Mistä aikakausien nimet tulevat? Osa 3: Rautakausi

Esihistorian nuorin ajanjakso on nimeltään rautakausi. Kuten nimikin sanoo, ajanjaksoa määrittää raudan käytön aloittaminen, mikä tapahtui Suomessa noin 500 eaa. Pronssikauden ja rautakauden raja on kuitenkin häilyvä, ja pronssikaudesta ja varhaisesta rautakaudesta puhutaankin yhdessä varhaismetallikautena. Rautaesineiden käyttöönoton lisäksi kulttuuri ei vaikuta muuttuneen dramaattisesti rautakauden ensimmäisinä vuosisatoina.

Kerrataanpa: kivikauden ajanjaksot on nimetty löytöpaikkojen ja keramiikkatyyppien mukaan, ja pronssikaudesta käytetään numeroituja jaksoja, jotka perustuvat Skandinavian pronssiesineisiin. Rautakauden ajanjaksot puolestaan on nimetty Euroopan historian ilmiöiden mukaan. Koko Suomen rautakausi on nimittäin etelämpänä Euroopassa jo kirjallisen kulttuurin aikaa. Jaottelu näyttää tältä:

Esiroomalainen rautakausi 500 eaa.–1 jaa.
Roomalainen rautakausi 1–400 jaa.
Kansainvaellusaika 400 jaa.–600 jaa.
Merovingiaika 600–800 jaa.
Viikinkiaika 800–1050 jaa.
Ristiretkiaika 1050–1200 jaa. (Savossa ja Karjalassa –1300 jaa.)

Suomen varhaisinta rautakautta kutsutaan esiroomalaiseksi – tältä ajalta on vasta hyvin vähän rautaesineitä, mutta niitä osattiin jo valmistaa Suomessakin. Etenkin rannikkoalueella vaikuttaa olleen vahvat yhteydet Baltian alueelle. Tätä seuraa roomalainen rautakausi, jolloin Rooman imperiumi oli laajimmillaan. Jopa periferisestä Suomesta on löytynyt jokunen roomalainen esine, kuuluisimpina ehkä Laitilan lasinen juomasarvi ja viinikauha. Rooman valtakunnan raja kulki kuitenkin Germaniassa nykyisen Saksan alueella, eikä keisarikunnalla ollut suoraa vaikutusta Suomen oloihin.

Kartta kansainvaelluksista ja Rooman valtakunnasta. Wikimedia Commons.

Roomalaisen rautakauden päättää kansainvaellusaika (400–600 jaa.), joka on saanut nimensä eri väestöryhmien suuresta muuttoliikkeestä ympäri Eurooppaa. Tämä aikakausi johti Rooman valtakunnan luhistumiseen 400-luvun lopulla. Samalla germaanikansat vaurastuivat, mikä näkyi myös Suomen alueella. Etenkin Pohjanmaa kukoisti, ja sinne virtasi myös germaanisia loistoesineitä. Samalla maanviljelys alkoi vallata alaa perinteisiltä pyyntielinkeinoilta.

Rooman hajoamisen jälkeinen aika lasketaan Euroopassa yleisesti keskiaikaan ja historialliseen aikaan, mutta Pohjoismaissa vielä rautakauteen ja esihistoriaan. 500-luvulla kristinusko levisi Euroopassa räjähdysmäisesti, ja Rooman raunioille syntyi uusia valtakuntia. Huomattavin oli frankkivaltakunta nykyisen Ranskan ja Saksan alueella. Frankkeja hallitsi 400-luvulta 700-luvulle Merovingien kuningassuku. Näiden kruunupäiden kunniaksi Suomenkin keskisen rautakauden loppupuolta (600–800 jaa.) nimitetään merovingiajaksi – vaikka frankkihallitsijoilla ei voi väittää olleen Suomen alueella sen enempää vaikutusta kuin Rooman keisareilla. Frankit kuitenkin vaikuttivat koko Euroopan kulttuuriin, mikä näkyy Suomessakin käytetyissä esinemuodoissa. Aiemmin ajanjaksoa on kutsuttu myös nuoremmaksi kansainvaellusajaksi.

Myöhäiskeskiaikainen kuva esittää merovingi-
kuningas Clothar II:sta. Wikimedia Commons.

Merovingien hallituskausi jatkui 700-luvulle. Saman vuosisadan lopulla Skandinaviassa kyllästyttiin ryöstelemään vain naapureita, ja viikingit aloittivat Amerikkaan ja Mustalle merelle yltäneet purjehduksensa. Noin vuosia 800–1050 kutsutaan Suomen rautakauden osalta viikinkiajaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Suomessa olisi asunut viikinkejä, kuten toimittajat tuntuvat usein uskovan. Suomen alueen asukkaat olivat yhtä vähän viikinkejä kuin roomalaisia tai merovingeja. Kontakteja skandinaaveihin oli kuitenkin paljon: viikinkien idäntie kulki Suomen saariston läpi, ja saagat mainitsevat Suomeen tehtyjä ryöstöretkiä. Myös Suomen alueelta löytyneet hopea-aarteet ja skandinaaviset esinetyypit kertovat kontakteista, ja suomalaisia on hyvin voinut olla mukana ryöstöretkillä.

Viikinkiajan suomalaiset olivat yhtä vähän viikinkejä kuin nämä
tyypit. Wikimedia Commons.

Viikinkiaika ei  ole itsestäänselvä nimivalinta. Viikingit liitettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alun Suomessa vahvasti ruotsinkielen erityisasemaa ajaneisiin svekomaaneihin, ja fennomaaniset historioitsijat suosivat muita nimiä, kuten pakana-aikaa ja esikristillistä aikaa. Viikinkiaika oli kuitenkin yleisin termi, ja sen käyttö oli toisen maailmansodan jälkeen täysin vakiintunutta pohjoismaisen esikuvan mukaan.

Vuosien 1209–1229 albigenssiristiretki keskiaikaisessa käsikirjoituksessa.
Wikimedia Commons.

Suomen esihistorian viimeistä ajanjaksoa (1050–1200/1300 jaa.) kutsutaan ristiretkiajaksi. Nimi viittaa toisaalta samaan aikaan Pyhälle maalle tehtyihin ristiretkiin ja toisaalta ruotsalaisten ja tanskalaisten Suomen alueelle tekemiin ristiretkiin.

Lukemistoa:

• Sami Raninen & Anna Wessman 2015: Rautakausi. Teoksessa Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus: s. 213–365.
• Visa Immonen 2008: Arkeologisen tutkimuksen historia Suomessa. Teoksessa Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus: s. 97–108.
• Sirpa Aalto 2014: Viking Age in Finland? Naming a Period as a Historiographical Problem. Teoksessa Fibula, Fabula, Fact.  The Viking Age in Finland. Suomalaisen kirjallisuuden seura: s. 139–154.
• Kansallismuseo: Rautakausi

Osa 1: Kivikausi
Osa 2: Pronssikausi

Mistä aikakausien nimet tulevat? Osa 2: Pronssikausi

Suomen pronssikausi on huonoiten tunnettu esihistorian jaksomme. Suomen rannikko on väärällään pronssikautisia hautaröykkiöitä, mutta tälle ajalle ajoittuvia asuinpaikkoja tunnetaan vain kourallinen. Suomen pronssikautta leimaa kuitenkin selvä jako kahteen kulttuuripiiriin: Suomen rannikkoa ja sisämaata on pidetty omina kulttuurialueinaan, joilla on myös erilainen kronologia.

Rannikolla oli tiiviit yhteydet meren yli Skandinaviaan, mistä imettiin vaikutteita, kuten polttohautaus röykkiöihin ja siihen liittyvä aurinkokultti. Tätä kautta Suomeen saapui myös suuri osa pronssiesineistä. Sisämaassa jatkettiin pitkälti kivikautista elämänmuotoa, mutta sieltä oli yhteydet nykyisen Venäjän alueella vaikuttaneisiin pronssikulttuureihin, kuten Seiman kulttuuriin.

Pronssikauden ja varhaisen rautakauden
esineitä Romaniasta. Tismalleen samoja
esinetyyppejä on löytynyt Suomestakin.
Wikimedia Commons.

Tavallaan koko käsite "pronssikausi" on Suomen osalta vähän hassu: tältä tuhannen vuoden ajanjaksolta tunnetaan vain vajaat 200 pronssiesinettä, eivätkä ne selvästi olleet erityisen yleisiä. Voiko niiden silti ajatella määrittäneen pronssikauden ihmisten elämää? Pienestä määrästä huolimatta pronssiesineitä valmistettiin Suomenkin alueella, mistä todistavat täältä löytyneet valinmuotit.

Pronssikauden periodijako on ruotsalaisen
Oscar Monteliuksen työtä. Wikimedia Commons.

Kivikauden kohdalla keramiikkatyypit antavat raamit aikakausijaolle, mutta pronssikaudella niistä on selvästi vähemmän apua. Pronssikauden vallitseva keramiikka oli nimittäin tekstiilipainanteista keramiikkaa, jota valmistettiin koko ajanjakson ajan. Sisämaan pronssikautta leimaa neoliittinen asbestikeramiikka, joka säilyi käytössä 3600–800 eaa. Astiatyypit eivät siis ole erityisen otollinen tapa jaotella aikakautta pienempiin jaksoihin. Rannikon pronssikauden kohdalla onkin otettu avuksi Oscar Monteliuksen Etelä-Skandinavian pronssiesineisiin perustuva kronologia. Se näyttää tältä:

Vanhempi pronssikausi
I 1700–1500 eaa.
II 1500–1300 eaa.
III 1300–1100 eaa.

Nuorempi pronssikausi
IV 1100–900 eaa.
V 900–700 eaa.
VI 700–500 eaa.

Pronssikauden sisäiselle jaottelulle ei siis ole lähdetty keksimään fantastisia nimiä löytöpaikkojen, esinetyyppien tai kaukaisten historiallisten tapahtumien mukaan. Nimeäminen on kuvian tieteellistä, mutta ei ainakaan herätä virheellisiä mielleyhtymiä tai suuria tunteita. Oma kysymyksensä sitten on, missä pronssikausi päättyy ja rautakausi alkaa. Pronssikautta ja varhaista rautakautta onkin tapana kutsua yhdessä varhaismetallikaudeksi.

Lukemistoa:

• Mika Lavento 2015: Pronssi- ja varhaismetallikausi. Teoksessa Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus: s. 123–212.
• Visa Immonen 2008: Arkeologisen tutkimuksen historia Suomessa. Teoksessa Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus: s. 97–108.
• Kansallismuseo: Pronssikausi

Osa 1: Kivikausi
Osa 3: Rautakausi

Mistä aikakausien nimet tulevat? Osa 1: Kivikausi

Historiassa ja arkeologiassa aikakausijaottelu on tärkeä työkalu. Menneisyydestä olisi vaikea puhua, jos sitä ei voisi jaotella selkeisiin jaksoihin, kuten kivikauteen, keskiaikaan tai autonomian aikaan. Ei kuitenkaan ole itsestäänselvää, mitä nimityksiä milloinkin käytetään.

Christian Jürgensen Thomsen keksi jaotella esihistorian
kivi-, pronssi- ja rautakauteen. Wikimedia Commons.

Useimmille on tuttu Suomenkin esihistoriassa käytetty kolmijako kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen. Tämän periodijaon lanseerasi tanskalainen Christian Jürgensen Thomsen vuonna 1836 julkaisemassaan kirjassa Ledetraad til Nordisk Oldkyndighed ("Ohjenuora pohjoismaiseen muinaistietoon"). Jako perustuu vallankumoukselliselle havainnolle, että ihmiskunta ei ole aina ollut samalla teknisellä tasolla. Eri aikakausina työkalut on valmistettu eri materiaaleista.

Kivikausi (Suomen alueella n. 8850 eaa. – 1500 eaa.) on Suomen historian pisin ajanjakso. Se on tapana jakaa mesoliittiseen kivikauteen (n. 8850 eaa. – 5000 eaa.)  ja neoliittiseen kivikauteen (n. 5000 eaa. – 1500 eaa.). Mesoliittisella (kreikan "väli-kivi") eli keskisellä kivikaudella ei tunnettu maanviljelystä, vaan elettiin täysin metsästyksestä ja keräilystä. Neoliittisella (kreik. "uusi-kivi") eli nuoremmalla kivikaudella Suomenkin alueelle rantautui maatalous, tosin hitaasti. Suomessa suurin arkeologisesti näkyvä ero mesoliittisen ja neoliittisen kivikauden välillä on keramiikka, jota alettiin valmistaa Suomessa noin 5000 eaa. Kivikausi loppuu luontevasti pronssin käyttöön ottoon noin 1500 eaa.

Kuuluisaa kampakeramiikkaa.Vännäsbergets intresseförening.

Reilun 7000 vuoden ajanjakso on aikamoinen möhkäle käsitellä sellaisenaan, ja kivikausi jaetaankin Suomessa pienempiin ajanjaksoihin arkeologisten löytöryhmien mukaan. Yksinkertaistettuna kivikauden aikakaudet näyttävät tältä:

Mesoliittinen kivikausi 8850–5000 eaa.
Suomusjärven kulttuuri 8300 eaa.–5000 eaa.

Neoliittinen kivikausi 5000 eaa.–1500 eaa.
Kampakeraaminen kulttuuri 5000 eaa.–3200 eaa.
Jäkärlän keramiikka 4300 eaa.–3900 eaa.
Kierikin keramiikka 3600 eaa.–3100 eaa.
Pyheensillan keramiikka 3200 eaa.–2800 eaa.
Nuorakeraaminen kulttuuri 3200 eaa.–2300 eaa.
Pöljän ja Jysmän keramiikka 3100 eaa.–1900 eaa.

Myöhäisneoliittinen kausi 2300 eaa–1500 eaa.
Kiukaisten kulttuuri 2300 eaa.–1500 eaa.

Kivikauden ajanjaksot on siis pääasiassa nimetty keramiikkatyyppien mukaan, jotka taas on kampakeramiikkaa ja nuorakeramiikkaa lukuun ottamatta nimetty löytöpaikkansa mukaan. Ainoastaan mesoliittinen Suomusjärven kulttuuri on saanut nimensä suoraan löytöpaikan mukaan. Niin yksinkertaista se on!

Lukemistoa:

• Petri Halinen 2015: Kivikausi. Teoksessa Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus: s. 11–121.
• Visa Immonen 2008: Arkeologisen tutkimuksen historia Suomessa. Teoksessa Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus: s. 97–108.
• Kansallismuseo: Kivikausi

Osa 2: Pronssikausi
Osa 3: Rautakausi