotka hallitsivat koko Suomen kattanutta Turun hiippakuntaa. Turun hiippakunta puolestaan kuului Uppsalan arkkihiippakuntaan, jota johti arkkipiispa.

 

Ruotsi lujittaa valtansa sotaretkillä

Myöhäiskeskiaikainen käsitys kuningas Erikin johtamasta 1. ristiretkestä Suomeen on kuvattu Pyhän Henrikin sarkofagiin Nousiaisten kirkossa. Sarkofagi on valmistunut 1420-luvulla, lähes kolmesataa vuotta sotaretken jälkeen. Miten luotettavana pidät sarkofagin kuvausta tapahtumista? Kuva: Wikimedia Commons, Public Domain.

Välittömästi Suomen itäpuolella sijaitsi ortodoksinen Novgorodin tasavalta, joka pyrki 1200-luvulla levittämään vaikutuspiiriään myös Suomeen, mistä se keräsi veroja muun muassa Karjalasta ja Etelä-Savosta. Ruotsi ja Novgorod kilpailivat Suomen alueesta, mikä johti molemminpuolisiin sotaretkiin. Novgorod oli kuitenkin kiinnostuneempi levittäytymään pohjoiseen Jäämerelle turkisten ja hylkeenrasvan perässä.

Lounais-Suomella oli jo vanhastaan tiiviit kauppa- ja liitolaisyhteydet merenlahden yli Ruotsiin, ja 1100-luvulla ruotsalaiset alkoivat tiivistää otettaan Länsi- ja Etelä-Suomesta. Suomen liittäminen muotoutumassa olleeseen Ruotsin valtakuntaan eteni samaa tahtia kristinuskon leviämisen kanssa ja osittain kirkollisen järjestäytymisen tukemana. Ruotsiin kuulunutta aluetta alettiin kutsua nimellä Itämaa. Sveanmaan näkökulmasta muutaman päivän purjehdusmatkan päässä sijainnut Lounais-Suomi oli tärkeä tukialue. 1100-luvulta eteenpäin Suomen ja Viron rannikoille oli myös muuttanut ruotsalaisia uudisasukkaita, joista syntyivät myöhemmät ruotsinkieliset väestöt. Ruotsi ei vielä ollut vahvasti keskusjohtoinen maa: 1100-luvulla Ruotsin keskusalueet Götanmaa ja Sveanmaa eivät olleet saman kuninkaan alaisuudessa, ja kaksi eri sukua taisteli Ruotsin kuninkuudesta 1200-luvulle asti, jolloin Sveanmaasta tuli Ruotsin keskus.

Perinteisessä historiankirjoituksessa Ruotsin vallan on katsottu vakiintuneen Suomeen kolmen ristiretken kautta, mutta sittemmin ensimmäisen ristiretken historiallisuus on kyseenalaistettu. Kuningas Eerikin ja piispa Henrikin johtaman ensimmäisen ristiretken on tulkittu suuntautuneen Varsinais-Suomeen noin vuonna 1155. Tapahtumaa ei tunneta aikalaislähteistä, mutta myöhemmin keskiajalla kirkollinen ja maallinen historiantulkinta nostivat retken tärkeään asemaan. Tarinan taustalla on luultavimmin jonkinlainen Ruotsin kuninkaan johtama sotaretki, mutta sen tarkkaa laajuutta tai kohdetta ei tunneta. 

Tulkinta Suomeen 1100- ja 1200-luvulla tehdyistä ruotsalaisten ristiretkistä. 1. ja 2. ristiretken reitit ja kohteet ovat epävarmoja. Kuva: Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0.

 

Aluksi ruotsalaiset hallitsivat vain Lounais-Suomea, mutta 1200-luvun kuluessa Ruotsin sotajoukot liittivät myös Hämeen valtapiiriinsä. 1300-luvulla laaditun Eerikinkronikan mukaan Ruotsia poikansa kuningas Valdemarin kanssa hallinnut Birger Jaarli johti toisen ristiretken Hämeeseen 1200-luvun puolivälissä. Toisen ristiretken historiallisuutta pidetään varmana,  mutta retken tarkka ajankohta ei ole selvä. Parhaiten aikalaislähteistä tunnetaan niin sanottu kolmas ristiretki, jonka marski eli kuninkaan sotajoukkojen johtaja Tyrgils Knutsson teki Karjalaan vuonna 1293. Retken seurauksena Karjalan kannas päätyi Ruotsin haltuun, ja ruotsalaiset rakensivat Viipurin linnan. Ruotsin ja Novgorodin väliset sotaretket jatkuivat 1300-luvun alkuun, kunnes valtakunnat saivat vuonna 1323 sovittua Laatokan Pähkinäsaaressa monta vuosikymmentä kestäneen rauhan. Samalla määriteltiin ensimmäistä kertaa valtakuntien raja Karjalan kannakselta Pohjanlahteen. Rajan kulku ei ollut ehkä aikalaisille kovin selvä tai merkittävä, mutta myöhemmin keskiajalla sekä ruotsalaiset että venäläiset perustelivat sillä aluevaltauksiaan.

Linnat kuninkaan vallan tukikohtina

Vanajaveden saareen rakennettu Hämeen linna oli Ruotsin valtakeskuksia Hämeessä. Varhaisin linna rakennettiin paikalle 1300-luvun alussa, ja nykyinen tiililinna on rakennettu 1300- ja 1400-lukujen kuluessa. Kuva: Joneikifi/Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0.

Vaikka Itämeri oli keskiajalla liikenteen valtaväylä, se myös eristi talvisaikaan Ruotsin valtakunnan puoliskot toisistaan. Ruotsin kuninkaan oli vaikea hallita Suomea suoraan Sveanmaalta, ja siksi heti Ruotsin vallan lujittaessa otettaan Suomesta ruotsalaiset perustivat linnoja hallinnollisiksi ja sotilaallisiksi tukikohdiksi. Ruotsin varhaisimmat tukikohdat olivat olleet jo rautakaudella suomalaisten linnoittamia: Ruotsin kruunun varhaisia tukikotia olivat Liedon Vanhalinna Varsinais-Suomessa ja Janakkalan Hakoisten linnavuori Kanta-Hämeessä. Tutkijat pitävät Vanhalinnaa Turun linnan ja Hakoista Hämeen linnan edeltäjinä.

Turun linnaa alettiin muurata Aurajoen suuhun 1280-luvulla, ja linnasta tuli kruunun eli kuninkaanvallan tärkein tukikohta Suomessa. Muita tärkeitä 1200-luvulla perustettuja tukikohtia olivat Hämeen ja Viipurin linnat, ja keskiajan kuluessa kruununlinnoja perustettiin vielä lisää: 1300-luvulla perustettiin Kastelholma Ahvenanmaalle, Raasepori Uudellemaalle ja Korsholma Pohjanmaalle. Olavinlinnaa alettiin rakentaa keskiajan viimeisenä kruununlinnana Pähkinäsaaren rauhan rajan itäpuolelle vuonna 1475.

Keskiajan Suomi jaettiin kahdeksaan linnalääniin.  Kruununlinnat olivat voutien tai kuninkaan nimittämien linnanherrojen johtamia hallintokeskuksia, joihin kerättiin talonpoikien luontaistuotteina maksetut verot. Linnat olivat alueillaan tärkeitä työllistäjiä, ja lähellä linnaa asuneiden talonpoikien velvollisuuksiin kuului myös tehdä päivätöitä linnojen rakennus- ja korjaustyömailla. 

Kruununlinnojen lisäksi Turun piispalla oli oma linnansa Kaarinan Kuusistossa, lähellä Turkua. Piispa hallitsi ympäröivää aluetta feodaaliherran tavoin, ja suuri linna oli myös konkreettinen osoitus kirkon vallasta. Linnaan kuului muun muassa laaja kirjasto ja puutarha.

 

Kuusiston linnanraunio Turun lähellä Kaarinassa oli keskiajalla Turun piispan residenssi. Linna paloi useaan otteeseen, mutta sen kohtaloksi koitui 1500-luvulla reformaatio, kun Kustaa Vaasa määräsi linnan purettavaksi vuonna 1528. Kuva: Vesa Aaltonen/Museovirasto, CC BY 4.0.

 

Keskeistä:

• Suomen kristillistyminen oli satoja vuosia kestänyt tapahtuma, johon vaikuttivat sekä ulkopuolelta tullut lähetystyö että kristinuskon tuomat edut, kuten pääsy Itämeren markkinoille
  
  
• Kristillistyminen ja liittyminen osaksi Ruotsin valtakuntaa etenivät Suomessa samaan tahtiin
  
  
• Kruununlinnat olivat kuninkaanvallan keskuksia, joihin kerättiin verot ja joissa pidettiin aseväkeä
  
  
• Keskiajalla Suomeen perustettiin ensimmäiset kaupungit, koko valtakunta sai yhteisen maanlain ja Suomi hahmottui ensimmäistä kertaa yhtenäisenä maantieteellisenä alueena

 

[Edit. 23.8. Tarkennettu näkökulmaa suomalaiseen yhteiskuntaan ja suomalaisten omaan toimintaan.]

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.