Viikon sitaatti

Kaikkea turhaa työtä sitä maailmassa on.

                                – laitapuolenkulkija Turun kaivauksilla

Turhan työn tuloksia Turun Tuomiokirkkopuistossa 2011. Kuva: I.A.

Viikon sitaatti

Elämän kolme valtakuntaa ovat sotkuiset ja sekaiset
                                  kuin hamppukuidut –
ei vain nyt vaan niin on ollut
                                  muinaisista ajoista saakka,
kaikki siksi, että emme oivalla sitä yhtä lausetta;
sata vuotta kuluu yllättäen, väsymme menemään ja tulemaan.
Kirjoitukset luettelevat nimiä ja ilmiöitä,
                                   joista ei koskaan pääse takaisin;
mietiskely tarkertuu tyyneen hiljaisuuteen
                                   eikä pääse irtautumaan siitä.
Niinpä mieleeni muistuvat mainiot sanat Tsung-shanin
                                                         kirjasta:
"Heti kun astuu portista ulos on keskellä rehevää
                                                         ruohikkoa."

– japanilainen munkki Ryōkan, käännös Kai Nieminen teoksessa Ryōkan. Suuri hupsu. (Basam Books 2000)

Yoshinogarin entisöity muinaisjäännöskohde Sagassa Japanissa. Kuva: I.A.

Viikon sitaatti

Mikään ei muutu yhtä usein kuin menneisyys; sillä elämäämme vaikuttava menneisyys ei koostu siitä mitä todella tapahtui, vaan siitä mitä uskotaan tapahtuneen.

- Gerald White Johnson teoksessa American Heroes and Hero-Worships

Viikon sitaatti

Skandinaavien muinaistutkijat väittävät, että verrattain kauan kestävä pakanuus Pohjoismaissa on ollut pääsyynä siihen, että siellä on saattanut syntyä vertaileva muinaistiede, sillä sen kautta on pakanallinen ja muinaishistoriallinen viljelys melkein katkeemattomissa jaksoissa ikäänkuin tullut omia aikojamme likemmäksi, jonka vuoksi se elävämmällä tavalla on saattanut vetää tutkijain huomiota puoleensa. Ja siinä he ovatkin oikeassa.

 - A.O. Heikel teoksessa Rakennukset teremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla (SKS 1887)

Turkulainen portti Heikelin kirjasta

Hainhammas jäi medialta piiloon

Kaivelin tämän blogin arkistoja ja löysin reilun vuoden takaa tekstin, jota en jostakin syystä ollut julkaissut. Tässä se nyt kuitenkin on:

Jos ihan rehellisiä ollaan, kumpi on mielenkiintoisempi löytö, Motalan sarviesine vai hainhammas?

Ympäri maailman levisi uutinen ruotsalaiselta kaivaukselta löytyneestä mesoliittisesta "dildosta", mutta kaivaus on tuottanut paljon muutakin mielenkiintoista ja ainutlaatuista materiaalia. Tyypillisten pii- ja keramiikkalöytöjen ohella kaivaus on paljastanut mm. poikkeuksellisen kauniisti koristellun sarven, siron luuharppuunan ja mielenkiintoisinta kaikista, hainhampaan.

Hainhammas on ensimmäinen laatuaan ruotsalaiselta kivikautiselta asuinpaikalta. Ei ole mahdotonta etteikö se olisi voinut tulla maan länsirannikolta, mistä tunnetaan mesoliittisia delfiininluita. Todennäköistä kuitenkin on, että poikkeuksellinen esine on tullut paljon kauempaa, ja sillä on varmasti ollut iso merkitys omistajalleen. Se myös kertoo kivikauden kauppareiteistä, joten olisi jännittävää mikäli sen alkuperä saataisiin selvitettyä.

Motala on aivan poikkeuksellinen kohde juuri säilyneen luumateriaalinsa osalta. Emmehän me voi materiaalin vähyyden vuoksi tietää, vaikka kaikilla Pohjoismaiden kivikautisilla asuinpaikoilla olisi kanniskeltu hainhampaita, mutta ajatus tuntuu epäuskottavalta.

Motalasta, josta tuli kaupunki vasta 1881, on löytynyt tutkimusten yhteydessä muutenkin värikäs historia, josta kertovat erilaiset rautakautiset ja keskiaikaiset löydöt.

Jos Motalan esihistoria alkoi kiinnostaa, niin kaivauksista lisää voit lukea arkeologien blogista tai Ruotsin Museoviraston sivulta.

Isänmaata kaivamassa

Olen ollut taas tovin vaitonainen blogin suhteen, mutta tälle on olemassa inhimillinen selitys; olin nimittäin juuri kuukauden siviilipalveluskoulutuksessa Lapinjärvellä, Itä-Uudenmaan kauneimman kirkonkylän kupeessa. Jos joku haluaa perätä syytä valinnalleni, niin sellainen on helppo antaa: Aboa Vetus & Ars Nova -museo tarjosi minulle paikkaa tutkijasivarina, joten en tohtinut kieltäytyä.

Mitä tämä nyt sitten tarkoittaa? Ainakin sitä että pääsen kaivamaan. Aboa Vetuksessa on suoritettu arkeologisia tutkimuksia ennen museon perustamista vuosina 1992-1995, ja sittemmin Muuritutkimus ky:n toimesta 2005-2010. Vuoden tauon jälkeen kaivauksia jatketaan museossa niinsanotun Suuren kivitalon, alueen suurimman keskiaikaisen rakennusjäänteen, toisessa kellarissa. Kyseinen kellari on aiemmissa kaivauksissa jätetty lähes silleensä, ainoastaan paria kulmaa on vähän kaivettu. Se on siis täynnä maata.

Aiemmissa tutkimuksissa tehdyn puulustoajoituksen perusteella talo on rakennettu aivan 1400-luvun alussa, ja historiallisia asiakirjoja ja karttoja seuraamalla voi todeta, että talo on purettu 1600-luvun puolivälissä. Tällöin kellarit on täytetty maalla ja päälle on rakennettu Pikkutori-niminen aukio.

Vuoden mittaan on siis tarkoitus tyhjentää kellaria maasta, dokumentoida löytöjä ja rakenteita ja harrastaa siinä sivussa yleisötointa, kaivausalue kun sijaitsee aivan museon keskellä. Kellarin täyttömää on voinut syödä mitä tahansa: todennäköisesti 1600-luvun sirpaleita, mutta mahdollisesti vanhempaakin. Aiempien löytöjen perusteella on mahdollista, että joukosta löytyisi kokonaisia eläimenjäänteitäkin; esimerkiksi 90-luvun kaivauksissa löytynyt ikoniksi noussut kissan luuranko löytyi juuri täyttömaasta. Tietenkin olisi hienoa löytää rakennuksen käyttöaikaan liittyviä löytöjä jotka valottaisivat siellä keskiajalla asuneiden ihmisten elämää: talon 1500-lukua vanhemmasta toiminnasta ei tiedetä käytännössä mitään. 1500-luvun lopussa tontin on omistanut Paraisten kirkkoherra Elias Esping.

Ennen kuin kaivauksia päästään aloittamaan pitää koko maamassa kuitenkin kastella. Vuosien mittaan se on kuivunut rutikuivaksi, eikä siihen tällä hetkellä tehoa kuin ehkä hakku. Tänään saimme asetettua kasteluletkut ja Clas Ohlsonin ruiskut sumuttamaan kellaria, ja ainakin museon ilmankosteus nousi kiitettävästi.

Kellari on aika haastava kaivettava koska siinä on säilynyt paljon tiilisiä ja kivisiä kattorakenteita jotka täytyy tukea. Polttelisi kuitenkin jo päästä survaisemaan lapionsa multiin. Tässä ollaan kirjaimellisesti ainakin kovin lähellä isänmaata.

Viikon sitaatti

Sitten (n. 20 000 vuotta sitten) tulivat uskomattomat 15 000 vuotta, jotka näkivät maanviljelyksen, kaupunkien ja sivilisaatioiden synnyn. 5 000 eKr. mennessä oli laskettu modernin maailman perustukset, eikä mikään mikä tuli sen jälkeen – klassinen Kreikka, teollinen vallankumous, atomiaika, Internet – ole koskaan vetänyt vertoja noille tapahtumille. Jos 50 000 eKr. merkitsi historian syntyä, niin 20 000–5 000 eKr. se varttui aikuiseksi.

– Steven Mithen teoksessa After the Ice. A Global Human History 20,000–5000 BC (2003)

Taiteilijan tulkinta jääpeitteestä edellisen jäätikkömaksimin aikana.
Thomas J. Crowley, Global Biogeochemical Cycles, Vol. 9, 1995. (Wikimedia Commons)

Viikon sitaatti

"Noin vanhoja? Ei voi olla totta! Eihän täällä ollut silloin ihmisiäkään!"
       Ristiinan Astuvansalmen jopa 4000–5000 vuotta vanhojen kalliomaalausten ja niistä kertovan opastaulun äärellä kuultu nuoren katsojan spontaani kommentti kertoo ehkä jotain suhteestamme muinaisuuteen. Kulttuuria kuvitellaan usein paljon  nuoremmaksi kuin mitä se on, menneisyyttä köyhemmäksi ja jotenkin värittömämmäksi tai vähäpätöisemmäksi – eikä tällainen asenne liene pelkästään suomalainen erityispiirre.
       Juuri siksi muinaisjäännökset voivatkin aiheuttaa todellisia yllätyksiä ja avata uusia näkökulmia menneisyyteen, aikaan ja sitä kautta nykyaikaan, siis koko kulttuuriin.

- Eero Ojanen teoksessa Suomen muinaisjäännöksiä (Otava 1995)

Osa Astuvansalmen laajaa kuvaseinämää. Wikimedia commons.

Viikon sitaatti

"Antakaa menneen palvella nykyisyyttä."

- Puhemies Maon slogani kulttuurivallankumouksen ajoilta

Depungin luostari kulttuurivallankumouksen jäljiltä. Kuvat wikimedia.

Syksyn kuulumisia

Pahoittelen pitkää hiljaisuuttani, mutta kun kiireen varjolla laiskuuden makuun pääsee on siitä suosta vaikea nousta ylös. Ajattelin kuitenkin korjata tätä epäkohtaa ja kertoa miten syksyni on sujunut:

Ensinnäkin olin töissä Turun museokeskuksen kaivauksilla syyskuulle asti. Aurajokirannan kuoppa tuotti yllätyksen: olimme kaivaneet metritolkulla vuoden 1827 palossa tuhoutunutta Kåkenhusia kakluuneineen, posliiniastioineen ja viinipulloineen, mutta sen puuarinan alta tuntui paljastuvan suoranainen tyhjiö. Ainoat merkit keskiajasta olivat savinen puusilppu ja oljet, jonkinlainen puuränni, laiturin perustukset, pari palaa kivisavikeramiikkaa ja yksi nahkakenkä. Tämä saattaa jonkun mielestä kuulostaa paljolta, mutta siihen nähden miten lähellä olimme keskiajan Turun ydintä oli löytömäärä naurettavan pieni. Ovatko ihmiset olleet Aboa Vetus -museon nurkilla tarkempia omaisuudestaan vai onko joen virtaus kuljettanut hukatut esineet pois on vaikea sanoa, mutta olimme odottaneet paljon enemmän.

Aurajokirannan kaivauksissa alettiin jo olla aika syvällä.
Kuva: I.A.

Kaivausten jälkeen oli palattava opintojen ääreen, tai oikeastaan opastamaan muita yliopiston saloihin; sain nimittäin tutoroida kaikkia neljää varsinaista uutta arkeologian opiskelijaa. Pakollisten perehdytysten ohella vierailimme mm. Kuralan Kylämäessä jossa oli arkeologian oppiaineen näyttely 2011 eKr., joka kertoi elämästä kivikauden Turussa. Allekirjoittanutkin oli osallistunut näyttelyyn piirtämällä kuvan Kotirinteen kivikautisesta asuinpaikasta. Kävimme myös Aboa Vetus & Ars Nova -museossa tutustumassa keskiajan arkeologiaan ja nykytaiteeseen, minkä lisäksi vierailimme luonnollisesti jokirannan kaivauksellakin katsomassa mitä työ oikeasti pitää sisällään.

Mittaamiamme kalliohakkauksia Seilissä. Kuva: I.A.

Olin ajatellut syksystäni opintojen suhteen kevyttä mutta erehdyin pahasti. Kursseja kertyi ja tulin opiskelleeksi niin Venäjän keskiajan historiaa kuin klassista kreikkaakin. Arkeologiassa osallistuin suunnitelmieni vastaisesti syventävien opintojen aloituskurssille joka käsitteli lempiajanjaksoni rautakauden erityiskysymyksiä Suomessa. Kenttätyömetodiikan kurssilla taas pääsimme vääntelemään karttoja ja tekemään mittauksia Tähkäpään kalmistossa Kaarinassa ja Seilin saaressa.

Kiitoksena kaikesta vaivannäöstä kruunasin syksyni lähtemällä kahden ystäväni kanssa Kreikkaan Ateenan rauhaan tapaamaan siellä työharjoittelua tehnyttä kolmatta ystävääni. Klassisesta kreikasta oli ehkä hyötyä kaikissa museoissa joissa tuli vierailtua, mutta onneksi olin ymmärtänyt itseopiskella nykykreikkaakin niin että selvisi kahviloista ja taksin tilaamisesta.

Allekirjoittanut tutkailee Areiopagia Ateenassa.
Kuva: Johanna Paloposki

Loppuvuodesta alkoi arkeologian kandidaatin työtä vastaava proseminaari, jonka kanssa onkin pähkäilty siitä lähtien. Pienen mutkan kautta aiheekseni valikoituivat mystiset hämäläiset "miekanhiontakivet" joita tunnetaan vain kuusi kappaletta. Mutta niistä lisää myöhemmin!

Viikon sitaatti 27

Voivat kivetkin olla kateellisia, tuollaiset ikivanhat kipukivet olletikin, ajattelin, ja naureskelin päähänpistoani. Onhan uhrikivien etsijällä oikeus olla hiukan taikauskoinen. Se soveltuu mainiosti ammattiin.

- Sakari Pälsi,

Erään uhrikiven löytö. Kotiseutu 1949

Uhrikivi Retulansaaresta. Huomaa Otavan muodossa olevat kupit. Kuva: I.A.

Viikon sitaatti 26

Arkeologit tiedostavat monia historiallisia ironioita: puiset rakenteet säilyvät polttamalla, jätekuopat säilyvät kauemmin kuin temppelit ja palatsit, ja metallien rappeutuminen johtaa niiden kanssa haudattujen tekstiilien säilymiseen. Mutta on eräs ironia, joka harvemmin muistetaan: että puheemme näkymättömissä ja katoavissa äänteissä säilytämme tulevaisuuden lingvisteille monia yksityiskohtia nykyisestä maailmastamme.

- David W. Anthony, teoksessa The Horse the Wheel and Language

Viikon sitaatti 25

Ilman menneisyyttäni minulla ei ole muistoja.
Ilman historiaa minulle ei ole juuria.

– Jennifer Renton, eräs British Heritagen "History matters – pass it on" -projektiin vastanneista.

Domenico Guidi: Historia kirjoittaa ylös Ludvig XIV:n saavutuksia. 1677/79. Flickr, campra.

Viikon sitaatti 24

Jokainen arkeologi tietää sydämessään miksi kaivaa. Hän kaivaa... jotta kuolleet voisivat elää jälleen, jotta se mikä on mennyttä ei olisi menetetty iäksi, jotta jotakin voitaisiin pelastaa aikakausien hävitykseltä, jotta menneisyys värittäisi nykyisyyttä ja antaisi sydämen tulevaisuudelle.

– T. Geoffrey Bibby, 1956 teoksessa The Testimony of the Spade

Arkeologin perustyökalut. Kuva: I.A.

Salossa kaivetaan kivikautta yleisön voimin

Yleisökaivauspaikalta avautuu avara muinaislahtimaisema. Kuva: I. Aalto.

Viime viikolla Salon Uskelan Sinivuorella aloitettiin arkeologiset yleisökaivaukset, jotka jatkavat monivuotista perinnettä. Järjestäjänä toimii Salo-Uskela Seura. Allekirjoittanutkin teki lauantaina kaivauksille tutustumiskäynnin muutaman arkeologian opiskelijan kanssa, ja meno näytti mukavalta; kahvia oli tarjolla ja kohde oli helpostilähestyttävä – niin henkisesti, maantieteellisesti kuin kaivausteknisestikin.

Yleisökaivajia Sinivuorella lauantaina. Kuva: I. A.

Sinivuoren kaivauskohde on useimpien kivikauden asuinpaikkojen tapaan iät sitten kuivuneen muinaislahden rannassa hiekkakumpareen laella. Tuoreisiin löytöihin kuuluu kvartsi-iskoksia, piiteriä ja keramiikkaa. Paikalla on ilmeisesti asuttu vuosituhansia, mutta kulttuurikerros on kuitenkin vain muutaman sentin paksuinen: jotain aivan muuta kuin esimerkiksi Turun kaupungin metrien paksuiset kerrokset purkujätettä ja raunioita keskiajalta nykypäivään.

Yleisökaivaus on näillä näkymin ikävä kyllä viimeinen Salossa. Siitä kertova blogi löytyy täältä.

Samalla matkalla kävimme tietenkin katsastamassa Salon muinaisjäännöksiä, päällimmäisinä Rikalanmäen kauppapaikka-kalmistoa ja linnavuorta.

Rikalan linnavuoren erittäin jykevää muurivarustusta myöhäisrautakaudelta. Kuva: I.A.