Muinaisegyptiläiset "varapäät"

Julkaisin Kalmistopiiri-blogissa artikkelin Egyptin vanhan valtakunnan aikaisista mystisistä "varapäistä". Voit lukea tekstin täältä.

Varapää Petrie Museumissa Lontoossa. Ilari Aalto.

Viikon sitaatti

Moni ei edes tiedä, kuinka paljon Suomesta löytyy erilaisia muinaisjäänteitä.

                                     - allekirjoittanut Aamuset-lehden haastattelussa 16.1.2013

Kuinkakohan monelle suomalaiselle roomalaisen rautakauden
tarhakalmistot ovat tuttuja? Kuva: I. A.

Turun Kirjastosillan kaivaukset alkoivat

Naapurissa kaivetaan taas. Pitkän kädenväännön kohteena ollutta Kirjastosiltaa alettiin rakentaa Aboa Vetus & Ars Nova -museon viereen viime vuoden lopulla, ja nyt museokeskuksen arkeologitkin pääsivät mukaan kuvioihin.

Kirjastosillan kaivaukset alkoivat lumisissa oloissa. Kuva: I.A.

Odotan innolla mitä tontilta löytyy, kaivausalue sijaitsee nimittäin keskellä Turun palossa 1827 tuhoutunutta Kåkenhus-nimistä taloa. Vuoden 2011 kaivauksissa talon sisältö posliiniastiastoineen ja kakluuneineen vaikutti hyvin säilyneeltä. Mielenkiintoista on nähdä myös, paljastuuko kaivauksissa mitään, mikä kertoisi talon 1600-luvun käytöstä: jostakin syystä Kåkenhus oli tuomiokirkon, raatihuoneen ja Pyhän Hengen kirkon ohella niitä harvoja vuoden 1634 Turun vanhimpaan karttaan nimettyjä rakennuksia.

Toivotan työn iloa virkaveljille ja kestämistä lumisissa olosuhteissa täältä naapurin lämpimistä sisätiloista!

Viikon sitaatti

O, arkeolog!

När du grävt upp mig
skall du se på denna skalle
denna tandrad med amalgam och guld
men jorden som min hjärna, mina
        mina tankar blivit
den ser du inte —
Nu tänkte jag säga dig vad mina tänder
min öppnade mun betyder
och orsaken till att du fann mig så här
men jag avstår från det:
Jag kan inte.

          ****

Oi, arkeologi!

Kun olet kaivanut minut esiin
näet tässä kallossa
tämän amalgaamisen ja kultaisen hammasrivin
mutta maata, joksi minun aivoni, minun
           ajatukseni ovat muuttuneet
sitä sinä et näe —
Nyt ajattelin sanoa sinulle mitä hampaani
minun avattu suuni merkitsee
ja syyn sille, että löysit minut näin
mutta minä luovutan:
En minä voi.

                                    – Gunnar Ekelöf

Viikon sitaatti

Heidän (Guatemalan huumepomojen) oli vaikeaa ymmärtää, että kaivamme esineitä, jotka menevät museoihin, emmekä tienaa mitään. Nykyään olemme hyvissä väleissä.

– Arthur Demarest Helsingin Sanomissa 21.12.2012

Viikon sitaatti

Joitain säilyneitä hautoja peitettiin monesti kivillä, Tshekin alueelta on löydetty Predmostista kivikehän sisältä hauta. Monesti haudasta on löydetty punaokraväriä. Joihinkin paikkoihin on haudattu karhun kalloja sarvet aina tiettyyn suuntaan.

– Wikipedia, Myöhäispaleoliittista aikaa käsittelevä artikkeli

Paleoliittinen , kumma kyllä sarveton, karhunkallo
Swanscombesta, Isosta-Britanniasta. Wikimedia Commons.

Hyvää joulua ja uutta aikakautta mayojen tapaan!

Onnittelut lienevät paikallaan. Tänään 23.12. (tai mahdollisesti jo 21.12. kuten valtaosa maailmaa uskoi) tulee täyteen mayojen pitkän laskun 13.  b'ak'tun. Maailman luomisesta on siis kulunut 1 872 000 päivää eli 5126 vuotta ja neljä kuukautta. Mayojen kansalliseepoksen Popol Vuhin mukaan luomisen kolmas kierto on tullut täyteen: edellisellä kerralla jumalat tuhosivat puusta veistetyn ihmiskunnan näiden omilla keittiövälineillä - ihmisistä tuli apinoita, ja uusi ihmiskunta muovattiin maissitaikinasta. Mitäköhän tällä kertaa...?


Nykymayat juhlivat, koska loppu ei tullutkaan. Myös muinaisille mayoille tämä olisi ollut iso juhla. Kuten legendaarinen maya-arkeologi Arthur Demarest muistuttaa Helsingin Sanomien haastattelussa, olisivat mayat juhlineet varsin tuttuun tapaan: saunomalla ja juopottelemalla. Muistakaa tekin juhlia!
Antoisaa joulunaikaa!

Quiriguan C-steela, johon
on kirjattu luomisen
päivämäärä 11.8. 3114 eaa.
Wikimedia Commons.

Ajatuksia jälkitöiden keskeltä

Lumi on jo peittänyt seulontapaikan, eivätkä kaivaukset loppuneet marraskuussa yhtään liian aikaisin. Siitä lähtien kiirettä on pitänyt jälkitöiden kanssa. Ohjelmassa on ollut löytöjen järjestelyä, karsintaa, mittaamista, punnitsemista ja luettelointia.

Luetteloitavia löytöjä. Kuva: I.A.

Olen myös käynyt läpi vanhoja löytöjä samasta kellarista, ja ilokseni pari nyttemmin löytynyttä keramiikan palaa sopii vanhoihin. Samoin osa nyt löytyneistä sirpaleista sopii toisiinsa. Todellista löytämisen riemua!

Palaset loksahtavat paikoilleen. Kuva: I.A.

Löytöjä voi tehdä myös vanhoista löytöluetteloista, joissa esiintyy toisinaan erilaisia kummallisuuksia. Esinetuntemus oli pettänyt esimerkiksi tällaisessa tapauksessa:

Rautaesineen katkelma. Pyöreä rautaesine, jonka keskellä on risti. Esineen koko on 18 x 20 x 7 mm. Konservoitu. Piirros 45. Röntgenkuva 2079.

Koska esine kuitenkin näytti tältä (ks. yllä), tarkensin kuvausta:

Rautasolki. Rautainen kaksilenkkinen ovaalisolki vyöstä tai hihnasta. Soljen kieli on säilynyt ehjänä. Esineen koko on 18 x 20 x 7 mm. Konservoitu. Piirros 45. Röntgenkuva 2079.

Esinetuntemus on hiuksenhieno tieteenlaji, ja monet kokoelmissa olevat "esineen katkelmat" saattaisivat hyvinkin olla tunnistettavissa joksikin muuksi. Luultavasti joku osaavampi saa tulevaisuudessa tarkentaa minunkin luetteloimiani esineen katkelmia. Tosiasia vain on, ettei esineitä opi tuntemaan ellei niitä käsittele, tutki ja tarkastele. Esinetuntemus on myös taito, jossa ei ikinä voi tulla mestariksi. Aina löytyy esineitä, joiden tarkoitus ei ensisilmäyksellä valkene. Arkeologisten julkaisujen ja tietysti tutkijoiden itsensä ohella erilaiset tietokannat ovat kullankallis työkalu tunnistuksessa:

Britannian Portable Antiquities Schemen tietokanta.

Ruotsin Historiska Museetin Sök i samlingarna -hakuohjelma.

Kaikki löydöt luetteloidaan Microsoft Accessilla löytöluetteloon materiaaleittain ja yksiköittäin. Järjestys on yleensä jalommasta epäjalompaan, esimerkiksi hopea-kuparilejeerinki-lasi-keramiikka-piikivi-luu. Samaa lajittelua käytetään jokaisen yksikön kohdalla erikseen. Samalla löydöt saavat juoksevan alanumeron, joka seuraa Museovirastolta saatua Kansallismuseo- eli KM-päänumeroa. Esimerkiksi numeron KM39152:126 takana piilottelee pienen pieni passglaspikarin pala.

Löytöluettelo.

Viikon sitaatti

Jos olisin itse löytänyt kivikautiselta asuinpaikalta sellaisia esineitä, joita Susiluolasta löysin, niin kyllä minä olisin niitä löytöpussiin pannut, ilman epäilystä. Mutta kun kyse oli Susiluolasta, rupesi heti epäilys kalvamaan, että olisiko tämä sittenkin jotain muuta.

- Vesa Laulumaa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 12/2012

Susiluola. Wikimedia Commons.

Suuri matka pohjoiseen (ja vähän itäänkin) osa IV

Kuten varmaasti tuoreessa muistissa on edellisestä kirjoituksestani tämän reissun suhteen, olin heinäkuussa halkonut jo ison osan Suomea päästäkseni Yli-Iin kierikkikeskuksen kivikausimarkkinoille. Mutta matka ei suinkaan ollut vielä siinä. Loppuhuipennuksena oli saalis, jolla minut oltiin varsinaisesti matkaan houkuteltu: Suomussalmen Hossan Värikallion kalliomaalaus.

Limingan kirkon raput olivat aika kuluneet. Kuva: I.A.

Niinpä pakkasimme kimpsumme ja kampsumme Kierikissä ja teimme pienen pyhiinvaelluksen Oulun eteläpuolella sijaitsevaan Liminkaan, missä käväisimme taidekoululla, Hannin vanhalla opinahjolla. Retki oli hauska sen tähden, että myös äitini on aikoinaan opiskellut siellä kuvataidetta. Ympyrä sulkeutuu. Kävimme myös tarkistamassa Limingan kirkon, jonka hautausmaa vilisi hellyttäviä kirjoitusvirheitä.

Kirjainten säästöä? Kuva: I.A.

Limingasta palasimme pohjoisemmas Haukiputaalle keräämään voimia ja ihmettelemään valtavaa rankkasadetta. Seuraavana aamuna 31.7 lähdimme retkivarusteiden kera ajamaan kohti itää. Paikoitellen maisemissa oli aavistusta Lapista, vaikka killuimmekin hieman napapiirin eteläpuolella.

Kuva: I.A.

Suomussalmi on varsin lähellä itärajaa, ja rajavyöhykemerkkejä näkyi siellä täällä tienvarsilla. Siellä jalkauduimme Hossan ulkoilualueella, jonka sisään sulkeutuu peräti kaksi kalliomaalausta, Julma-Ölkky ja Värikallio. Julma-Ölkylle olisi päässyt vain veneellä, ja ajan- sekä rahanpuutteen takia päätimme käydä vain Värikalliolla. Sinne oli pysäköintipaikalta reipas neljän kilometrin vaellus näyttäviä harjuja pitkin.

Taival alkaa. Kuva: I.A.

Vesi oli lähellä. Kuva: I.A.

Metsä oli hyttysiä lukuun ottamatta idyllinen. Kuva: I.A.

Masterchefs. Kuva: I.A.

Pysähdyimme ruokatauolle kodalle hyvin vähän matkan päähän kalliomaalauksesta. Retkemme oli kokenut hieman epäonnea huonoista valmisteluista, ja esimerkiksi purkinavaaja ja aterimet olivat jääneet pois matkasta. Onneksi kirves ajoi purkinavaajan tehtävän ja haloista saatiin iskettyä hyviä syömäpuikkoja. Ruokaksi olikin sitten kermaista hirvipastaa. Mm!

Hyvää ruokaa oli! Kuva: Elina Helkala

Kylläisinä ja vähemmän ärtyisinä taivalsimme viimeisen etapin, joka ei ollut järin pitkä. Innostus alkoi kohota ja sydän pamppailla - joko maalaukset kohta näkyvät?

Punaista näkyy jo! Kuva: I.A.

Maalausalue koko laajuudessaan. Kuva: I.A.

 Värikallio oli juuri niin vaikuttava kuin saattoi odottaakin. Veden pinta ei siellä ollut juuri kivikaudesta muuttunut, joten huteralta ponttonisillalta kuvat näki juuri niin kuin ne olivat näkyneet vuosituhansia sitten (no, ehkä kivikaudella paikalla ei kuitenkaan ollut huteraa ponttonisiltaa). Mikä ihmeellisintä, olivat kuvat säilyttäneet punaisen loistonsa varsin hyvin verrattuna moniin muihin maalauksiin. Värikalliolla kuva-aiheet olivat pääasiassa tunnistettavia. Etenkin jos kohdetta vertasi alkumatkan surulliseen sotkettuun Pakanavuoren maalaukseen, oli näky vallan toinen.

Maalaukset heijastuivat taijanomaisesti tyynestä vedestä. Kuva: I.A.

Kuva: I.A.

Huomaa kuvan keskivaiheella Värikallion kuulut ihmisaiheet. Kuva: I.A.

Lähempi kuva ihmisistä, ympärillä eläimiä. Kuva: I.A.

Todella lähikuva kolmiopäisistä ihmisistä. Kuva: I.A.

Tietäjä? Kuva: I.A.

Yksi Värikallion kuva-aiheista on pitkään mietityttänyt minua. Siinä on kuvattuna viisiraajainen eläin. Ilmeisesti sama kuvio pelkistyneempänä on nähtävissä muutamissa muissakin maamme kalliomaalauksissa pelkkänä vaakaviivana, josta lähtee viisi pystysuoraa viivaa alaspäin. Kukaan ei ole osannut kertoa, mistä on kyse.

Viisijalkainen eläin. Kuva: I.A.

Kallionhalkeama. Kuva: I.A.

Vielä yksi mielenkiintoinen havainto kalliossa oli kuvakentän vasemmalla puolella oleva valtava kallionhalkeama, joka varmasti kivikaudellakin on herättänyt ohikulkijan huomion.
Kallionhalkeaman oikealla puolella on pystysuuntainen kuva-aihe, jossa alinna oleva ihmishahmo näyttää synnyttävän pitkän liudan eläimiä. Liittyykö tämä aihe kallionhalkeamaan? Ehkä tämä on paikka, missä maan on nähty synnyttävän...

Eläinketju jonka alinna oleva ihmihamo synnyttää.
Kuva: I.A.

Värikallio oli näyttävä kokemus ja hyvä lopetus pitkälle retkellemme. Sielä palasimme Ouluun, jossa minä hyppäsin junaan ja olin sopivasti aamukahdeksalta virkeänä töissä. Muu seurueeni, Elina, Hanni ja Mikke, jatkoivat vielä kiertuettaan Verlan aika -tapahtumaan Valkealaan. Alle kertyi reilusti kolmatta tuhatta kilometriä, mutta reissu kannatti tehdä. Suosittelen Suomi-matkailua lämpimästi jokaiselle!

Viikon sitaatti

Uskon, että tutkimuksen todellinen linja piilee pienimpien yksityiskohtien huolellisessa tarkastelussa ja vertailussa.

– Flinders Petrie

Lontoon Petrie Museum levittää perustajansa ajatuksia.
Kuva: I.A.

Vuoden museokasvo esittäytyy

Kuten Kaisa Kyläkoski jo edellisen päivityksen kommentissa vihjasikin, koin eilen maanantaina todellisen yllätyksen. Sain nimittäin keskellä Savoa sukuloidessani kuulla, että Aboa Vetus & Ars Nova -museo päätti kunnioittaa minua Vuoden museokasvo 2012 -tittelillä. Iso yllätys ja kunnianosoitus!

Kuva: Jari Nieminen

Olin kuitenkin erittäin kiitollinen valinnan perusteista. Kokonaisuudessaan juhlava perustelu kuului:

Aboa Vetus & Ars Novan vuoden museokasvo 2012 on arkeologian opiskelija
Ilari Aalto. Hän on työskennellyt Aboa Vetuksen alueen arkeologisella
kaivauksella vuoden 2012 kuluessa. Ilari Aalto on hyvin työhönsä
perehtyvä ja sitä intohimoisesti tekevä tuleva museoammattilainen.
Vuoden museokasvotunnustuksen hän saa onnistumisestaan asiakaspalvelun
ja arkeologian yhdistämisessä: arkeologia ja arkeologin työ on
välittynyt kaivauskohteessa kaikenikäisille museokävijöille
puoleensavetävänä. Ilari Aalto on omaehtoisesti kehittänyt tapoja,
joilla arkeologinen kaivaus tulee helpommin ymmärrettäväksi ja näkyväksi.

Sanoisin, että enemmän kuin minulle henkilönä tämä palkinto meni yleisöarkeologialle ja ennen kaikkea arkeologisen tiedon ja laajemman yleisön väliselle keskustelulle. Tätä asiaa ei voi liikaa painottaa, ja toivon että tämä arvonanto antaa minulle ja kaikille muillekin puhtia jatkaa arkeologisen tiedon laajemman saatavuuden tiellä. Menneisyys kuuluu kaikille!

20 000

Haluaisin täten ilmoittaa, että tällä blogilla on rekisteröitynä

katselukertaa! Suurkiitos kaikille lukijoille. Tiedän että todellisuudessa lukukertoja on vieläkin enemmän, mutta ikävä kyllä blogger ei tilastoi teitä jotka luette blogia syötteen kautta. On joka tapauksessa mukava tietää, ettei kirjoita vain itselleen.  Jatkakaa lukemista, minä jatkan kirjoittamista.

Kiitos ja kumarrus!

Viikon sitaatti

Mielestäni löytäminen on aina kivaa. On kuitenkin tilanteita, joissa löytäminen aiheuttaa poikkeuksellisen paljon iloa ja tyydytystä. Löytämisellä voidaan tarkoittaa niin esineiden kuin rakenteiden löytämistä, mutta myös analyyseissä tehtyjä löytöjä. Usein myös ajoitustulokset ilahduttavat. Jos puhutaan esinelöytötasossa ilon tuottamista, voidaan tekijöinä mainita löydön poikkeuksellisuus, harvinaisuus, yllätyksellisyys ja joskus jopa pelkkä löytöjen määrä. Myönnettäköön, että on myös tapauksia, joissa vähälöytöisyys on ollut ilon aiheena.

- Esa Mikkola artikkelissa Löytämisen ilo - esimerkkejä rautakauden kaivauksilta. Arkeologipäivät 2007.

Yksi ilahduttava löytö seulasta. Kuva: I.A.

Viiskyt' vuotta varetusta!

Kauan eläköön Vare!

Turun yliopiston arkeologian ainejärjestö Vare täyttää kunnioitettavat puoli vuosisataa. Tätä on juhlittu koko kuluva viikko baarikierroksella, Indiana Jones -elokuvaillalla ja perinteisessä keskiviikkokahvituksessa kakulla. Juhlaviikko huipentuu lauantaina vuosijuhliin, joita vietetään juhlaetiketillä Submarinassa Turussa.

Ennen kaikkea allekirjoittanut on kontribuoinut juhlahumuun toimimalla osana Vareen historiikin toimituskuntaa. 216-sivuinen historiikki Lapionpistoja. Kertomuksia Arkeologian yhdistys Vareesta vuosilta 1962-2012 julkaistiin virallisesti eilen torstaina. Yhtään vähättelemättä rohkenen sanoa, että kuusihenkinen toimituskuntamme on tehnyt ison ja näyttävän työn. Vuosi sitten en osannut arvata kuinka paljon työtunteja kirjan toimittaminen vaatisi, mutta tulipa siinä opittuakin yhtä sun toista.

Kirja koostuu 27 artikkelista, jotka ovat eri aikoina Vareessa vaikuttaneiden aktiivien kirjoittamia. Viiteenkymmeneen vuoteen mahtuu monenmoista tapahtumaa, joista osa on jo ehtinyt painua unhoon. Oli silti yllättävää, miten paljon muisti- ja muuta tietoa loppujen lopuksi löytyi. Kaikki tieto ei kuitenkaan ole sellaista, mikä olisi tullut kirjatuksi pöytäkirjoihin.

Historiikin toimittamisesta ei jännitystä puuttunut. Ahvenanmaalla vietettynä
toimitusviikonloppuna saimme peljätä hirmuista punkkia. Kuva: I.A.

Seuraavassa pari otosta julkaisutilaisuudesta, joka pidettiin yliopiston päärakennuksessa. Läsnä oli arkeologian henkilökuntaa, ystäviä ja opiskelijoita.

Toimituskuntalaiset Juhana ja Siiri valmistelevat tarjoiluja. Kuva: I.A.

Todistettavasti julkaisutilaisuudessa oli muitakin kuin tomituskunta.
Kuva: I.A.

 On ilo nähdä pitkän työn tulos konkreettisesti pöydällä pinossa. Kuva: I.A.

Ai niin, jos jollekulle on epäselvää mitä Vare tarkoittaa, on kyseessä lounaissuomalainen hautaröykkiötä tarkoittava murressana, joka taipuu samaan tapaan kuin päre. Knoppitietona historiikista: Vare voitti perustamiskokouksessa 19.11. 1962 nimiehdotuksena kilpailijansa Säleen äänin 5-2. Hyvä niin.

Lopuksi pakollinen mainos: kirjaa saa ostaa toimituskunnan jäsen Janne Haaralalta (jlshaa[at]utu.fi) huokeaan 30€ hintaan. Tarvittaessa veloitetaan myös postikulut.