"Arkeologi on paras mies, mitä naisella voi olla: mitä vanhemmaksi nainen käy, sitä kiinnostuneempi mies tästä on."- Agatha Christie
Agatha Christie Ninivessä 1931 tai -32. Kuva: Reginald Campbell Thompson
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Viikon sitaatti numero 9
perjantai 7. tammikuuta 2011
Viikon sitaatti numero 8
Halstatt-kulttuurin hautoja, 1800-luku. Wikimedia."Pieni turhuus toimii usein hiivana kulttuurien suuressa taikinakulhossa."
- Arkeologian emeritusprofessori Unto Salo, Suomen historia 1. Kivikausi, pronssikausi ja rautakauden alku, keski- ja myöhäisrautakausi
lauantai 1. tammikuuta 2011
Vuoden kymmenen suurinta löytöä ja uutisia Amerikasta
Vuosi 2010 oli ja meni, ja Archaeology Magazine julkaisi nettisivuillaan perinteiseen malliin kymmenen merkittävintä viime vuoden aikana tehtyä löytöä. Mukana joukossa on ansaitusti myös ei-destruktiivinen radiohiiliajoitus, joka tullee helpottamaan esineiden ikäämistä ilman että näiden esteettisyys kärsii. Top 10 voit löytää täältä.
Rapakon takana on ollut menossa kaikenlaista kuluneen vuoden aikana, ja olen blogissani kiinnittänyt häpeällisen vähän huomiota Pohjois- ja Etelä-Amerikan tapahtumiin. Uudenvuoden kunniaksi ajattelin luoda katsauksen meren yli. Yhdysvaltalaiset ovat olleet innoissaan useamastakin vanhasta laivanraadosta, mutta Väli- ja Etelä-Amerikasta sen sijaan on tehty mielenkiintoisia esikolumbisia löytöjä.
Ehkäpä tärkeimpiä löytöjä on Guatemalasta löytynyt mayakuninkaan 1600 vuotta vanha ryöstämätön hauta. Arkeologit osasivat aavistaa jotakin erikoista, sillä kaivaessaan mayojen aurinkotemppelin jäänteitä he löysivät maahan kätkettyjä kirkkaanpunaisia astioita täynnä orgaaniseen aineeseen käärittyjä ihmissormia. Näiden alta löytyikin hautakammio, jossa vielä vuosisatojen jälkeenkin haisi mädäntyminen. Kammio oli siis tehokkaasti suljettu. Hauta oli täynnä keramiikkaa, puuta ja tekstiilejä. Vainaja oli ilmeisesti mies, mutta haudasta löytyi myös
vauvojen jäännöksiä. Vainajan asuun kuului simpukasta tehtyjä kelloja, ja ilmeisesti kädessään tällä oli ollut punaisen orgaanisen aineen peittämä rituaaliveitsi. Ei ehkä olisi kaukaa haettua ajtella sen olevan verta.
Lisää löydöstä voi lukea Discovery Newsiltä. Tietoa löytyy myös osoitteesta http://www.livescience.com/history/mayan-tomb-king-guatemala-100719.html, mutta varoitus: livescience on ilmoitettu hyökkäyssivustoksi. National Geographic on julkaissut löydöistä komean kuvasarjan.
Mayanaamio Mexico Cityn National Museum of Anthropologysta. Wikimedia.
Rikkaita hautoja on paljastunut muualtakin, kuten Perusta, mistä löytyi Huaca las Ventanasista 1200 vuotta vanha Sican-kulttuurin aatelismiehen hauta. Lootusasennossa haudatusta vainajasta voit lukea mm. täältä.
Mexico Citystä löytyi taidepalatsin putkitöiden yhteydessä viitisenkymmentä esikolumbiaanista esinettä sekä kymmenen hautaa, jotka liittyivät paikalle 1600-luvulla rakennettuun konventtiin. Esineiden joukossa oli esimerkiksi erilaisia keraamisia astioita, mortteleita ja hedelmällisyysriittiuhriin liittyviä esineitä. Osa haudoita oli peitetty laastilla, mikä vihjaa vainajien kuolleen johonkin kulkutautiin. Lisää löydöistä täällä.
Kualepin linnoituksesta (rakennettu noin 1000 jaa.) löydettiin restaurointitöiden yhteydessä muurien sisältä 79 ihmisen luut, joista vanhimmat ajoittuivat 700-luvulle. Linnoituksen rakentajat ovat ilmeisesti uudelleenhaudanneet esi-isiään linnoitukseen. Tapa oli laajalle levinnyt esikolumbiaanisena aikana. Kualepissa on lähemmäs 400 säilynyttä rakennusta, mutta Pohjois-Perussa sijaitseva kohde on hyvin vaikeasti saavutettavissa. Iso osa linnoituksesta oli romahtamisen partaalla, joten restaurointi tuli tarpeeseen. Artikkeli löydöstä täällä.
Viimeiseksi vielä iloinen osoitus arkeologian käytännön sovellutuksesta: fyysikot ovat tutkineet mayojen seinämaalausten hämmästyttävän hyvin säilynyttä sinistä maalia, ja onnistuneet kehittämään samanlaisen yhdisteen. Mayat käyttivät vuosisatoja viidakkoilmastoa kestävää väriainetta myös rituaaliesineiden ja ihmisuhrien maalaamiseen. Sateenjumala Chaakille uhratut ihmiset heitettiin syvään luonnolliseen kaivoon, jossa jumalan uskottiin asuvan. Väri kestää eroosiota, kuumuutta, valoa ja jopa vahvoja happoja. Sen koostumus selvitettiin käyttämällä röngtensäteitä. Lue lisää täältä.
Hyvää alkanutta vuotta! Toivottavasti uusi vuosi näkee paitsi uusia avartavia löytöjä, myös maailmanperintökohteiden konservoinnin tehostumisen ja arkeologian yleisen laskusuhdanteen kääntymisen.
Rapakon takana on ollut menossa kaikenlaista kuluneen vuoden aikana, ja olen blogissani kiinnittänyt häpeällisen vähän huomiota Pohjois- ja Etelä-Amerikan tapahtumiin. Uudenvuoden kunniaksi ajattelin luoda katsauksen meren yli. Yhdysvaltalaiset ovat olleet innoissaan useamastakin vanhasta laivanraadosta, mutta Väli- ja Etelä-Amerikasta sen sijaan on tehty mielenkiintoisia esikolumbisia löytöjä.
Ehkäpä tärkeimpiä löytöjä on Guatemalasta löytynyt mayakuninkaan 1600 vuotta vanha ryöstämätön hauta. Arkeologit osasivat aavistaa jotakin erikoista, sillä kaivaessaan mayojen aurinkotemppelin jäänteitä he löysivät maahan kätkettyjä kirkkaanpunaisia astioita täynnä orgaaniseen aineeseen käärittyjä ihmissormia. Näiden alta löytyikin hautakammio, jossa vielä vuosisatojen jälkeenkin haisi mädäntyminen. Kammio oli siis tehokkaasti suljettu. Hauta oli täynnä keramiikkaa, puuta ja tekstiilejä. Vainaja oli ilmeisesti mies, mutta haudasta löytyi myös
vauvojen jäännöksiä. Vainajan asuun kuului simpukasta tehtyjä kelloja, ja ilmeisesti kädessään tällä oli ollut punaisen orgaanisen aineen peittämä rituaaliveitsi. Ei ehkä olisi kaukaa haettua ajtella sen olevan verta.
Lisää löydöstä voi lukea Discovery Newsiltä. Tietoa löytyy myös osoitteesta http://www.livescience.com/history/mayan-tomb-king-guatemala-100719.html, mutta varoitus: livescience on ilmoitettu hyökkäyssivustoksi. National Geographic on julkaissut löydöistä komean kuvasarjan.
Mayanaamio Mexico Cityn National Museum of Anthropologysta. Wikimedia.Rikkaita hautoja on paljastunut muualtakin, kuten Perusta, mistä löytyi Huaca las Ventanasista 1200 vuotta vanha Sican-kulttuurin aatelismiehen hauta. Lootusasennossa haudatusta vainajasta voit lukea mm. täältä.
Mexico Citystä löytyi taidepalatsin putkitöiden yhteydessä viitisenkymmentä esikolumbiaanista esinettä sekä kymmenen hautaa, jotka liittyivät paikalle 1600-luvulla rakennettuun konventtiin. Esineiden joukossa oli esimerkiksi erilaisia keraamisia astioita, mortteleita ja hedelmällisyysriittiuhriin liittyviä esineitä. Osa haudoita oli peitetty laastilla, mikä vihjaa vainajien kuolleen johonkin kulkutautiin. Lisää löydöistä täällä.
Kualepin linnoituksesta (rakennettu noin 1000 jaa.) löydettiin restaurointitöiden yhteydessä muurien sisältä 79 ihmisen luut, joista vanhimmat ajoittuivat 700-luvulle. Linnoituksen rakentajat ovat ilmeisesti uudelleenhaudanneet esi-isiään linnoitukseen. Tapa oli laajalle levinnyt esikolumbiaanisena aikana. Kualepissa on lähemmäs 400 säilynyttä rakennusta, mutta Pohjois-Perussa sijaitseva kohde on hyvin vaikeasti saavutettavissa. Iso osa linnoituksesta oli romahtamisen partaalla, joten restaurointi tuli tarpeeseen. Artikkeli löydöstä täällä.
Viimeiseksi vielä iloinen osoitus arkeologian käytännön sovellutuksesta: fyysikot ovat tutkineet mayojen seinämaalausten hämmästyttävän hyvin säilynyttä sinistä maalia, ja onnistuneet kehittämään samanlaisen yhdisteen. Mayat käyttivät vuosisatoja viidakkoilmastoa kestävää väriainetta myös rituaaliesineiden ja ihmisuhrien maalaamiseen. Sateenjumala Chaakille uhratut ihmiset heitettiin syvään luonnolliseen kaivoon, jossa jumalan uskottiin asuvan. Väri kestää eroosiota, kuumuutta, valoa ja jopa vahvoja happoja. Sen koostumus selvitettiin käyttämällä röngtensäteitä. Lue lisää täältä.
Hyvää alkanutta vuotta! Toivottavasti uusi vuosi näkee paitsi uusia avartavia löytöjä, myös maailmanperintökohteiden konservoinnin tehostumisen ja arkeologian yleisen laskusuhdanteen kääntymisen.
tiistai 14. joulukuuta 2010
Arkeologit löysivät Joulupukin
Julisteella ei ole tekemistä artikkelin kanssa. Wikimedia.Pukin valmisti aikoinaan The American Marble & Toy Manufacturing Company, joka oli maailman ensimmäinen leluja massatuotantona valmistava yhtiö. Ennen sitä oli vain varakkaimmilla perheillä varaa kunnollisiin käsintehtyihin leluihin, mutta nyt siistejä leluja saattoivat äkkiä hankkia kaikki. Tässä hengessä American Toy Marble Museumin johtaja Michael Cohill on alkanut tuottaa uusia pukkeja vanhoilla menetelmillä. Pukkien myyntihinta ei kuitenkaan ole enää sama kuin ennen: toissa vuosisadanvaihteessa pennyllä sai ostettua kymmenittäin penny-leluja, joihin pukkikin lukeutui. Nyt siitä saa oheiskrääsän kera pulittaa $16.90. Onnellisia olivat nuo massatuotannon alkuajat.
Lisää sinisestä pukista voit lukea täältä. Museon siniselle pukille omistetuille sivuille pääset tästä.
tiistai 23. marraskuuta 2010
Viikon sitaatti numero 7
Wikimedia."Kyllä, ihmeellisiä asioita."
- Howard Carterin vastaus Lordi Carnarvonin kysymykseen "näetkö mitään?" heidän avatessaan Tutankhamonin haudan 26.11.1922
Myöhemmin Carter kuvasi tapausta romanttisesti:
"Ensin en nähnyt mitään, koska kammiosta poistuva lämmin ilma sai kynttilän liekin lepattamaan, mutta ennen pitkää, kun silmäni tottuivat valoon, kammion yksityiskohdat alkoivat hitaasti hahmottua sumusta, omituisia eläimiä, patsaita ja kultaa - kaikkialla kullan kimallusta."
Myöhemmin Carter kuvasi tapausta romanttisesti:
"Ensin en nähnyt mitään, koska kammiosta poistuva lämmin ilma sai kynttilän liekin lepattamaan, mutta ennen pitkää, kun silmäni tottuivat valoon, kammion yksityiskohdat alkoivat hitaasti hahmottua sumusta, omituisia eläimiä, patsaita ja kultaa - kaikkialla kullan kimallusta."
Harvinainen tuliaselöytö Britanniasta
Tewkesburyn taistelu. Wikimedia.Tuntuuko joskus että asiat räjähtävät käsiin? Tuliaseiden vasta saavutettua Euroopan 1300-luvulla turvallisin tehtävä sodassa ei ollut toimia tykkimiehenä, sillä aseet räjähtivät helposti. Metallinpaljastinharrastaja löysi Isosta-Britanniasta Towtonista räjähtäneen 1400-luvun tuliaseen kappaleita. Tarkemmin ottaen vuoden 1461, jolloin Towtonissa käytiin eräs ruusujen sodan verisimmistä taisteluista. Kappaleiden metalliseokset poikkeavat toisistaan, joten ne ovat lähes varmasti peräisin kahdesta eri aseesta.
Löytö kertoo ikävällä tavalla siitä, ettei sodankäynti keskiajallakaan ollut mitään herkkua. Toisaalta se myös rikkoo käsitystä, että tykkejä olisi lähinnä käytetty piiritystaisteluissa. Aseet kuuluvat aikaan, jolloin ruutiaseet alkoivat syrjäyttää Englannin pitkään ylivoimaisesti hallitsemia pitkäjousia.
Vielä 1400-luvulla tuliaseet, etenkin käsikäyttöiset, pelottivat varmasti käyttäjiään yhtä paljon kuin vastustajia. Niiden etu lienee ollut lähinnä psykologinen, sillä etenkin alkeellinen valutekniikka tuotti ongelmia.
Towtonin taistelussa kuoli yhden päivän aikana noin 28 000 sotilasta, ja sitä pidetäänkin hurjimpana Ison-Britannian maaperällä käydyistä mittelöistä. Varmaan joukkoon mahtuu pari, jotka kaatuivat oman aseen päättäessä räjähtää väärässä paikassa.
Asiasta uutisoi BBC News.
lauantai 20. marraskuuta 2010
Islantilaisissa virtaa intiaaniveri
...no, ei aivan kaikissa. Tuore islantilais-espanjalainen tutkimus kuitenkin vihjaa, että vuoden 1000 paikkeilla Amerikkaan Newfoundlandiin retken tehneet viikingit toivat intiaanin (siis korrektisti Amerikan alkuperäisasukkaan, muinaisnorjaksi skraeling) tai useammankin mukanaan.
Peruste? Noin 80 islantilaisella suoritettu DNA-tutkimus paljasti näiden perimästä C1e-nimetyn mitokondrionaalisen perimyksen, joka on yleinen Kauko-Aasiassa ja Amerikassa. Tutkitut perheet ovat ainakin 1700-luvulta asuneet samoilla sijoilla, joten kyseessä ei voi olla sekoittuminen moderniin aasialaisväestöön. Tämä yksin ei vielä aukottomasti todista intiaaniteoriaa, mutta puhuu vahvasti sen puolesta. Osassa islantilaisia siis virtaa paitsi norjalais- ja irlantilais-, myös amerikkalainen veri. Mielenkiintoista vielä on, että mitokondrionaalinen DNA periytyy matrilineaarisesti äidin kautta. Viikingit toivat siis mukanaan naisen; vapise, Pocahontas!
Tylsyyteenkin asti lainattu Christian Kroghin "Leif Eriksson löytää Amerikan". 1893. Wikimedia.
Yleisesti hyväksytyn teorian mukaan Erik Punaisen poika Leif Eriksson seilasi meren yli Amerikkaan, maahan, jolle antoi nimen Vinland. Tämä alue todennäköisesti oli nykyinen Newfoundland, josta L'Anse aux Meadowsista arkeologit löysivät 1960 viikinkiasutuksen jäänteitä.
Mitä Uudessa maassa sitten tapahtui 500 vuotta ennen kuin Kolumbuksen matematiikka petti ja tämä kuvitteli löytäneensä Intian? Kaksi 1200-luvulla kirjoitettua saagaa ovat tärkeimmät tietolähteemme viikinkien siirtokunnista Amerikan mantereella, vaikka Vinlandin mainitsee ensikertaa historioitsija ja maantieteilijä Adam Bremeniläinen jo vuoden 1075 paikkeilla. Saagojen mukaan alkuasukkaat kävivät viikinkien kanssa aluksi kauppaa punaisesta kankaasta, jota näillä oli mukanaan. Kangas ehtyi ja pohjanmiehet leikkasivat siitä pienempiä ja pienempiä paloja, kunnes se loppui kokonaan. Tehokkaina kauppamiehienä viikingit tarjoutuivat vaihtamaan lehmänmaitoa intiaanien nahkoihin, ja nämä suostuivat. Kun jonkin verran aikaa oli kulunut, kävivät paikalliset äkkiarvaamatta hyökkäykseen viikinkejä vastaan. Uudisasukkaat pitivät nipin napin pintansa jonkin aikaa, mutta päättivät lopulta suoria tiensä meren yli takaisin kotiin.
Historiantutkijat ovat kehittäneet loogiselta tuntuvan selityksen tapahtumien oudolle käänteelle: Koska alkuperäisten amerikkalaisten geeniperimä on Aasiasta, ei näille ollut kehittynyt mutaatiota jonka avulla heidän elimistönsä olisi pystynyt pilkkomaan laktoosia aikuisiällä. Intiaanit siis ilmeisesti tulkitsivat vieraiden yrittäneen myrkyttää heidät saatuaan maidosta vatsanväänteitä, ja näin päättyi viikinkien ekspansio länteen. Laktoosi-intoleranssi ei tosiaan ole mikään leikin juttu.
Beothuk-intiaaneja, joiden esi-isien kanssa viikingit mahdollisesti olivat kosketuksissa. Wikimedia
Sagat kertovat myös toista retkikuntaa johtaneesta Erik Punaisen äpärätyttärestä, joka haastoi riitaa paikallisten kanssa ja kotiin lähtiessä tapatutti toisen viikinkiryhmän miehet ja tappoi omin käsin tämän naiset saadakseen näiden laivat lasteineen. Mikä tapahtuu Viinimaassa, jää Viinimaahan, hän ajatteli, mutta toisin kävi.
Uutisen voit lukea mm. täältä.
Peruste? Noin 80 islantilaisella suoritettu DNA-tutkimus paljasti näiden perimästä C1e-nimetyn mitokondrionaalisen perimyksen, joka on yleinen Kauko-Aasiassa ja Amerikassa. Tutkitut perheet ovat ainakin 1700-luvulta asuneet samoilla sijoilla, joten kyseessä ei voi olla sekoittuminen moderniin aasialaisväestöön. Tämä yksin ei vielä aukottomasti todista intiaaniteoriaa, mutta puhuu vahvasti sen puolesta. Osassa islantilaisia siis virtaa paitsi norjalais- ja irlantilais-, myös amerikkalainen veri. Mielenkiintoista vielä on, että mitokondrionaalinen DNA periytyy matrilineaarisesti äidin kautta. Viikingit toivat siis mukanaan naisen; vapise, Pocahontas!
Yleisesti hyväksytyn teorian mukaan Erik Punaisen poika Leif Eriksson seilasi meren yli Amerikkaan, maahan, jolle antoi nimen Vinland. Tämä alue todennäköisesti oli nykyinen Newfoundland, josta L'Anse aux Meadowsista arkeologit löysivät 1960 viikinkiasutuksen jäänteitä.
Mitä Uudessa maassa sitten tapahtui 500 vuotta ennen kuin Kolumbuksen matematiikka petti ja tämä kuvitteli löytäneensä Intian? Kaksi 1200-luvulla kirjoitettua saagaa ovat tärkeimmät tietolähteemme viikinkien siirtokunnista Amerikan mantereella, vaikka Vinlandin mainitsee ensikertaa historioitsija ja maantieteilijä Adam Bremeniläinen jo vuoden 1075 paikkeilla. Saagojen mukaan alkuasukkaat kävivät viikinkien kanssa aluksi kauppaa punaisesta kankaasta, jota näillä oli mukanaan. Kangas ehtyi ja pohjanmiehet leikkasivat siitä pienempiä ja pienempiä paloja, kunnes se loppui kokonaan. Tehokkaina kauppamiehienä viikingit tarjoutuivat vaihtamaan lehmänmaitoa intiaanien nahkoihin, ja nämä suostuivat. Kun jonkin verran aikaa oli kulunut, kävivät paikalliset äkkiarvaamatta hyökkäykseen viikinkejä vastaan. Uudisasukkaat pitivät nipin napin pintansa jonkin aikaa, mutta päättivät lopulta suoria tiensä meren yli takaisin kotiin.
Historiantutkijat ovat kehittäneet loogiselta tuntuvan selityksen tapahtumien oudolle käänteelle: Koska alkuperäisten amerikkalaisten geeniperimä on Aasiasta, ei näille ollut kehittynyt mutaatiota jonka avulla heidän elimistönsä olisi pystynyt pilkkomaan laktoosia aikuisiällä. Intiaanit siis ilmeisesti tulkitsivat vieraiden yrittäneen myrkyttää heidät saatuaan maidosta vatsanväänteitä, ja näin päättyi viikinkien ekspansio länteen. Laktoosi-intoleranssi ei tosiaan ole mikään leikin juttu.
Beothuk-intiaaneja, joiden esi-isien kanssa viikingit mahdollisesti olivat kosketuksissa. Wikimedia
Sagat kertovat myös toista retkikuntaa johtaneesta Erik Punaisen äpärätyttärestä, joka haastoi riitaa paikallisten kanssa ja kotiin lähtiessä tapatutti toisen viikinkiryhmän miehet ja tappoi omin käsin tämän naiset saadakseen näiden laivat lasteineen. Mikä tapahtuu Viinimaassa, jää Viinimaahan, hän ajatteli, mutta toisin kävi.
Uutisen voit lukea mm. täältä.
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Viikon sitaatti numero 6
"Arkeologia on ainoa antropologian haara, jossa tapamme informanttimme näitä tutkiessamme."- Arkeologi ja antropologian professori Kent V. Flannery
Arkeologian informanttia tuhotaan Ostiassa. Joe Geranio, Flickr.
Ainutlaatuista välinpitämättömyyttä
Roomaa ei rakennettu viikossa, eivätkä sen monumentit ihan hetkessä tuhoudukaan. Edes mahtava Colosseum ei kuitenkaan voi väistää eroosiota, joka väistämättä luhistaa kaikki ihmisten saavutukset historian hämärään. Arkeologian tehtävä on paitsi kaivaa esiin ja tutkia, myös säilyttää kulttuuriperintöä jälkipolville.
Kulttuuriperinnön suojelemisen näkökulmasta Pompeiji on eräs uniikki esimerkki – sekä ainutlaatuisesta arkeologisesta kohteesta että ainutlaatuisesta laiminlyömisestä. Lyhyen ajan sisällä tässä arkeologisessa helmessä on sortunut jo kaksi rakennusta, eikä tilanne tunnu erityisesti kohentuvan. Ilman suojaavaa tuhkakerrosta rakennukset ovat alttiina luonnonvoimille, joita ironista kyllä voi kiittää koko kaupungin säilymisestä. Maailmanperintökohteen keskeinen ongelma on kuitenkin yleismaailmallinen: rahaa ei ole.
Mitä meidän pitäisi tehdä? Kenties Pompeiji pitäisi haudata uudelleen, kuten on ehdotettu? Tai sitten rakennukset tulisi suojata muilla tavoin, mutta maailman kulttuuriperinnön murenemisen seuraaminen sivusta on kestämätöntä. On myös valinta jättää mitään tekemättä, sillä vääjäämättä roomalainen kaupunki raunioituu lopullisesti.
Aiheesta voit lukea mm. täältä.
Kulttuuriperinnön suojelemisen näkökulmasta Pompeiji on eräs uniikki esimerkki – sekä ainutlaatuisesta arkeologisesta kohteesta että ainutlaatuisesta laiminlyömisestä. Lyhyen ajan sisällä tässä arkeologisessa helmessä on sortunut jo kaksi rakennusta, eikä tilanne tunnu erityisesti kohentuvan. Ilman suojaavaa tuhkakerrosta rakennukset ovat alttiina luonnonvoimille, joita ironista kyllä voi kiittää koko kaupungin säilymisestä. Maailmanperintökohteen keskeinen ongelma on kuitenkin yleismaailmallinen: rahaa ei ole.
Mitä meidän pitäisi tehdä? Kenties Pompeiji pitäisi haudata uudelleen, kuten on ehdotettu? Tai sitten rakennukset tulisi suojata muilla tavoin, mutta maailman kulttuuriperinnön murenemisen seuraaminen sivusta on kestämätöntä. On myös valinta jättää mitään tekemättä, sillä vääjäämättä roomalainen kaupunki raunioituu lopullisesti.
Aiheesta voit lukea mm. täältä.
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Viikon sitaatti 5
Kun arkeologi törmää johonkin selittämättömään, hän etsii usein selitystä uskonnosta. Ankkalinnan voisi nähdä kukoistavana palvontapaikkana, jonka yllä kohoaa rahasäiliö, palvonnan keskus.- Turun yliopiston arkeologian professori Jussi-Pekka Taavitsaisen,
vastaus kysymykseen "miten tulevaisuuden arkeologi tulkitsisi Ankkalinnan?"
Carl Barks, Mayakeisarin kruunu.keskiviikko 29. syyskuuta 2010
Viikon sitaatti numero 4
"...21. vuosisadan alun virolaisen maailmankuva ja elämä muistuttaa enemmän nykyajan suomalaisen, venäläisen tai japanilaisen maailmankuvaa ja elämää kuin oman muinaisen esivanhemman. -- Tuskin kaikkein viisainkaan tutkija pystyy näkemään maailmaa muinaisen esivanhemman silmin."
- Aivar Kriiska & Andreas Tvauri, Viron esihistoria
Väriläiskä kalliossa Itkonlahdella. Janne Heinonen, Flickr.lauantai 25. syyskuuta 2010
Kymmenes ja viimeinen päivä
Viimeisen kaivauspäivän teoria osoitti taas paikkansapitävyyden. Yleensä hienot löydöt tai se mitä etsitään paljastuu vasta lopussa, silloin kun pitäisi pistää kaivaus kasaan ja lähteä kotiin.
Eilen vaikutti siltä, että tänään meillä olisi jäljellä enää vain kuoppien peittelyä ja pari lastanvetoa. Aamupäivä kuluikin lapioidessa maata takaisin kaivantoihin, ja pian oli auki vain muutaman neliön kuoppa, koeoja 3:n laajennus. Sokerina pohjalla kuopassa oli hauta, jota aloimme piirtämisen jälkeen kaivaa auki. Vasta viimeisenä päivänä pääsimme siis oikesti käsiksi itse asiaan.
Nälkä kasvoi syödessä eikä kerran avattua hautaa voinut jättää puolitiehen. Niinpä kello tuli neljä ja kaivausten olisi pitänyt loppua, mutta iso osa meistä kaivajista pysyi kuopassa kahdeksaan asti, kun tuli niin pimeä ettei lastaa heiluttaa nähnyt. Oli kieltämättä jännä työskennellä muinaisessa kalmistossa kun auringonvalo alko hiipua ja vaihtui lopulta syksyiseen hämärään.
 |
| Palanutta savea, yllättäen! Tänään löytyi nyrkinkokoinen yksilö. I.A. |
Päivä alkoi tavanomaisesti, paitsi että sää oli tänään otollisin mahdollinen. Oli pilvistä mutta lämmintä, ja dokumentointi kuvaten onnistui hyvin ilman häiritseviä varjoja. Vältyimme onnekkaasti myös sateelta, joten kiitollinen saa olla.
 |
| Salaisia dokumentteja. Haudan piirros. I.A. |
Eilen vaikutti siltä, että tänään meillä olisi jäljellä enää vain kuoppien peittelyä ja pari lastanvetoa. Aamupäivä kuluikin lapioidessa maata takaisin kaivantoihin, ja pian oli auki vain muutaman neliön kuoppa, koeoja 3:n laajennus. Sokerina pohjalla kuopassa oli hauta, jota aloimme piirtämisen jälkeen kaivaa auki. Vasta viimeisenä päivänä pääsimme siis oikesti käsiksi itse asiaan.
Samalla kun muut kaivoivat, toiset purkivat suojia ja keräsivät tavaroita kasaan. Jouduimme luopumaan myös sadekelillä kullanarvoiseksi paljastuneesta biomaja-työmaakopistamme. Biomaja oli ”enemmän kuin pelkkä wc”; siinä oli miellyttävän hajuttoman käymälätilan lisäksi hyvää säilytys- ja oleskelutilaa. Tietenkään emme viettäneet siellä liiemmin aikaa ettei kaivaustehomme laskisi. Siistinä vuokrakoppia ei kuitenkaan saanut pidettyä, vaikka sitä oleskelutilan seinällä vaadittiinkin: kaivausojien ohella mutaisampaa paikkaa en muista nähneeni.
Harjoittelimme myös kuvauksen kirjoittamista kohteesta. Tätä varten kiersin saarekkeen ensimmäistä kertaa sitten saapumisemme, ja kumpare aukeni minulle aivan uudella tavalla. Se tuntui tutummalta ja toisaalta salamyhkäisemmältä kuin ensimmäisenä kaivauspäivänä. Huomasi selvästi, että mäennyppylää vaivasi tietynlainen kahtiajakoisuus: eteläpuolella kasvoi lehtimetsää, lähinnä haapoja, ja se laski hyvin loivasti pellolle, kun taas havupuuvaltainen pohjoispuoli laski hyvin jyrkästi alas. Pohjoispuoli oli yhtä kivikkoa, kun taas eteläpuolella oli kivetöntä ryteikköä. Huomasi eron kaivauksissakin: pohjoispuolella kivikausi, eteläpuolella rautakautinen kalmisto.
 |
| Näkymä Ristimäeltä. I.A. |
Mitä siitä ainokaisesta haudasta sitten löytyi? Kesti kauan ennen kuin vastaan tuli yhtään mitään. Haudan päälle oli ladottu hieman isompia kiviä kenties haudan merkiksi tai sitten varmistamaan että vainaja myös pysyy arkussaan. Erään tällaisen ison kiven alta löytyi iltapäivällätodennäköisesti pronssinen vyönsolki tai -hela. Hieno löytö, vaikka sen kuuluminen hautaan itseensä on hieman kyseenalaista löytökorkeuden vuoksi.
 |
| Pronssinen vyönhela. I.A. |
Nälkä kasvoi syödessä eikä kerran avattua hautaa voinut jättää puolitiehen. Niinpä kello tuli neljä ja kaivausten olisi pitänyt loppua, mutta iso osa meistä kaivajista pysyi kuopassa kahdeksaan asti, kun tuli niin pimeä ettei lastaa heiluttaa nähnyt. Oli kieltämättä jännä työskennellä muinaisessa kalmistossa kun auringonvalo alko hiipua ja vaihtui lopulta syksyiseen hämärään.
Oliko vaivannäkö sitten sen arvoista? Ehdottomasti. Haudan kaivaminen oli hidasta, sillä viiden sentin tasojen sijaan kaivoimme hyvin varovaisesti saadaksemme kaikki löydöt talteen. Yleensä kristilliset haudat ovat esineettömiä, eikä tästäkään tullut vyönsoljen lisäksi juuri muuta kuin 
isoja arkun nauloja. Tämä kuulostaa ehkä aika tavanomaiselta, mutta ne olivat poikkeuksellisen suuria. Naulat olivat niin kookkaita, että arkun on täytynyt olla aikamoista hirsilautaa, eikä joku todellakaan ole toivonut vainajan lähtevän kävelemään. Kummassakin arkun päädyssä oli neljä massiivisen kokoista rautanaulaa, ja sivuilla joitakin pienempiä. Aivan viimeinen löytö mitä kuopasta tuli oli puukonterä, joka lopetti koko päivän kestäneen arvelun vainajan makuusuunnasta: pää koillisessa ja jalat lounaassa, siis toisin päin kuin kristillisessä traditiossa yleensä mutta maan topografian kannalta järkevässä asennossa jalat alamäkeen.
isoja arkun nauloja. Tämä kuulostaa ehkä aika tavanomaiselta, mutta ne olivat poikkeuksellisen suuria. Naulat olivat niin kookkaita, että arkun on täytynyt olla aikamoista hirsilautaa, eikä joku todellakaan ole toivonut vainajan lähtevän kävelemään. Kummassakin arkun päädyssä oli neljä massiivisen kokoista rautanaulaa, ja sivuilla joitakin pienempiä. Aivan viimeinen löytö mitä kuopasta tuli oli puukonterä, joka lopetti koko päivän kestäneen arvelun vainajan makuusuunnasta: pää koillisessa ja jalat lounaassa, siis toisin päin kuin kristillisessä traditiossa yleensä mutta maan topografian kannalta järkevässä asennossa jalat alamäkeen.
Ristimäki saa nyt levätä (toivottavasti pimeiltä harrastajilta) rauhassa ainakin ensi vuoteen, jolloin seuraavat opetuskaivaukset järjestetään mahdollisesti samassa paikassa. Vaikka kaikkein sateisimpina kaivauspäivinä en ehkä olisikaan tätä sanonut, kaivaus oli erittäin onnistunut ja kaiken vaivannäön arvoinen. Onnistuimme tavoitteissamme ja saavutimme enemmänkin.
Nyt tiedämme että Ristimäen nimellä on selitys, ja että siellä on ollut toimintaa jo ainakin kivikauden lopulla. Tiedämme ettei Ristinpelto ollut ainoa suuri kalmisto Turun seudulla vuosituhat takaperin, ja kun radiohiiliajoitukset saadaan, meillä tulee lähes varmasti olemaan Suomen vanhin ajoitus pirtanauhalle.
Nyt tiedämme että Ristimäen nimellä on selitys, ja että siellä on ollut toimintaa jo ainakin kivikauden lopulla. Tiedämme ettei Ristinpelto ollut ainoa suuri kalmisto Turun seudulla vuosituhat takaperin, ja kun radiohiiliajoitukset saadaan, meillä tulee lähes varmasti olemaan Suomen vanhin ajoitus pirtanauhalle.
On aika poikkeuksellista, että niin keskeisellä paikalla on ollut niin vähän häiritsevää rakennustoimintaa myöhemmin.Vaikka mäen toisella puolella oli tuotuja koneella porattuja kiviä, ilmeisesti riihenpohjiksi, olivat haudat koskemattomia. Uudet tutkimukset toivottavasti paljastavat lisää salaisuuksia rautakauden ja keskiajan vaihteesta, vaikka löydöt suuren yleisön silmissä jäänevätkin merkityksettömiksi. Summa summarum, sanoisin että menneet kaksi viikkoa kärsimyksineen olivat erittäin tuloksekkaat. Ja ai niin, tulihan siitä arkeologiastakin ehkä jotain opittua.
 |
| Hei hei haudat, kenties vuoden päästä taas... I.A. |
Kiitos kaikille lukijoille, toivon että tämä kahden viikon raportti valotti teille yhtään miten arkeologinen tutkimus etenee ja miten ankeaa ja toisaalta antoisaa se voi olla. Seuraavat viikot sitten vietänkin puunaten kotiani hiekasta ja mudasta, mutta jokainen hiekanjyvänen on vaivalla ansaittu!
torstai 23. syyskuuta 2010
Yhdeksäs päivä
Loppu lähestyy ja tahti oli tänään sen mukaista. Saimme keskeneräiset koekuopat kaivettua loppuun, eikä huomenna taida olla enää jäljellä kuin peittämistä. Koeoja 1:n puhtaasta hiekkamaasta ei odotetusti tullut enää löytöjä, mikä toisaalta oli helpotuskin. Kahden päivän varoitusajalla olisi tullut kiire kaivaa enempää kerroksia.Koekuoppa 6 tehtiin eilen lupaavan näköisen painauman kohdalle, ja hautahan sieltä paljastui. Alkaa olla selvää, että hautoja on mäellä vähintään kymmeniä, eli se ei ole kalmistona ollut millään tavoin merkityksetön. Päin vastoin tämä löytö haastaa vallinnutta teoriaa Liedon Ristinpellosta jonkinlaisena alueen keskuskalmistona. Kumpikin ruumiskalmisto ajoittuu aikaan jolloin kristinusko Varsinais-Suomessa vakiintui, lähinnä ristiretkiaikaan 1050-1250.
Kun kuopat oli kaivettu loppuun, alkoi peittäminen. Koeoja 2+3:ssa emme kaivaneet hautoja pohjaan, vaan jätimme ne mahdollisesti ensi vuoden opetuskaivauksen tongittaviksi. Levitimme niiden päälle muoviharson, ja täytimme kuopan maalla. Kun turve oli paikoillaan, kuoppa olikin taas ihan koskemattoman näköinen (köh köh).
Avoin hauta, kolkkoa. Tummaksi värjäytynyt sekoittunut maa erottuu selvästi puhdasta hiekkaa vasten, vaikka auringonvalo häiritsee kuvausolosuhteita. Kuva: Ilari AaltoMaan lapioiminen takaisin kuoppaan kävi jostakin kumman syystä paljon kaivamista rivakammin, mutta lapiota heiluttaessa tuli miettineeksi kaikenlaista. Tuntuu hassulta peittää haudat kun ne kahden viikon jälkeen löytyivät, mutta toisaalta tehtävämme olikin vain tunnistaa ne. Me teimme etsintätyön, ja ensi vuoden kaivajat saavat heti pureutua itse asiaan. Toisaalta tuli miettineeksi ihmisiä, jotka haudoissa makasivat. Heillä oli joskus elämänsä ja tarinansa, mutta nyt heistä ei ole jäljellä luun luuta, eikä kukaan muista heidän nimiään tai ulkonäköään. Ihmisolento voi todella tyystin kadota. Kaksi perhetuttua kuoli pari viikkoa sitten, ja tuntui oudolta kaivaa muinaisia hautoja auki samaan aikaan kun heitä haudattiin. Niin kai menneet polvet antavat tilaa tuleville.
Lisää arkeologeja kävi tänään ihmettelemässä kohdetta nyt kun sen merkitys on alkanut valjeta. Arkeologien lisäksi paikalle tupsahti Turun Sanomien edustajia, jotka olivat vasta samana päivänä saaneet tiedotteen yliopistolta. Lehdistö vaikutti hieman pettyneeltä tekemiimme löytöihin, mutta mainetta se on kaikki maine. Jutun voi lukea täältä.
Palanutta savea, ei keramiikkaa. Suurin osa savesta oli kuvan kaltaista muhjua, mutta komeita isojakin paloja löytyi. Kuva: I.A.Allekirjoittaneenkin voi bongata uutiskuvasta! Minut kategorisoitiin uutisessa kaivajien sijaan mittaajiksi mutta journalismi tuntuukin olevan kuin turkkilaiset matot: joitakin virheitä pitää jättää, sillä vain Allahin työ on täydellistä. Erityisesti tämä tuntuu kuitenkin pätevän arkeologian kohdalla. Artikkelissa mm. väitetään haudoista löytyneen lähinnä saviesineiden palasia, mutta mikäli minulta ei ole mennyt jotakin pahasti ohi, kaikki löytynyt savitavara on seinätiivisteistä peräisin olevaa palanutta savea, jolla ei ole mitään tekemistä hautojen kanssa. Se on päätynyt näihin sekoitemaan mukana. Lehtikirjoitus myös juhlii sillä, että löydöt ovat lisänneet tietoamme erityisesti pronssikaudesta. Täh? Lähinnä vaikuttaa siltä, että saarekkeella ei ole ollut kovin merkittävää pronssikautista toimintaa. Taisivat lehtimiehiltä mennä metallit sekaisin.
Vaikka journalistiparkoja on aina hauska räimiä, olen ihan iloinen että he kävivät tuomassa julkisuutta kaivaukselle. Paikallishistoria kuitenkin kiinnostaa ihmisiä, ja onhan tämä jotakin muuta kuin iänikuiset kaupunkikaivaukset joista vuoden aikana on (onneksi) uutisoitu runsaasti. Samalla saa huomiota arkeologian oppiaineemme. Ei ole kerta tai kaksi, kun jonkun muun aineen opiskelija on yliopistolla hämmästynyt "täh, voiko meillä opiskella arkeologiaa?". On kai ihan ymmärrettävää, etteivät kaikki yliopistoaineet voi olla tietoisia toisistaan, mutta aina on kiva keplotella itseään vähän enemmän näkyviin.
No niin, yksi päivä enää jäljellä, eikä tekemistä näytä tällä hetkellä olevan liiaksi. Ainakaan kaivaus ei räjähdä käsiin. Säänkin puolesta voinee olla tyytyväinen, sillä ilmatieteenlaitos näyttää poistaneen sadepilvet huomisesta ennusteesta. Huh!
P.S.
Luulin että rakas Battiferro-lastani on ikuinen, mutta oranssi huomioväri sen kahvassa osoittaa jo kulumisen merkkejä. Samoin kauhua herätti kun näin oppiaineharjoittelija Tonin samanmallisen lastan. Annan kuvan puhua puolestaan:
Vanha ja uusi. Neljä kuukautta kaupunkikaivauksilla on syönyt italianolastaa. Kuva: I.A.Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä
Kahdeksas päivä
Kahdeksas kaivauspäivä oli täysi vastakohta eiliselle. Sää oli mitä kaunein, ja kaivannoista tuli mielenkiintoisia löytöjä.Tärkein löytö tehtiin heti aamulla, ja se kiilasikin ehkä kaivausten tähän mennessä tärkeimmäksi: koeoja 2+3:sta tuli erään oletetun hautapainauman paikkeilta pronssispiraalikoristeita, joissa oli todennäköisesti tekstiilijäämiä. Spiraalit ovat peräisin joko esiliinan tai viitan helmasta, ja mikä tärkeintä ne todistivat oletukset kalmistosta tosiksi ja ajoittivat sen rautakauden loppuun. Ainakin muinaiskäsitöiden harrastajilla on syytä riemuun, koska 1998 inventoinnissa löydetty pirtanauha taitaa saada Suomen vanhimman ajoituksen. Se onkin siis ollut maassa käytössä jo huomattavasti oletettua aiemmin. Ylipäätään pirtanauhan käyttöönoton ajoitus on Pohjoismaissa ollut epäselvä.
Yllättävää kyllä laite joka sanoo piip ei reagoinut spiraaleihin. Kenties metalli on jo niin korrosoitunutta?
Odotettu mutta yllättävä löytö. Kuva: Ilari Aalto Kaivaminen tuntui kovin paljon miellyttävämmältä ja helpommalta auringonpaisteessa kuin rankkasateessa. Koeoja 1:ssä on ilmeisesti päästy todella pohjaan, sillä savimaasta ei enää ole tullut löytöjä. Ei minullakaan ollut täysin löydötön päivä, palaneen saven lisäksi löysin koeoja 1:stä työstetyn savukvartsin palan.
Kuten tyypillistä, löytöjä alkaa tulla vasta aivan kaivauksen lopussa. Huomenna pitää kaivaa rivakasti, ennen kuin alamme peittää kuoppiamme. Tärkein on kuitenkin jo saavutettu: olemme todistaneet Ristimäen luonteen ruumiskalmistona. Sen ohella kaikki muu on ollut plussaa.
Vihdoinkin pääsin piirtämään koeojaa. Piirtäminen tapahtuu ojan päälle asetetun ristikon avulla, josta saadaan mittakaava millimetripaperille piirrettäessä. Piirokseen kuvataan kookkaat kivet ja maalajin vaihtelut, mutta ei erityisemmin muita yksityiskohtia. Kaivauksen jälkeen piirrokset piirretään puhtaaksi yhdessä takymetrillä mitattujen korkeuspisteiden kanssa kaivauskartaksi.Hyvän sään ansiosta saimme tänään taas lisää vierailijoita. Itse professori suvaitsi käydä saapastelemassa paikalla (vasta tänään toisin kuin aiemmin virheellisesti väitin), ja wanhempia arkeologian opiskelijoitakin havaittiin. Suurkiitos Anniinalle joka toi meille kaikille kaivajille suklaasuukkoja! Arkeologi Jouko Pukkila kävi myös paikanpäällä mm. paikantamassa meille vanhan riihenpaikan, jota kukaan ei ollut tullut huomanneeksi. Ei vaikka selvän rakenteen muodostavien isojen kivien päällä oli jäljellä vielä yksi lahonnut rakennushirsi salvoksineen!
Päivän lopuksi harjoittelimme lastan heittoa pystyyn maahan. Voiko joku vielä väittää etteikö opetuskaivauksella oppisi hyödyllisiä asioita!Enää kaksi päivää, saa nähdä mitä vielä ehdimme saada aikaan!
Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä
tiistai 21. syyskuuta 2010
Seitsemäs päivä
Heräsin aamulla sateen piestessä kattoani, ja mielialani romahti saman tien. Eilinen oli niin kaunis että hyvä sää olisi voinut jatkua tähänkin päivään, mutta ei. Koko päivän satoi ja satoi taukoamatta, ja kaivuuinto oli kuopan pohjaakin syvemmällä.
Aiemmat puheet unohtaen kaivoimme tänään kokonaiset kaksi uutta koekuoppaa ja laajensimme hautojen läpi kulkevaa koeojaa 2+3. Sen jälkeen laajensimme vielä laajennusta. Syynä tähän intomieliseen lapionheilutteluun taisi olla, että tämänpäiväisellä sadesäällä teki mielellään mitä tahansa muuta kuin möyriä mudassa lastan kanssa.
Arkistokuvaa, kosteaa taukoilua viime viikolla. Kamerani ei suostu käynnistymään, joten pahoin pelkään ettette huku kuvatulvaan lähipäivinä. Kuva: Jussi Moisio
Päivän löydöt jäivät melko olemattomalle tasolle. Uudesta koekuopasta jota olin kaivamassa löytyi väin pieniä murusia palanutta savea, hiilenpaloja ja pari mahdollista kvartsi-iskosta. Mielenkiintoista kuitenkin on, että palanut savi näyttäisi levittäytyvän koko mäen alueelle – onko paikalla ollut vain yksi palanut savettu rakennus vai kenties useampia? Pari kastematoakin tuli, mutta säälitti kyllä kaivaa niitä mullan lämmöstä hyiseen syysilmaan.
Hautojenkaan puolelta ei ilmeisesti löytöjä juuri siunaantunut, mutta kaivantojen ympärille on aseteltu kiviä, mikä entisestään vahvistaa käsitystä niistä ruumishautoina – ei siis vaikkapa nauris- tai rosvopaistihautoina.
Päivä jäi siis jokseenkin tehottomaksi kun kulutimme aikaa seisoskelemassa työmaakopissa ja laavun alla. Kun värjöttelimme takymetrin suojaksi pystytetyn paviljongin alla, sai amanuenssi jostakin syystä aikaan isot naurut kysyessään kuka haluaisi lähteä pitelemään prismasauvaa kaatosateeseen.
Lusmuilin ja lopetin mutavellin kaapimisen tänään kolme varttia etuajassa. Litimärissä housuissa kyyristely alkoi paleltaa, enkä halunnut sotkea kaikkia paikkoja kello neljältä alkaneella japaninluennolla valumalla mutavettä ympäriinsä. Tiedetään, tiedetään, pitkä miinus —.
Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä
Aiemmat puheet unohtaen kaivoimme tänään kokonaiset kaksi uutta koekuoppaa ja laajensimme hautojen läpi kulkevaa koeojaa 2+3. Sen jälkeen laajensimme vielä laajennusta. Syynä tähän intomieliseen lapionheilutteluun taisi olla, että tämänpäiväisellä sadesäällä teki mielellään mitä tahansa muuta kuin möyriä mudassa lastan kanssa.
Arkistokuvaa, kosteaa taukoilua viime viikolla. Kamerani ei suostu käynnistymään, joten pahoin pelkään ettette huku kuvatulvaan lähipäivinä. Kuva: Jussi MoisioPäivän löydöt jäivät melko olemattomalle tasolle. Uudesta koekuopasta jota olin kaivamassa löytyi väin pieniä murusia palanutta savea, hiilenpaloja ja pari mahdollista kvartsi-iskosta. Mielenkiintoista kuitenkin on, että palanut savi näyttäisi levittäytyvän koko mäen alueelle – onko paikalla ollut vain yksi palanut savettu rakennus vai kenties useampia? Pari kastematoakin tuli, mutta säälitti kyllä kaivaa niitä mullan lämmöstä hyiseen syysilmaan.
Hautojenkaan puolelta ei ilmeisesti löytöjä juuri siunaantunut, mutta kaivantojen ympärille on aseteltu kiviä, mikä entisestään vahvistaa käsitystä niistä ruumishautoina – ei siis vaikkapa nauris- tai rosvopaistihautoina.
Päivä jäi siis jokseenkin tehottomaksi kun kulutimme aikaa seisoskelemassa työmaakopissa ja laavun alla. Kun värjöttelimme takymetrin suojaksi pystytetyn paviljongin alla, sai amanuenssi jostakin syystä aikaan isot naurut kysyessään kuka haluaisi lähteä pitelemään prismasauvaa kaatosateeseen.
Lusmuilin ja lopetin mutavellin kaapimisen tänään kolme varttia etuajassa. Litimärissä housuissa kyyristely alkoi paleltaa, enkä halunnut sotkea kaikkia paikkoja kello neljältä alkaneella japaninluennolla valumalla mutavettä ympäriinsä. Tiedetään, tiedetään, pitkä miinus —.
Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä
Tilaa:
Kommentit (Atom)