Tuomiokirkko

Jokainen aamu kun puuskutan viimetingassa luennolle se on minulle juuri sitä; tuomiokirkko.
Tulee aina yhtä lopullinen tunne kun seitsemänsataavuotiaan rakennuksen kellojen jyhkeät kumaukset tuntuvat huutavan: olet myöhässä!
Yksi lyönti kellon ollessa vartin yli ja kaksi lyöntiä kellon ollessa puoli. Luojan kiitos yksikään luento ei ala tasan kello 12, koska silloin alkavan tuomiopäivän jylyn tuomaa syyllisyyttä en kestäisi.

Tuomiokirkon nimitys ei yllättäen kuitenkaan juonnu tavasta jolla se herättää myöhästelevissä opiskelijoissa syyllisyydentunteen. Mahtipontiseen nimitykseen on niin tottunut, ettei sen taustaa välttämättä tule ajatelleeksi. Englanniksi tuomiokirkko on "cathedral", joten miksi ihmeessä emme kutsu keskiaikamme mahtavinta monumenttia katedraaliksi? Siinä olisi särmää ja eleganssia.

Toisaalta tuomiokirkon vastineista ruotsinkielinen domkyrka ja saksan ytimekäs dom paljastavat jo paljon enemmän suomalaisesta termistä. On tainnut keskiajan suomalaisilla käydä pieni käännösvirhe, sillä kyseinen "dom" ei suinkaan tarkoita tuomiota, vaikka ruotsiksi samalla tavalla kirjoitetaankin. Dom tulee latinan sanasta domus, "koti", ja viittaa yksinkertaisesti kirkkoon piispan kotikirkkona. Myös sana katedraali juontuu latinasta, nimittäin sanasta cathedra, istuin, viitaten piispan valtaistuimeen. Istuin elää katolisen kirkon käsitteistössä muutenkin: paavi antaa kehotuksia kristikunnalle ex cathedra, istuimesta. Näitä ohjeita kannattaakin kuunnella, sillä ne ovat Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskonsiilissa säädetyn dogman mukaan erehtymättömiä.

Kieleen vakiintunut käännösvirhe ei kuitenkaan taida olla huono juttu. Kuulostaahan tuomiokirkko nyt paljon hienommalta ja miehekkäämmältä kuin kotikirkko, saati joku tuolikirkko. Tuomio taitaa armottomuudessaan paremmin sopia suomalaiseen mielenlaatuunkin.

Rikhard III:n kuolinpaikka löytyi

Brittitutkija Glenn Foard ryhmineen paljasti löytäneensä Englannin kuningas Rikhard III:n tarkan kuolinpaikan, eli toisin sanoen vuonna 1485 käydyn Bosworthin taistelun taistelukentän.
Taistelu päätti ruusujen sodan, ja valtaistuimelle astui ensimmäinen Tudor-suvun kuningas Henrik VII. Tälle paikalla laittoi Shakespeare kuninkaan suuhun sanat: "A horse! a horse! My kingdom for a horse!"

Rikhardin kaatumispaikan paljasti pieni hopeinen villisikakoru, joka oli kuulunut Rikhardia puolustaneelle ja yhdessä tämän kanssa kuolleelle ritarille. Koru on valmistettu aikanaan erittäin kallisarvoisesta kullatusta umpihopeasta, kuninkaan vasallille sopivasta materiaalista. Villisika puolestaan oli huono-onnisen Rikhardin henkilökohtainen tunnus.

Löytöjen ja paikannimistön tutkimuksen avulla tarkennettu taistelukenttä paljasti muitakin mielenkiintoisia salaisuuksia; tutkimus tuotti muun muassa valtavan määrän ammuksia, kuten 7-kiloisen tykinkuulan.

Asiasta uutisoivat mm. YLE ja Reuters.

Kaivaako vai eikö, siinä pulma.

Museoviraston nykyinen linjaus on suojella muinaisjäännöksiä mahdollisimman pitkälle, mikä tarkoittaa arkeologisten kaivausten keskittymistä lähinnä välittömästi uhatuille kohteille. Ajatus on järkevä; tulevaisuudessa varmasti kehitetään parempia ja tarkempia tutkimusmetodeja, joilla kohteesta saadaan entistä enemmän irti. Kaivaus aina väistämättä tuhoaa tutkimuksen kohteen, eli se on ainutkertainen mahdollisuus saada tietoa.


Muinaisjäännöksiä eivät uhkaa vain luonnonvoimat. Hiekanotossa montuksi muuttunut rautakautinen kalmisto, Koroinen. Ilari Aalto 2009

Tällaisen menettelyn taustalla on kuitenkin yksi oletus, joka horjuttaa varovaisuuden kannattavuutta: oletamme, että muinaisjäännökset säilyvät maaperässä.
Viimeisen puolen vuosisadan aikana on Suomen oloissa pahasti alkanut näyttää siltä että menneisyytemme katoaa altamme. Suomen maaperä on happamoitunut entisestään, eivätkä syynä varmasti ole vain neulasiaan varistavat kuuset. Vuosi vuodelta routa ja kemialliset prosessit pienentävät mahdollisuuksiamme löytää orgaanista jäämistöä. Yksi huolestuttava esimerkki on rautakauden kalmistoista: vielä 1900-luvun alkupuolella niistä tehtiin suunnattoman rikkaita löytöjä, mutta rautaesineistö on selkeästi huvennut 2000-lukua kohden. Tuntuu järjenvastaiselta olettaa, että 50-100 vuotta sitten tutkitut haudat olisivat vain sattuneet olemaan esineistöltään rikkaampia kuin myöhemmin tutkitut. Vertahyytävä ajatus siitä, että rautaesineistö on yksinkertaisesti korrosioitunut olemattomiin tänä lyhyenä aikana vaikuttaa todennäköisemmältä. Eikä tämä prosessi varmasti tule hidastumaan tulevaisuudessa.

Toisen varoittavan esimerkin antoi arkeologi Esa Mikkola viime syksyn kenttätöiden esittelytilaisuudessa. Mikkelin Tuukkalan myöhäisrautakautisen kalmiston vainajat olivat vielä vuoden 1935 tutkimuksissa verraten hyväkuntoisia: kaikilla olivat tallella helposti maatuvat kylkiluutkin. Viime vuoden kaivauksissa löydetyissä hautauksissa ei kuitenkaan yhdelläkään vainajalla ollut kylkiluita jäljellä. Tämä alle 80 vuodessa, kun vainajat ovat makoilleet mullan alla vuosituhannen?

Ruoste raiskaa. wikimedia

Kaiken kaikkiaan prosessi on hälyyttävä. Muinaisjäänteitä on turha suojella jos ei kohta ole enää mitään suojeltavaa. Koska kuvamme esihistoriasta on täysin sidoksissa löytöaineistoon, jäävät aineiston kadotessa monet ilmiöt arkeologian tavoittamattomiin. Toisaalta ei ole mieltä koota arkeologiarmeijaa ja häthätää kerätä kaikkea mahdollista aineistoa arkistoihin hajoamaan. Ennen kaikkea arkeologista tutkimusta tulisi lisätä, mutta museoviraston budjetti ei näytä tämän suhteen mitenkään mieltä kohottavalta. Vuosittaisten koekaivausten lisäämistä on kaavailtu tuleville vuosille, mutta 8-10 tutkimuskohdetta enemmän vuodessa ei ole paljon. Rahaa on tietenkin saatava myös löytöjen konservointiin ja varastointiin.

Koko aineellista menneisyyttä ei voi pelastaa, eikä se liene tarkoituksenmukaistakaan. Jotain on kuitenkin tehtävä nyt, sillä pian voimme vain haikaillen kertoa jälkipolville kuinka meillä joskus oli käsin kosketeltava muinaisuus jota tutkia.

Bo on kuollut

Ottakaa hattu pois päästä ja viettäkää hiljainen hetki. Bo on kuollut.

Bon tai Aka-Bon muinainen kieli kuoli viimeisen puhujansa, noin 85-vuotiaan Boa Seniorin mukana. Kieli lukeutuu maailman vanhimpiin ja sen iäksi on arvioitu jopa 65-70 000 vuotta. Vertailun vuoksi; Suomi on ollut asuttuna hieman yli 10 000 vuotta.

Boa Senior asui Intialle kuuluvilla Andamaaneilla ja oli viimeiset 30-40 vuottaan kielensä ainoa puhuja. Bon kielen surullinen kohtalo ei ole suinkaan ainutlaatuinen eikä edes millään tavoin harvinainen ilmiö: 2000-luvulla heimo- ja muiden vähemmistökielten katoamisvauhti vain kiihtyy. Boan sukulaiskieli aka-kora kuoli vuonna 2009.

Kielen mukana kuolee usein myös kulttuuri, mikä on aina ihmiskunnalle tragedia. Mikäli oletus bon kielen iästä pitää kutinsa, oli myös bo-kulttuuri maailman vanhimpia.
150 vuotta sitten bo oli vielä voimissaan, mutta brittikolonialistien aseet sekä näiden mukanaan tuomat taudit ja alkoholi nujersivat muinaisen kulttuurin.
Näitä uutisia tulee varmasti lisää, mutta surullista kyllä monet kielet ja kulttuurit ympäri maailman ehtivät kadota kaikessa hiljaisuudessa, ilman että kukaan osaa niitä kaivata tai tallettaa muistiin. Se on sitä globalisaatiota.

Aiheesta uutisoivat mm. BBC, The Independent ja Guardian.

Maailmansodan haamut

Fromelles, Ranska. Ensimmäinen maailmansota. 215 kaatunutta brittiä ja australialaista haudataan joukkohautaan. Fromelles'n taistelussa 19-20.7.1916 kaatui, loukkaantui tai joutui vangiksi yhden yön aikana 1500 brittiä ja 5533 australialaista. "Australian koko historian kauheimmat 24 tuntia," seisoo tapahtuman muistomerkissä.

Nyt lähes vuosisata myöhemmin hauta on arkeologisesti tutkittu ja vainajat pääsevät uuden sotilashautausmaan multiin. Arkeologien kiperä tehtävä on yrittää tunnistaa sotasankarit, ja tässä auttavat 6000 henkilökohtaista esinettä jotka näiden kanssa ovat hautaan päätyneet.

Lähes liikuttavalla tavalla elämästä juoksuhaudoissa kertovista esineistä voi katsella kuvia BBC:ltä täältä.

Ei mitään perusduunareita

1990-luvulla löydettiin Gizan pyramidien lähistöltä 4. ja 5. dynastian aikaisia työläishautoja, jotka kertoivat paljon uutta pyramidinrakentajista - ja varmistivat, etteivät nämä olleet orjia.

Nyt samalta alueelta on löytynyt uusia hautoja.

Hassua on, että ainakin Al-Jazeera, CNN ja Helsingin Sanomat ovat noteeranneet tulokset ikään kuin yllätyksellisinä. Voi toki johtua siitä että tohtori Zahi Hawass kutsui lehdistöjulkaisussaan löytöjä mahdollisesti "20. ja 21. vuosisadan tärkeimmiksi" (kuten muuten myös Kleopatra VII:n ja Imhotepin mahdollisia hautoja).

Väittelin tästä itse aikanaan lukion historianopettajan kanssa. Pyramidinrakentajat olivat vuorotyövoimaa, jolle maksettiin hyvää palkkaa elintarvikkeina ja pellavana, josta huolehtivat aikansa huippulääkärit ja jonka rakennustyömaalla kuolleet jäsenet haudattiin faraon viereen. Viimeistään hautapaikan sijainti kertoo rakentajien asemasta jotakin: pyramidien aikaan uskottiin vain faraolla olevan tien ikuiseen elämään. Tästä syystä vain ylhäisön jäseniä haudattiin hallitsijoiden hautapaikkojen liepeille. Olisiko tämä sovelias hautapaikka orjalle?

Vapaaehtoisia rakentajat eivät kaikesta huolimatta olleet. Helsingin Sanomien artikkelissa 13.1. oli egyptologi Jaana Toivari-Viitalalta osuva vertaus: työn vapaaehtoisuutta voi verrata suomalaisten veronmaksun vapaaehtoisuuteen. Käytännössä pyramidirakennusmaalla työskentelemällä katettiin osa veroista.

Näissä merkeissä voi herkutella BBC:n tajunnanräjäyttävän hienolla draamallisella dokumentilla Suuren pyramidin rakentajista. Dokumentin youtube-versio löytyy täältä.

Ja jos dokumentista jää vielä nälkä egyptologiselle huippukuvamateriaalille, kannattaa tutustua herra Hawassin valokuvablogiin http://www.drhawass.com/photoblog.

18.1.:
Hawass on julkaissut lisää aiheen tiimoilta (linkki).

Muinaisegyptiläinen Lumene oli terveellistä

Muinaisegyptiläiset huolehtivat ulkonäöstään, eivätkä silmämeikit, huulipunat, kynsilakat tai glitterikään olleet heille vieraita. (Glitter saatiin aikaan sekoittamalla silmämeikkiin jauhettuja kovakuoriaisenkuoria.)

Uusi tutkimus vihjaa että muinaisegyptiläisillä meikeillä oli esteettisen arvon lisäksi myös lääketieteellistä sellaista, vaikka pitkään onkin epäilty päinvastaista. Kohl-silmämeikin sisältämien lyijysuolojen on sopivina määrinä todettu tehostavan immuunipuolustusjärjestelmää ja suojaavan silmätulehdukselta.

Egyptiläiset käyttivät pääasiassa vihreästä, kuparipitoisesta malakiitista sekä lyijypitoisesta kohlista valmistettuja silmämeikkejä. Niistä oli muutakin käytännön hyötyä kuin tulehdusten esto: vihreä väri ilmeisesti rentoutti silmää ja etenkin musta suojasi häikäistymiseltä - hyödyllinen kikka aavikko-oloissa - samasta syystä jalkapalloilijatkin saattavat vetäistä tyylikkäät viirut silmän alle.



Aiemmin on ihmetelty sitä, ettei yhdestäkään egyptiläisestä muumiosta ole löydetty lyijymyrkytyksen merkkejä, vaikka lyijyä on käytetty meikkien ohella myös melko yleisenä lääkkeenä. Joko aavikon kansa oli kehittänyt myrkylliselle metallille vastustuskyvyn tai sitten sitä osattiin käyttää oikean kokoisina annoksina, mene ja tiedä. Joka tapauksessa meikkaus kannatti, niin miehillä kuin naisillakin.

Vuosikymmenen tapahtumat

Uuden vuosikymmenen alkamisen kunniaksi (alkoi se mielestäsi sitten 2010 tai 2011) julkaisi arkeologibloggari K. Kris Hirst katselmuksen kuluneen vuosikymmenen suurimmista arkeologisista tapauksista maailmalla.

Siltä varalta ettet jostakin syystä lue hänen blogiaan, linkitän valokuvaesseen tänne.

Sen myötä hyvää joulua!

Siellä niitä on, arkeologeja. Olympian kaivaukset 1875/76. wikimedia

Kiinan muuri matalaksi

Helsingin Sanomat kertoi artikkelissaan ikäviä uutisia menneisyyden tutkijoille ja ystäville maanantaina 21.12. .
Viranomaisten jatkuvista varoituksista huolimatta kaivosyhtiö on tuhonnut sadan metrin matkalta yli 2000-vuotiasta Kiinan muuria ja jatkaa tuhojaan edelleen. Muuria on tosin jäljellä vielä kuutisentuhatta kilometriä, mutta tämä on vain yksi esimerkki siitä kuinka Kiinan talouskasvu vaatii menneisyyden raivaamista tieltään.

Toistaiseksi pystyssä olevaa muuria. Wikimedia Commons.

Tuoreen kartoituksen mukaan 1980-luvun puolivälistä Kiinassa on tuhottu muikeat 23 600 historiallista kohdetta. Kohteita on jyrätty rakennusprojektien tieltä, mutta myös mm. mittavat patoprojektit ovat huuhtoneet näitä mennessään.
Kaikki eivät usko luvun aitouteen, mutta kiistämätön tosiasia on, että kulttuuriperintöä katoaa Kiinassa tiuhaa tahtia. Jos Suomen menneisyyttä myllättäisiin samaa tahtia ei meillä olisi kohta mitään jäljellä.

Kiinan viranomaiset ovat ilmoittaneet haluavansa ensisijaisesti suojella suuria tärkeitä kohteita. Kenenkään mieleen tosin tuskin pälkähtäisi ensimmäisenä pykätä parkkipaikkaa Kielletyn kaupungin tilalle, mutta mistäs sitä koskaan tietää. Kysymys onkin, mitä tällöin käy pienemmälle, tavallisten ihmisten historialle? Jos Kiinan suhtautuminen muinaisjäännöksiin leviää, uhkaa maailmaa juurettomuuteen ajautuminen. Miten ihminen pystyy ymmärtämään itseään ja kommunikoimaan menneisyytensä kanssa, jos ei tämä menneisyys ilmene mitenkään hänen ympäristössään?

"Se, joka ei osaa tehdä tiliä viimeksi kuluneista 3000 vuodesta, elää vain kädestä suuhun ," sanoi Goethe.

Kuninkaiden laakso

Harva paikka maailmassa vastaa arkeologien päiväunia samalla tavalla kuin Luksorin Kuninkaiden laakso Egyptissä. Laaksosta tunnetaan 63 hautaa, joista valtaosa kuuluu faraoille 18. dynastiasta 20. dynastiaan, eli noin 1550 - 1075 eaa. Muinaisina aikoina paikka tunnettiin nimellä "Miljoonien vuosien suuri ja kuninkaallinen Faraon - olkoon Hän elävä, kukoistava ja terve - Nekropoli Thebasta länteen". Lyhyttä ja ytimekästä. Egyptiksi sama kuuluu näin:

Laaksoa on tongittu enemmän tai vähemmän tieteellisesti Napoleonin retkestä 1799 lähtien. Ehdottomasti tunnetuin löytö laaksosta on 1922 löytynyt Tutankhamonin hauta, jonka valtaosa hautaesineistöstä oli tallella. Hyvällä syyllä voisi kysyä, onko moneen kertaan ristiin rastiin pengotulla laaksolla enää mitään annettavaa?

Varmasti on, kuuluu vastaus egyptologeilta. Tutankhamonin haudan löytyessä laakson piti olla jo loppuun asti tutkittu. Vuodesta 2007 laaksossa on suoritettu jälleen uusia tutkimuksia mielenkiintoisin tuloksin:
Blogissaan "yllättäen" kaivauksia johtava Zahi Hawass kertoo laaksosta löydetyn kallioonlouhitun kanavan, jolla vettä on ilmeisesti ohjattu pois kuninkaallisten hautojen läheisyydestä. Vaikka Kuninkaiden laakso yleensä on epäinhimillinen hornankattila, saattaa se muuttua suorastaan järveksi harvoina sadekausina. Aivan ymmärrettävästi faraoiden hautojen tulviminen huoletti muinaisia egyptiläisiä: useisen hautojen sisäänkäyntien maalaukset ovat veden turmelemia ja hautojen "ansakuilut" ovat todennäköisesti pitäneet vettä loitolla yhtä lailla kuin haudanryöstäjiäkin.

Nykyaikaisen käymälärakennuksen takaa löytyi myös kalliosta hakkuujälkiä, jotka viittaisivat hautaan. Valitettavasti tämän tutkiminen vaatisi wc-rakennuksen purkua. Miksi inhimilliset tarpeet eksyvät aina tieteenteon tielle?

Tosiasia on, että usean 18. dynastian (samaisen jolla Hatshepsut, Tutankhamon, Ekhnaton ja Horemheb hallitsivat ja Sinuhe kirjoitteli itseään varten) hallitsijan haudat ja muumiot ovat yhä löytämättä - kenties nämä yhä odottavat Kuninkaiden laaksossa? Tohtori Hawass ainakin elättelee toiveita ensimmäisestä egyptiläisen tekemästä kuningashautalöydöstä - aiemmat löytäjät kun ovat aina olleet ties mitä siirtomaaisäntien hännystelijöitä.
Projektin myötä on löytynyt myös erinäisiä muinaisia rakennuksia, jotka lienevät toimineet varastoina tai ovat liittyneet muumiointiriitteihin.

Nykyään laaksoa uhkaa luonnonvoimia vielä paljon pahempi mahti - turismi. Nefertarin hauta on surullisen kuuluisa esimerkki siitä, kuinka muutamassa vuosikymmenessä pelkän hikoilun ja hengityksen myötä tuhansia vuosia vanhat mestariteokset katoavat olemattomiin. Sama kohtalo uhkaa muitakin alueen hautoja, mutta ratkaisuja on vaikea tehdä rahaasyytävän turismin ollessa Egyptille jo Niiliä suurempi elinehto.

Lascauxin ja Altamiran kuulut kalliomaalausluolat Euroopassa on suljettu samasta syystä. Niiden maalauspinnoista on kuitenkin tehty autenttiset kopioit, joissa matkailijat voivat taiteeseen tutustua. Samaa suunnitellaan Pompeijiin Italiassa, jossa ilmansaasteet uhkaavat tuhkan lähes kaksi vuosituhatta suojaamia kaupunkeja. Olisiko tästä ratkaisuksi Egyptiinkin, vai onko turistien mahdotonta joustaa asiassa? Aitoa on saatava, vaikka se aiheuttaisi tärkeän kulttuuriperinnön muuttumisen tomuksi.

Vasarakirveitä ja merovinkeja

Kirjasto alkaa käydä turhankin tutuksi lukuvuoden kiihtyessä kohti odotettua joululomaa. Eilen vietin 10 tuntia ruokatauon kanssa käyden läpi kertakaikkisen loistavaa teosta Suomen historia 1 - Kivikausi, pronssikausi ja rautakauden alku, keski- ja myöhäisrautakausi. Hankkikaa kyseinen painotuote käsiinne jos Suomen historia vähääkään kiinnostaa, ihan totta. Olkoonkin, että käsityksemme ovat muuttuneet sitten Suomen historia 1:n julkaisemisen.

Tuntuu että vaikka on koko ikänsä näiden asioiden kanssa pyörinyt niin vasta nyt alkaa valjeta miten monipuolinen historia maallamme on ollut. Vai mitäs tuumaatte merovinkiajan (550-800 jaa.) rikkaista päällikönhaudoista Kaarinan Ristinmäessä ja Eurassa uskomattoman hienoine miekkoineen? Kyllä täälläkin on osattu komeasti elää ja olla kansainvälisiä. Se historia pitäisi vain kaivaa esiin!

Tarinan hauska osio on, että tentti johon intoa puhkuen luin sattui olemaan samana päivänä, heh. Ehkä tämäkin hajamielisyyden ruumiillistuma voisi opetella käyttämään kalenteria. Onneksi tammikuussa on laitostenttipäivä!

Suomen historia 1:n ISBN on ISBN 951-35-2490-6.

Muinaisia trendejä

Ei se ollut ennenkään se ja sama ketä kopioitiin. Tästä saatiin jälleen esimerkki Israelista, mistä löytyivät minolaistyylisen freskon jäänteet.

Kuva Knossoksen palatsista Kreetalta. wikimedia

Löytö tehtiin El Kabrin pronssikautisen kaupungin (2000-1550 eaa.) palatsista, ja jännittävää siinä on juuri sen ainutlaatuisuus. Muut kanaanilaiset kaupungit kopioivat taiteessaan ja arkkitehtuurisaan naapurimaata Syyriaa tai Mesopotamian tyyliä. El Kabrin persoonallinen valinta oli siis varmasti tietoinen: haluttiin viestittää välimerellistä ilmapiiriä. Palatsista on aiempina kaivauskausina löydetty toinenkin minolainen fresko, mutta uusi löytö varmistaa ettei kyseessä ollut pelkkä yksittäistapaus.
Kaupunki itse on oikea arkeologinen herkku, kyseisen valtakeskuksen päälle kun ei hylkäämisen jälkeen ole rakennettu uusia kaupunkikerroksia, vaan kaikki on tismalleen kuten muinaiset asukit sen jättivät.

El Kabrin hallitsijoiden valinta seurata minolaista trendiä ei ollut lainkaan huono: tämä purjehtija-kauppiaskansa hallitsi tuohon aikaan käytännössä koko itäisen Välimeren kauppaa. Minolaista tyyliä kopioivat myös muut, kuten mykeneläiset, jotka ilmeisesti myöhemmin koituivat minolaisen kulttuurin tuhoksi. Näiden kahden kulttuurin välistä vaikutussuhdetta ei tosin vielä olla onnistuttu täysin selvittämään.
Minolaisilla tiedetään olleen kulttuurisuhteita muuallekin, sillä mm. Egyptistä tunnetaan minolainen eläinaiheinen fresko mahdollisesti faraonisesta palatsista Avariksesta.

Osa Avariksen freskoa.

Siinä että nykyään kopioidaan kulttuuri USA:sta tai Japanista ja lisätään siihen palasia sieltä täältä ei todellakaan ole mitään uutta, päin vastoin sitä harrastettiin jo vuosituhansia ennen minolaistakaan kulttuuria. Silloin tosin trendien lainautumista hallitsi toisinaan muukin kuin pelkästään se, mikä vaikutti kivalta: toisen kulttuurin mukailussa oli vahva poliittinen viesti siitä, että olemme samanlaisia, olkaamme siis yhtä.

Israelin freskolöydöstä lisätietoa ja kuvia täältä.

50 000 persialalaisen ja kahden italialaisen huijaus

On sitä arkeologimaailmassa tuoreita huijauksiakin.



Tätä Discovery Newsin videota voisi pitää vakuuttavanakin, mutta valitettavasti Egyptin museovirasto SCA:n puheenjohtaja Zahi Hawass osoitti blogissaan ja lehdistötiedotteessa väitteet Persian kuningas Kambyses II:n kadonneen armeijan löytymisestä huijaukseksi.

Kambyses II, Kyrus Suuren poika, hallitsi Persian valtakuntaa 530-522 eaa. ja Egyptiä 525-522 eaa. Historiantutkijoiden usein lainaama "historiankirjoituksen isä" Herodotos kertoo Kambyseen koonneen 50 000 miehen armeijan ja lähteneen hyökkäykseen Siwan keitaalla Egyptissä sijainnutta Ammonin oraakkelia (saman viran haltija myöhemmin julisti Aleksanteri Suuren Ammonin pojaksi) vastaan.
Matkalla valtaisa hiekkamyrsky kuitenkin yllätti armeijan eikä siitä sen koommin kuultu.
Useat historioitsijat ovat ajatelleet tarinan olleen keksitty, mutta monet ovat silti etsineet armeijaa, eikä tämän kertainen huijaus ole ensimmäinen - armeijan löytymisestä uutisoitiin jo 1977.

Tämänkertaiset "löytäjät" ovat italialaiset Castiglonin veljekset, jotka ovat tunnettuja kohuhakuisista "dokumenttielokuvistaan", jollaisessa he tieteellisen julkaisun sijaan Kambyses II:n armeijastakin ilmoittivat.
Italialainen arkeologi Paulo Gallo on tutkinut väitettyä löytöaluetta vuodesta 2002, eikä Castigloneille ole myönnetty siellä kaivauslupaa.

Oli armeijaa tai ei, Kambyses itse kuoli hyvin hämärissä olosuhteissa lähdettyään Egyptistä tukahduttamaan Persiassa noussutta vastarintaa. Hänen seuraajansa Dareioksen mukaan, joka tuolloin toimi keisarin keihäänkantajana, Dareios teki itsemurhan ymmärrettyään ettei voi saavuttaa voittia. Herodotos puolestaan kertoo kuoleman olleen vahinko: Kambyses olisi kuollut oman miekkansa lävistämänä kun hänen huotransa petti hänen noustessaan hevosensa selkään. Kuulostaa fyysisesti aika vaikealta. Kambyseen hauta tunnistettiin vuonna 2006.

Voi toki olla että persialainen armeija edelleen odottelee Saharan hiekkojen alla, mutta taas saimme muistutuksen siitä ettei kaikkea italialaista spaghettia pidä purematta niellä - eikä uskoa kaikkia uutisia joita kuulemme.

Lisäys 30.12.
Olen hyvin pettynyt. Jopa Ylen latinankielinen viikkokatsaus noteerasi italialaisveljesten löydön aitona. Mihin tässä maailmassa voi enää luottaa?

Vanhoja ja uusia löytöjä

Arkeologia on siitä jännä ala että siinä tohisee jatkuvasti.

Esimerkiksi Satakunnan museo uutisoi saaneensa marraskuun alussa haltuunsa Suomen oloissa merkittävän myöhäiskivikautisen tai pronssikautisen piisirpin. Sirpin oli löytänyt jo 1950-luvulla Seppo Grönfors Eurajoen Alisen-Juvan hiekkaharjusta.
Samanlaisia sirppejä tunnetaan Suomesta 30 ja niiden arvellaan jäljittelevän pronssisia vastineitaan. Niillä on leikattu heinää karjalle tai niitetty viljaa, mikä vinkkaa maanviljelyksen harjoittamisesta. Kertoo sirppi toki muutakin, muun muassa siitä ettei Suomi ollut vuosituhansia sittenkään mikään oma Euroopasta irrallinen saarekkeensa: piikiveä ei tästä maasta löydy, eli se on täytynyt tuoda muualta.
Jos tämäkin piiterä oli lojunut vintillä puoli vuosisataa, niin kuka tietää mitä muita löytöjä ihmisten komeroissa lymyääkään?

Melko tuore on myös lokakuun lopulla saapunut uutinen Ruotsista: Kanaljordenin mesoliittiselta asuinpaikalta Motalassa on löytynyt puinen kirveenvarsi ja ilmeisesti jousen katkelma, joilla saattaa olla ikää jopa 9000 vuotta. Arkeologit ja muinaisteknikot hihkuvat tämän kuultuaan varmasti riemusta, koska harvinaiset puuesineet antavat aina uutta tietoa siitä, millaisia työkaluja kivikaudella todella käytettiin.
Talven mittaan suoritettavat radiohiiliajoitukset varmistavat esineiden löytökerroksen iän.

Lisää Kanaljordenin kaivauksista täältä. Piinsirpistä kertoo Satakunnan museo sivuillaan.

Pimeä arkeologia

Tähtiensodassa heiluttaa Darth Vader valomiekkaa ja räjäyttelee planeettoja, mutta arkeologian Pimeällä puolella ei ole yhtä pääpahista jota vihata. Termillä "pimeä arkeologia" tarkoitetaan luvatonta ja useassa maassa lainvastaista toimintaa, jossa etsitään muinaisjäännöksiä omaan pussiin, joka mielenkiinnosta tai mustille markkinoille kaupattavaksi.

Pahaa pimeästä arkeologiasta tekee se, että vaikka se olisi tekijän mielestä viatonta se voi aiheuttaa suuria ongelmia tieteelliselle tutkimukselle:
kertaalleen myllätyn kohteen alkuperäistä tilaa on mahdotonta selvittää ja vaikka viedyt esineet saataisiin takaisin on vahinko jo tapahtunut. Löytökontekstistaan irrallinen artefakti on vielä tavallistakin hiljaisempi sillä kaikki mitä se voisi löytöyhteydellään kertoa katoaa kun esine siitä irrotetaan.

Ongelma on Suomessa verraten pieni kun ajattelee esimerkiksi hautojen tyhjentämistä Egyptissä tai Bagdadin museon ryöväämistä Irakin sodan aikana (Afghanista on tiettävästi kadonnut viimeisen vuosikymmenen aikana kokonainen antiikin kaupunki!), mutta aarteenetsijät ovat kasvava ongelma meilläkin. Suurimman ongelman aiheuttavat - kuten SKAS:n viimeisin jäsenlehti (1/2009) muistuttaa - metallinpaljastinharrastajat.

Metallinpaljastimilla leikkiminen ei ole väärin, päin vastoin. Eihän Staffordshiren aarrekätköäkään olisi löydetty ilman sitä. Ongelmana ovat kuitenkin väärinkäytökset ja ihmisten tietämättömyys muinaismuistolainsäädännöstä. Museovirasto on selkeästi laiminlyönyt tehtävänsä muinaisjäännösten suojelijana tältä osalta ja nyt olisi sen korkea aika saada asioita tapahtumaan. Hyvä vaihtoehto olisi lisätä ihmisten tietämystä lakipykälistä ja menneisyydestä ylipäätään - ehkä jopa tehdä metallinpaljastintoiminta luvanvaraiseksi.

Metallinpaljastimien käyttäjät ovat kuitenkin selkeästi kiinnostuneita historiasta. Laittoman arkeologian sijaan he voisivat palvella tieteellistä tutkimusta monella tasolla, ei vähiten menneisyyden ymmärtämisen välittäjinä tavalliselle kansalle.
Muinaisjäännöksiä suojellaan paitsi tulevia polvia, myös meitä varten. Mikäli keskivertoihmisten tietämystä menneestä kasvatettaisiin, voitaisiin saada aikaan hedelmällinen jatkuma menneen ja tulevan välillä. Ilman tällaista siltaa on museovirasto epäonnistunut. Jos ihminen ei tiedä tarinaa, ovat kivet hänelle vain kiviä. Mikäli haluamme menneellä ylipäätään olevan arvoa tässä päivässä, meidän on muutettava asenteita.

Ai mutta niin, se raha.