Torstaina olin Aboa Vetus & Ars Novan
Hämmennys ja huippuhetki -seminaarissa vetämässä työpajaa arkeologiasta osana museotyötä. Työpajassa oli yksitoista osallistujaa ja syntynyt keskustelu oli todella inspiroivaa. Samalla harrastettiin myös konseptivakoilua museoiden välillä.
Työpaja kesti kolme varttia ja koostui kolmesta osasta: ensin tutustuttiin tämänhetkiseen kaivausalueeseen museossa, sitten siirryttiin viereiseen tilaan hypistelemään uusia ja vanhempia löytöjä ja replikoita. Lopuksi oli kokoava loppukeskustelu, jolle ei ollut loppua tullakaan. Perimmäinen kysymys oli koko seminaarin teemaa heijastellen, millä tavalla tämän mallinen työpaja tuottaa museokävijälle hyvinvointia. Vastauksissa painottui ennen kaikkea historiaymmärryksen syveneminen erilaisella tavalla kuin perinteisellä museo-opastuksella ja toisaalta tästä seuraava eheyttävä ja avartava ymmärrys.
Työpajan keskustelu pyöri paljon sen ympärillä, kuinka konkreettisia esineitä voisi uusilla tavoilla hyödyntää museopedagogiikassa. Museokävijälle on aivan eri asia nähdä esineet vitriinissä kuin saada ne oikeasti käteensä. Keskustelussa kävi ilmi, että on selvästi kaksi ihmisryhmää joita aitojen esineiden kokeminen erityisesti elähdyttää: lapset ja keski-ikäiset bisnesmiehet. Lasten kanssa työskennellessä olen huomannut, että pelkkä replikaesinekin on innostava ja ymmärrystä tuottava. On aivan eri asia katsoa kuvaa vartetusta kivikirveestä kuin oikeasti saada sellainen käteensä. Tästä huolimatta aitojen muinaisjäännösten koskeminen tarjoaa vielä syvällisemmän kosketuksen menneisyyteen: vaikka lapsi ei täysin ymmärtäisikään satojen tai tuhansien vuosien ajanjaksoja, on riittävää ymmärrys siitä että tämä esine on oikeasti
tosi vanha. Että joku ihminen on sen kauan sitten tehnyt ja sitä käyttänyt!
 |
Onko esine aidompi museokävijän kädessä kuin vitriinissä?
Wikimedia Commons. |
Niin syviä elämyksiä kuin aitojen arkeologisten löytöjen käsissään pitäminen aikaansaakin, on ongelmana tietysti museologinen, moraalinenkin puoli. Missä määrin aitoja arkeologisia löytöjä tai muita museoesineitä on soveliasta käyttää museopedagogiikan työkaluina? Tällainen käyttö kuitenkin aina uhkaa esineen säilyvyyttä tuleville sukupolville. Tähän eettiseen (ja muinaismuistolainsäädännölliseenkin?) kysymykseen ei ole yksioikoista vastausta. Esimerkiksi Aboa Vetus & Ars Novalla on harmillisen vähän käytetty opetuskokoelma, jossa olevat edustavat esineet on jo kaivausvaiheessa valittu ja luetteloitu erikseen. Niin edustavia kuin nämä esineet ovatkin, on niiden opetuskäyttö hyväksyttävää näissä puitteissa. Toinen potentiaalinen löytöryhmä, jota kuitenkin kuuleman mukaan vielä varsin vähän käytetään museopedagogiikassa, ovat kontekstittomat irtolöydöt. Arkeologinen löytö menettää paljon informaatioarvostaan, kun sen alkuperäistä löytökontekstia ei tunneta. Jos tällaiset löytöyhteydestään irrotetut vasarakirveet ja liitupiipunkatkelmat kelpaavat lähinnä kirjahyllynkoristeiksi, mikä estää niiden käyttämisen opetuksessa? Tällä tavallahan niille tavallaan annettaisiin uusi arvo sen tieteellisen arvon sijaan, jonka ne ovat menettäneet.
Työpajassa olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että arkeologialla on paljon muutakin annettavaa museoille kuin pelkkä tieteellinen tutkimus. Arkeologinen tutkimusprosessi ja etenkin kaivaukset itsessään ovat kiinnostavia ja puoleensavetäviä sellaisellekin yleisölle, joka harvemmin museoissa käy. Harva ihminen kieltäytyy kun tälle tarjotaan mahdollisuutta hypätä kaivauskuoppaan tai saada aito muinaisjäänne käteensä, saati päästä itse kaivamaan. En tiedä kuinka monella tieteenalalla on sivutuotteena samanlainen terapeuttinen arvo kuin arkeologialla: esimerkiksi brittiläinen
Past in Mind -projekti on hyödyntänyt arkeologisia kenttätöitä mielenterveyskuntoutuksessa. Eheyttävä voima syntyy useasta tekijästä, joista projektissa nostettiin esille menneisyyden looginen jäsentely ja johtopäätösten synty tehdyistä havainnoista. Mielestäni ei voi myöskään vähätellä arkeologian tarjoamaa konkreettista menneisyyskosketusta: historian kerrosten läpi kaivautuminen tuo ihmeellisellä tavalla selväksi sen tosiasian, että ihmiset ovat eläneet täällä ennenkin. Että menneisyyden aikakaudet ovat muutakin kuin lukuja historiankirjoissa: ne ovat olleet joskus nykypäivä.
Svanberg & Wahlgrenin
Publik arkeologi -kirjaa mukaillen voisi vielä todeta, että parhaimmillaan yleisöarkeologia voi auttaa ihmistä syventämään ymmärystään kotiseudustaan ja toisaalta omasta paikastaan sukupolvien jatkumossa. Voisi ehkä todeta, että arkeologia auttaa asettamaan asiat oikeaan suhteeseen. Maailma näyttää kovin erilaiselta menneisyyden perspektiivistä.
.JPG)
