Tällä viikolla se sitten alkoi ihan oikeasti, nimittäin arkeologian opiskelu.
Yliopisto on reilun kahden kuukauden aikana ehtinyt käydä tutuksi, mutta omia aineopintoja on saanut odotella. Ykköskurssi käsitteli kulttuurintutkimusta ylipäätään ja kakkoskurssin olin käynyt jo keväällä kesäyliopistossa. Ei harmittanut yhtään muiden selaillessa hädissään tenttikirjaa.
Kaikkea muuta omaan alaan liittyvää onkin ollut riittämiin muinaismuistoretkestä kenttätyömenetelmien opintopiireihin (prismat ja bussollit tutuiksi!) ja tietysti bileisiin.
Nyt alkanut kolmoskurssi käsittelee Euroopan esihistoriaa ja heti ensimmäisillä luennoilla on aiheeseen saanut uusia näkökulmia. Kivointahan on tietysti omin kätösin hipelöidä myöhäispaleoliittisia (43 000-10 000 eaa.) kiviesineitä. Tuntuu villiltä ajatella, että ne esineet ovat ainoa kosketus jonka voimme saada noihin kauan sitten eläneisiin ihmisiin. Ne ovat jälki, jonka nuo joskus tunteneet, ajatelleet, pelänneet ja rakastaneet ihmiset ovat itsestään jättäneet. Eikö se itsessään ole arvokasta?
Mutta samaa jatkumoahan tässä ollaan. Kuka tietää, mitä tulevaisuuden arkeologit päättelevät ja ajattelevat meidän jäljistämme? Ainakaan heillä ei tule olemaan puutetta lähdeaineistosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti